Toukokuussa 2015 Helsingissä järjestettiin tapahtuma nimeltä Upgraded Life Festival. Tekniikan tohtori Pekko Vehviläinen maalaili siellä kuvia tulevaisuudesta; urheilukilpailut muuttuvat peräti turhiksi, kun teknologinen kehitys radikaalisti muuttaa rajoja inhimillisen ja keinotekoisen välillä. Ihmisten fyysinen suorituskyky voisi parantua sen ansiosta niin, että paralympialaisissa juostaan kohta nopeammin kuin perinteisissä olympiakisoissa. Ennakoivana esimerkkinä Vehviläinen viittasi pikajuoksija Oscar Pistoriukseen ja hänen proteesijalkaansa.
Viimevuosikymmenten kehitys bioteknologian ja -tieteiden saralla antaa voimaa käsitykselle, jonka mukaan vain mielikuvitus on rajana sille, mitä ihmiskunta voi saavuttaa tulevaisuudessa. Tähän mahdollisuuteen tarttuvat biohakkerit.
Hakkerikulttuuri + avoin biologia = biohakkerointi
Biohakkerointi on kansainvälinen, ennen kaikkea euro-amerikkalaisten yhteiskuntien ilmiö, joka on rantautunut Suomeen muutaman viime vuoden aikana. Käsitteenä biohakkerointi on johdettu sanoista biologia ja hakkerointi. Biologiset organismit, ihminen mukaan luettuna, voidaan ottaa tietoisen manipuloinnin ja muokkauksen kohteeksi. Ilmiöllä on juurensa tee-se-itse-tieteessä, amatööribiologiassa ja hakkerikulttuurissa.
Hakkerikulttuurissa haavekuvana on ollut kulttuurisen ja teknisen innovaation kautta saavutettu teknologian henkilökohtaistuminen. ”Avoin biologia” puolestaan viittaa toiseen Yhdysvalloissa nousseeseen ilmiöön, tee-se-itse-biologiaan (ns. DIYbio) ja amatööribiologeihin. DIYbio on kehittynyt läheisessä suhteessa hakkerikulttuuriin, lainaamalla hakkereilta tiloja ja työkaluja biotieteellisiin projekteihin.
Kuva: ThePreiserProject (CC BY 2.0)
Kasvien DNA:n hakkeroinnin sijasta biohakkeroinnilla voidaan nykyään viitata projekteihin, jotka kohdistuvat omaan biologiseen ruumiiseen. Suomessa biohakkerointia tunnetuksi on tehnyt esimerkiksi startup-yrittäjä ja teknologia-asiantuntija Teemu Arina, joka on myös yksi Biohakkerin käsikirjan kirjoittajista. Arinan tarina on kerrottu useasti mediassa, esimerkiksi Nyt-liitteessävuonna 2013.
Yksi biohakkeroinnin määrittelyistä on ”oman, biologis-fysiologisen ruumiin manipulointi biologisin ja teknologisin apuvälinein”. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa tietoisia ruokavaliokokeiluja tai -valintoja. Toiset istuttavat ihonsa alle mikrosiruja ja magneetti-implantteja. Kaikkea tätä voidaan kutsua biohakkeroinniksi.
Digitaalisia teknologioita ja niihin liittyviä itsen mittaamisen käytäntöjä on viime vuosina tutkittu ja analysoitu sosiaalitieteissä kasvavissa määrin. Niin populaareissa kuin akateemisissa keskusteluissa näkökulmana on usein se, kuinka ne edustavat narsistista itsen ympärille kietoutuvaa toimintaa, tai kuinka ne tuovat yhä uudet elämänalueet lääketieteellisen katseen alaiseksi. Lisäksi ne voidaan käsittää länsimaissa osaksi historiallista jatkumoa, jossa ”luonto”, ruumiin sisäpuoli mukaan luettuna, nähdään hyödynnettävänä resurssina ja kohteena, jota ihmisellä on valta muokata ja muuttaa. Bioteknologioiden ja -tieteiden kehitys mahdollistaa myös uudenlaisia tapoja tehdä taloudellista voittoa.
