Adoptio Polynesiassa

Jos bio­lo­gi­set vanhemmat eivät jostain syystä kykene huo­leh­ti­maan lap­ses­taan tai meneh­ty­vät, lapsen saattaa kasvattaa adop­tio­van­hem­pi. Adoptiota tapahtuu myös muista syistä. Polynesialaisissa yhteis­kun­nis­sa, kuten Havaijilla, tunnetaan lahjaan pohjaava adoptio.

Hanai-adop­tios­sa lapsen ja uusien van­hem­pien suhde rakentuu sym­bo­li­ses­ti ruoan jakamisen kautta. Lapsi annetaan “ruo­kin­ta­van­hem­pien” kotiin ja elä­män­pii­riin heidän omaksi lap­sek­seen. Kaikki van­hem­muu­teen liittyvät sosi­aa­li­set oikeudet ja vel­vol­li­suu­det siirtyvät alku­pe­räi­ses­tä perheestä uuteen.

Lapsen “lah­joit­ta­mi­sen” taustalla voi olla halu jakaa van­hem­muu­den ilo lap­set­to­mien kanssa tai pyrkimys luoda voi­mak­kaam­pi yhteys kahden perheen välille. Tai sitten lapsen halutaan oppivan jotain sellaista, mitä alku­pe­räi­set vanhemmat eivät voi hänelle opettaa. Biologisten van­hem­pien ei ajatella olevan vält­tä­mät­tä parhaita kas­vat­ta­maan lapsiaan. Kasvattajan vaih­tu­mis­ta lapsuuden aikana ei myöskään pidetä ongel­mal­li­se­na.

Adoption syihin lukeutuu myös uskomus siitä, että kaksoset on viisainta kasvattaa erillään toi­sis­taan. Polynesialaisen ylimystön kes­kuu­des­sa eri suku­puol­ta olevat sisa­ruk­set kas­va­tet­tiin perin­tei­ses­ti mie­lel­lään eri talouk­sis­sa, jotta heidät voitiin myöhemmin helpommin naittaa toi­sil­leen.

Hanai-lapsesta kiel­täy­ty­mi­nen on hyvin har­vi­nais­ta: tor­ju­mi­sen on uskottu johtavan lapsen kuolemaan tai vakavaan sai­ras­tu­mi­seen. Hanai-suhteet ovat Havaijilla edelleen voi­mis­saan, ja ruoan jaka­mi­seen perustuva adoptio on nyky­päi­vä­nä esillä myös huol­ta­juu­teen liit­ty­vis­sä lail­li­sis­sa kiis­tois­sa.

Lähde: Susan McKinnon. On Kinship and Marriage. A Critique of the Genetic and Gender Calculus of Evolutionary Psychology. 2009.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Arkielämällä on taipumus kerryttää tavaroita huomaamattomasti kotien erilaisiin säilytystiloihin. Tavarapaljoudet paljastuvat piiloistaan vasta, kun jokin häiritsevä tapahtuma, kuten muutto, pakottaa ne esille. Muuttaminen pakottaa kohtaamaan koteihin kertyneitä tavaroita lajittelemalla, pakkaamalla, kantamalla ja sijoittelemalla uudelleen. Muuton katkoksessa jokainen esine joutuu arvioinnin kohteeksi, kun muuttajat miettivät, millaisten tavaroiden kanssa elämää halutaan jatkaa uudessa asunnossa. Näissä pienimuotoisissa kriiseissä suhde esineisiin tulee esiin arkipäiväisyyden sumusta.

Lasten- ja nuortenkirjoissa lapsilla on usein itsenäinen rooli ja mahdollisuus seikkailuihin. Kun vanhoissa klassikkokirjoissa seikkailuihin päätyi usein orpolapsi, nykyisin lasten itsenäisen toiminnan mahdollistavat fyysisesti tai henkisesti poissaolevat tutkijavanhemmat. Toisaalta tutkijavanhempien työmatkat mahdollistavat seikkailut eksoottisissa kohteissa. Onko tutkija kuitenkin aina huono vanhempi?

Kun yhdysvaltalaiset lähiöiden asukit sunnuntaisin leikkaavat pihanurmikkoaan, ei kyse ole mistä tahansa puuhastelusta, vaan tärkeän statussymbolin huoltamisesta. Vuosikymmenien ajan huoliteltu nurmikenttä on viestittänyt tärkeiden arvojen kunnioittamisesta: naapurivelvoitteista, yhteisöön kuulumisesta ja ulkoilmaelämän arvostuksesta, sekä tietenkin nurmikon omistajan hyvinvoinnista.

Jokaisen lapsen elämässä tulee vastaan aika, jolloin on opittava vessatavoille. Meillä tämä tarkoittaa vaipoista potalle siirtymistä. Eri puolilla maailmaa tämäkin rituaalinen elämänvaihe järjestyy monin eri tavoin. Afrikan Norsunluurannikolla elävän beng-kansan lasten “pottatreeni” aloitetaan mahdollisimman varhain, vain muutaman päivän ikäisenä, antamalla vauvalle suolen tyhjentävä peräruiske kahdesti päivässä.