Talot kuin tilkkutäkit

Chiloén saaristossa Etelä-Chilessä on syntynyt omalaatuinen rakennuskulttuuri alkuperäiskansojen ja eurooppalaisten törmätessä. Globalisaatio, ympäristön muutos ja talouden murros muuttavat suhdetta asumiseen ja rakentamiseen.

Chiloén puurakentamisen tyyli on syntynyt kulttuurien törmäyksissä, joten sen omalaatuisuus ei ole mikään ihme. 16 saariston puukirkkoa on saanut Unescon virallisen maailmanperintökohteen statuksen, mutta myös tavallisia asuintaloja saavutaan ihailemaan kaukaakin.

Etelä-Chilessä sijaitsevaa saaristoa asuttivat alun perin merta hyödyntävät chonot ja maata viljelevät huillichet. Espanjalaisten saapumisesta 1500-luvulla alkoi alkuperäisväestön ja eurooppalaisten sekoittuminen, joka toi Chiloéen jesuiittoja, hollantilaisia, saksalaisia ja muitakin eurooppalaisia ryhmiä.

Chiloén puutalot ovat kokoomia alkuperäiskansojen puunkäsittelytaidoista sekä erilaisista eurooppalaisista vaikutteista. Itse seinätkin koostuvat lukemattomista lyhyiksi leikatuista laudanpätkistä, tejueloista, jotka asetellaan pystypäin limittäin ja jotka muodostavat eläväisiä pintoja ja kuvioita. Kirkkaat värit viimeistelevät tilkkutäkkimäisen vaikutelman.

Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin teoriaa soveltavat rakennusten tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka rakennukset ovat sekä materiaalisia että symbolisia kokoomia, jotka ovat vuorovaikutussuhteessa ympäristönsä kanssa. Niiden kulttuurimaantiede on jatkuvassa liikkeessä ja ohjaa ihmistoimintaa.

Chiloéssa asuminen ja rakentaminen on aina ollut yhteydessä mereen. Nykyisin osin veden päällä seisovia palafitoksia rakennetaan lähinnä turismin tarpeisiin. Kuva Dalcahuesta.

Elämää meren äärellä

Chiloén kulttuurin muutosta tutkinut Anton Daughters kirjoittaa, että saaristolaiset kehittivät vuosituhannen kuluessa omalaatuisen ja omavaraisen elämäntavan, jossa yhteisöllinen talkooperinne oli eloonjäämisen ehto ja jossa meri oli tärkeä toimeentulon lähde. Suhde rakennuksiin on kehittynyt vastavuoroisuuden kulttuurin vaikutuksesta.

Asuintalot asettuivat osaksi merellistä maisemaa sekä kauneuden että käytännön kautta. Chiloén merestä elävät yhteisöt ovat rakentaneet puoliksi veden päällä seisovia palafitoksia, jotka ovat rönsyilleet ja kasvaneet lähes orgaanisen näköisesti kohti maata kuin rantakasvillisuus.

“Palafitokset, jotka ovat puupaaluilla seisovia taloja, on rakennettu aivan meren äärelle vuorovesien vuoksi. Niissä on yleensä kaksi julkisivua: toinen antaa mantereen puolelle ja toinen merelle. Näissä taloissa perheiden sosiaalinen elämä jakautui meren ja maan välille. Alun perin saariston väestö sai elantonsa metsistä ja maanviljelyksestä, mutta merestä erityisesti”, sanoi etelächileläisistä taloista pienoismalleja rakentava sisustusarkkitehti Angel Barrientos tekemässäni sähköpostihaastattelussa.

Vuoden 1960 maanjäristys, joka on voimakkain koskaan mitattu maailmassa, pyyhkäisi suuren osan alkuperäisistä palafitoksista mukanaan. Sen jälkeen on rakennettu uusia. Nykyisin palafitoksia rakennetaan lähinnä turismin tarpeisiin, mikä ilmentää Chiloén kulttuurista muutosta ja sopeutumista globalismiin.

Globalismin virrat

Käsityö- ja puuseppäperinne on saaristossa yhä hengissä. Vanhan kulttuurin jäänteenä moni puuseppä oppii yhä taitonsa ylisukupolvisesti tai ainakin kisällinä, ja ammatin harjoittaminen voi alkaa jo 15 vuoden iässä. Rakentamisen valtavirta on kuitenkin rajujen muutosten keskellä. Globaalin ja paikallisen tason murrokset kietoutuvat yhteen ja muuttavat saaristolaisten elämää.

Chiloén asema sekä maantieteellisessä että kulttuurisessa eristyksessä on auttanut säilömään perinteitä ja omalaatuista elämäntapaa. Muutokset paikallisella ja globaalilla tasolla aiheuttavat silti väistämättä murroksia. Chiloélaisten suhde sekä Chilen valtioon että globaaliin talouteen onkin jännitteinen.

