Mielenterveys ja haavoittuneet ihmisoikeudet

Mielenterveys ja sen hoito ovat kulttuurinen peili, josta kuvastuvat yhteiskunnan arvot ja käytännöt. Karoliina Ahonen tutkii tuoreessa teologian väitöskirjassaan ihmisoikeuksien toteutumista suomalaisessa mielenterveyspolitiikassa hyvinvointivaltion alkuajoista nykypäivään.

Ihmisoikeuskysymykset ovat usein mer­kit­tä­väs­sä roolissa, kun käyn­nis­te­tään väestön ter­vey­teen ja hoitoon liittyviä uudis­tuk­sia. Oikeudenmukaisuuden puo­lus­ta­mi­nen, pak­ko­hoi­don vas­tus­ta­mi­nen sekä yhteis­kun­nal­lis­ten ja poliit­tis­ten perus­oi­keuk­sien tur­vaa­mi­nen vai­kut­ti­vat 1970-luvulla Suomen psy­kiat­ris­ten sai­raan­si­jo­jen laa­ja­mit­tai­seen sul­ke­mi­seen. 

Teologi Karoliina Ahonen osoittaa tut­ki­muk­ses­saan, että vaikka oikeu­den­mu­kai­suus jäi lain­sää­dän­nöl­li­sek­si peri­aat­teek­si, se käy­tän­nös­sä katosi mie­len­ter­vey­den hoitoon tar­koi­tet­tu­jen yhteis­kun­nal­lis­ten toi­men­pi­tei­den joukosta.

Suuri muutos

Ahosen näkökulma mie­len­ter­veys­po­li­tii­kan muu­tok­seen on uusi ja radikaali. Hän mää­rit­te­lee kysy­myk­sen yhteis­kun­nal­li­ses­ta muu­tok­ses­ta mie­len­ter­veys­po­li­tii­kas­sa eri tavoin, kuin yhteis­kun­ta­po­li­tii­kan tai psy­kiat­rian alalla on tähän saakka tehty. 

Ahonen kysyy, miten julkisen vallan ohjaus eri­lai­siin nor­ma­tii­vi­siin läh­tö­koh­tiin ja toi­min­ta­pe­ri­aat­tei­siin kir­jat­tui­na tavoit­tei­na luo ja ylläpitää, estää ja haittaa, mie­len­ter­vey­den häiriöön sai­ras­tu­neen ihmisen hyvän elämän toteu­tu­mi­sen ehtoja. Mitä poti­lai­den ihmi­soi­keuk­sil­le tapahtui 1980-luvun jälkeen, kun laa­ja­mit­tai­nen sai­raa­loi­den sul­ke­mi­nen oli toteu­tet­tu? 

Tutkimuksen tar­kas­te­lu­jak­so on 40 vuotta, joiden kuluessa käsitys mie­len­ter­veys­po­li­tii­kas­ta Suomessa muuttui perus­teel­li­ses­ti. Mielenterveystyön komitean 1980-luvun alussa val­mis­tu­nees­sa mie­tin­nös­sä mie­len­ter­vey­son­gel­mien kat­sot­tiin liittyvän sai­ras­tu­neen yksilön ja yhteis­kun­nan välisiin suh­tei­siin, ja ihmisten kes­ki­näi­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. 

Tämän vuoksi arvioi­tiin, että mie­len­ter­vey­den toimien tuli kohdistua sekä hoitoon että sel­lai­seen ennal­taeh­käi­syyn, jonka piiriin kuului sosi­aa­li­sen ja kult­tuu­ri­sen ympä­ris­tön toi­mi­joi­ta. Mietinnössä pai­no­tet­tiin mie­li­sai­ras­lain uudis­ta­mis­ta ihmi­soi­keuk­sien näkö­kul­mas­ta. Samalla esi­tet­tiin pak­ko­kei­no­jen poistoa, psy­kiat­ris­ten sai­raan­si­jo­jen mer­kit­tä­vää vähen­tä­mis­tä ja useiden sai­raa­loi­den sul­ke­mis­ta. 

1930 -luku . Lapinlahden sairaala, Lapinniemi. Taustalla ylhäällä saaret: Sulhanen ja Morsian, Pikku Pässi ja Iso Pässi.

