Luonnonpurukumin keräyksestä muodostui Mesoamerikassa lähes sadan vuoden elinkeinohistoria. Sen aikana Mayojen metsään Meksikon, Guatemalan ja Belizen rajamaille syntyi uusia metsäyhteisöjä, ylirajaisia reitistöjä ja ekologista tietotaitoa. Valtiot ovat vaientaneet purukuminvaluttajien historiaa, mikä paljastaa niiden uudet kehityspyrkimykset ja tiedontuotannon valtasuhteet.
Mayojen metsä: Ekologis-arkeologisesta tilasta turismiin
Mayojen metsä (Maya Forest, Selva Maya) on käsite, joka syntyi luonnonsuojelijoiden ja arkeologien yhteistyön tuloksena 1990-luvulla. Sen tarkoituksena on suojella trooppista sademetsää Meksikon, Guatemalan ja Belizen rajaseuduilla, jotka ovat samalla muinaisen maya-sivilisaation aluetta.
Nykyisin Mayojen metsä koostuu laajasta suojelualueiden verkostosta. Lisäksi alueella on merkittäviä suojeluhankkeita. Kyse on myös yhteisestä tilasta, missä arkeologit tekevät työtään raunioalueilla, joita ympäröivä sademetsä on taas luonnonsuojelijoiden työsarkaa.
Mayojen metsä on myös osa viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunutta muutosta, jossa luonnonsuojelijat ovat havahtuneet yhteiskunnallisiin kysymyksiin työssään paikallisten yhteisöjen kanssa, ja arkeologit taas ovat soveltaneet yhä enemmän ympäristönäkökulmia.
Tieteellisen tiedon muutos on edistänyt molempien tieteenalojen näkemystä mayoista metsäkansoina sekä Mesoamerikan metsistä muinaisten mayojen merkittävästi muokkaamana metsäpuutarhana.
Mayojen metsässä korostuu siis ajatus muinaisista maya-kansoista, joiden kytköksiä alueen tämän päivän alkuperäiskansaoikeuskamppailuihin ei aina muisteta.
Maya-termi itsessään on arkeologien ja antropologien viime vuosisadan vaihteessa kehittämä käsite. Amerikoissa arkeologia sijoittuu usein antropologian tieteenalaan, ja molemmissa on maya-tutkimuksella tärkeä rooli.
Vaikka maya-termin käyttö on yleistynyt viime vuosisadan kuluessa, eivät kaikki alueen maya-juuria omaavat alkuperäiskansat viittaa itseensä mayoina. Alueella asuu myös muita alkuperäiskansoja ja asukkaita.
Paikoitellen alkuperäiskansaliikehdinnässä on kuitenkin omaksuttu maya-käsitteen käyttö, esimerkiksi Guatemalan ja Belizen maya-liikkeiden tapauksessa.
Turismi taas on ottanut innolla maya-käsitteen omakseen: on Riviera Maya, Maya-hotelleja, -kauppoja ja -huoltoasemia. Tällä hetkellä Jukatanin niemimaalla on lanseerattu uusi Maya-juna, jonka vie turisteja vaikeapääsyisiltä raunioalueilta toisille. Massaturismin ja nykyisen Maya-junahankkeen suhde Mayojen metsästä puhuviin luonnonsuojelijoihin ja maya-liikkeisiin on ristiriitainen.
Mayojen metsän rajamailta löytyy piilevä purukuminvaluttajien historia
Se tulee vastaan jokaisella kenttätyöreissulla, eri haastatteluissa, eri alueilla, jatkuvasti: purukuminvaluttajien (chicleros) historia. Olen kenttätöissä Meksikon, Guatemalan ja Belizen rajamailla tutkiakseni ylirajaista luonnonsuojelua ja luonnonsuojelutyötä, Mayojen metsän käsitettä ja siihen liittyviä haasteita.
Olen asunut ja tehnyt täällä tutkimusta vuosikymmeniä, mutta vasta nyt alan vähitellen tiedostaa saman toistuvan teeman purukuminvaluttajista. Se löytyy luonnonsuojelualueen nimestä, lukuisten metsäyhteisöjen ja -järjestöjen taustoista ja sapotillapuun kuoreen hakatuista V-mallisista valutusjäljistä.
