Helsingin kaupunginvaltuustossa yllätyttiin, kun perussuomalaiset vastustivat uuden vainajien säilytystilan rakentamista Malmin hautausmaan yhteyteen. Perusteena ps-edustaja Laura Korpinen oli uutisen mukaan todennut ettei helsinkiläisten veronmaksajien pitäisi joutua ”islamististen rituaalien maksajiksi”. Rituaaleilla hän tarkoitti erityisesti ruumiin pesemistä.
Tiedämme, että muslimit eivät suinkaan ole ainoita, jotka pesevät ruumiin; näin tekevät esimerkiksi hindut, sikhit ja juutalaisetkin. Kristillisissä perinteissä peseminen ennen hautausta on niin ikään ollut pitkään tapana. Ruumiin pesemiselle ennen hautajaisia on toki myös ei-uskonnollisia syitä.
Tapaus on kiinnostava muistutus siitä, että kuolemaan liittyy yksilöiden surun lisäksi yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.
Kuolema ja siihen liittyvät rituaalit ovat olleet toistasataa vuotta antropologian ytimessä. Se miten ihmiset kohtaavat vainajansa vaihtelee ympäri maailmaa, mutta yhteistä kaikille erilaisille käytännöille on, että ihmisruumiita kohdellaan eri tavoin kuin muiden eläinten ruumiita – myös poliittisesti.
Esimerkiksi antropologi Finn Stepputat on todennut ihmiskuoleman olevan yksi niistä alueista, joissa julkinen valta vankistaa auktoriteettiaan ja valtio alleviivaa suvereniteettiaan. Modernien yhteiskuntien näkökulmasta kuolemassa on kasvavassa määrin kyse varhaiskasvatuksen tai teiden kunnossapidon kaltaisesta hallinnollisesta kysymyksestä.
Se joka hallitsee, määrittää miten vainaja haudataan, minne ja milloin. Lainsäädännön ja kulttuuritradition välinen suhde on muuttunut viimeisten kahden vuosisadan aikana siten, että huomion kohteena on ennen kaikkea näennäisen neutraalisti ruumis, ei vainaja. Samanaikaisesti henkilökohtaisella tasolla fokus on siirtynyt vainajan viimeisen matkan valmistelusta lähimmäisten surutyöhön; jälkeen jäävien “matkaan” ilman vainajaa.
Se, että perussuomalaiset vastustivat vainajien säilytystilan rakentamista, koska tilassa voisi pestä ruumiita, kertoo ainakin kahdesta asiasta: Yhtäältä kyse on muslimivainajien tasavertaisen yhteiskunnan jäsenyyden ja yhtäläisen ihmisyyden kieltämisestä.
Koska ihmisruumiin kohtelu erottaa sen muiden eläinten ruumiista, puuttumalla yhdenlaisten ihmisruumiiden kohteluun kyseenalaistetaan heidän ainutlaatuisuutensa ihmisinä. Nostamalla tietyn ihmisryhmän kohdalla esiin rituaalinen tapa, ruumiin peseminen, joka tosiasiallisesti on verrattain yleinen läpi erilaisten uskonnollisten perinteiden, viestitään, että tapa on väärin vain, kun kyseinen ryhmä sitä harjoittaa.
Toisaalta tapaus alleviivaa kuoleman yhteiskunnallisuutta. Muiden valtuustoryhmien näkökulmasta säilytystilalle oli perusteltu tarve ja äänestys siten vain vaadittu muodollisuus. Ps-edustajat kuitenkin näkivät äänestyksen mahdollisuutena käyttää valtaansa yhteen ihmisryhmään ja heidän vainajiinsa erottamalla heidät elämässä ja kuolemassa muista helsinkiläisistä. He siis halusivat vaikeuttaa surutyötä, mutta lisäksi siirsivät fokuksen takaisin ruumiista vainajaan. Samalla kuolema tuotiin lainsäädännön ja hygieniakysymysten ulkopuolelle osaksi hyvin erilaisia poliittisia kamppailuja.
Nämä kamppailut ovat viime kädessä kamppailuja arvomaailmojen ja tulevaisuuden visioiden välillä. Vainajilla on näissä kamppailuissa sijansa varmasti myös tulevaisuudessa.
Lukemista
- Ilona Kemppainen: Suomalaisen hautauskulttuurin perinteet ja muutos. 6.9.2018.
- Antonius Robben: A Companion to the Anthropology of Death. Hoboken: Wiley. 2018.
- Finn Stepputat (toim): Governing the Dead: Sovereignty and the Politics of Dead Bodies. Manchester: Manchester University Press. 2020 (toinen laitos).