Antropologit kentällä, matkalaukkulapset mukana

”Koska sinä asetut pysyvästi Suomeen?” Tätä kysymystä en ole kuullut suku­lai­sil­ta tai ystäviltä enää moneen vuoteen. Kansalaisjärjestössä työs­ken­te­le­vä­nä ant­ro­po­lo­gi­na olen lähtenyt ja palannut niin monta kertaa, että pysyvä aset­tu­mi­nen näyttää vuosi vuodelta epätodennäköisemmältä.

Kansainvälinen liik­ku­mi­nen on osa monen ant­ro­po­lo­gin arkie­lä­mää. Antropologian kes­kei­siin tut­ki­mus­me­to­dei­hin kuuluu kenttätyö, joka voi tar­koit­taa pit­kä­ai­kais­ta tut­ki­mus­jak­soa kaukana koti­maas­ta. Kenttätyöjakson pituus voi vaihdella jat­ko­tut­ki­mus­vai­heen muu­ta­mas­ta viikosta aina väi­tös­kir­ja­vai­heen yhteen tai kahteen vuoteen. Kenttätyön aikana ant­ro­po­lo­gi tekee osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia tut­kit­ta­van yhteisön parissa ja kir­joit­taa sen pohjalta etno­gra­fi­sen tut­ki­muk­sen. Antropologin uran aikana ulkomaan kent­tä­työ­jak­so­ja, tut­ki­ja­vaih­to­ja ja työ­suh­tei­ta voi kertyä yhteensä useiden vuosien verran.

Aloitin ant­ro­po­lo­gian opinnot Helsingin yli­opis­tos­sa lähes 20 vuotta sitten. Siitä ajasta olen asunut yhteensä 12 vuotta Suomen ulko­puo­lel­la, kuudessa eri Aasian ja Euroopan maassa. Viimeiset kahdeksan vuotta olen työs­ken­nel­lyt Aasiassa suo­ma­lai­sen kan­sa­lais­jär­jes­tön pal­ve­luk­ses­sa. Aluksi kiersin maailmaa ant­ro­po­lo­gi­puo­li­so­ni kanssa ja viime vuosina reis­suis­sa ovat kulkeneet mukana myös perheemme kaksi alle 10-vuotiasta lasta.

Lapsemme ovat syntyneet Suomessa, mutta eläneet lähes koko elämänsä Aasiassa. Tänä keväänä vietämme ensim­mäis­tä kertaa pidemmän jakson koti­maas­sa. Tämä kokemus paluu­muu­tos­ta, vaikkakin tila­päi­ses­tä sel­lai­ses­ta, sai minut pohtimaan ant­ro­po­lo­gin uraa perheen näkö­kul­mas­ta. Havahduin kuitenkin siihen, että omat var­si­nai­set kent­tä­työ­jak­so­ni Malesiassa ja Kiinassa ajoit­tui­vat aikaan ennen lapsia.

Miten niin inten­sii­vi­nen jakso voisi onnistua lasten kanssa? Miten kenttätyö vaikuttaa ant­ro­po­lo­gin omaan elämään ja ihmis­suh­tei­siin? Miten toistuva läh­te­mi­nen ja palaa­mi­nen onnistuu per­heel­li­sel­tä antropologilta?

geese-1622692_1280

Kenttätyö henkilökohtaisena kokemuksena

Perheen ja ant­ro­po­lo­gin uran yhdis­tä­mi­sen haas­teis­ta ovat hil­jat­tain kir­joit­ta­neet mm. Mari Korpela, Laura Hirvi ja Sanna Tawah, Carole McGranahan ja Miia Halme-Tuomisaari.

