Koulutuksen tasa-arvo vaakalaudalla

Tasa-arvoinen peruskoulu on ollut kiistämätön osa Suomen menestystarinaa. Siitä on muodostunut kansallinen ylpeyden aihe ja vientituote. Erityisen tuen tarpeessa olevien lasten asema kouluissa on kuitenkin paljastanut järjestelmän valuviat ja tasa-arvon tuottamisessa ilmenevät sosiaaliset railot.

Aina perus­kou­lun perus­ta­mis­ajois­ta 1970-luvulla on tasa-arvoinen koulu mielletty yhdeksi tär­keim­mis­tä suo­ma­lai­sen hyvin­voin­ti­val­tion tuki­pi­la­reis­ta. Aikanaan tasa-arvon edis­tä­mi­nen kou­lu­tuk­sel­la tarkoitti ensi­si­jai­ses­ti köy­hem­pien perheiden lasten mah­dol­li­suuk­sien tukemista. Myöhemmin tasa-arvo -kysy­myk­sek­si on muo­dos­tu­nut perus­kou­lun sisäinen raken­teel­li­nen esteet­tö­myys.

Yksi mer­kit­tä­vim­mis­tä muu­tok­sis­ta on ollut yleis- ja eri­tyi­so­pe­tuk­sen kak­si­nais­jär­jes­tel­män romut­ta­mi­nen vuonna 2010. Tällöin tasa-arvon edis­tä­mi­sen kärjeksi mää­ri­tel­tiin yhtei­söl­li­sen inte­graa­tion tavoit­te­lu eli samaan ope­tuk­seen osal­lis­tu­mi­nen ja samojen tilojen jakaminen kaikkien oppi­lai­den kesken. Tämän toi­men­pi­teen uskottiin häl­ven­tä­vän eri­tyi­sop­pi­lai­den stigmaa ja ennal­taeh­käi­se­vän syr­jäy­ty­mis­tä.

Uuden tasa-arvon edis­tä­mi­sen aallon taustalla oli vuonna 1994 solmittu Salamancan sopimus. Se on YK:n vam­mais­ten hen­ki­löi­den oikeuksia koskeva yleis­so­pi­mus, joka muovasi ensim­mäis­tä kertaa sosi­aa­li­ses­ta osal­li­suu­des­ta eli inkluusios­ta globaalin kou­lu­tus­po­liit­ti­sen tavoit­teen. YK:n jul­ki­lausu­mas­sa todettiin, että tukea tar­vit­se­vil­le lapsille ei tulisi järjestää eril­lis­pal­ve­lui­ta, vaan kai­ken­lais­ten lasten olisi oikeus käydä koulua yhdessä. Erityislasten inte­graa­tion nähtiin olevan paras keino luoda perustaa tasa-arvoi­sem­mal­le yhteis­kun­nal­le.

Valitettavasti täällä kou­lu­tuk­sen mal­li­maas­sa asiat eivät ole menneet inkluusion suhteen kuin Strömsössä. Tilallista ja yhtei­söl­lis­tä osal­li­suut­ta arvona on koros­tet­tu tukea tar­vit­se­vien oppi­lai­den yksi­löl­li­syy­den ja eri­tyis­tar­pei­den kus­tan­nuk­sel­la. Näin tasa-arvon erilaiset tulkinnat ovat aset­tu­neet toisiinsa nähden konflik­tiin.

Kerron tässä artik­ke­lis­sa tarinaa suo­ma­lai­ses­ta inkluusios­ta. Artikkeli perustuu sosi­aa­lis­ta osal­li­suut­ta ja poh­jois­mais­ta tasa-arvoa käsit­te­le­vään sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian pro gradu -tut­kiel­maa­ni.

Kivulias siirtymä inklusiiviseen malliin

Antropologi Louis Dumont totesi vuonna 1966 kuu­lui­sas­sa teok­ses­saan Homo Hierarchicus, että tasa-arvoi­sek­si julis­tau­tu­va yhteis­kun­ta ei tosia­sias­sa koskaan kykene takaamaan kaikkien kan­sa­lais­ten­sa yhden­ver­tai­suut­ta. Näkemystään Dumont perusteli sillä, että tasa-arvoon sisältyvä yksilön vapaus arvona luo väis­tä­mät­tä sosi­aa­lis­ten arvojen hie­rar­kioi­ta, sosi­aa­lis­ta ker­ros­tu­mis­ta ja epätasa-arvoa ihmisten välille. Dumontin mielestä tasa-arvoi­sik­si julis­tau­tu­vat yhteis­kun­nat tavoit­te­le­vat pikemmin sama­nar­voi­suu­den ihanteen varaan luotua ryh­mäi­den­ti­teet­tiä kuin kaikkien oikeuk­sien toteu­tu­mis­ta.