Blade Runner: Oscar Pistorius. Kuva: Will Clayton (CC BY 2.0)
Antropologisen tutkimuksen kohteena biohakkerointiin löytyykin monia mahdollisia lähestymistapoja. Pro gradu -tutkielmassani päädyin tarkastelemaan sitä, millä tavalla käsitteen ympärille muotoutuva yhteisö lainaa ja sekoittaa erilaisia ajattelun tyylejä ja ruumiinkäytäntöjä. Biohakkerointi kulttuurisena ilmiönä tarjosi myös mahdollisuuden paradoksaalisiin kysymyksenasetteluihin ja teoreettisesti kutkuttaviin rinnastuksiin. Ja jos biohakkerit ovat early birdejä, edelläkävijöitä trendien omaksumisessa, kenties heidän avullaan voi hahmottaa vasta tuloillaan olevan yhteiskunnallisen muutoksen suuntia.
Sateenvarjokäsite
Biohakkerointi on metafora, jonka avulla ihmistä kuvataan tietokonejärjestelmänä. Ihminen on sen mukaan teknobiologinen organismi, monimutkainen järjestelmä, jota “inputit ja outputit” järjestävät. Löyhän biohakkerointikentän sisällä on ristiriitaisuuksia ja kilpailevia näkemyksiä siitä, mitä biohakkerointi on ja voisi olla. Tutkimuksen kannalta jo pelkkä käsitteen määrittely on haasteellista, koska se ymmärretään hyvin eri tavoin, ja sitä käytetään erilaisilla tavoilla henkilöstä riippuen.
Antropologi Claude Lévi-Straussin käsite ”kelluva merkitsijä” kuvaa biohakkerointi-sanan käyttöä hyvin. Kelluva merkitsijä on käsite, jota ei voida tyhjentävästi määritellä. Määrittelemättömyys mahdollistaa käsitteen laaja-alaisen käytön, kuten biohakkerointikentällä toimiva yrittäjä Mikko Ikola kertoo:
“Välillä sitä heitetään läpällä, se on vitsi ja joskus jengi käyttää sitä tosissaan, se on must aika hauska juttu, et paris vuodes ollaan lanseerattu tällanen uus verbi Suomeen. Ja sit kun sä yrität määritellä, mitä tää tarkottaa, sit kaikki on vähän sillee et nii, hehe, kaikenlaisii juttui.”
Lévi-Strauss asettaa kelluvan merkitsijän vastakkain tieteellisten käsitteiden kanssa. Siinä missä tieteelliset käsitteet pyrkivät olemaan mahdollisimman yksiselitteisiä, kelluva merkitsijä hämärtää tarkkaa ajattelua. Toisaalta siinä piilee hänen mukaansa taiteen ja runouden, myyttisten ja esteettisten keksintöjen mahdollisuus. Onkin ironista, että biohakkerointi, jonka vetovoima tuntuu perustuvan osittain sen herättämiin mielikuviin ja lupauksiin tieteellisyydestä, saattaa vedota juuri epämääräisyytensä vuoksi.
Teemu Arina kertoo, että tätä on käytetty tietoisesti hyväksi uuden ilmiön lanseeraamisessa Suomeen. Hänen mukaansa uusia sanoja tarvitaan:
“Itsensä kehittäminen, kaikki mikä linkittyy itsensä mittaamiseen, ihminen on tehnyt sitä iät ja ajat, se ei oo mitään uutta, se mikä siin on uutta, on tavallaan sana, joka asettaa sen uuteen kontekstiin. Sä tarviit uusia sanoja jotta sä näät sen asian uudella tavalla.”
Vaikka ihmisten toiminta ei radikaalisti muuttuisi, uuden sanan käyttäminen voi antaa sille uusia merkityksiä ja luoda konkreettisia yhteyksiä ihmisten, asioiden ja ideoiden välille. Biohakkerointia onkin hedelmällistä tarkastella nimenomaan diskursiivisesti moninaisena kenttänä, joka hyödyntää erilaisia elementtejä populaarikulttuurista tieteellisiin julkaisuihin. Kentän kokoojat voivat käyttää monitulkintaisuutta hyväkseen ja tarkoituksellisesti pitää sitä yllä.