Lapinlahden sairaala, 1930-luku. Vuonna 1841 ovensa avannut Lapinlahden sairaala on Suomen ensim­mäi­nen psy­kiat­ris­ta hoitoa varten raken­net­tu laitos. Sairaala päätti toi­min­tan­sa 2008 ja nykyään tiloissa toimii muun muassa tai­de­gal­le­ria. Roos R/​Helsingin Kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Ahosen tut­ki­muk­sen val­mis­tu­mi­sen jälkeen jul­kais­tus­sa val­tio­neu­vos­ton Kansallisen mie­len­ter­veys­stra­te­gian ja itse­mur­hien ehkäi­sy­oh­jel­mas­sa vuosille 2020 – 2030 kitey­te­tään myös väi­tös­kir­jan keskeinen argu­ment­ti seu­raa­vas­ti: 

“Mielenterveys on keskeinen hyvin­voin­nin osatekijä, ja se vaikuttaa yhteis­kun­nan vakauteen ja kus­tan­nuk­siin eri sek­to­reil­la. Taloudelliset vai­ku­tuk­set muo­dos­tu­vat toisaalta siitä, miten paljon mie­len­ter­vey­den ongelmat aiheut­ta­vat julkisen sektorin kus­tan­nuk­sia, ja toisaalta siitä, missä määrin mie­len­ter­veys vaikuttaa työn tuot­ta­vuu­teen. 

Tarvitsemme mie­len­ter­veys­stra­te­gian ohjaamaan pit­kä­jän­teis­tä, tulok­sel­lis­ta ja ajan­ta­sais­ta mie­len­ter­veys­po­li­tiik­kaa ja sen toi­meen­pa­noa. (..) Strategiassa on viisi sisäl­löl­lis­tä pain­opis­tet­tä: mie­len­ter­veys pääomana, lasten ja nuorten mie­len­ter­veys, mie­len­ter­vey­soi­keu­det, palvelut ja mie­len­ter­veys­joh­ta­mi­nen. Seurantaan ehdo­te­taan sekä olemassa olevia että kehi­tet­tä­viä mit­ta­rei­ta”.

Mielenterveyspoliittisissa asia­kir­jois­sa vuosilta 2020 ja 1984 puhutaan mie­len­ter­vey­des­tä ikään kuin se kuuluisi käsit­tee­nä ja käy­tän­töi­nä eri­lai­siin maa­il­moi­hin. Näin monessa mielessä onkin. Neljänkymmenen vuoden aikana tyhjeni yli 20 000 psy­kiat­ris­ta sai­raan­si­jaa ja nel­jä­kym­men­tä sairaalaa sul­jet­tiin. Ihmisoikeuskysymykset eivät enää motivoi mie­len­ter­veys­po­li­tiik­kaa edes vii­ku­nan­leh­den lailla.

Pois instituutiosta vai toiseen instituutioon?

De-ins­ti­tu­tio­na­li­saa­tion tai de-hos­pi­ta­li­saa­tion nimellä kulkevan val­tiol­li­sen toi­men­pi­teen taustalla on ihmi­soi­keuk­siin ja ihmi­sar­voon perustuva ajatus siitä, että ihmisten sul­ke­mi­nen lai­tok­siin on kysee­na­lais­ta. Tämä julkinen kes­kus­te­lu seurasi tiiviisti kan­sain­vä­li­siä liikkeitä pak­ko­kei­no­ja vastaan ja ihmi­soi­keuk­sien tur­vaa­mi­sek­si. Se sai erilaisia ilmen­ty­miä anti-psy­kiat­rias­ta aina laitoksia kohtaan suun­nat­tuun yhteis­kun­ta­kri­tiik­kiin. 

Italian psy­kiat­ri­nen uudistus toimi myös meillä mallina mie­li­sai­raan­hoi­to­jär­jes­tel­män radi­kaa­lil­le uudis­ta­mi­sel­le ja lai­tos­hoi­don kor­vaa­mi­sel­le avo­hoi­dol­la. Uudistuksen käynnisti Italiassa psykiatri Franco Basaglia. Hänen näke­myk­sen­sä mukaan psy­kiat­rian aut­ta­mis­mah­dol­li­suu­det ovat ole­mat­to­mia, jos poti­lail­le ei taata yhteis­kun­nal­li­sia ja poliit­ti­sia perus­oi­keuk­sia, vapaus ja demo­kra­tia niistä tär­keim­pi­nä. 