Antropologi Amy Pollard on sel­vit­tä­nyt väi­tös­kir­jaa val­mis­te­le­vien ant­ro­po­lo­gien vai­keuk­sia kent­tä­työn aikana. 16 haas­ta­tel­ta­vaa kertoivat kent­tä­työn aikana koke­mien­sa tunteiden kirjosta. Listalta löytyy epä­mu­ka­vuus, tur­hau­tu­mi­nen, val­mis­tau­tu­mat­to­muus, tuen puute, yksi­näi­syys, stressi, masennus, pettymys, katumus ja pahoin­voin­ti. Osa mer­kit­tä­vis­tä vai­keuk­sis­ta ker­to­neis­ta korosti myös kent­tä­työ­jak­son posi­tii­vi­sia koke­muk­sia. Antropologi Rachel Irwinin tut­ki­muk­ses­sa ant­ro­po­lo­git kertoivat pai­not­ta­neen­sa posi­tii­vi­sia ker­to­muk­sia kent­tä­työ­ko­ke­muk­sis­taan vält­tääk­seen lei­mau­tu­mis­ta heikoksi tai epäonnistuneeksi.

Osalle kenttätyö osoit­tau­tuu odotuksia hel­pom­mak­si. Pollardin haas­tat­te­le­ma ”Telma” kuvasi koke­mus­tan­sa: ”Kenttätyöstä tehdään fetissi. Itselleni kentällä olo ei ollut yhtä vaikeaa kuin paluu. Sitä on muuttunut, muttei tiedä miten.”

Pollardin tut­ki­muk­ses­sa lähes kaikki kertoivat koke­neen­sa yksi­näi­syyt­tä kent­tä­työn aikana — myös ne, jotka tekivät kent­tä­työ­tä koti­maas­saan. Sähköpostiyhteys ohjaajan, opis­ke­lu­to­ve­rei­den ja lähio­mais­ten kanssa koettiin hen­ki­rei­kä­nä, vaikkakin osa ant­ro­po­lo­geis­ta koki ohjaajan tuen riittämättömäksi.

Itse koin yksi­näi­syyt­tä pis­tä­vim­min ensim­mäi­sel­lä kent­tä­työ­jak­sol­la­ni Malesiassa, sillä silloin olin kentällä kuusi kuukautta yksin. Toisen kent­tä­työ­jak­son vietin puolisoni kanssa Kiinassa. Sen kymmenen kuukauden aikana koin aka­tee­mis­ta yksi­näi­syyt­tä, epäilin kent­tä­työ­tai­to­ja­ni ja koin yhteyden lai­tok­see­ni etäiseksi.

Kokemukset kent­tä­työn epä­on­nis­tu­mi­ses­ta ja etenkin kes­key­ty­mi­ses­tä koettiin Pollardin tut­ki­muk­ses­sa kaikista ran­kim­mik­si, jopa häpeäl­li­sik­si. Useat kokivat, että kent­tä­työn jakaminen jaksoiksi ei ollut ”kun­nol­lis­ta” kent­tä­työ­tä. Myöskään hengailua työ­ko­men­nus­ten takia ulko­mail­le muut­ta­nei­den eks­pat­ri­aat­tien piireissä ei koettu sove­li­aak­si kent­tä­työn aikana, edes vapaa-ajalla. Kun ver­tais­tu­kea kuitenkin haettiin näistä piireistä, osa ant­ro­po­lo­geis­ta koki sen ristiriitaiseksi.

Huomattavin ero kent­tä­työ­tä tekevän ant­ro­po­lo­gin ja eks­pat­ri­aa­tin välillä on siinä, ettei eks­pat­ri­aa­til­ta odoteta inten­sii­vis­tä osal­lis­tu­mis­ta pai­kal­li­sen yhteisön elämään. Antropologin tut­ki­mus­työn kannalta se taas on kaikista olennaisinta.

