Isyystesti

Länsimaisessa nyky­kult­tuu­ris­sa isyys ja äitiys ovat rin­nas­tei­sia, toisiaan täy­den­tä­viä kate­go­rioi­ta. Tiedämme, että nainen ja mies “luovat” lapsen bio­lo­gi­ses­sa mielessä yhdessä, vaikka roolit siit­tä­jä­nä ja kantajana ovatkin luon­teel­taan erilaiset. Tämä on kuitenkin varsin uutta tietoa, eivätkä kult­tuu­ri­set käsi­tyk­set isyyden ja äitiyden luon­tees­ta ole poh­jau­tu­neet siihen sen enempää meillä kuin muuallakaan. 

Antropologian piirissä isyyttä on tutkittu monelta kantilta. Sitä on tar­kas­tel­tu yhteis­kun­taa jär­jes­tä­vä­nä raken­tee­na suku­lai­suu­den ja peri­myk­sen yhtey­des­sä, vaih­te­le­vi­na sosi­aa­li­si­na rooleina sekä kult­tuu­rin maa­il­man­ku­van ja kos­mo­lo­gian ilmen­tä­jä­nä. Ihmisen lisään­ty­mi­sen fysio­lo­gia liittyy pai­kal­li­siin isyyden käsi­tyk­siin eri tavoin ja eri mittakaavoissa. 

Suomalainen yhteis­kun­ta rakentuu voi­mak­kaas­ti ydin­per­heen ympärille. Tähän ydin­per­hee­seen lasketaan perin­tei­ses­ti kuu­lu­vak­si lapset ja vanhemmat — siis äiti ja isä. Avioerojen, yksin­huol­ta­juu­den ja uus­per­hei­den yleis­ty­mi­nen sekä eri­tyi­ses­ti saman­su­ku­puo­lis­ten liittojen laillinen hyväk­sy­mi­nen on muuttanut ydin­per­heen raameja. Nykypäivänä meidän onkin helpompaa omaksua ant­ro­po­lo­gil­le tuttu näkökulma: äitiys ja isyys ovat sosi­aa­li­ses­ti raken­tu­nei­ta kategorioita. 

Kuka siis on isä, ja mikä on hänen merkityksensä? 

Suomalainen isä

Meidän kult­tuu­ris­sam­me lapsi käsi­te­tään lisään­ty­mi­sen fysio­lo­gi­aa koskevaan tietoon poh­jau­tuen yhtä lailla äidin kuin isänkin aikaan­san­nok­sek­si. Lain silmissä lapsi on yhtä vahvasti kummankin tun­nus­te­tun van­hem­pan­sa suku­lai­nen, oikeus ja velvollisuus. 

Käytännön tasolla vallitsee kuitenkin voimakas äitiyden painotus. Äiti nähdään van­hem­pien ero­ti­lan­tees­sa lähes aina lapsen ensi­si­jai­se­na huol­ta­ja­na. Tämä liittyy käsi­tyk­seen, jonka mukaan äidin ja lapsen suhteessa on jotain erityisen “luon­nol­lis­ta”. Isien kyke­ne­mät­tö­myys perhe-elämään hyväk­sy­tään paljon helpommin kuin äitien. Puhumme “äidin­rak­kau­des­ta” ja “äidin­vais­tos­ta” eri­tyi­si­nä ilmiöinä, joille ei isyydessä oleteta suo­ra­nais­ta vastinetta. 

Mielikuvamme enti­sai­ko­jen isästä on etäinen, lapsiaan halaa­ma­ton perheen pää, jonka rooli on kes­kit­ty­nyt kurin­pi­toon ja elät­tä­mi­seen. Traditionaaliseen isän rooliin meilläkin kuuluvia tehtäviä olivat myös jäl­ke­läis­ten opetus ja moraa­li­nen kasvatus. Nämä isän työt ovat siir­ty­neet yhä enemmän val­tioi­den teh­tä­vik­si niin kotoi­ses­sa hoi­va­val­tios­sam­me kuin ympäri maailmaa. Isän perin­tei­nen rooli on horjunut samalla, kun miehen rooli on muuttunut. 