Biohakkerointi toimii siis metaforana, jonka käyttövoima piilee sen muuntautuvuudessa. Se voi avautua loputtomasti uusiin suuntiin. Kielen avulla voidaan myös luoda tilaa puhua asioista, jotka siihen asti ovat leijuneet ilmassa, mutta jotka eivät istu mihinkään olemassa olevaan järjestykseen. Biohakkeroinnin voi nähdä osana viime aikoina pinnalle noussutta yleisempää terveys- ja hyvinvointitrendiä. Samalla siinä on piirteitä, jotka eivät aina mahdu näihin puitteisiin.
Biohakkeroinnin tiede ja taide?
Kiinnostuin aiheesta alun perin siksi, että se jollakin tavalla häiritsi minua, herätti epäluuloa ja jopa torjuntaa. Kiinnostukseni oli ensisijassa teoreettista, mutta myös jonkinasteisen kauhistelun motivoimaa. Ajattelin biohakkeroinnin sopivan hyvin tutkimukselliseen jatkumoon, jossa askelmittarit, aktiivisuusrannekkeet ja kuluttajille suunnatut geenitestit edustavat lähinnä yhtä askelta lisää kohti digitaalista panopticonia. Terveyden Big Brother, niin sanotusti. Ensisilmäyksellä tarkasteltuna kyseessä näyttääkin olevan kaupallinen ilmiö, joka istuu vaivatta osaksi maskuliinista, megalomaanista teknohypeä.
Aktiivisuusrannekkeita. Kuva: Mike Lee. (CC BY 2.0)
Ennakkokäsitykseni siitä, mistä biohakkeroinnissa on kyse, tuli kuitenkin haastetuksi tutkimuksen kuluessa. Kirjoitusprosessin aikana huomasin, että alkuperäistä tutkimussuunnitelmaa kirjoittanut minäni, joka kultivoi jopa syvää inhoa (lainatakseni erästä haastateltavaani) ilmiötä kohtaan, olikin saanut vastaparin, jonka oli vaikea olla samaa mieltä alkuperäisten ennakkoluulojeni kanssa. Tekemistäni haastatteluista alkoi nousta esiin vaihtoehtoisia tulkintoja ja näkökulmia. Monet kertoivat, kuinka biohakkeroinnissa ei ole kyse vain oman suorituskyvyn parantamisesta tai teknologiakokeiluista, vaan se voi olla myös laajempi ja kokonaisvaltaisempi elämänasenne. Biohakkeroinnin kautta monille on myös syntynyt oivallus ja kokemus siitä, että asioihin omassa elämässä voi vaikuttaa.
Biohakkeroinnin yksi määritelmä, tai pikemminkin markkinointislogan on ”the art and science of becoming superhuman”. Erilaisia näkökulmia pyöritellessäni leikittelin tällä ajatuksella pilke silmäkulmassa. Entäpä jos tämän ottaisi hetken aikaa vakavasti? Mitä biohakkeroinnin taide voisi tarkoittaa? Tällaisen näkökulman valinta tuntui lähestulkoon pirulliselta alkuperäisen tutkimussuunnitelman kirjoittanutta, kriittiseksi humanistiksi itsensä asemoivaa antropologian opiskelijaa kohtaan.
Miten tätä muka voisi ajatella taiteen kautta? Eikö taide perinteisen käsityksen mukaan olekin jotakin, joka on mahdollisimman kaukana megalomaanisesta maailmanvalloituksesta ja -hallinnoinnista; antiegosentrisen humanismin viimeinen linnake? Ja sitä paitsi, johan antropologian klassikko Lévi-Strausskin totesi, että tiede ja taide eivät mahdu samaan käsitteeseen.
Ajatusleikki tuntui kuitenkin houkuttelevalta myös oman taustani huomioon ottaen. Antropologian opintojen ohella ja ennen sitä olen työskennellyt sirkustaiteilijana ja ilma-akrobaattina esittävän taiteen kentällä. Kuinka ironista ja osuvaa siis, onhan superihmisyys ollut myös sirkustaiteen mahdoton ihanne.