Antropologin uran arkeen vaikuttaa mer­kit­tä­väs­ti myös hen­ki­lö­koh­tai­nen elämä — etenkin perheen perus­ta­mi­nen. Pollardin haas­tat­te­le­mis­ta ant­ro­po­lo­geis­ta huo­mat­ta­va osa oli kokenut pari­suh­teen päät­ty­mi­sen kent­tä­työn aikana tai seu­rauk­se­na. Osa aloitti suhteen kentällä ja joutui luopumaan siitä kent­tä­työn päätyttyä. Suvi Rautio kertoo pää­ty­neen­sä raskauden kes­key­tyk­seen ennen kent­tä­työ­jak­so­aan. Epävarmassa pari­suh­tees­sa ja talou­del­li­ses­sa tilan­tees­sa ajatus pienen lapsen vie­mi­ses­tä Kiinan syr­jä­seu­duil­le tuntui ylit­se­pää­se­mät­tö­män vaikealta.

Pollardin infor­mant­ti ”Peterin” mielestä osa opis­ke­li­jois­ta oli naiiveja ennen kent­tä­työn aloit­ta­mis­ta. “Ei voi vaan tulla kotiin… ihmis­suh­teet ovat muut­tu­neet, avio­lii­tot ovat hajonneet. Lähdet etkä koskaan oikeas­taan tule takaisin.” Hänen mie­les­tään ainoas­taan koti­maas­sa kent­tä­työ­tä tekevät ant­ro­po­lo­git kokevat tilanteen erilailla, sillä he ”saavat pitää elämänsä.”

Entä jos kiel­täy­tyy ottamasta tätä riskiä ja tyytyy noja­tuo­liant­ro­po­lo­gi­aan? Tai vie puo­li­son­sa tai koko perheensä kentälle mukaan? Ensimmäistä kent­tä­työ­ko­ke­mus­ta voi kutsua tie­tee­na­lan siir­ty­mä­rii­tik­si, jonka myötä opis­ke­li­ja valmistuu päteväksi ant­ro­po­lo­gik­si. Sosiaalinen paine lähteä noja­tuo­lia pidem­mäl­le on huomattava.

Kentällä perheen kanssa

Entä se toinen vaih­toeh­to – kenttätyö koko perheen voimin? Antropologi Miia Halme-Tuomisaari kuvaa tilan­net­ta hyvin:

”Tuntuu saman­ai­kai­ses­ti olen­nai­sel­ta täsmentää, mitä tar­koit­taa toimia per­heel­li­se­nä ant­ro­po­lo­gi­na, etenkin silloin kun lapset ovat pieniä. Mitä kent­tä­työn jär­jes­tä­mi­nen vaatii – siihen on kaksi vaih­toeh­toa: joko hyväksyä, että se tar­koit­taa aikaa pois perheeltä tai kestää lisä­häs­säk­kää mitä perheen mukaan tuominen tulee tarkoittamaan.”

Korpela, Hirvi ja Tawah huo­maut­ta­vat, että monet ant­ro­po­lo­git kertovat ottavansa puo­li­son­sa tai lapsensa mukaan kent­tä­mat­koil­le. Kuitenkin per­heen­jä­sen­ten läsnäolo loistaa pois­sao­lol­laan etno­gra­fiois­sa ja tut­ki­mus­ra­por­teis­sa. Kenttätyöntekijä näkyy teks­teis­sä itse­näi­se­nä ja objek­tii­vi­se­na tie­teen­te­ki­jä­nä, jonka sosi­aa­li­set verkostot on häi­vy­tet­ty näkyvistä.

Antropologisissa piireissä on pitkä historia tut­ki­ja­pa­ris­kun­tia, jotka tekevät kent­tä­töi­tä yhdessä ja jopa jul­kai­se­vat yhdessä. Tällaisia pareja ovat mm. Margaret Mead ja Gregory Bateson, Raymond ja Rosemary Firth sekä Jean ja John Comaroff. Monet näistä paris­kun­nis­ta ovat ottaneet kentälle mukaan myös lapsensa.

Korpela, Hirvi ja Tawah osoit­ta­vat, miten tutkijan hen­ki­lö­koh­tai­nen ja amma­til­li­nen elämä yhdis­ty­vät sekä miten perheen pitää sopeutua kent­tä­työ­hön. Lisäksi he pohtivat, kuinka kent­tä­työn­te­ki­jän lapset ohjaavat kentällä tapah­tu­vaa toimintaa sekä miten mukana kulkevat per­heen­jä­se­net vai­kut­ta­vat koko tie­teen­te­ke­mi­sen prosessiin.