Sairaaloiden sul­ke­mi­nen merkitsi ihmi­soi­keus­a­jat­te­lus­sa mah­dol­li­suut­ta antaa mie­len­ter­veys­po­ti­lail­le sijaa yhteis­kun­nas­sa. Italialainen jär­jes­tel­mä rakentui tii­vii­seen yhteis­työ­hön asumis- ja työl­lis­tä­mis­po­li­tii­kan ja kult­tuu­ri­po­liit­tis­ten toimien kanssa. Sen mah­dol­lis­ti myös ita­lia­lai­nen per­he­ra­ken­ne, jossa suur­per­hei­den äidit vas­ta­si­vat mie­len­ter­vey­del­tään hor­jah­ta­nei­den per­heen­jä­sen­ten­sä hoidosta. 

Kaikki ei ollutkaan ihmisoikeusasiaa

Mielenterveyden alalla tapahtui 1980-luvun puo­li­vä­lis­tä alkaen myös muita radi­kaa­le­ja muutoksia. Ne koskivat sekä psy­kiat­rian tie­teel­li­siä perus­tei­ta että mie­len­ter­vey­den uutta mana­ge­ria­lis­tis­ta hallintaa. 

Psykiatrinen lää­ke­hoi­to sai yhä laajempaa jalan­si­jaa. Hallinnan käyttöön tar­koi­tet­tu uusi tut­ki­mus­po­li­tiik­ka ja strategia — niin sanottu ter­vey­den­huol­to­tut­ki­mus — ryhtyivät tuot­ta­maan tietoa pal­ve­lu­jär­jes­tel­mis­tä, riskeistä ja väestön hal­lit­ta­vuu­des­ta. Kun yhteis­kun­nal­li­nen ja ihmi­soi­keu­del­li­nen ote mie­len­ter­veys­po­ti­lai­den hoidossa höltyi, syntyi tilaa työn tuot­ta­vuu­des­ta, mie­len­ter­veys­joh­ta­mi­ses­ta ja valin­nan­va­pau­den teemoista koos­tu­val­le tek­ni­sel­le ja byro­kraat­ti­sel­le talous­pu­heel­le.

Ahonen tutki väi­tös­kir­jaan­sa varten mie­len­ter­veys­työ­tä ohjaavia poliit­ti­sia doku­ment­te­ja. Hän ei löytänyt ainoa­ta­kaan asia­kir­jaa, jossa olisi arvioitu, miten mie­len­ter­vey­den ongel­mis­ta kärsivien ihmi­soi­keu­det ovat toteu­tu­neet nel­jän­kym­me­nen vuoden aikana. 

Asiakirjoista ilmenee selkeästi, että poliit­ti­ses­sa ohjauk­ses­sa vähem­mäl­le jäivät myös psy­kiat­ri­sis­sa sai­raa­lois­sa aiemmin hoidetut tehtävät, kuten asumiseen, elin­kei­noon tai aktii­vi­seen yhteis­kun­tao­sal­li­suu­teen liittyvän tuen tur­vaa­mi­nen. Sairaaloiden alasajon alku­pe­räi­nen tavoite, ihmi­soi­keuk­sien vah­vis­ta­mi­nen, ei syn­nyt­tä­nyt tar­kas­te­lu­jak­son aikana juuri min­kään­lai­sia toi­men­pi­tei­tä. Se jäi tavoi­te­kie­len tasolle. Tämä toistuu myös uudessa mie­len­ter­veys­stra­te­gias­sa. 

Kansallinen Mielenterveysstrategia 2020 – 2030 jul­kais­tiin miltei saman­ai­kai­ses­ti Ahosen väi­tös­kir­jan kanssa. Siinä esitetyt lin­jauk­set vah­vis­ta­vat väi­tös­kir­jan argu­ment­tia. Olisi ollut odo­tet­ta­vis­sa, että stra­te­gian sisäl­löl­li­set pain­opis­teet olisivat perus­tu­neet tie­to­va­ran­nol­le laa­ja­mit­tai­ses­ta ja huo­lel­li­ses­ta pit­kit­täis­seu­ran­nas­ta psy­kiat­ris­ten poti­lai­den, ja eri­tyi­ses­ti de-ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tu­jen ihmisten koh­ta­lois­ta. 