Beatriz Bustos ja Alvaro Román kirjoittavat, että saaret ja saaristot ovat usein kulttuurisesti ja identiteetiltään omalaatuisia poliittisia alueita. Meren läsnäolo tuottaa erityisen fyysisen ja henkisen tilan kokemuksen ja auttaa säilyttämään kulttuurisia erityispiirteitä.

Chiloén kulttuuriseen murrokseen on vaikuttanut eniten suurten lohenkasvattamoiden saapuminen 1970–1980-luvuilla – valtio tuki tätä kehitystä voimakkaasti. Tuolloin suuresta osasta saaristolaisia alkoi tulla omavaraispienviljelijöiden sijaan työläisiä. Chiloéssa viljelty lohi on nykyisin yksi Chilen suurimpia vientituotteita, ja myös matkailu liittää alueen osaksi kansainvälistä taloutta. Suuryritykset tuovat toimeentuloa mutta myös haittaavat paikallisten toiveita alueen kehittämisestä sen omilla ehdoilla.

Saaristossa etnografista tutkimusta tehnyt Jacob C. Miller kirjoittaa, että kaupallisen lohenkasvatuksen ja turismin kasvun aikaansaamat muutokset ovat muuttaneet myös suhdetta taloihin. Siirtymä omavaraistaloudesta palkkatyöhön teki kuluttajia suuresta osasta chiloelaisia. Jännitteitä on aiheuttanut esimerkiksi suuren ostoskeskuksen rakentaminen saariston pääkaupunki Castron keskustaan, maailmanperintökohteeksi julistetun kirkon viereen.

Kaupallistumisen ja esineelistämisen prosessi on täynnä nyansseja, sillä kauppakeskuksen tuloa valiteltiin muun muassa turistien tarpeita varten vaalitun perinteisen rakennusestetiikan pilaantumisen vuoksi. Monet paikalliset puolustivat keskusta, sillä saariston ostosmahdollisuudet ovat rajoitetut.

Globalisaatio ja lokalisaatio

Anna Tsing kirjoitti vuonna 2000, että globalisaatiokeskusteluissa alueelliset erot ja maailmanlaajuisen kapitalismin paikalliset, erikoistuneet lokerot usein unohtuvat. Jo tuolloin Tsing ja muut antropologit ennustivat lokalismin paluuta vastavoimana ja tietoisena vastarintana yhdenmukaistavalle globaalille kehitykselle. Paikallisuuden vaaliminen on kuitenkin monimutkaisesti kietoutunut talouden mekanismeihin.

Turismi elinkeinona on jatkumoa talouden murrokselle, jonka myötä myös suhde taloihin on muuttunut. Chiloén rakennuskulttuuriin globaalitalous vaikuttaa myös myönteisesti, jos kulttuuriperintöä pyritään säilyttämään kansainvälisiä turisteja varten. Taloihin liittyviä perinteitä on alettu järjestää näytöksinä turisteille, ja uusia palafitoksia rakennetaan ravintoloiksi sekä muihin matkailijoiden ja vapaa-ajanvieton tarpeisiin.

Toisaalta moni paikallinen suhtautuu turisteja varten kaupallistettuun kulttuuriperintöön kriittisesti, selvisi Millerin tutkimushaastatteluissa. Uudet, turismiteollisuutta palvelevat palafitokset ovat alkaneet syrjäyttää paikallisia asukkaita. Rakenteiden ylläpito tulee myös kalliiksi, sillä vedessä seisovat puupaalut on korvattava uusilla säännöllisin väliajoin, joten yhä useammin turismiteollisuus on ainoa vaihtoehto palafitoksien säilyttämiseksi. Alkuperäinen merellinen asumiskulttuuri on katoamassa.

Palafitoksia Chiloén pääkaupungissa Castrossa.

Ikkuna sieltä, erkkeri täältä

Marraskuussa 2024 sain nähdä Chiloén talot omin silmin. Tapasin Dalcahuen pienessä rantakaupungissa Katy Arayan, joka on manner-Chilestä saaristoon muuttanut arkkitehti. Araya tekee erilaisia restaurointitöitä oman toimistonsa kautta ja osallistuu myös kulttuuriperintö- ja tutkimushankkeisiin.

Araya näytti minulle, kuinka tavat rakentaa kehittyvät eri kulttuureista lainatuista elementeistä. Erkkeri sieltä, ikkuna täältä. Chiloéssa ovat yleisiä esimerkiksi pienet koriste-ikkunat, joita kutsutaan sopaipilla-ikkunoiksi. Nimi tulee leipäsistä, joita syödään Chilessä kaikkialla.