Antropologin oletetaan pärjäävän kentällä, sillä se on keskeinen osa hänen ammat­ti­aan. Kenttätyön aloit­ta­mi­nen perheen kanssa vaatii useamman per­heen­jä­se­nen käytännön asioiden hoi­ta­mis­ta ja heidän hen­ki­lö­koh­tais­ta sopeu­tu­mis­pro­ses­si­aan. Kuten Carole McGranahan toteaa: ”Antropologia on tie­tee­na­la, jossa hen­ki­lö­koh­tai­suus ja amma­til­li­suus ris­tey­ty­vät kentällä, luok­ka­huo­nees­sa ja kodeissamme.”

Laura Hirvi kertoo, kuinka hänen tyt­tä­ren­sä syntymä vaikutti kentän valintaan. Intiaan palaa­mi­sen sijasta hän valitsi ken­täk­seen sik­hiyh­tei­söt Suomessa ja Kaliforniassa, joissa olo­suh­teet sovel­tui­vat hänen mie­les­tään paremmin pienen lapsen ter­vey­del­le ja hyvin­voin­nil­le. Hän päätti ottaa tyt­tä­ren­sä mukaan kentälle, koska hän koki, että pitkä aika erossa olisi liian raskas sekä äidille että tyt­tä­rel­le, ja koska häntä jännitti kent­tä­olo­suh­tei­den yksi­näi­syys. Lisäksi hän näki, että varhainen altis­tu­mi­nen vieraille kult­tuu­reil­le olisi lasta kehittävä kokemus.

Hirvi, Tawah ja Korpela kuvaavat kaikki lastensa kent­tä­työ­vä­sy­mys­tä — kiu­kut­te­lua, uhma­koh­tauk­sia ja uupumista. Vaikka osal­lis­tu­mi­nen pai­kal­li­sen yhteisön elämään tapahtui lapsen ehdoilla, ant­ro­po­lo­giäi­din työ oli koko­nais­val­tais­ta eikä tapah­tu­miin osal­lis­tut­tu vain silloin, kun koko perhettä huvitti.

Hirvi, Tawah ja Korpela pohtivat, että näkyvä ja tun­ne­herk­kä äitirooli saattoi herättää infor­mat­tien luot­ta­muk­sen. Kaikki kolme ant­ro­po­lo­giäi­tiä kokivat lastensa läsnäolon tut­ki­muk­sen kannalta tärkeäksi, tutkimus- ja per­hear­jen yhdis­tä­mi­sen haas­ta­vuu­des­ta huolimatta.

swan-2494925_1280

Matkalaukkulapsuus

Vuosittain yli tuhat suo­ma­lais­las­ta palaa ulko­mail­ta koti­maa­han. Tilastoista ei käy ilmi, kuinka monta näistä on ant­ro­po­lo­gien lapsia, mutta kokemus mat­ka­lauk­ku­lap­suu­des­ta on monille ulko­suo­ma­lai­sil­le lapsille yhteistä. Ulkomailla kas­va­neel­le lapselle paluu Suomeen ei vält­tä­mät­tä tunnu paluulta kotiin.

Tawah ja Korpela kertovat, että perheen läsnäolon ja perheen yhteisten sosi­aa­lis­ten suhteiden takia he pystyivät sulau­tu­maan pai­kal­li­seen yhteisöön jopa niin hyvin, että olivat huo­lis­saan rooliensa — äiti, tutkija — sekoit­tu­mi­ses­ta. Tawahin kame­ru­ni­lai­set suku­lais­suh­teet herät­ti­vät jat­ku­vas­ti kes­kus­te­lua infor­mat­tien kes­kuu­des­sa. Korpelan koko perhe sulautui Goan elä­män­ta­pa­siir­to­lais­ten yhteisöön niin hyvin, että hänen infor­mant­tin­sa häm­men­tyi­vät heidän Suomeen paluus­taan. Myös Korpelan lapset ilmai­si­vat toi­vo­van­sa palata Goaan “ihan taval­li­seen tapaan kuten muut”, ilman äidin kenttätyövelvoitetta.