nikkilän sairaala juhannus

Juhannuksen viettoa Nikkilän mie­li­sai­raa­las­sa, 1914 – 16. Nikkilän sairaala oli psy­kiat­ri­nen sairaala, joka toimi vuosina 1914 – 1999. Museovirasto/​Historian kuva­ko­koel­ma (CC BY 4.0)

Valtiovallan vii­me­ai­kais­ten arvioiden mukaan on todettu, että mie­len­ter­vey­den häiriöt Suomessa eivät ole vähen­ty­neet, ja alko­ho­lis­ta aiheu­tu­neet haitat ovat lisään­ty­neet. Itsemurhien osuus edelleen korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa. Ainoassakaan julkisen vallan poliit­ti­ses­sa ohjaus­asia­kir­jas­sa ei ana­ly­soi­da sys­te­maat­ti­ses­ti, millaisia ihmi­soi­keuk­sien kannalta tärkeitä tuloksia mie­len­ter­veys­po­li­tii­kal­la on saa­vu­tet­tu ja mitkä ovat olleet kon­kreet­ti­set toi­men­pi­teet tai mitat­ta­vat tavoit­teet ihmi­soi­keuk­sien tur­vaa­mi­sek­si. 

Kiinnostavaa on, että uudessa mie­len­ter­veys­stra­te­gias­sa koros­te­taan näyttöön perus­tu­vaa toimintaa. Aiheen aiempi sys­te­maat­ti­nen tutkimus uutta stra­te­gi­aa luotaessa on olen­nai­nen osa näytön perus­te­le­mis­ta.

Mielenterveystyön kehit­tä­mi­seen liittyvät ihmi­soi­keus­ky­sy­myk­set esitetään stra­te­gias­sa yleis­luon­toi­si­na peri­aat­tei­na. Ne kes­kit­ty­vät yleiseen hyvään, ennak­ko­luu­lo­ja vastaan kamp­pai­le­mi­seen ja asen­ne­vai­kut­ta­mi­seen sen sijaan, että ne puut­tui­si­vat kon­kreet­ti­ses­ti syrjinnän ja ihmi­soi­keus­rik­ko­mus­ten sel­vit­tä­mi­seen ja estä­mi­seen. 

Erityisen ajan­koh­tai­sik­si ter­vey­den­huol­lon päät­tä­jä­ta­ho­jen puheen­vuo­rot tulevat nyt koronan aikaan, kun jul­ki­suu­des­sa kes­kus­tel­laan vammaisen tai skit­so­fre­ni­aa sai­ras­ta­van oikeu­des­ta hen­gi­tys­ko­nee­seen. 

Potilaasta aktiiviväestöksi

Ihmisoikeuksien jäädessä vähi­tel­len sivuun ter­veys­po­liit­ti­ses­sa ohjauk­ses­sa, 1980-luvun lopulta alkaen ryh­dyt­tiin kehit­tä­mään mie­len­ter­vey­den yleistä ehkäi­sy­työ­tä. Se suun­tau­tui eri­tyi­ses­ti avohoidon pal­ve­lui­den kehit­tä­mi­seen, ottamatta huomioon vaikeista mie­len­ter­vey­son­gel­mis­ta kärsivien poti­lai­den erityisiä tarpeita. 

Riskistä muodostui keskeinen mie­len­ter­veys­po­liit­ti­nen instru­ment­ti. Potilas muuttui väestöksi, kiteyttää Ahonen. Tämä tar­koit­taa sellaisen psy­kiat­ri­sen mana­ge­ria­lis­ti­sen ter­vey­den­huol­to­tut­ki­muk­sen kehit­tä­mis­tä, missä riski ja pal­ve­lu­jär­jes­tel­mät ovat nousseet kes­kei­sel­le sijalle. 

Samanaikaisesti ryh­dyt­tiin kehit­tä­mään ter­vey­den­huol­lon pal­ve­lu­jär­jes­tel­mää, joka suun­tau­tuu aktii­vis­ten ja kyvyk­käi­den, työ­elä­mään kuuluvien ihmisten pal­ve­lui­den jär­jes­tä­mi­seen. Sairaaloiden entisistä poti­lais­ta pyrittiin tekemään asiak­kai­ta ja kulut­ta­jia, vapaita valit­si­joi­ta — useim­mi­ten kuitenkin huonolla menes­tyk­sel­lä. Miten heidän on käynyt, on jäänyt tut­ki­mat­ta.