Etelächileläistä puuarkkitehtuuria ei Arayan mukaan opeteta Chilen yliopistojen arkkitehtuurilinjoilla muuten kuin valinnaisena aineena. Vaikka Chiloéta luontoineen ja kulttuurimaisemineen markkinoidaan entistä enemmän matkailukohteena, chiloélainen puurakennuskulttuuri on vaikeuksissa, kirjoittavat perinteistä maaseutuasumista ja kulttuurimaisemaa saaristossa tutkineet Macarena Almonacid, Danilo Cárcamo ja Àlvaro Montaña.

Taloudelliset muutokset, poliittisen tahdon puute, sukupolvien ketjujen katkeaminen ja nuorison muuttoliike mantereelle ovat vähentäneet Chiloén asuntotuotannon erityispiirteitä ja tietoisuutta perinteistä. Eri puolilla saaristoa näkeekin uusia asuinalueita, jotka näyttävät pakettitaloryppäiltä.

Chiloén rakentaminen on murroksessa monin tavoin. Ennen rakentamiseen käytettiin paikallista sypressilajiketta, alercea, joka nykyisin on suojeltu. Metsäkato on koetellut saaristoa, ja rakentamiseen käytetyt materiaalit ovat siksi muuttumassa. Muovin ja pellin käyttö on lisääntynyt.

Arayan mukaan talot on perinteisesti rakennettu pelkin puuliitoksin ilman nauloja, mutta nykyään tämä on harvinaista. Muotoon leikattuja laudanpätkiä eli tejuelojakin käytetään vähemmän. Niistä voi kuitenkin lukea chiloélaista sosiaalihistoriaa. Päistä pyöristetyt tai diagonaaliin leikatut laudanpätkät ovat muotoilemattomia kalliimpia, ja siksi niitä on käytetty arvokkaimmissa taloissa tai muulla tavoin arvorakennuksissa. Ne ovat olleet myös keino näyttää varallisuuseroja.

Talkoovoimaa

Globaalin talousjärjestelmän rinnalla elää edelleen rinnakkaisia taloudellisen toiminnan ja uusintamisen muotoja. Asumisen käytännöt ovat tästä yksi esimerkki.

Talot ja niiden kunnossapito sekä rakentaminen luovat ja ylläpitävät paikallisten sosiaalisia suhteita. Feministiset antropologit ovat olleet kiinnostuneita fyysisten rakenteiden ja sosiaalisten suhteiden välisistä yhteyksistä. Micaela di Leonardo on kutsunut tätä suhdetyöksi (kin work). Käsite laajentaa pääosassa naisten kodin piirissä tekemää uusintavaa työtä koskemaan suhteiden ylläpitoa kotitalouksien välillä. Niihin kuuluu vastavuoroisia vierailuita, kutsuja ja viestien vaihtoa sekä verkostojen luontia ja ylläpitoa.

Di Leonardon mukaan talot ja niiden kätkemät järjestäytymisen muodot ovat erottamaton osa laajoja poliittisia ja taloudellisia rakenteita. Yksityisen piirin ohella ne ovat poliittisia paikkoja.

Chiloéssa yhteydet kotitalouksien välillä ovat olleet vahvat ja järjestäytyneet eri tavoin kuin ydinperhekeskeisissä yhteiskunnissa. Erityisesti naiset ovat olleet tärkeässä asemassa kotitalouteen liittyvissä töissä, kirjoittavat Montana, Carcamo ja Almonacid.

Esimerkki kotitalouksien suhteista on talkooperinne, minga, joka toimii vastavuoroisuusperiaatteella. Naapuriavun myötä on siirretty joskus kokonaisia taloja – joko karjan vetämänä tai merta pitkin. Käytäntö kertoo paljon sekä saariston sosiaalisista suhteista että suhteista taloihin.

“Se on ollut yksi keino ratkaista ongelmia. Jotkut eivät ole halunneet luopua talostaan, vaikka joutuivat muuttamaan. Joskus vanhemmat lahjoittivat talon lapsilleen. Kokonainen talo, ei hassumpi lahja, vai mitä?” Katy Araya sanoi.

Araya kertoi, että talojen muuttoperinne on nykyisin häviämässä. Jonkin verran talojen siirtoja tehdään näytöksenomaisesti matkailijoille. Tämä on osa Chiloén kulttuuriperinnön kaupallistamista ja hyödykkeeksi tekemistä. Paikalliset suhtautuvat minganäytöksiin usein kriittisesti, selviää Millerin tutkimuksesta.