Paluushokki eli kään­tei­nen kult­tuu­ris­hok­ki voi olla jopa rankempi kokemus kuin vieraassa kult­tuu­ris­sa koettu kult­tuu­ris­hok­ki. Sopeutuminen eri­lai­siin olo­suh­tei­siin vie aikaa ja voi­ma­va­ro­ja, mutta koti­maa­han palatessa tuttu ympäristö voi tuntua yllät­tä­vän vieraalta. Samaistun näihin koke­muk­siin vahvasti, sillä mat­ka­lauk­ku­lap­sen tausta vaikutti myös omaan kiin­nos­tuk­see­ni eri­kois­tua antropologiaan.

Luggage Dolls Sweet Cute Funny Antique Children

Image Title. Kuva: Author/​Source (CC BY 2.0)

Kolmannen kulttuurin lapset

Matkalaukkulasten iden­ti­teet­tiin sisältyy vai­kut­tei­ta sekä van­hem­pien kult­tuu­ris­ta että lapsuuden aikai­ses­ta toisesta kult­tuu­ris­ta. Tästä yhdis­tel­mäs­tä syntyy uuden­lai­nen, kolmas kulttuuri. Matkalaukkulapsista käytetään myös ant­ro­po­lo­gi Ruth Hill Useemin keksimää termiä “kolmannen kult­tuu­rin lapsi”. Useem kehitti termin 1960-luvulla vie­tet­ty­ään ant­ro­po­lo­gi­mie­hen­sä sekä kolmen lapsensa kanssa yhteensä kaksi vuotta Intiassa kent­tä­työ­tä varten.

Kolmas kulttuuri voi tuntua myös vapaut­ta­val­ta mah­dol­li­suu­del­ta liikkua eri kult­tuu­rien välillä. Oman iden­ti­tee­tin eri puolia voi tuoda esille tilanteen mukaan. Tällainen globaalin nomadin elä­män­tyy­li ei kui­ten­kaan ole vailla haittavaikutuksia.

Jatkuva muut­ta­mi­nen voi saada elämän tuntumaan väliai­kai­sel­ta, eikä syväl­lis­ten ystä­vyys­suh­tei­den luomiseen ja yllä­pi­tä­mi­seen vält­tä­mät­tä jaksa panostaa. Monille paluu­muut­ta­jil­le tär­keim­mäk­si tuki­ver­kos­tok­si muo­dos­tuu­kin muut paluu­muut­ta­jat. Ndéla Fayen sanoin: kolmannen kult­tuu­rin omak­su­neet maailman kan­sa­lai­set saattavat olla juu­ret­to­mia. Sen ei kui­ten­kaan tarvitse tar­koit­taa kuu­lu­mat­to­muut­ta vaan sitä, että valitsee kuu­lu­van­sa moneen yhteisöön.

Palatakseni alun kysy­myk­sii­ni: ei, kaikki ei mene kent­tä­työs­sä aina hyvin. Myös ant­ro­po­lo­git saattavat kokea kult­tuu­ris­ho­kin ja paluus­ho­kin, vaikka meillä on hyvät valmiudet ymmärtää ja varautua mah­dol­li­siin ongel­ma­ti­lan­tei­siin. Kenttätyö voi vai­keut­taa omaa elämää, mutta toisaalta per­he­si­teet ja sosi­aa­li­set verkostot antavat tar­vit­ta­vaa tukea vaativan työ­vai­heen aikana.