Lopulta tutkimuksen teemat osuivat lähemmäksi kotiovea kuin olin ajatellut. Vaikka ajattelenkin, että ajatus itseilmaisusta taiteen tekemisen määräävänä periaatteena on romantisoitu ja jopa harhaanjohtava, on merkille pantavaa, kuinka Arina tuo tämän esiin itsen mittaamisen ja biohakkeroinnin yhteydessä. Biohakkeroinnissa ja mittaamisessa on hänen mukaansa tärkeää myös luovuus ja uteliaisuus, joka on verrattavissa jopa taiteeseen:
“Ihminen on siitä asti kun se on kehittäny pyörän, ja tulen ja näin poispäin niin se on hyödyntäny välineitä omien rajojensa ylittämiseen. Se liittyy samaan luovuuteen ja haluun tutkia, toisaalta taiteeseen, et nekin on mun mielestä, puhutaan itsepuolustuslajeista, englanniks se on martial art, et se on jonkinnäkönen itseilmaisun muoto, niin samalla tavalla teknologia itessään, ohjelmointi, on keino ilmaista itseään […].”
Bioteknologioiden kehittyminen on avannut ruumiin sisäpuolen uudella tavalla näkyviin, niin katseen kuin toiminnan kohteeksi. Biologiset organismit, ihminen mukaan luettuna, nähdäänkin nyt myös muovattavina materiaaleina ja ilmaisun välineinä. Itse asiassa tiedettä, taidetta ja teknologiaa yhdistävät ”artscience” -projektit maailmalla ovat kasvava trendi.
Arkielämän biohakkerointia tuskin voi kutsua suoranaisesti taiteeksi, mutta biohakkeroinnin eetoksessa kaikuvat sen juuret hakkerikulttuurissa. Monet kuvaavat sitä ennemmin suhtautumistapana ja kokonaisvaltaisena elämänasenteena, jossa uteliaisuus, kyseenalaistaminen ja kokeilevuus ovat keskeisiä periaatteita. Nämä eivät toki ole yksinomaan biohakkereiden tavoittelemia arvoja, vaan tuntuvat leimaavan aikakautta yleisemminkin. Vallitsevia instituutioita ja auktoriteetteja haastetaan, ja ihmiset etsivät yksilöllisiä ratkaisuja, oli kyse sitten terveydestä tai työurasta.
Todellisuuden ns. paljastaminen tieteellisesti näyttää olevan vain yksi osa biohakkeroinnin viehätystä ja merkityksellisyyttä. Biohakkerointidiskurssi vetoaa ja vakuuttaa, koska se liikkuu monilla kentillä ja sekoittaa luovasti erilaisia diskursseja ja arvoja; henkilökohtaiset narratiivit, tieteellinen tieto ja mielikuvituksen voima liikuttavat toinen toisiaan. Yhdessä ne lupaavat tarjota käytännön välineet vastaamaan toiveisiin paremmasta tulevaisuudesta niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla.
Teknologian ja ihmisen suhde puhuttaa vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen. Ihmisen kuvaamisessa koneena ei sinänsä ole mitään uutta. Joka aikakaudella on ollut oma konetyyppi, jota vasten yhteiskunta ja ihminen organismeina peilautuvat, ja josta tulee selittävä malli ruumiin prosesseille. Digitaalisten teknologioiden kehittyessä rajanveto keinotekoisen ja orgaanisen välillä tuntuu silti monimutkaistuvan. Epäilijöille ja uhkakuvia piirteleville skeptikoille — kuten ennakkoluulojensa kanssa kamppailevalle antropologille — biohakkerit kuitenkin vastaavat tyynnytellen (vai puolustellen?): ”Ihminen parantaa näköään silmälaseilla, miksei siis silmäleikkauksella?”
Ja kenties kyborgiolympialaiset eivät ole hullumpi idea?
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
Lukemista
- Delfanti, Alessandro 2013. Biohackers. The Politics of Open Science. London: Pluto Press.
- Lévi-Strauss, Claude 1987 [1950]. Introduction to the Work of Marcel Mauss. Lontoo: Routledge.