Kymmenisen vuotta sitten Suomessa käytiin paljon julkista kes­kus­te­lua miehen yhteis­kun­nal­li­sen roolin hei­ken­ty­mi­ses­tä. “Perinteisen miehuuden” pelättiin vanhojen mallien rakoil­les­sa joutuvan mar­gi­naa­liin ja tukeh­tu­van eri­lais­ten roo­li­vaa­ti­mus­ten puris­tuk­seen. Sukupuolihistorioitsija Anders Åhlbäckin mukaan mas­ku­lii­ni­suu­del­la menee tänä päivänä jo paremmin: perin­teis­ten mallien mur­tu­mi­nen on tuonut mukanaan moni­puo­li­sem­pia tapoja olla mies ja enemmän vapautta miesten itseil­mai­suun. Tämä tar­koit­taa par­haim­mil­laan myös sitä, että isän rooli on aiempaa jous­ta­vam­pi ja vapaampi. 

Isä tuo riistan pöytään 

Roolien vapau­tu­mi­nen ei käy kit­kat­to­mas­ti. Ydinperheessä val­lit­se­va van­hem­pien välinen työnjako on yleinen kärhämän aihe. Sukupuolittuneen työnjaon “luon­nol­li­sia” muotoja haet­taes­sa herä­te­tään yhä toisinaan henkiin mielikuva miehestä ravinnon tuojana ja naisesta kodin hoi­vaa­ja­na. Tämä 50-luku­lais­ta poh­joi­sa­me­rik­ka­lais­ta elä­män­ta­paa hei­jas­te­le­va, yksin­ker­tais­tet­tu suuren met­säs­tä­jä­mie­hen myytti on kumottu puutteellisena. 

Vaikka met­säs­tä­jä-keräilijä -yhtei­söis­sä on tyy­pil­lis­tä että vain miehet käyvät metsällä, naiset tuovat pöytään noin 40 – 60 % kalo­reis­ta yhtei­sös­tä riippuen. Vaikka liha on ravin­toar­vol­li­ses­ti tärkeää ruokaa, riistan kaataneen miehen perheelle met­säs­ty­son­nes­ta ei ole erityistä etua. Kotiin tuotu liha jaetaan yleensä koko yhtei­söl­le, ei ainoas­taan omille jäl­ke­läi­sil­le. Metsästystä ei siis innoita niinkään jäl­ke­läis­ten ruok­ki­mi­nen — mikä onnistuu hyvin myös keräilyn ja mini­riis­tan kautta — kuin statuksen kerää­mi­nen muiden aikuisten silmissä. 

Kuitenkin juuri met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den parissa tavataan eräitä maailman läs­nä­ole­vim­mis­ta isistä. Vanhemmuutta Afrikassa tutkineen ant­ro­po­lo­gi Barry Hewlettin mukaan näillä miehillä on lähei­sem­pi ja vähemmän dominoiva suhde lapsiinsa kuin maan­vil­je­lyä, puu­tar­ha­vil­je­lyä tai kar­jan­hoi­toa har­joit­ta­vien yhtei­sö­jen miehillä. Niissä isät ovat usein etäisiä, kuria ja statusta edustavia hahmoja — ehkä enemmän sellaisia, mil­lai­sek­si me “perin­tei­sen isän” kuvittelemme. 

On myös muis­tet­ta­va, että leivän pöytään tuominen ei aina tarkoita ruokaa, rahaa tai mate­ri­aa­li­sia resurs­se­ja. Monissa maailman kolkissa suku — oma tai puolison — on tärkein asia, mitä isä voi lap­sel­leen antaa. Meillä sanotaan, että sink­ku­nai­nen etsii isää olemassa oleville tai tuleville lap­sil­leen. Länsiafrikkalaisilla fula­neil­la isän ensi­si­jai­nen vel­vol­li­suus on etsiä lap­sil­leen hyvä äiti. Tällä ei tar­koi­te­ta pul­lan­tuok­suis­ta mammaa tai leveä­lan­teis­ta syn­nyt­tä­jää. Hyvä äiti on hyvästä perheestä tuleva nainen, jolla on mah­dol­li­sim­man suuri suku. Joidenkin Australian abo­ri­gi­naa­lien parissa taas isän lap­sil­leen suoma vauraus mitataan sisa­rus­ten ja puo­li­si­sa­rus­ten määrässä. 

