Viime vuosisadalla työn ajateltiin jäävän historiaan robottipalvelijoiden ja lentävien autojen yleistyessä, mutta toisin kävi. Luppoajan sijaan olemme antropologi David Graeberin mukaan saaneet tilalle merkityksettömiä hevonpaskaduuneja ja freelance-zombeja, jotka yrittävät parhaansa mukaan sopeutua epävarmoihin työmarkkinoihin.
Viime vuosisadan visiot elämästä 2000-luvulla ovat osoittautuneet pettymykseksi. Meillä ei edelleenkään ole teleportteja, robottipalvelijoita tai lentäviä autoja. Internetkin on vain surkea varjo siitä, mihin lähitulevaisuuden teknologian uskottiin vielä 40 vuotta sitten pystyvän.
Mielikuvituksen rajoja rikkovien aparaattien ilmestymisen lisäksi vapaa-ajan odotettiin kasvavan, koneiden tuottaessa kaiken elämiseen tarvittavan minimaalisilla kuluilla. Silti teemme työtä entistä pitempään, entistä kiristyneemmillä työsopimuksilla. Vastoin kaikkia odotuksia aikamme onkin poikinut uusia, merkityksettömiltä tuntuvia työpaikkoja. Ne ovat kaukana vuosikymmenten takaisista ennustuksista 13 tunnin työviikoista. Jokin meni pieleen, ja pahasti.
Työn antropologia on tutkimusalana osoittautunut länsimaissa yhä relevantimmaksi. Työn spektrin inhimillistä laajuutta kartoittava Anthropology of Work Review onkin ilmestynyt jo vuodesta 1980. Globalisaation myötä palkkatyöhön liittyvät ilmiöt toistavat itseään maailmanlaajuisesti. Erityisesti arvon ja velan konseptien käsittelystä tunnettu antropologi ja aktivisti David Graeber on ollut viime vuosina näkyvillä myös työmaailman nykytilanteeseen liittyvässä keskustelussa. Vuonna 2013 hän herätti huomiota kirjoituksellaan On the Phenomenon of Bullshit Jobs, jossa hän teki tunnetuksi käsitteen niin sanotuista hevonpaskaduuneista. Graeberin mukaan työtaakan helpottamisen sijasta teknologia on ikään kuin valjastettu keksimään meille lisää töitä. Tämä näkyy esimerkiksi yrityslain, henkilöstöhallinnon ja tiedotus- ja suhdetoiminnan sektorien ennennäkemättömänä paisumisena. Kasvaneet työajat ovat synnyttäneet matalapalkkaisia palvelualoja, jotka ovat olemassa vain koska muut työt vievät muilta kaiken ajan. Sen sijaan, että järjestelmä olisi helpottanut työntekijän keskittymistä itselleen mielekkäisiin toimiin, meille tarjotaan yhä laajemmin uravalintoja yhdentekeviksi koetuille aloille. Päädymme tekemään hevonpaskaduunia: työtä, jolla ei ehkä ole mitään tarkoitusta.
Työn arvoa on tietenkin mahdotonta määrittää objektiivisesti. Graeberin mukaan hevonpaskaduunissa olennaista on sen omakohtainen kokeminen merkityksettömäksi. Milloin voimme puhua työn arvokkuudesta, jos se tuntuu täysin yhdentekevältä yhteiskunnan kannalta? Kyseessä on yksilölle valtava psykologinen haava yhteiskunnassa, jossa työttömyys nähdään sosiaalisesti tuomittavana.
Hevonpaskaduunit eivät riipu tulotasosta, sillä oman toimenkuvansa eksistentiaalista oikeutusta pohtivia löytyy myös vaikkapa yritysjuristien ja lobbarien aina vain kasvavista armeijoista sekä yliopistojen paisuvista hallinto-organisaatioista. Vain pientä väestönosaa taloudellisesti hyödyttäville toimille on annettu mahdollisuuksia samalla, kun yhteiskunnallisesti merkittävien tehtävien – kuten opettajien, sairaanhoitajien, julkisen liikenteen kuljettajien – arvostus ja toimeentulo alenevat.