Kun kysyn biologisten asemien historiasta, käy ilmi, että ne ovat vanhoja purukumileirien sijaintipaikkoja. Kun kysyn luonnonsuojelijoiden ja arkeologien käyttämistä sademetsäreiteistä, käy ilmi, että ne ovat purukuminvaluttajien tekemiä.
Lopulta käy jopa ilmi, että purukuminvaluttajat ovat myös useiden maya-raunioiden alkuperäisiä löytäjiä. Mitkä ihmeen purukuminvaluttajat?
Luonnonpurukumin valutuksella elinkeinona on lähes sadan vuoden historia (noin 1890–1980) Mayojen metsässä. Tämä metsän muuta kuin puuainesta hyödyntävä keräily yhdisti Mayojen metsän omana ylirajaisena alueenaan, koska se on koti purukumimahlaa tuottavalle sapotillapuulle.
Purukumin valmistus sapotillapuun mahlasta keksittiin 1800-luvun loppupuolella Yhdysvalloissa, ja se sai aikaan nopean buumin. Harvaanasutussa Mayojen metsässä tuotannon kanssa oli tekemisissä parhaimmillaan jopa 40 000 ihmistä.
Suurin osa mahlasta kuljetettiin Pohjois-Amerikkaan, josta se jatkoi matkaansa Eurooppaan. Purukumista tuli suosittu sotilaiden rentoutuskeino maailmansodissa.
Purukuminvalutus tapahtui sadekaudella, jolloin mahla valui vuolaammin. Valutusta varten kerättiin paikallisia ryhmiä, jotka seurasivat ensin kulkeneen johtomiehen reittiä.
Piti oppia tuntemaan sademetsä: löytämään sapotillapuut sekä vesilähteet useita kuukausia kestävää leiriytymistä varten. Piti myös osata selviytyä ankarissa sadekauden sademetsäolosuhteissa.
Aluksi purukuminvaluttajina toimi pääosin paikallisia ihmisiä, mutta kiihkeimmän kysynnän aikaan bisneksen pariin tuli ihmisiä eri alueilta. Hallitukset kannustivat rajamaiden asuttamiseen, sillä purukumibuumiaikaan maat vielä määrittivät rajojaan.
Historioitsijoiden ja antropologien tutkimuksien mukaan purukumibuumi edusti monille maatyöläisille vapautumista orjuuden kaltaisista olosuhteista suurmaatiloilla. Esimerkiksi Lacandonin sademetsässä Meksikossa maatyöläiset kulkivat purukuminvaluttajien mukana syvälle sademetsään perustamaan yhteisömaita.
Maailmansotien jälkeen keksittiin synteettinen purukumi, ja keräilyelinkeino kuihtui. Tuli uusia hallituksia, uusia asutushankkeita ja bisnesbuumeja, ja purukuminvaluttajayhteisöt jätettiin metsään oman onnensa nojaan.
Politiikan tutkija Marie-Claude Smouts on kirjoittanut globaalin metsiensuojelun noususta pohjaten Brasilian Amazonin kuminkerääjien kamppailuun vastaavanlaisessa tilanteessa, joka johti merkittävien suojelualueiden muodostamiseen. Mayojen metsän purukuminkerääjäyhteisöjen kohtalo ei ole ollut niin selvä.
Mayojen metsää koskevassa nykykirjallisuudessa purukuminvalutus ei näy. Suurimmassa osassa alueen tutkimuskirjallisuutta se mainitaan vain ohimennen, lukuun ottamatta muutamaa tärkeää teosta.
Amerikoissa monitieteinen rajamaatutkimus on syntynyt kritiikkinä kolonialistisena pidetylle rajaseudun käsitteelle, joka on ymmärretty etenevänä valloitusrintamana.
Erityisesti antropologiaan ja historiaan nojaava mutta monitieteinen rajamaatutkimus pohtii, mitä on jäänyt näiden valloitusrintamien kengän alle? Mitä unohdettuja historioita, jopa vastanarratiiveja, löytyy voitokkaiden ja dominoivien rintamien varjoista?
Minua on kiehtonut tarkastella näitä kysymyksiä Mayojen metsän tapauksessa.