Inkluusiossa on tähdätty molempiin, niin oikeuk­sien toteu­tu­mi­seen kuin sosi­aa­li­seen osal­li­suu­teen, oppi­lai­den taus­tois­ta tai taidoista riip­pu­mat­ta. Vuodesta 2010 lähtien kaikkien lasten opetus onkin Suomessa val­ta­kun­nal­li­ses­ti pyritty jär­jes­tä­mään samoihin kouluihin ja samoihin luokkiin. Teoriassa muutos on tar­koit­ta­nut pyr­ki­mys­tä kehittää kou­luins­ti­tuu­tion ope­tuk­sel­li­sia raken­tei­ta siten jous­ta­vik­si, että kaikilla oppi­lail­la olisi mah­dol­li­suus saada tar­vit­ta­va tuki oppi­mi­seen samoissa perus­o­pe­tuk­sen luokissa.

Oppikouluun pyr­ki­jöi­tä pää­sy­ko­kees­sa. Rudolf Valtonen/​Historian kuva­ko­koel­ma, Museovirasto

Murrosvaiheeseen on kuitenkin pak­kau­tu­nut paljon painetta. Vuodesta 2011 lähtien Suomen hallitus on leikannut kou­lu­tuk­ses­ta yhteensä yli kaksi miljardia euroa. Resurssien vähen­ty­mi­nen on näkynyt myös perus­kou­lu­jen arjessa monella tapaa, kuten kas­va­nei­na luok­ka­ko­koi­na tai avus­ta­ja­re­surs­sien hupe­ne­mi­se­na.

Toisekseen, vaikka muutos eri­tyi­so­pe­tus­lais­sa teki erittäin tärkeäksi opet­ta­jien täy­den­nys­kou­lu­tuk­sen, luo­kan­opet­ta­jat eivät ole kokeneet saaneensa välineitä erityisen tuen tarpeessa olevien oppi­lai­den kanssa toi­mi­mi­seen. Kuten eräs haas­tat­te­le­ma­ni opettaja totesi:

“Tällä hetkellä me tehdään luo­kan­opet­ta­jan kou­lu­tuk­sel­la ja nime­no­maan luo­kan­opet­ta­jan resurs­seil­la semmosta työtä, missä tar­vit­tais paljon enemmän aikuisia, paljon enemmän osaamista, just niiden erityisen tuen oppi­lai­den tar­pei­siin vas­taa­mi­seen.”

Sanomattakin on selvää, että tilanne on asettanut kon­kreet­ti­sia haasteita inkluusion mää­rit­te­le­män tasa-arvon toteu­tu­mi­sel­le. Tuen tarpeessa olevia on val­ta­kun­nal­li­ses­ti lähes yksi viidestä oppi­laas­ta, joten resurs­sien vähyys ajaa tällä hetkellä lai­min­lyö­mään suuren oppi­las­jou­kon oikeuksia.

Lukuisat ant­ro­po­lo­git ovat ihmi­soi­keuk­sia sivua­vis­sa etno­gra­fiois­saan osoit­ta­neet, kuinka nor­ma­tii­vi­sia sosi­aa­li­sia toi­men­pi­tei­tä on sii­vi­tet­ty myös moraa­li­ses­ti kysee­na­lai­sin käy­tän­tein. Lisäksi sosiologi Bryan Turner on todennut, että län­si­mai­set tasa-arvoon tähtäävät käytännöt eivät ole immuuneja ulkoi­sil­le poliit­ti­sil­le voimille tai käy­tän­tö­jä toi­meen­pa­ne­vien ins­ti­tuu­tioi­den sisäi­sil­le paineille.

Pro gradu -tut­kiel­mas­sa­ni minua kiinnosti selvittää luok­ka­huo­ne-etno­gra­fian kautta, mil­lai­se­na sosi­aa­li­se­na ja kult­tuu­ri­se­na toi­men­pi­tee­nä inkluusio puut­tei­neen näyt­täy­tyy tuen piirin oppi­lail­le, opet­ta­jil­le sekä luok­kayh­tei­söil­le koko­nai­suu­des­saan.

