Rahataloutta on totuttu pitämään itsestäänselvyytenä, mutta siihen liittyy kirjoittamattomia sääntöjä aivan kuten kaikkeen ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Raha ei myöskään ole neutraali vaihdon väline, vaikka tulemme harvoin miettineeksi sen ominaisuuksia.
Mittaaminen on vertailua, jossa keskenään erilaisia asioita verrataan toisiinsa niin, että niille valitaan yhteinen nimittäjä: pituus, pinta-ala, kesto, tiheys tai jokin muu. Myös hinta (tai vaihtoarvo) on eräs mahdollinen mittari, jonka tyypillinen mittayksikkö on raha.
Hinta eroaa vaikkapa pituudesta tai painosta. Niiden mittaaminen hahmotetaan teknisenä prosessina, jossa mitattavan asian muut ominaisuudet voidaan tarkoituksella sivuuttaa. Taloutta ja sen mittareita puolestaan on vaikea ajatella yksiulotteisina asteikkoina.
Syy on ilmeinen. Taloutta ei ole olemassa.
Talous ei ole samalla tavalla selvärajainen idea kuin pituus tai paino, vaan se on kulttuurinen rakennelma, jonka hahmottaminen vaatii lukuisten kirjoittamattomien konventioiden sisäistämistä. Emme yleensä laske esimerkiksi kotona tehtyä hoivatyötä ”talouden” piiriin emmekä helposti päästä rahaa osaksi sukulaisuus- tai ystävyyssuhteita.
Se, miksi näin on, ei kuitenkaan perustu mihinkään järkähtämättömiin lakeihin – ei ole olemassa sääntöä, jonka nojalla perhe-elämää ei voisi tuoda rahatalouden ja hyödykeajattelun piiriin.
Talous on opittua käyttäytymistä
Antropologit tosin ovat jo vuosikymmenten ajan osoittaneet, että rahan kaltaiset vaihdannan välineet liittyvät tyypillisesti kanssakäymisiin, joita ei määritä molemminpuolinen luottamus, velvollisuudentunto tai vastavuoroisuus, vaan raha kulkee tyypillisesti käsi kädessä sosiaalisen välimatkan kanssa. Rahaan perustuvaa vaihtoa ei siis harjoiteta sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa asioita jaetaan laskematta niiden arvoa.
Monet tällaiset rahaan liittyvät kirjoittamattomat säännöt tulevat näkyviksi tutkimuskentälläni Fidžillä, missä merkittävä osa väestöstä varttuu jakamistalouden normien piirissä. He oppivat jo nuorella iällä, että kaikki mille ei ole välitöntä käyttöä, tulee jakaa muiden kanssa joko pyydettäessä ta spontaanisti välittämisen osoituksena.
Ruoan ja juoman kaltaisten välttämättömyyksien osalta periaate on sisäistetty niin täydellisesti, ettei kukaan edes pysähdy miettimään asiaa. Rahan, luksustuotteiden tai kalliiden hankintojen kohdalla säännöt ovat kuitenkin nykyään epäselvät.
Monet kaupungissa “rahan tapaan” (vakailavo) elävät ystäväni painottavat, että heidän kylissä asuvat sukulaisensa saavat elantonsa viljelemällä ja kalastamalla, eivätkä siksi ymmärrä, että kaupungissa kaikki maksaa rahaa eivätkä kaupunkilaiset siksi voi kylässä käydessään jakaa omaisuuttaan perinteiseen tapaan. He lähtevätkin kylävierailuille tyypillisesti vanhoissa vaatteissa (serkut pyytävät yleensä aina ensimmäisenä paitoja) ja vain pieni määrä rahaa taskuissaan.
Tällainen taktikointi paljastaa, kuinka vahva jakamisen normi on. Vaikka kaikki eivät ehkä halua jakaa omaisuuttaan muiden kanssa, jo pelkkä vihjaus (“onpa sinulla hieno paita”) toimii pyyntönä, josta kieltäytyminen ei ole mahdollista.
Tämän seurauksena absoluuttinen köyhyys on Fidžin alkuperäisväestön keskuudessa merkittävästi harvinaisempaa kuin saarten muiden etnisten ryhmien parissa – mutta niin on varallisuuskin. Talousoppineet ovat siksi toista sataa vuotta opettaneet, että talouskasvun ja vaurauden mahdollistamiseksi saarelaisten tulisi oppia pääsemään eroon yhteisöllisestä jakamisesta, eli olemaan “itsekkäämpiä”. Nykyään samaa opettavat myös vaurastumista tavoittelevat kristinuskon suuntaukset.
Fidžillä kaupungissa ”rahan tapaan” elämistä opettelevista ystävistäni yksi on valtion virkamies, joka tarjoaa korkeakorkoisia pikavippejä alaisilleen. Hän kerää näiltä lainan korot palkkapäivinä ja maksaa korkotuloilla aviopuolisonsa auton lyhennyksiä. Toinen on esikoulun opettaja, joka myy välitunneilla makeisia oppilailleen.