_media_tmp_Nikkiln_sairaala

Taideterapiaa Nikkilän sai­raa­las­sa: potilas piirtää sakura-väri­lii­duil­la. Helsinkikuvia (CC BY 4.0)

Pitkäaikaisista mie­len­ter­veys­häi­riöis­tä ja –sai­rauk­sis­ta kärsivät ovat ihmis­ryh­mä­nä muuta väestöä sär­ky­väm­piä. He ovat huonommin kou­lu­tet­tu­ja ja osal­lis­tu­vat muita vähemmän työ­elä­mään. He ovat fyy­si­ses­ti sai­raam­pia kuin muut, kuolevat nuo­rem­pi­na ja kuuluvat yhteis­kun­nan köy­him­piin. He ovat kauimpana “mie­len­ter­veys­joh­ta­mi­sen” agendasta. 

Lainsäädännön uudis­tuk­ses­sa koros­tet­tiin ”kodin­omais­ta mie­len­ter­veys­hoi­toa lai­tos­hoi­don sijaan”. Uudistus ei kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä kosketa ihmisiä, jotka ovat esi­mer­kik­si mie­len­ter­veys­syis­tä yksi­näi­siä ja perus­ta­vat muita harvemmin perheen. 

Mielenterveyskuntoutujien kehnosta asu­mis­pal­ve­lu­ti­lan­tees­ta uuti­soi­daan sään­nöl­li­ses­ti. Asumispalveluiden piirissä mie­len­ter­veys­häi­riöis­tä kärsivät ovat usein päih­deon­gel­mai­sia ja pit­kä­ai­kai­ses­ti asunn­ot­to­mia. Selvityksiä on myös siitä, että he elävät usein muita yksi­näi­sem­pi­nä ja eris­täy­ty­neem­pi­nä. 

Sinänsä edis­tyk­sel­li­nen mie­len­ter­vey­suu­dis­tus­ta koskeva lain­sää­dän­tö on toteu­tet­tu puut­teel­li­ses­ti, ja tarjonnut vain heikosti edel­ly­tyk­siä Basaglian tar­koit­ta­mien yhteis­kun­nal­lis­ten ja poliit­tis­ten perus­oi­keuk­sien tur­vaa­maan elämään. Mielenterveyspotilaat eivät vapau­tu­neet­kaan. He joutuivat sai­raa­lois­ta uusiin ins­ti­tuu­tioi­hin: päih­de­suo­jiin tai kaduille. De-ins­tu­tio­naa­li­saa­tios­ta tuli re-ins­ti­tu­tio­na­li­saa­tio­ta. Ei ole edes kär­jis­tä­vää luon­neh­tia muutoksia siten, että ainoas­taan ins­ti­tuu­tio muuttui, Ahonen tiivistää. 

Taloudellisesta näkö­kul­mas­ta tar­kas­tel­len hanke puo­les­taan onnistui täy­del­li­ses­ti. Tämä on toden­nä­köi­ses­ti roh­kais­sut myös muiden väes­tö­ryh­mien “ihmi­soi­keuk­sien toteut­ta­mis­ta”. Ikääntyneiden ympä­ri­vuo­ro­kau­tis­ta hoivaa muut­ta­maan tar­koi­te­tun Vanhuspalvelulain muutos perustui vas­taa­van­lai­seen ihmi­soi­keus­pu­hee­seen, jopa vetoa­mi­seen ”kodin­omai­siin olo­suh­tei­siin”. Laitoshoidon vähen­tä­mis­tä perus­tel­tiin samoin argu­men­tein. Ihmisoikeuksien arvioi­tiin toteu­tu­van elämän lop­pu­vai­hees­sa yhteis­kun­nal­li­sen hoivan ulko­puo­lel­la. Kodinomaisen (omais)hoidon ehdo­tet­tiin olevan oikeu­den­mu­kai­nen vaih­toeh­to. 