Luokkahuoneet täynnä tarpeita

Kuvittele noin 50 neliö­met­rin kokoinen tila, jonka pinta-alasta suurinta osaa peittävät pul­pet­tien ja tuolien rykelmät. Heitä huoneen yhdelle seinälle lii­tu­tau­lu, muille värik­käi­tä pii­rus­tuk­sia. Loihdi sitten luokkaan opettajan lisäksi 27 alle kym­me­nen­vuo­tias­ta lasta. Ajan kanssa opit tuntemaan oppilaita, ja alat hahmottaa tiettyjä sosi­aa­li­sia jako­lin­jo­ja.

Osa oppi­lais­ta kaipaa kou­lu­työ­hön mer­kit­tä­vää lisä­haas­tet­ta, kun likimain sama määrä tar­vit­si­si oppiak­seen vaativaa tukea. Muu joukko pysyy perässä jok­seen­kin omin avuin.

Huomaat kou­ral­li­sel­la oppi­lais­ta olevan mittavia kes­kit­ty­mi­sen, tark­kaa­vai­suu­den ja käytöksen pulmia. Opit pulmien syiden olevan niin sosi­aa­li­sia kuin neu­ro­lo­gi­sia. Näillä oppi­lail­la on diag­noo­se­ja adhd:sta autismin kirjoon, ja heidän kykynsä toimia ryhmässä ovat melko heikot.

Tyttö tekee kou­lu­teh­tä­viä, 1975. Aukusti Tuhka/​Historian kuva­ko­koel­ma, Museovirasto

Erityisen huomiosi kuitenkin saa oppilas, joka vaikuttaa olevan kroo­ni­ses­ti stres­saan­tu­nut luok­kaym­pä­ris­tös­sä: hän menettää herkästi malttinsa ja aiheuttaa päi­vit­täin vaa­ra­ti­lan­tei­ta satut­ta­mal­la itseään tai käymällä käsiksi muihin oppi­lai­siin. Muun muassa ryhmätyöt, väli­tun­nin jal­ko­pal­lo­pe­lit tai lii­kun­ta­tun­tien leikit eivät onnistu ilman tap­pe­lui­ta. Kiinnipitotilanteet ovat hänen koh­dal­laan yleisiä, ja oppi­tun­nit ovat päi­vit­täin vaarassa muuttua konflik­tien seka­mels­kak­si. Oppilas viettää pitkiä aikoja luokan ulko­puo­lel­la rau­hoit­tuen. Hän on jopa suoraan ilmaissut halunsa opiskella muualla kuin luokassa, koska luokassa on “liikaa ihmisiä, liian kova meteli, korviin sattuu ja on vaikea keskittyä”. Muut lapset pitävät oppi­tun­tien ajan kuu­los­uo­jai­mia, jotta voisivat keskittyä kou­lu­työ­hön oppilaan huu­ta­mi­sel­ta ja rai­vo­koh­tauk­sil­ta.

Tätä oppilasta pelätään. Opettajan sään­nöl­li­ses­ti teet­tä­mis­sä kyse­lyis­sä ilmenee, kuinka kyseinen oppilas on viimeinen, jonka kanssa halut­tai­siin leikkiä tai tehdä ryh­mä­töi­tä. Luokkatilanteissa muut ilmai­se­vat äänek­kääs­ti, että kyseisen oppilaan toivotaan seuraavan luokan sääntöjä, jotta muut voisivat keskittyä kou­lu­työ­hön. Opettajan mielestä oppilas ”on varmasti oppinut, ettei hän oo hirveen hyvä luok­ka­ti­lan­teis­sa, mikä on sit se ihan viiminen asia, mitä hänelle haluis opettaa.”

Edellinen tarina on vain yksi ken­täl­tä­ni. Todellisuudessa tuen piirin oppi­lai­den profiilit vaih­te­li­vat suuresti, aina eri­lai­sis­ta oppimisen haas­teis­ta monen­kir­ja­viin käytöksen pulmiin. Luokkien tilanteet kuitenkin muis­tut­ti­vat hyvin paljon toisiaan kaoot­ti­si­ne oppi­tun­tei­neen ja konflik­tei­neen, joissa oireileva oppilas ei selkeästi voinut hyvin, ja ajautui sosi­aa­li­ses­ti muista erilleen.