Koronkiskonta omilta työntekijöiltä, epäterveellisten nautintoaineiden myyminen lapsille tai ydinperheen sisällä käytävä kauppa ovat hyviä esimerkkejä siitä, mihin me olemme tottuneet vetämään ”talouden” rajat.
Suomalaisessa yhteiskunnassa käydään lisäksi ainakin nimellistä keskustelua siitä, soveltuuko raha esimerkiksi julkisen terveydenhoidon, opetuksen tai ympäristöarvojen mittaamiseen.
Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta on tärkeää kysyä, mitä oikeastaan kritisoidaan, kun raha asetetaan vastakkain luonnon, terveyden tai sivistyksen kanssa. Onko ongelma jokin rahalle itselleen ominainen piirre, vai kohdistuuko kritiikki järjestelmään, jossa halpamuotia ja osakepääomaa pyritään mittaamaan samalla asteikolla kuin sairaalapaikkoja ja uhanalaisia raakkuja?
Raha yleisenä vastikkeena
Yhteiskuntafilosofi Karl Marx esitti 1800-luvun puolivälissä, että huomio tulisi kiinnittää nimenomaan hyödykkeen logiikkaan pikemminkin kuin rahan ainutlaatuisiin ominaisuuksiin.
Marxin mukaan mikä hyvänsä hyödyke voisi toimia kaikkien muiden hyödykkeiden arvon vertailukohtana – ”yleisenä vastikkeena” eli vaihtoarvon perusyksikkönä – kunhan se on jaettavissa tasakokoisiin ja -laatuisiin osiin.
Marxin käyttämän esimerkin mukaan voisimme ilmaista palatsin arvon kenkälankkipurkkeina aivan yhtä hyvin kuin rahassa laskien, sillä toimittipa rahan virkaa jalometalli, valtiollinen valuutta tai kengänkiilloke, on niiden rakenteellinen rooli sama. Ne toimivat mittayksikkönä, jonka avulla erilaisten hyödykkeiden arvo ilmaistaan.
Voimme siis kuvitella maailman, jossa kaksi pullaa maksaa yhden kenkälankkipurkin, tunti koiran ulkoilutusta kaksi kenkälankkipurkkia, yksi matkapuhelin 300 kenkälankkipurkkia ja palatsi parikymmentä miljoonaa kenkälankkipurkkia. Kuten olen tämän sarjan aiemmassa osassa todennut, olisi maailmamme kuitenkin kovin toisenlainen, jos kengänkiilloke toimisi rahan roolissa.
Myös itävaltalainen talousteoreetikko Silvio Gesell kohdisti kritiikkinsä Marxin ajatukseen siitä, ettei ”yleisen vastikkeen”, eli rahan, ominaisuuksilla ole mitään merkitystä.
Hänen mukaansa raha ei ole vaikutuksiltaan neutraali abstraktio, vaan sille on ominaista nimenomaan sen kesto. Raha säilyy huomattavan hyvin, yleensä merkittävästi kauemmin kuin esimerkiksi arkiset hyödykkeet, joita sillä maksetaan.
Siksi Gesell hahmotteli vaihtoehtoisen talousjärjestelmän, jonka perustana toimisi pilaantuva tai vanheneva raha, eli raha, joka menettää jatkuvasti arvoaan. Tämän uuden ominaisuuden lisääminen kannustaisi Gesellin mukaan ihmisiä pitämään vaurauden kierrossa pikemminkin kuin hamstraamaan sitä pankkitileilleen.
Ruokaa ja vaihdantaa tutkivat antropologit ovat usein todistaneet jotain samankaltaista. Yhteisöt, joissa arvon keskeisenä välikappaleena toimii ruoka, muuntavat ruoan arvon joksikin säilyvämmäksi, kuten vaikkapa maineeksi tai kiitollisuudenvelaksi.
Hurjimmillaan ruokalahjojen välityksellä käyty statuskilvoittelu voi yltyä suoranaiseksi sodaksi, kuten antropologi Michael Youngin 1970-luvulla kuvaamissa papua-uusiguinealaisissa abutu-rituaaleissa. Niissä pyrkimyksenä oli nolata kilpakumppani lahjoittamalla tälle enemmän ruokaa kuin hän liittolaisineen kykeni antamaan takaisin.
Toisin kuin satokauden päätteeksi kerätyt jamssit ja bataatit, ”ruokasodassa” saavutettu kunnia ja häpeä voivat säilyä jopa sukupolvelta toiselle.
Onko raha korvattavissa?
Yritän edellisellä vertauksella nostaa esille ajatusta siitä, että jopa neutraaliksi abstraktioksi mieltämällämme rahalla on kauaskantoisia ominaisuuksia.