Voi siis sanoa, että ne joilla on työpaikka joutuvat kiristämään tahtia samalla kun muut yrittävät sopeutua prekariaatin asemaan. Sana prekariaatti syntyi 2000-luvun alussa kuvaamaan uuden uramaailman epävarmoissa, keikkaluontoisissa työsuhteessa toimivia. Tällainen toimenkuva ei enää tarkoita ainoastaan freelancereita tai ruokalähettejä, vaan se ilmenee yhä laajenevassa muodossa. Esimerkiksi muuan irlantilainen halpalentoyhtiö piti lentäjiään tällaisessa porsaanreikiä täynnä olevassa itsensätyöllistämissopimuksessa, vaatien heitä lentämään terveydentilasta riippumatta. Lentäjien kannanotot tästä aiheutuviin turvallisuusriskeihin johtivat uhkailuihin irtisanomisilla. Prekariaatti on ilmiönä uusi, eikä työlainsäädäntö ole sopeutunut turvaamaan työntekijän oikeuksia tällaisessa järjestelmässä. Ilmiö ulottuu myös yhä vain yritysmallisemmaksi muuttuvaan akatemiaan, joka vaatii monia omaksumaan itsensätyöllistäjän äärimmäisen epävarman välitilan – eräänlaisen freelance-zombiuden. Entinen itsenäisen työn unelma muistuttaakin jo enemmän painajaista.
Maailmaan ilman työtä lienee vielä runsaasti aikaa, sillä uusliberaali markkinatalous ei koe sitä itselleen suotuisaksi. Automatisointi on kalliimpaa kuin prekariaatin palkkaaminen, mutta nykyisessä järjestelmässä se voi myös pakottaa entiset työntekijät prekariaattiin, synnyttäen noidankehän. Jatkuva talouskasvun toitotus on johtanut kompromisseihin työntekijän oikeuksista. Ilman poliittisia uudistuksia teknologian soveltaminen voikin vain kasvattaa tulevaisuuden työmääriä.
Internet-korttiin vedoten voi toki sanoa, että vaikka verkkoympäristö on helpottanut ihmisten valvontaa, on se myös luonut parempia puitteita verkostoitumiselle. Kenties jatkuvan yksilöllisen työllistymisen jälkeen siirrymmekin kohti yhteisöllisempiä työjärjestelmiä joskus hamassa tulevaisuudessa?
Tietotekniikan vallankumous ei helpottanut työoloja, mutta kenties seuraava teknologinen askel tulee tekemään niin. Muutoksen on tosin tällöin tultava yhteiskunnasta itsestään, eikä talouseliitiltä. Ironista kyllä, eniten vapaa-aikaa näyttää edelleen löytyvän omavaraistalouksista.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bea Bergholm
- Artikkelikuva: David Shankbone/Wikimedia Commons (CC BY 3.0)
Lukemista
- Avent, Ryan 19.9.2016. A world without work is coming – it could be utopia or it could be hell. The Guardian
- Coote, Anna 26.10.2016. The fetishisation of work is making us miserable. Let’s learn to live again. The Guardian
- Fleming, Peter 19.10.2016. Self-employment used to be the dream. Now it’s a nightmare. The Guardian
- Graeber, David 2012. Of Flying Cars and the Declining Rate of Profit. The Baffler
- Graeber, David 17.8.2013. On the Phenomenon of Bullshit Jobs. STRIKE! Magazine.
- Jeffries, Stuart 21.3.2015. David Graeber interview: ‘So many people spend their working lives doing jobs they think are unnecessary’ The Guardian.
- Morgan, George 18.10.2016. Dangers lurk in the march towards a post-modern career. The Sydney Morning Herald