Huoli haavoittuvuudesta

Inklusiivisen ajattelun mukaan kaikki oppilaat tar­vit­se­vat tukea tul­lak­seen osaksi eri­lais­ten oppi­lai­den yhteisöä. Koko luokan yhteis­toi­min­nan, työrauhan, opet­ta­mi­sen ja oppimisen näkö­kul­mas­ta vaa­ti­vik­si tapauk­sik­si muo­dos­tui­vat ne oppilaat, jotka eivät tavalla tai toisella sopeu­tu­neet luok­ka­ti­laan ja sen struk­tuu­riin. Ajan myötä joustavaa tukea vailla jäävän oppilaan oireh­ti­mi­nen yleensä kasvoi, ja konflik­te­ja syntyi yhä herkemmin ja useammin. Tällöin opet­ta­jis­sa heräsi usein huoli:

Reipas nuori mies matkalla kouluun. Karjalohja, 1938. Pietinen/​Historian kuva­ko­koel­ma, Museovirasto

Kukaan oppilas ei sais kokea olevansa vää­rän­lai­nen. Et sit jos joutuu liian pitkään elää sel­la­ses­sa olossa, et mä oon vää­rän­lai­nen, niin eihän se tee kasvulle hyvää, ja millekään hyvin­voin­nil­le. Et näiden pitää olla mah­dol­li­set nää puitteet, niin mulle opet­ta­ja­na kuin näille lap­sil­le­kin, että tää toimii, ettei ala kasaantua pahaa oloa ja stressiä, epä­var­muuk­sia ja muita.”

Kun oppi­lai­den välille alkoi muodostua sosi­aa­li­sia kuiluja ja opettajat ajau­tui­vat jatkuvaan riit­tä­mät­tö­myy­den koke­muk­sen kier­tee­seen, luok­kayh­tei­söt muut­tui­vat niin sosi­aa­li­ses­sa kuin aka­tee­mi­ses­sa mielessä haa­voit­tu­vai­sem­mik­si.

Luokkatiloista kehittyi moni­nais­ten moti­vaa­tioi­den, arvojen ja emoo­tioi­den kyl­läs­tä­miä sosi­aa­li­sia ympä­ris­tö­jä, joissa jat­ku­vil­ta voi­mak­kail­ta ris­ti­rii­doil­ta ei vältytty. Mutta mitä tämä tarkoitti sosi­aa­li­sel­le osal­li­suu­del­le arvona?

Arvot asettuvat konfliktiin

Sen sijaan, että inkluusio olisi muo­dos­tu­nut kaikkia koulun raken­tei­ta läpäi­se­väk­si arvoksi, se näyt­täy­tyi ennem­min­kin yhtenä arvona muiden joukossa. Inkluusio mah­dol­lis­ti tuen piirin oppi­lail­le saman tilan jakamisen, mutta ei vält­tä­mät­tä oppimista tai koko­nais­val­tais­ta sosi­aa­lis­ta osal­li­suut­ta. Näin se joutui toisinaan arvona myös alta­vas­taa­jan rooliin.

Opetushenkilökunta pyrki kaikin tavoin luomaan peda­go­gis­ta esteet­tö­myyt­tä eli oppimisen mah­dol­li­suuk­sia oppilaan haas­teis­ta huo­li­mat­ta. Sosiaalisiin haas­tei­siin oli vaikeampi löytää ratkaisua. Nämä sosi­aa­li­set haasteet tuen piirin oppilaan näkö­kul­mas­ta ilmenivät ken­täl­lä­ni eri­tyi­ses­ti kahdessa asiassa: luok­ka­ti­lan ymmär­tä­mi­ses­sä sekä sopivan sosi­aa­li­suu­den ilmen­tä­mi­ses­sä.

Kaikissa luokissa vallitsi tietty odotus siitä, että oppilaat oppisivat ymmär­tä­mään luok­ka­ti­laa ja sen luonnetta ajan saatossa sekä orga­ni­soi­maan omaa toi­min­taan­sa siellä val­lit­se­van jär­jes­tyk­sen, normien ja arvojen kautta. Ymmärrystä tilasta osoi­tet­tiin niin kehol­li­sel­la kuin äänen­käy­tön hal­lin­nal­la. Oppilas, joka ei kyennyt saa­vut­ta­maan tätä tasoa, sai jatkuvia huo­mau­tuk­sia käy­tök­ses­tään — eri­tyi­ses­ti normit täyt­tä­vil­tä luok­ka­to­ve­reil­ta, mutta myös opet­ta­jal­ta:

Herttoniemen yhteis­kou­lun oppi­tun­nil­ta. Helsinki, 1957. Rácz István/​Kansatieteen kuva­ko­koel­ma, Museovirasto

Et helposti ryhmä saattaa sanoa, et älä häiritse, et ope sano, et pitää olla työrauha. Et ei oikeen jakseta, jos joku niinku tahallaan häiritsee. Muita harmittaa, koska haluis hirveesti oppia ja tehdä kaikkia kou­lu­jut­tu­ja.”