Ainutlaatuinen kulttuuriperintö

Puurakennustaito huipentuu Chiloén kirkoissa, joista 16 on julistettu Unescon maailmanperintökohteiksi 2000-luvulla. Toinen Chiloéssa työskentelevä arkkitehti Danilo Cárcamo esitteli minulle Chonchin kirkkoa, jota hän oli työryhmänsä kanssa restauroimassa.

Useimmat kirkoista ovat saaneet vaikutteita uusklassismista. Puusta veistetyt pylväät jäljittelevät klassisia pylväitä, jotka on tehty kivestä. Kaiverruksissa näkyy käsillä tekemisen ja puunkäsittelyn taito.

Cárcamo kertoi, että Chiloén rakennuksissa, erityisesti kirkoissa, on ratkaistu monta ongelmaa silkan kekseliäisyyden avulla. Maailmanperintöstatus myönnettiin ainutlaatuisuuden perusteella.

Alkuperäisasukkailla on ollut paljon perinnetietoa puun käsittelystä ja laivojen valmistuksesta. Chiloén kirkot ovatkin sekoitus alkuperäiskansojen puunkäsittelytaitoa ja eri eurooppalaisia vaikutteita. Sellaisena ne ovat myös uskonnollista arkkitehtuuria, jota ei löydy mistään muualta. Globaalin ja paikallisen sekoittuminen on siis muovannut saariston kulttuuria jo vuosisatoja.

Kiipesimme Chonchin kirkon kellotorniin, ja pääsin näkemään restauroitavia kattorakenteita. Joitakin huonokuntoisia puuosia oli korvattu uusilla. Palkit olivat alkuperäisiä. Niissä on käytetty puusta veistettyjä liitoksia, ei nauloja, Cárcamo kertoi.

Kirkot kulttuuriperintönä ovat muutakin kuin materiaa. Restaurointityö solmii uudenlaisia sosiaalisia yhteyksiä ja toisaalta luo ja ylläpitää paikallisten itsetuntemusta ja omanarvontuntoa. Toisaalta ne ovat turistien katseiden ja odotusten kohteena ja aitouden vaatimukset voivat joskus olla ristiriidassa ympäröivän rakennuskannan kehittämisen kanssa.

Suhdetta valtioon neuvotellaan myös restaurointityön kautta. Tällä hetkellä kulttuuriperintökohteiden restaurointia kyllä rahoitetaan, mutta odotusaika voi olla pitkä. Chonchissakin rahat riittivät toistaiseksi vain katon työstämiseen.

Talot ja mielikuvituksen lento

Ennen matkaani Chiloéen tapasin Suomessa Chilestä vuoden 1973 vallankaappauksen aikaan Suomeen pakolaiseksi lähteneen Angel Barrientosin. Hän on sisustusarkkitehti, joka tekee pienoismalleja taloista, ja varsinkin chiloelaiset palafitokset ovat hänelle merkittävä inspiraation lähde. Halusin tietää, mikä juuri Chiloén arkkitehtuurissa kiehtoo vuosikymmenien ajallisen ja maantieteellisen etäisyyden jälkeenkin.

Barrientos on itse kasvanut aivan eri osassa Chileä, mutta kiinnostui chiloélaisesta kulttuurista ja puuarkkitehtuurista jo lapsena. Palafitokset ovat lähtökohta Barrientosin tekemille fantasiapienoismalleille, joissa talot kasvavat ja kiertyvät puunrunkojen ympärille tai niiden jalat venyvät kuin vesimittarin koivet.

Angel Barrientosin fantasiapienoismalli.

“Chiloén talot, erityisesti palafitokset, ovat arkkitehtuuriltaan yksinkertaisia, mutta puu, vesi ja kirkkaat värit vetoavat mielikuvitukseen. Näin on myös matkailijoilla, jotka käyvät usein katsomassa juuri palafitoksia”, Barrientos sanoi.

Pienoismallit olivat esillä Arkkitehtuurimuseossa, kun Suomessa ja maailmalla juhlittiin Chilen vallankaappauksen 50-vuotispäivää. Avajaisissa oli edustus myös Chilen suurlähetystöstä. Chiloéarkkitehtuurista onkin tullut Andien vuoriston ja Pablo Nerudan runojen kaltainen chileläisyyden merkitsijä, joka on kaupallistetun turismin lisäksi osallisena monenlaisissa prosesseissa.

Matkailijoiden kiinnostus maaseutumaiseen, aidoksi ja myyttiseksi brändättyyn Chiloéen kertonee myös lokalismin kaipuusta, josta Anna Tsing kirjoitti jo 2000-luvun alussa.

Yhteisöjen voimaa -artikkelisarja

Tässä sarjassa käsitellään Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen ja muiden yhteisöjen nykytilannetta sekä vaihtoehtoisia tietämisen ja elämisen tapoja.