Erityisesti purukuminvaluttajien tarinan voi nähdä varjoon jääneenä lähihistoriana, jolla on ristiriitainen ja jopa vastanarratiivinen rooli Mayojen metsässä: se on piilevyydestään huolimatta kytkeytynyt syvällisesti yhteen muinaisen maya-sivilisaation, arkeologian ja luonnonsuojelun kanssa.
Mayojen metsän tiedontuotannon valtasuhteet: Purukuminvaluttajat ja arkeologiset löydöt
Tällä laajalla ja erittäin metsittyneellä mutta kaikkea muuta kuin asumattomalla alueella arkeologin on pakko seurata chiclerojen eli purukuminmetsästäjien reittejä: heidän jälkiensä tulee olla hänen jälkensä, heidän leirinsä tulee olla hänen leirinsä, heidän muulijononsa hänen ainoa keinonsa kulkea paikasta toiseen. Petenin aluetta tutkittaessa arkeologi on enemmän velkaa chicle-bisnekselle ja sen kauaskantoisille pusikkoraivauksille kuin millekään muulle toimijalle.
Purukuminvaluttajat liittyvät nykyiseen Mayojen metsään syvemmin kuin ensin ajattelisi. Erityisesti arkeologit lienevät kiitollisuudenvelassa purukuminvaluttajille, kuten yllä oleva Sylvanus Morleyn vapaasti suomentamani sitaatti vuodelta 1938 osoittaa.
Pennsylvanialainen Morley (1883–1948) oli tunnettu arkeologi, jota on pidetty jopa elokuvahahmo Indiana Jonesin esikuvana. Morley seikkaili viime vuosisadan vaihteessa Mayojen metsässä etsien maya-raunioita. Löytöretkiään varten hän tarvitsi oppaita sademetsään.
Purukuminvalutuksen buumi osuukin yhteen toisen, samanaikaisen buumin kanssa: länsimaisten arkeologien kilpailun maya-raunioiden löytämiseksi. Tässä auttoivat purukuminvaluttajat.
Useimmiten nimittäin maya-rauniot olivat purukuminvaluttajien löytämiä, sillä sapotillapuu oli pyhä puu muinaisille mayoille. He istuttivat sitä kaupunkiensa yhteyteen, jotka taas sijaitsivat vesilähteiden läheisyydessä.
Kun vuosisatoja myöhemmin purukuminvaluttajat etsivät sapotillapuita ja vesilähteitä, he löysivät myös rauniot, joille he sitten kuljettivat arkeologit tekemään ”löydöksensä”.
Morleyn eduksi on sanottava, että hän avoimesti tunnusti kirjoituksissaan purukuminvaluttajien olleen useiden raunioiden ensimmäisiä löytäjiä, vaikka virallisesti sellaisiksi on tituleerattu usein länsimaisia arkeologeja ja retkikuntia.
Toisaalta hän meni vielä pidemmälle ja kirjoitti myös nimenneensä uudelleen purukuminvalutuksesta syntyneitä metsäyhteisöjä, koska piti näiden nimiä ”niin naurettavina”. Sen sijaan hän antoi niille maya-sukuisia nimiä.
Alkuperäiskansatutkijat Eve Tuck ja Marcia McKenzie ovat kirjoittaneet paikannimiin liittyvästä kolonialismista, jossa alkuperäiskansojen paikannimien tilalle on pakotettu valloittajien valitsemia nimiä.
Mutta miten kutsua tilannetta, jossa maatöistä vapautuneet purukuminvaluttajat, joilla saattoi olla tai olla olematta alkuperäiskansajuuria, on pakotettu yhdysvaltalaisen arkeologin toimesta nimeämään kylänsä muinaisen maya-sivilisaation mukaan?
Purukumibuumin hiipuessa useissa metsäyhteisöissä huomattiin arkeologisten löytöjen arvo.
1970-luvulle tultaessa monet päättivät ottaa ohjat omiin käsiinsä uuden elinkeinon ja selviytymisen toivossa myymällä löytämiään maya-artefakteja, mutta toiminta leimattiin arkeologiseksi ryöstelyksi. Toisaalta jotkut yhteisöt ovat myöhemmin perustaneet omia maya-museoitaan.