Osallistuminen kou­lu­työs­ken­te­lyyn ja yhteis­toi­min­taan oli yksi kou­luar­kea jär­jes­tä­vis­tä pää­ar­vois­ta. Jos oppilas kiel­täy­tyi syystä tai toisesta osal­lis­tu­mas­ta odo­te­tul­la tavalla, jäi hän melko usein ulko­puo­lel­le koko ryhmästä. Voidaankin todeta, että osal­lis­tu­mi­sen ja käytöksen ihan­teis­sa oli läsnä oletus tie­ty­nas­tei­ses­ta jaetusta sosi­aa­li­ses­ta saman­kal­tai­suu­des­ta.

Tuen piirin oppilaat tulivat usein vää­ri­nym­mär­re­tyik­si arjessa, koska he eivät kyenneet täyt­tä­mään luokassa val­lit­se­via normeja tai vaa­ti­muk­sia. Tasa-arvoisuus ja sosi­aa­li­nen osal­li­suus olikin riip­pu­vais­ta oppi­lai­den kyvystä ymmärtää ja uudel­leen­tuot­taa luok­ka­ti­las­sa val­lit­se­via arvoja ja suotuisan sosi­aa­li­suu­den muotoja.

Ehdollista tasa-arvoa tarjolla?

Kuten alussa totesin, poh­jois­mai­nen hyvin­voin­ti­val­tio jär­jes­tel­mä­nä on perus­tu­nut aja­tuk­sel­le tasoittaa kan­sa­lais­ten­sa erilaisia läh­tö­koh­tia niin, että kaikilla olisi samat mah­dol­li­suu­det onnistua elämässä. Tämä halu luoda tasa-arvoon pohjaavaa kult­tuu­ria on poh­jois­mais­ta sosi­aa­li­suut­ta tut­ki­nei­den ant­ro­po­lo­gien mielestä vai­kut­ta­nut myös vuo­ro­vai­ku­tuk­sem­me omi­nais­piir­tei­siin.

Antropologi Marianne Gullestadin mukaan poh­jois­mai­ses­sa kans­sa­käy­mi­ses­sä tasa-arvoa on ollut tapana rakentaa myös sosi­aa­li­ses­ti, häi­vyt­tä­mäl­lä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ihmisten välisiä eroa­vai­suuk­sia ja koros­ta­mal­la saman­kal­tai­suut­ta. Kulttuurisen tasa-arvon ihanteen var­jo­puo­le­na on Gullestadin mukaan ollut ”liian eri­lai­sik­si” kate­go­ri­soi­tu­jen yksi­löi­den jääminen sosi­aa­li­ses­ti tuotetun tasa-arvon ulko­puo­lel­le.

Kentälläni oli selvää, etteivät kaikki tuen piirin oppilaat kyenneet täyt­tä­mään luok­ka­ti­las­sa val­lit­se­via sopivan sosi­aa­li­suu­den stan­dar­de­ja, ja jäivät osaa­mat­to­muu­ten­sa kanssa yksin. Oppilaiden jakau­tu­mi­nen luok­ka­ti­laan sopeu­tu­viin ja sopeu­tu­mat­to­miin tuppasi haas­ta­maan kaikkien oppi­lai­den osal­li­suu­den mah­dol­li­suu­den.

Työväenopiston luen­to­sa­li uudessa kir­jas­to­ta­los­sa. Tampere, 1925. Aira/​Historian kuva­ko­koel­ma, Museovirasto.