15339899042_940441ccfe_o

Etiopialaisen mursi-heimon lapsia. Kuva: Rod Waddington/​Flickr. (CC BY-SA 2.0)

Isällinen kasvatus

Keski-Afrikassa elävän aka-pyg­mi­kan­san parista löytyvät “maailman parhaat isät”. Käsitys akojen yli­voi­mai­ses­ta isyydestä perustuu siihen, että aka-isät pitelevät lapsiaan sylissä jat­ku­vas­ti: Hewlettin mukaan isä pitää vauvaa sylissä tai aivan käden ulot­tu­vil­la puolet vuo­ro­kau­des­ta. Jos imeväinen ei ole isän sylissä niin sitten äidin; las­ten­kas­va­tuk­sen kult­tuu­riin kuuluu vauvan pite­le­mi­nen lähellä koko ajan. Pohjoismaalainen tapa jättää vauva nukkumaan vaunuissa par­vek­keel­le tai pihalle pak­kas­sääl­lä kau­his­tut­taa euroa­me­rik­ka­lai­sia­kin, mutta akoille jo vauvan jät­tä­mi­nen yksin pin­na­sän­kyyn omaan huo­nee­seen­sa näyt­täy­tyi­si lai­min­lyön­ti­nä. Itä-Afrikan kipsigis-kansan isät toisaalta eivät pitele vauvaa sen ensim­mäi­sen elin­vuo­den aikana lainkaan.

Hewlettin mukaan aka-isien tiivis läsnäolo lastensa elämässä on monen tekijän summa. Yhteisössä val­lit­se­van rauhan ja väki­val­lat­to­man ideo­lo­gian vuoksi miehet pysyvät kotona. Lapsen suku­puo­leen ei liitetä sen kummempaa arvotusta tai suo­si­mis­ta, ja suku­puo­li­roo­lit ovat akojen kes­kuu­des­sa muutenkin erittäin joustavat. Miehet ja naiset met­säs­tä­vät ja työs­ken­te­le­vät yhdessä, suku­puo­li­tet­tu­ja työ­teh­tä­vi­ään tarpeen mukaan vaihtaen. 

Perheiden dyna­miik­kaa koskevien, län­si­mai­sis­sa yhteis­kun­nis­sa tehtyjen tut­ki­mus­ten valossa näyt­tää­kin siltä, että van­hem­pien suhteen läheisyys ja perheen työnjaon tas­a­puo­li­suus ovat yhtey­des­sä isän voi­mal­li­sem­paan läs­nä­oloon lasten elämässä. 

Fulanien parissa isä on lasten ensi­si­jai­nen kas­vat­ta­ja. Isän tehtävä on opettaa lapselle oikeaa käytöstä — mutta sillä aja­tel­laan olevan hyvin vähän mer­ki­tys­tä lapsen elämän kannalta ennen kuin tästä noin 7 – 8 vuotiaana tulee jär­jel­li­nen olento. Vaikka isä yrittää kasvattaa lasta, Jumala yksin päättää kuun­te­lee­ko tenava. Lopulta homma on niin sanotusti herran hallussa, eikä täy­del­li­ses­tä kas­va­tuk­ses­ta oteta liikaa paineita. Meillä hoiva- ja kas­va­tus­vas­tuu miel­le­tään yleensä voi­mak­kaam­min äidin tehtäväksi. 

Mitä se isä sitten puuhaa lastensa kanssa? Kulttuurinen kuvas­tom­me esittää tyy­pil­li­ses­ti, että siinä missä äiti hoivaa ja varoit­te­lee, isä on se joka rikkoo sääntöjä yhdessä lasten kanssa, leikkii rajusti ja antaa lasten tutustua vaaroihin. Pohjoisamerikkalaisessa kult­tuu­ris­sa, johon van­hem­muut­ta tutkivat ant­ro­po­lo­git usein vertaavat tut­ki­mus­koh­tei­taan, tällainen raju leikki nähdään suo­ras­taan avain­te­ki­jä­nä isän ja lapsen välisen kiin­ty­mys­suh­teen muodostumisessa. 

Aka-isät eivät harrasta vastaavia leikkejä lastensa kanssa, mutta tenavat ovat silti erittäin kiin­ty­nei­tä isiinsä. Kiintymys syntyy runsaasta sylissä olosta — sel­lai­ses­ta yhdes­sä­olos­ta, joka meillä miel­le­tään enemmän äidin ja lapsen väliseksi. Hewlettin mukaan aka-isät eivät riehu lastensa kanssa siksi, että runsaan yhdessä vietetyn ajan seu­rauk­se­na he “osaavat kom­mu­ni­koi­da ipanoiden kanssa muillakin tavoin”.