Kuten Sanna Tawah korostaa, on syytä tunnustaa ihmis­suh­tei­den ja tie­don­vä­li­tyk­sen rooli ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa ja eri roolit (esim. äiti, vaimo, per­heen­jä­sen ja tutkija), joissa ant­ro­po­lo­gi esiintyy kent­tä­työn­sä aikana. Toistuvat lähdöt ja paluut onnis­tu­vat sekä yksin mat­kus­ta­vil­ta että per­heel­li­sil­tä ant­ro­po­lo­geil­ta, sillä juuret voivat olla myös omassa perheessä ja useassa eri yhteisössä.

Oma perheeni tuskin asettuu pysyvästi minnekään, mutta Aasian koti-ikävää paraikaa potevaa kuo­pus­tam­me lohduttaa ajatus vanhoista kodeis­tam­me eri puolilla maailmaa. Nyt on ihan hyvä olla yhdessä tässä ja nyt, ja maailman eri kodit ovat aina meitä odottamassa.

Korpela, Hirven ja Tawan sanoin, “usein kentästä tulee yksi­näi­sel­le etno­gra­fian tekijälle (väliai­kai­nen) koti, mutta kun mukana on per­heen­jä­se­niä koti tulee mukaan kentälle ja lisäksi kentästä tulee koti.”

  1. Sisäministeriö
  2. Helsingin kaupungin Infopankki: Paluumuuttajana Suomeen 
  3. Tilastokeskus, 17.5.2016
  4. YLE. 16.9.2007
  5. TCK World
  6. BBC 6.11.2016: How expats cope with losing their identity. Laura Clarke.
  7. Maailman Kuvalehti 10/​2007: Ekspatriaatti valitsee juu­ret­to­muu­den. Timo Kuronen.

Kirjoittaja

VTM Upu Leppänen on sosiaali- ja kulttuuriantropologi, joka työskentelee suomalaisessa kansalaisjärjestössä Hongkongissa. Hänen kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat Itä- ja Kaakkois-Aasian tutkimus, kehitysyhteistyö, gender, etnisyys ja identiteetti, moraalin ja ”hyvän elämän” –käsitteen tutkimus sekä visuaalinen antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Saksan sunnuntaisten parlamenttivaalien tuloksista on raportoitu mediassa ahkerasti. Vaalien häviäjäksi osoittautuivat suuret hallituspuolueet sosiaalidemokraattinen SPD ja kristillisdemokraattinen CDU/CSU. Vasemmiston (Die Linke) ja vihreiden (Bündnis 90/Die Grünen) kannatus pysyi ennallaan yhdeksän prosentin kieppeillä. Vaalien voittajiksi nousivat liberalistinen FDP ja äärioikeistolainen AfD. Saksan väestöstä iso osa on kuitenkin äänioikeuden ulkopuolella. Miltä parlamenttivaalien tulos näyttäisi, jos koko Saksan täysi-ikäisellä väestöllä olisi äänioikeus?

Miten pelastetaan katoava kieli tai elvytetään marginaaliin ajettu kulttuuri? Kielen ja kulttuurin välinen suhde on kiistaton, mutta samaan aikaan kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Tämä johtuu yleensä siitä, että kieli ei siirry luontevasti vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille poliittisista tai sosiaalisista syistä. Myös Suomessa saamelaisten kielen ja kulttuurin siirto sukupolvien välillä on ollut vaarassa. Ongelmaan on löydetty yhtenä ratkaisuna kielipesät varhaiskasvatuksen muotona.

Kenttätöihin lähtemistä voidaan ajatella omanlaisenaan tulikasteena ja initiaatioriittinä, jonka suoritettuaan antropologikokelas viimein saavuttaa täysivaltaisen aseman tieteellisen yhteisön jäsenenä. Aiemmin opittu teoria ja eettiset periaatteet ohjaavat kokelasta, mutta soveltaminen jää tulevan antropologin harteille. Kentältä palannut tutkija on täten vihitty etnografian saloihin ja laadullisen tutkimuksen keskeisiin menetelmiin. Nyt alkava Kirjeitä kentältä -kolumnisarja vie lukijan kentälle viiden kolumnistin mukana.