Monen haas­tat­te­le­ma­ni opettajan mielipide inkluusio­ta oli karu: suuri osa arveli kyseessä olevan tasa-arvo­pu­he­seen verhottu sääs­tö­kuu­ri. Erään eri­tyis­lap­sen vanhempi on kutsunut sitä ihmis­ko­keek­si. Nämä argu­men­tit eivät ole hatusta vedettyjä. OAJ:n eli Opetusalan Ammattijärjestön puheen­joh­ta­ja Olli Luukkainen on todennut, että inkluusion nimissä on lak­kau­tet­tu erillisiä eri­tyi­so­pe­tuk­sen luokkia, kun saman­ai­kai­ses­ti oppi­lai­den tuke­mi­seen ei ole resur­soi­tu riit­tä­väs­ti varoja.

Sain itsekin todistaa resurs­sien vähyyden ja jous­ta­vien raken­tei­den puutteen johtavan eri­lai­suu­den notee­rat­to­muu­teen, vai­kut­ta­van nega­tii­vi­ses­ti tuen piirin oppi­lai­den hyvin­voin­tiin ja asemaan kou­lu­yh­tei­sös­sä, sekä muuttavan luok­kayh­tei­sö­jä koko­nai­suu­des­saan haa­voit­tu­vai­sik­si.

On selvää, että kou­lu­tus­po­liit­ti­ses­ti kun­nian­hi­moi­se­na tavoit­tee­na inkluusio vaatisi paljon syväl­li­sem­pää eri­lai­suu­den ymmär­rys­tä ja jous­ta­vam­pia tuki­ra­ken­tei­ta toteu­tuak­seen raken­ta­val­la tavalla. Vasta kun näin tehdään, voidaan todel­lis­ta olo­suh­tei­den ja lop­pu­tu­los­ten tasa-arvoa todeta tavoi­tel­ta­van.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Nelly Staff 
  • Artikkelikuva: Kannelmäen kan­sa­kou­lu, ope­tus­ti­lan­ne, 1975. Mauri Helenius/​Historian kuva­ko­koel­ma, Museovirasto.
  1. Reference 1
  2. Reference 2
  3. Reference 3

Kirjoittaja

Jenna Honkanen on antropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Hän toimii AntroBlogin toimituksessa digitaalisen sisällöntuottajan ominaisuudessa. Antropologian lisäksi Jennaa inspiroi ajatusten historia, kielet ja vuoret.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • S 2.5.2019 klo 10:34

    Selvitettiinkö tut­ki­muk­ses­sa, minkä ilmiön vuoksi erityistä tukea saavien osuus on niin räjäh­dys­mäi­ses­ti noussut? Onko taustalla kou­lu­jär­jes­tel­mäs­sä ja resurs­seis­sa vai pikemmin perheissä ja yhteis­kun­nas­sa olevia ongelmia? Usein käy­tö­son­gel­mat palau­te­taan lapsen orgaa­ni­sik­si ominais uksiksi, joihin ei auta muu kuin niiden ryhmästä eris­tä­mi­nen, mutta jos esi­mer­kik­si kolmasosa luokan lapsista on diag­no­soi­tu­ja “eri­tyis­lap­sia” tai muuten tuen tarpeessa olevia, segre­gaa­tio ei voi olla kovin kestävä vaih­toeh­to.

    Artikkelista jäi aika epä­mää­räi­nen vai­ku­tel­ma käsi­tyk­ses­tä ydin­on­gel­maan. Jos se on resurs­sien puute, ongelma ei ole inkluusio itsessään. Kyseessä on kuitenkin, kuten artik­ke­lis­sa­kin todettu, perus­ta­vaa laatua oleva ihmi­soi­keus ja myös vam­mais­ten oikeuk­sien sopi­muk­ses­sa mää­ri­tel­ty asia, johon Suomi on sitou­tu­nut.

    Kaipaisi ehkä myös lisää sosi­aa­lis­ta näkö­kul­maa käy­tös­häi­riöis­tä. Vakavasti oirei­le­van ja väki­val­tai­sen lapsen ongelmia ei ratkaista eri­tyi­so­pe­tuk­sel­la, vaan yleensä mukaan tarvitaan las­ten­suo­je­lu ja ter­vey­den­hoi­to.

    Vastaa
    • Jenna Honkanen 2.5.2019 klo 19:44

      Kiitos hyvistä huo­miois­ta­si S! Itseäni kiinnosti tar­kas­tel­la etno­gra­fi­sia esi­merk­ke­jä hyö­dyn­täen ega­li­taa­ri­suu­den ihan­tee­seen sisäl­ty­viä arvo­ris­ti­rii­to­ja ant­ro­po­lo­gis­ten teo­rioi­den pohjalta. Kyseessä tosiaan on hyvin moni­ta­hoi­nen ilmiö, jota voi tar­kas­tel­la monesta näkö­kul­mas­ta.