Isä jumalana

Antropologi Carol Delaneyn mukaan isän rooli on kaik­kial­la maa­il­mas­sa erot­ta­ma­ton osa kult­tuu­rin maa­il­man­ku­vaa, usko­muk­sia ja koko kos­mo­lo­gi­aa. Delaney löytää kiin­nos­ta­via yhtä­läi­syyk­siä mono­teis­tis­ten uskon­to­jen (juu­ta­lai­suus, islam ja kris­ti­nus­ko) maa­il­man­ku­vas­ta ja näiden kult­tuu­rien isyyskäsityksistä. 

Monoteistisissa kos­mo­lo­giois­sa mas­ku­lii­ni­nen jumala luo maailman yksin, ilman apua tai femi­nii­nis­tä kumppania. Kristinuskon luo­mis­ker­to­muk­ses­sa Jumala antaa Aatamille elämän luomisen voiman “siemenen” muodossa. Eeva taas on Aatamin kyl­ki­luus­ta kyhätty kumppani: miehellä on voima ja valta luoda lisää sekä miehiä että naisia. Nainen tarvitaan maa­pe­räk­si miehen sie­me­nel­le, mutta uuden elämän alkuperä paikantuu mieheen. 

Eurooppalaisessa kult­tuu­ri­pii­ris­sä perin­tei­nen käsitys isästä on ollut nime­no­maan siemenen antaja. Vaikka nainen kantaa lapsen kehossaan ja hoivaa vauvaa syntymän jälkeen, lapsen essenssi, iden­ti­teet­ti, laillinen asema, suku ja peri­mys­lin­ja on ymmär­ret­ty tulevaksi miehen kautta. 

Myös Delaneyn tut­ki­mus­koh­tee­na olleessa turk­ki­lai­ses­sa kylässä lapsen alkuperä on miehen sie­me­nes­sä, ei naisessa jonka sisällä lapsi kasvaa. Lapsi myös kuuluu lail­li­ses­ti isälleen, ero­ti­lan­tees­sa pysyy isänsä kanssa ja isän kuollessa tämän suvun piirissä. Eronneen tai leskeksi jääneen naisen uusi puoliso ei ota hoiviinsa “toisen miehen lapsia”: lapset eivät kuulu naiselle yhtä paljon kuin miehelle. 

Myös fulanien parissa isyys on äitiyteen nähden ensi­si­jais­ta. Koska lapsi kuuluu yksi­se­lit­tei­ses­ti isänsä sukuun, avioeron sattuessa kohdalle on lapsen paikka isän suvun luona. Mikäli nainen tulee raskaaksi avio­lii­ton ulko­puo­li­ses­ta suhteesta, myös tämän lapsen kasvatus kuuluu avio­mie­hel­le sukuineen — ei missään nimessä äidille, eikä myöskään lapsen siit­tä­neel­le miehelle.

Delaneyn mukaan näissä esi­mer­keis­sä on kyse kult­tuu­rin käsi­tyk­ses­tä siitä, miten elämä on syntynyt. Hän näkee mono­teis­tis­ten kult­tuu­rien isyyden ensi­si­jai­se­na ja yli­ver­tai­se­na roolina äitiyteen nähden.

Teak Seeds Germinate Seed Ball Wing Seeds

Matrilineaalisissa yhtei­söis­sä puo­les­taan ei vält­tä­mät­tä ole vastaavaa isyyden käsitettä lai­sin­kaan. Trobriand-saarilla raskautta ei aiheuta seksi, vaan naisen baloma eli hen­ki­maa­il­mas­sa elävä esiäiti, joka päättää rein­kar­noi­tua maailmaan. Henkiolentona veden kautta naisen kehoon siirtyvä baloma tarvitsee miestä ja sek­su­aa­lis­ta kans­sa­käy­mis­tä avus­ta­maan raskauden suju­mi­ses­sa, mutta syntyvän lapsen alkuperää ei pai­kan­ne­ta mieheen. Lapsen iden­ti­teet­ti ja essenssi tulevat äidin suku­lin­jan kautta. Isyys ei ole fysio­lo­gis­ta: se on sosi­aa­li­nen suhde, jonka mies solmii lapseen osal­lis­tu­mal­la tämän muo­vaa­mi­seen. Mies liittyy lapseen, mutta ei ole “isä” samassa mer­ki­tyk­ses­sä kuin meillä.