Kehityksen kehät ja kerroksellisuus Mayojen metsässä
Mayojen metsän piilevä purukuminvaluttajien historia paljastaa monia asioita esimerkiksi tiedontuotannon valtasuhteista, joissa tutkijat – kuten arkeologit ja ekologit – saavat luvan kanssa tutkia ja mahdollisesti viedä mukanaan historiallisia artefakteja ja eläin- ja kasvilajeja.
Samanaikaisesti monille yhteisöille, jotka kamppailevat elinkeinoistaan, samantyyppinen toiminta on arkeologista ryöstelyä tai laitonta luonnonvaraisiin kasvi- ja eläinlajeihin liittyvää kauppaa.
Toisaalta arkeologisia löytöjä tai nykyisiä biologisia asemia tutkimusreitteineen tuskin olisi nykymuotoisina olemassa ilman purukuminvaluttajien löytöjä ja tietotaitoa.
Purukuminvaluttajien historia kertoo kehityksen luomista kehistä ja kerroksellisuudesta, joihin näyttää kuuluvan myös aktiivinen unohtaminen. Buumit, kuten sadan vuoden purukuminvalutus, tulevat ja menevät – mutta mitä tapahtuu niiden jalkoihin jääneille?
Voisi sanoa, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: Lacandonin sademetsässä Meksikossa uudet sukupolvet nousivat metsäyhteisöistään zapatistikapinaan vuonna 1994.
Guatemalassa Maya-biosfäärialueella entiset purukumiyhteisöt löysivät voimansa ottamalla metsät haltuunsa järjestäytymällä ja hankkimalla niihin yhteisömetsätalouden toimiluvat, mikä mahdollisti yhteisöllisten metsien hallinnan ja vahvisti chiclero-yhteisöjen roolia uusina demokraattisina toimijoina.
Yhteisöjen voimaa -artikkelisarja
Tässä sarjassa käsitellään Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen ja muiden yhteisöjen nykytilannetta sekä vaihtoehtoisia tietämisen ja elämisen tapoja.
Toimitus
- Toimittaja: Niina Ahola
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Verkkotaitto: Taru Äkräs
- Artikkelikuva: Hanna Laako
- Kuvitus: Hanna Laako
Lukemista
- Jennifer Devine 2016: Contesting Global Heritage in the Chicle Workers’ Museum. Latin American Research Review 51(3), 101–122.
- Anabel Ford ja Ronald Nigh 2015: The Maya Forest Garden: Eight millennia of sustainable cultivation of the tropical woodlands. Routledge.
- Hanna Laako 2025: Political Trails in the Maya Forest: Go-Betweens, Curating, and Places-in-knots in Three Biological Stations. In The Maya Forest Waterlands: Shared Conservation, Entangled Politics and Fluid Borders. Laako ja Kauffer, Routledge, 187-229.
- Hanna Laako 2023: Erämaiden omimisesta häilyviin metsänreunakohtaamisiin: Selva Maya ekologisena rajamaana ja -vyöhykkeenä. Alue ja Ympäristö, 51(2), 65–85.
- Jennifer Mathews 2009: Chicle: The chewing gum of the Americas, from the ancient Maya to William Wringley. The University of Arizona Press.
- Kerttu Matinpuro 2024: The Maya Forest Waterlands – Haastattelu Hanna Laakon ja Edith Kaufferin kanssa. Lyhyt filmi Youtubessa.
- Sylvanus Morley 1938: Inscriptions of Petén. Volume 1. Carnegie Institution of Washington.
- Rosa Torras 2019: Colonización y colonialidad en una selva de frontera. La cuenca campechana del río Candelaria (siglos XIX y XX). UNAM.
- Eve Tuck ja Marcia McKenzie. 2015: Place in research: Theory, methodology and methods. Routledge.
- Prudence Rice ja Christopher Ward 2021: The archaeological field diaries of Sylvanus Griswold Morley 1914–1916.
- Norman Schwartz 1990: Forest society: A social history of Petén, Guatemala. University of Pennsylvania Press.
- Marie-Claude Smouts 2003: Tropical Forests, International Jungle: The Underside of Global Ecopolitics. Palgrave Macmillan.
- Juanita Sundberg 2003: Conservation and democratization: constituting citizenship in the Maya Biosphere Reserve, Guatemala. Political Geography 22:7, 715–740.
- Lue yhteisöjen voimaa -artikkelisarjan muut osat