      Vastaa
    • Xsa 3.5.2019 klo 15:17

      Erittäin hyvä pointti tuo mikä on aiheut­ta­nut erityistä tai tehos­tet­tua tukea tar­vit­se­vik­si oppi­laik­si kasvun parina vuo­si­kym­me­ne­nä tai ainakin vii­mei­se­nä kymmenenä. Nykyään samat kol­mi­por­tai­set tuet ovat käytössä myös var­hais­kas­va­tuk­ses­sa, jossa aletaan lapsia tark­kai­le­maan ja seulomaan jo päi­vä­ko­dis­sa ja eskarissa ja lähet­tä­mään tut­ki­muk­siin ter­vey­den­huol­toon, että saa­tai­siin lää­ke­tie­teel­lis­tä lisätukea ja diag­noo­sia päi­vä­ko­ti­hen­ki­lö­kun­nan väit­teil­le. Onhan se selvä, että luodaan kol­mi­por­tai­sen tuen mallit ja hen­ki­lö­kun­nal­le vel­vol­li­suus tark­kail­la lapsia tässä mielessä, niin kyllähän kate­go­rioi­hin sopivia lapsia alkaa löytymään. Sitten päi­vä­ko­deis­ta, eska­reis­ta osa lapsista lähe­te­tään ter­vey­den­huol­lon ryy­dit­tä­mil­lä diag­noo­seil­la varus­tet­tui­na ja kir­ja­tuil­la var­hais­kas­va­tus­suun­ni­tel­mien tuki­tie­doil­la eteenp’äin perus­kou­luun. Alkanut ihme­tyt­tää onko näin suurella osalla lapsista todella neu­ro­lo­gi­sia eri­tyis­piir­tei­tä vai luoko tämä jär­jes­tel­mä itselleen tarpeen täl­lai­sis­ta lapsista, oppi­lais­ta toi­miak­seen?

      Vastaa
      • Jenna Honkanen 3.5.2019 klo 18:09

        Hyviä poh­din­to­ja XSA! Ainakin OAJ:n tekemien tut­ki­mus­ten mukaan (kts. esim. OAJ:n ehdo­tuk­set oppimisen ja kou­lun­käyn­nin tuen paran­ta­mi­sek­si. Oppimisen tuki­pi­la­rit: miten var­mis­te­taan oppi­mi­sel­le ja kou­lun­käyn­nil­le riittävä tuki? )tuen tarpeessa olevien oppi­lai­den suuren osuuden on spe­ku­loi­tu liittyvän niin eri­tyi­so­pe­tuk­sen ins­ti­tu­tio­naa­li­siin muu­tok­siin, oppi­mi­seen tai käy­tök­seen liit­ty­vien pulmien radi­kaa­liin kasvuun kuin laa­jem­paan yhteis­kun­nal­li­seen eriar­vois­tu­mi­sen kehi­tyk­seen.

        Vastaa

Lue myös nämä:

Maanviljelyn omaksumista pidetään käänteentekevänä hetkenä ihmiskunnan historiassa. Maanviljelykulttuurit mahdollistivat väestönkasvun ja sitä kautta niin kutsutun korkeakulttuurin kehittymisen. Mutta oliko maanviljely lopulta niin suuri keksintö? Saattoiko sen motiivina olla nälän sijasta oluen himo?

Jokainen Tohmajärven kunnanvaltuutettu saa 10 000 euroa käytettäväksi miten haluavat, kunhan käyttökohde on kunnan strategian mukainen. Suomessa kyse on omaperäisestä poliittisesta aloitteesta, mutta esimerkiksi Indonesiassa sekä kansanedustajilla että useiden kuntien valtuutetuilla on käytössään vastaavanlaiset rahasummat, joita kutsutaan "kansalaisten toiveiden pyydystämisrahastoiksi".

“Kansa on puhunut – pulinat pois”, totesi väistyvä pääministeri Juha Sipilä, kun eduskuntavaalien tulos selvisi Yleisradion suorassa tv-lähetyksessä. Vaalivalvojaiset on merkittävä mediatapahtuma, jonka puitteissa jännitetään poliittisen vallan vaihtumista sekä rituaali, joka kestonsa ajaksi yhdistää sekä poliittisen eliitin että tavalliset kansalaiset yhtenäiseksi kansakunnaksi.