Tulemme harvoin ajatelleeksi asiaa tästä näkökulmasta, sillä säilyvyydestä on tullut osa rahan määritelmää. Avaatpa minkä hyvänsä rahaa käsittelevä perustekstin, niin huomaat että raha määritellään nimenomaan arvon säilöksi, mitaksi sekä vaihdannan välineeksi.
Vasta vertaamalla rahaa muihin arvon mittareihin tulemme (ehkä, toisinaan) ajatelleeksi, että sen ominaisuuksilla on perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Millainen olisi maailma, jossa hyödykkeiden välistä vaihtoarvoa ei voisi säilöä loputtomiin? Toteutuisiko sen myötä yhteisöllinen ihanne, jossa vauraus kannattaisi antaa naapurin käyttöön pikemminkin kuin hamstrata se omalle pankkitilille?
Jos vauraudesta tulisi tällä tavoin sosiaalisempaa, johtaisiko se utooppiseen tasa-arvoon? Vai syntyisikö pikemminkin antropologien usein kuvaamaa statuskilpailua, jossa ahkeruus muuttuu kiitollisuudenvelaksi, maineeksi tai muuksi arvovallan lähteeksi?
Itse asiassa monet yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivät liikkeet ovat lähteneet liikkeelle siitä ajatuksesta, että maailmaa voidaan muuttaa valitsemalla sille uusi arvon välikappale.
Esimerkiksi paikallisvaluutat hylkäävät rahan yleispätevyyden pyrkimällä korvaamaan sen sellaisella valuutalla, jonka arvo ei ulotu yhteisöä kauemmas. Aikapankkitoiminnassa puolestaan erilaisten tehtävien ajallinen kesto asetetaan arvon mittariksi, jotta vaihtajat olisivat tasa-arvoisemmassa suhteessa toisiinsa.
Antropologi Gustav Peebles (2025) spekuloi jopa ajatuksella, jonka mukaan biohiileen pohjautuva talousjärjestelmä voisi paitsi muuntaa haitallista hiiltä arvotavaraksi, myös sivuuttaa kaupallisen pankkitoiminnan ja siihen liittyvät epäkohdat.
Listaa voisi jatkaa miltei loputtomiin, mutta se ei ole tarpeellista. Olen yllä yrittänyt tarjota keinoja mieltää raha yhdeksi mittariksi muiden joukossa. Sitä se ei tietenkään käytännössä ole. Jo ranskalaisen sosiologian ”isä” Émile Durkheim käytti rahaa esimerkkinä sosiaalisesta faktasta eli ihmisen luomasta ilmiöstä, jolla on meihin nähden ulkoista pakottavaa voimaa. Raha on yksi yhteiskuntamme keskeisistä instituutioista.
Kun rahaa kuitenkin pidetään ainutlaatuisena mittarina, jää helposti kysymättä, millainen mittari raha oikeastaan on. Näin käy, jos rahan ominaispiirteitä aletaan pitää sen välttämättöminä tehtävinä ja vaihtoehtoja arvioidaan ennen kaikkea sen perusteella, ovatko ne rahaa vai eivät.
Raha on keskeisyydestään huolimatta laskennallinen järjestelmä, jonka kerrannaisvaikutukset näkyvät tavoissa, joilla se välittää suhdettamme maailmaan ja toisiimme.
Seuraavan kerran kun maksat rahalla (jossakin sen lukuisista olomuodoista) tee samalla ajatusleikki ja kysy, mikä olisi toisin, jos maksaisit ostamasi tavaran tai palvelun kenkälankkipurkeissa, kahvikupeissa, perunoina tai päästökompensaationa. Muuttuisiko tapasi mitata ja arvottaa maailmaa?
Hyvän mitta? -artikkelisarja
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaaren Hyvän mitta? -sarja tarkastelee arvon mittaamista ja sen erilaisia vaikutuksia mittaukseen käytettyjen yksiköiden näkökulmasta. Lähestymistapa mahdollistaa mitattavan tai laskettavan arvon käsittelemisen arkisena ilmiönä – jonakin sellaisena, mitä ihmisyhteisöt tekevät aina ja kaikkialla Eteläiseltä Tyyneltämereltä Eurooppaan.
Toimitus
- Toimittaja: Niina Ahola
- Kielenhuolto: Laura Menard
- Verkkotaitto: Emmi Huhtaniemi
- Artikkelikuva: Pauliina Mäkelä
Luettavaa
- Gesell, Silvio 1929 [1916]: The Natural Economic Order. Peter Owen Limited.
- Marx, Karl 1979 [1859]: Poliittisen taloustieteen arvostelua. Kustannusliike Edistys.
- Peebles, Gustav ja Benjamin Luzzatto 2025: The First and Last Bank: Climate Change, Currency, and a New Carbon Commons. MIT Press.
- Young, Michael W. 1971: Fighting With Food: Leadership, Values and Social Control in a Massim Society. Cambridge University Press.