Toisin kuin useim­mil­la pit­kä­ai­kai­sis­ta mie­len­ter­vey­son­gel­mis­ta kär­si­neil­lä sai­raa­la­po­ti­lail­la, ikään­ty­neil­lä todella saattaa olla jäljellä koti tai vel­vol­li­suu­den­tun­toi­sia omaisia. Ikääntyneiden de-ins­ti­tu­tio­naa­lis­ta­mi­nen tarkoitti uuden, omais­hoi­ta­jis­ta koostuvan ins­ti­tuu­tion perus­ta­mis­ta. Siinä kodin­omai­suus on toteu­tet­tu sato­ja­tu­han­sia ikään­ty­nei­tä koskevana, useim­mi­ten mini­mi­kor­vauk­sen avulla tai korvausta vailla olevana omaisten työnä. Sari Kehusmaan ter­veys­ta­lous­tie­teel­li­sen väi­tös­tut­ki­muk­sen mukaan omais­hoi­dos­ta kertyneet val­tiol­li­ses­ti säästöt ovat olleet vuo­sit­tain yli kolmen miljardin euron luokkaa. 

Paikka teologialle?

Mielenterveyspolitiikan uudis­tus­ta sysäsi liik­keel­le 1970-luvulla kaksi tekijää: ihmi­soi­keu­det ja val­tion­ta­lou­den säästöt. Jälkimmäisen voi katsoa jääneen voit­ta­jak­si jopa niin, että vain murto-osan talou­del­li­sis­ta sääs­töis­tä voi arvioida kuluneen mie­li­sai­raa­lois­ta vapau­tu­nei­den ihmisten elämän jär­jes­tä­mi­seen. Tästäkään ei ole saa­ta­vil­la tarkkoja talou­del­li­sia laskelmia, vaan ne odottavat tut­ki­jaan­sa.

Terveydenhuollon talou­des­ta ja pal­ve­lu­jär­jes­tel­mis­tä on tehty erittäin paljon tut­ki­mus­ta, ja luotu koko­nai­sia uusia tut­ki­musa­lo­ja. Ihmisoikeusnäkökulmasta mie­len­ter­veys­po­li­tiik­kaa sen enempää kuin poti­lai­den hoitoa tai olo­suh­tei­ta­kaan ei ole sys­te­maat­ti­ses­ti tutkittu. Tämä kertoo satut­ta­val­la tavalla arvoista, jotka ohjaavat mana­ge­ria­lis­tis­ta ter­veys­tut­ki­mus­ta ja –poli­tiik­kaa. 

Ensimmäinen tutkimus aiheesta on tehty teo­lo­gi­ses­sa tie­de­kun­nas­sa. Tämä kiin­nos­ta­va seikka kertoo ehkä laa­jem­min­kin mana­ge­ria­lis­ti­sen poli­tii­kan ja tut­ki­muk­sen kriisistä. Karoliina Ahosen väi­tös­kir­ja ei ole tie­teel­li­nen sattuma. Teologisen tut­ki­muk­sen piirissä on sellaisia ihmisenä olemisen, hoidon ihmis­ku­van sekä elämän ja kuoleman tut­ki­mi­seen tar­vit­ta­via val­miuk­sia, joita tarvitaan juuri nyt, näinä aikoina. Teknistynyt ter­veys­tut­ki­mus on kauan sitten luo­vut­ta­nut niistä. 

Etnografian paikkoja

Ihmisoikeuksien toteu­tu­mi­nen suo­ma­lai­ses­sa mie­len­ter­veys­po­li­tii­kas­sa on lähes tut­ki­ma­ton alue. Ahosen väi­tös­kir­ja tarjoaa useita avauksia etno­gra­fi­sel­le tut­ki­muk­sel­le. Hänen työnsä perustuu val­tiol­lis­ten doku­ment­tien tiheään kuvauk­seen, ja on jo mene­tel­män kannalta ant­ro­po­lo­ge­ja kiin­nos­ta­va. Myös se, miten ihmisten “hyvä elämä” mah­dol­li­ses­ti järjestyi sairaalan ulko­puo­lel­la niiden sul­ke­mi­sen jälkeen, virittää etno­gra­fi­sel­le tut­ki­muk­sel­le kysy­myk­siä, joita voi lähestyä his­to­rial­li­sen kuvauksen, nyky­päi­vän vuo­ro­vai­ku­tuk­sen tai koke­muk­sen tut­ki­muk­sen näkö­kul­mis­ta. Miten vapaus toteutui, kun sille ei luotu yhteis­kun­nal­li­sia edel­ly­tyk­siä? 