Eteläisen Madagaskarin karembola-kansan parissa myös miehistä puhutaan äiteinä. Karembolat pitävät naisten elämää luovaa voimaa niin tärkeänä ja kes­kei­se­nä voi­ma­va­ra­na, että voi­mak­kuus rinnastuu äitiyteen myös muissa mer­ki­tyk­sis­sä. Äiti on se jolla on valtaa toisiin ihmisiin ja elämään itseensä: joten äitiys näyt­täy­tyy sosio­po­liit­ti­se­na sta­tuk­se­na, jota myös miehet tavoittelevat.

Karembolat tietävät, että vaikka mies pyrkii äidin rooliin, hän ei koskaan voi olla äiti samalla tavalla kuin nainen. Miesten äitiys tapahtuu naisten kautta: raskaana olevan tai syn­nyt­tä­neen vaimon tai siskon näkyvänä hoi­vaa­mi­se­na. Naisen elämää luova voima on niin suuri, että pääs­täk­seen siitä osal­li­sek­si miehen on tehtävä oma “äitiy­ten­sä” mah­dol­li­sim­man kehol­li­sek­si. Paras isyys on siis samalla äitiyttä.

Lopuksi

Vasta 1900-luvulla meille selvisi, että mies ja nainen osal­lis­tu­vat yhtä paljon uuden elämän luomiseen. Delaney huo­maut­taa suku­puol­ta koskevien käsi­tys­tem­me liittyvän niin vahvasti bio­lo­gi­aan ja lisään­ty­mi­seen, että jos näissä tapahtuu muutoksia, myös suku­puo­leen liitetyt käsitteet muuttuvat. Naisen yhteis­kun­nal­li­ses­sa roolissa tapahtui län­si­mais­sa mer­kit­tä­viä muutoksia samoihin aikoihin kun ymmär­ret­tiin, ettei nainen olekaan vain hedel­mäl­li­nen vas­taa­no­tin miehen elämää luovalle siemenelle. 

Tasa-arvoinen avio­liit­to­la­ki, sateen­kaa­ri­per­hei­den näkyvyys ja kahden suku­puo­len mallin hidas mur­tu­mi­nen vai­kut­ta­vat siihen, miten kult­tuu­ri­nen kuvas­tom­me esittää isyyttä ja miten yhteis­kun­nan rakenteet mukau­tu­vat isyyden muu­tok­siin. Myös koti­mai­nen isyys­tut­ki­mus huomioi sen seikan, että isän roolia lapsen elämässä saattaa näytellä myös moni muu tarpeeksi läheinen hahmo. 

Isyys sosi­aa­li­se­na kate­go­ria­na on kult­tuu­ri­ses­ti raken­tu­nut ja kult­tuu­ris­ten voimien ohjailema, eivätkä isyyden ja äitiyden käsitteet aina ole sidok­sis­sa siit­tä­jään ja synnyttäjään. 

  • Podcast-lukija: Bea Bergholm
  • Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
  1. Carol Delaney. The Meaning of Paternity and the Virgin Birth Debate. 1986. 
  2. Barry S. Hewlett. Culture, History, and Sex: Anthropological Contributions to Conceptualizing Father Involvement. 2000. 
  3. Karen Middleton: How Karembola men become mothers. Teoksessa Culture of Relatedness: New approac­hes to the study of kinship. 
  4. Perheenisän muuttuvat roolit — lyhyt historia
  5. Elina Hermansson. Isän osal­lis­tu­mi­nen ja sitou­tu­mi­nen lapsen hoitoon. Duodecim Terveyskirjasto, 2012.
  6. Tilastokeskus: Isät tilas­tois­sa 2016.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, AntroBlogin toinen perustaja ja päätoimittaja. Hän toimii aktiivisesti AntroBlogia julkaisevan Allegra Lab Helsinki ry:n tiedeviestintätoiminnassa ja viettää muun aikansa pohtien avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Jos biologiset vanhemmat eivät jostain syystä kykene huolehtimaan lapsestaan tai  menehtyvät, lapsen saattaa kasvattaa adoptiovanhempi. Adoptiota tapahtuu myös muista syistä. Polynesialaisissa yhteiskunnissa, kuten Havaijilla, tunnetaan lahjaan pohjaava adoptio.

Nopeasti ajatellen voisi luulla, että “äiti” on itsestäänselvä ja biologiaan pohjaava rooli: äiti on se, joka synnyttää lapsen. Mutta hetkinen - adoptioäiti on niin ikään äiti. Niin on myös naisparista se, joka ei kanna ja synnytä yhteistä lasta. Erilaisia äidin määritelmiä löytyykin maailmalta suuri kirjo.