Tutkimuksen tulok­sis­sa piirtyy tavat­to­man tärkeä seikka: pitkä linja asiak­kuu­den ja valin­nan­va­pau­den käy­tän­tö­jen hii­pi­mi­ses­tä mie­len­ter­veys­työ­hön ja mie­len­ter­veys­po­liit­ti­seen kes­kus­te­luun, ideo­lo­gioi­den ohella. Miten vakavaan mie­len­ter­vey­den häiriöön sai­ras­tu­nees­ta – täs­mäl­li­ses­ti ilmaisuna mie­li­sai­raas­ta ja moni­sai­raas­ta ihmisestä – voidaan odottaa syntyvän valin­toi­hin ja auto­no­mi­seen pää­tök­sen­te­koon kykenevä asiakas? Miten se tehdään? Oikeasti? 

Kiinnostavia avauksia syntyy myös toi­mi­juu­den tut­ki­muk­seen. Millaisten toi­mi­juuk­sien kirjo on mah­dol­li­nen mie­len­ter­veys­po­li­tii­kan raken­tei­den ja mie­len­ter­vey­ten­sä rippeistä kiinni pitävän asiakkaan välissä? Antropologian tutkijaa ei voi olla kieh­to­mat­ta myöskään hallinnan ja mana­ge­ria­lis­min oudolla tavalla kysee­na­lais­ta­ma­ton, esteetön voit­to­kul­ku mie­len­ter­veys­po­li­tii­kan saralla. 

rajattu

Lapinlahden sairaalan hen­ki­lö­kun­taa sairaalan portilla, 1910-luku. Helsinkikuvia (CC BY 4.0)

  1. Ahonen, Karoliina 2020. Suomalainen mie­len­ter­veys­po­li­tiik­ka — Julkisen vallan ohjaus mie­len­ter­vey­den häiriöön sai­ras­tu­nei­den ihmi­soi­keuk­sien tur­vaa­mi­sek­si.
  2. Kehusmaa, Sari 2014. Hoidon menoja hil­lit­se­mäs­sä. Heikkokuntoisten kotona asuvien ikäih­mis­ten pal­ve­lu­jen käyttö, omais­hoi­to ja kuntoutus. Kansaneläkelaitoksen jul­kai­su­ja. 
  3. Kansallinen mie­len­ter­veys­stra­te­gia ja itse­mur­hien ehkäi­sy­oh­jel­ma vuosille 2020 – 2030. Sosiaali- ja ter­veys­mi­nis­te­riön jul­kai­su­ja. 

Kirjoittaja

Marja-Liisa Honkasalo vastaa Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksiköstä Turun yliopistossa. Hän on lääketieteellisen antropologian dosentti ja sosiologian dosentti ja Helsingin yliopistossa. Honkasalon etnografiset tutkimusaiheet liittyvät kivun ja sairauden kokemukseen: viimeksi afrikkalaiseen parantamisrituaaliin sekä kummiin kokemuksiin modernin yhteiskunnan piirissä. Hän tutkii myös taiteellisen toiminnan ja hoivan rajapintoja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ooppera on 400 vuoden aikana kasvanut ruhtinaiden yksityisestä huvista miljoonien viihteeksi, ja ollut aina vahvassa vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa. Yleisön monipuolistuessa oopperan luonne on muuttunut, ja yläluokan sekavasta sosiaalisesta salongista on tullut suuren yleisön harras musiikin temppeli. 

Toukokuun nimi tulee toukotöistä, joita tehtiin uuden sadon valmistelemiseksi. Töiden aloituspäivänä toukoleipä jaettiin kylväjien ja toukotöissä käytetyn hevosen kesken. Pellollekin saatettiin murentaa tai kylvää pala leivästä hyvän sadon takaamiseksi. Toukoleipää onkin kutsuttu myös nimillä kylvöleipä, kyntöleipä, eloleipä ja toukokaakku.

Demokratian tilasta maailmassa puhutaan paljon. Aihe nousee tapetille erityisesti koronapandemian kaltaisten poikkeusolojen aikana. Suomessa monipuolueyhteistyötä ja demokratiaa arvostetaan ja sen oppeja viedään myös maailmalle. Mukana demokratiaa tukemassa on Demon toiminnanjohtaja Anu Juvonen, joka Työkentällä-haastattelussa kertoo urastaan järjestömaailmassa.