Muukalaisuus ja arvo

Teksti: Matti Eräsaari, VTT Podcast-lukija: Veikko Lindholm

Kuuluisa rans­ka­lai­nen ant­ro­po­lo­gi Claude Lévi-Strauss pohjasi jo 1949 ideansa kult­tuu­rien ole­mas­sao­los­ta aja­tuk­seen, jossa kaksi ihmis­ryh­mää joutuu vaih­ta­maan puo­li­soi­ta keskenään taa­tak­seen oman ryhmän jat­ku­vuu­den. Vaihtokauppoihin ryh­ty­mi­nen tekee kummankin osapuolen tie­toi­sik­si kult­tuu­rie­rois­ta ja kult­tuu­ri­sis­ta rajoista. Kumpikin ymmärtää olevansa vähän toista nor­maa­lim­pia, vähän enemmän ihmisiä, tai vain yksin­ker­tai­ses­ti parempia kuin oudot naapurit.

Lévi-Strauss palasi tähän teemaan kahdessa UNESCOlle kir­joit­ta­mas­saan esseessä, jotka jul­kais­tiin suo­mek­si­kin Rotu, historia ja kulttuuri -kirjana vuonna 2004. Näissä esseissä Lévi-Strauss tuo hyvin voi­mak­kaas­ti esille näke­myk­sen siitä, että erias­tei­nen ”me ja muut” -ajattelu on yhteistä luul­ta­vas­ti miltei kaikille ihmi­syh­tei­söil­le. Tämän vuoksi niin monilla kansoilla on esi­mer­kik­si tapana viitata itseensä jollakin ”hyvää”, ”todel­lis­ta” tai yksin­ker­tai­ses­ti ”ihmistä” mer­kit­se­väl­lä termillä, kun taas naa­pu­rei­hin viitataan tyy­pil­li­ses­ti sel­lai­sil­la termeillä kuin ”tomppelit” tai ”paviaanit”.

an essential cha­rac­te­ris­tic of man disap­pears outside the limits of the group (Claude Lévi-Strauss: 1970: 46)

Samaa ajatusta ilmen­tä­vät myös ilkeät 1900-luvun alku­puo­lel­la Suomessa kerätyt syn­ty­ta­ri­nat, jotka tarjoavat hyvinkin lévi-straus­si­lai­sia seli­tyk­siä kult­tuu­rie­rol­le. Synnyt-kirjassa (Paasio 1976) jul­kais­tuis­sa syn­ty­ta­ri­nois­sa mus­ta­lai­nen saa alkunsa siitä, kun Kain ottaa mus­ta­har­jai­sen tamman akakseen, hurri siitä kun Ruotsissa asunut mies saa sian tiineeksi ja häpeis­sään laittaa sen aje­leh­ti­maan veneessä Pohjanlahdelle. Ryssän puo­les­taan seli­te­tään haisevan, koska se ei ole vielä täysin kehit­ty­nyt ihmiseksi vaan sillä on housuis­saan mätänevä hännän jäänne. 

Tämä on karua luettavaa, vaikka onkin Lévi-Straussin mukaan hyvin yleistä. Lévi-Strauss kuitenkin perään­kuu­lut­ti kes­kus­te­luun jon­kin­lais­ta aste-erojen ymmär­rys­tä: naa­pu­rei­den kes­ki­näi­nen pilkka esi­mer­kik­si eroaa rasis­mis­ta siinä, että rasismi on valta-asemasta käsin saneltu oppi, jossa toinen osapuoli saa yksin muuntaa ylem­myy­den­tun­ton­sa faktaksi. Nykykeskustelussa ”rodun” korvaavat yleensä kult­tuu­riin ja uskontoon perus­tu­vat argu­men­tit, joten rasismi käsit­tee­nä on van­hen­tu­nut. Kysymys siitä, kenen ehdoilla kult­tuu­rie­roa käsit­teel­lis­te­tään, ei ole.

Kuten Lévi-Strausskin muis­tut­taa, meidän ja muiden vas­tak­kain aset­ta­mi­nen ei aina ole läpeensä nega­tii­vis­ta — siis muu­ka­lai­suu­den tai eri­lai­suu­den pelkoa tai vähek­syn­tää — vaan muu­ka­lai­seen liitetty ekso­tiik­ka voi saada myös posi­tii­vi­sen arvolatauksen.

Xenia on lähtöisin antiikin Kreikan vieraanvaraisuuden käsitteestä. Kuva: Rubens / Wikimedia Commons

Xenia on lähtöisin antiikin Kreikan vie­raan­va­rai­suu­den käsit­tees­tä. Kuva: Rubens /​Wikimedia Commons (CC0)

Muukalaispelon vas­ta­koh­taa, kse­no­fi­li­aa, analysoi Helsingissä huh­ti­kuus­sa 2013 pidetyssä esi­tel­mäs­sään ant­ro­po­lo­gi Rupert Stasch. Stasch on tehnyt tut­ki­mus­ta Länsi-Papualla asuvan Korowai-kansan parissa. Korowait ovat kansa, jonka ”vil­ley­des­tä” on tehty suo­ras­taan tava­ra­merk­ki: ihmiset mat­kus­ta­vat eri puolilta maailmaa viet­tä­mään aikaa näiden ”aitojen villien” kes­kuu­des­sa. Juuri korowai­den luona on kuvattu esi­mer­kik­si Madventures-sarjan jakso, jossa tutus­tu­taan “kivi­kau­ti­siin” ihmisiin, ”jotka eivät tiedä asuvansa maa­il­mas­sa saati Indonesiassa” (City-lehti 3.6.2005: http://​www​.city​.fi/​i​l​m​i​o​t​/​v​i​l​l​i​+​m​a​a​i​l​m​a​/​1​575).

Stasch kertoo, että korowai­den ja heidän län­si­mais­ten vie­rai­den­sa väliset koh­taa­mi­set ovat tilan­tei­ta, joissa kumpikin osapuoli tunnistaa toisessa jonkin posi­tii­vi­sen arvon, jonka itseltä koetaan puuttuvan. Rikkaat län­si­mai­set turistit ihailevat korowaita, jotka ovat puhtaita ja tur­mel­tu­mat­to­mia; korowait ihailevat turistien maailmaa, jossa vaikeasti saa­vu­tet­ta­vat tavarat ja raha ovat aina saa­ta­vil­la. Tai kuten Stasch asian ilmaisee: 

”Korowait ihailevat eksoot­ti­sia turisteja, jotka ovat yhtä heitä ympä­röi­vän hyö­dy­ke­tar­jon­nan kanssa eivätkä joudu hank­ki­maan elantoaan vai­val­loi­ses­ti metsästä. Turistit ihailevat eksoot­ti­sia korowaita, jotka ovat yhtä heitä ympä­röi­vän metsän kanssa eivätkä joudu hank­ki­maan elantoaan vai­val­loi­ses­ti hyödykkeinä.”

Mutta kyse ei ole näin suppeasta kse­no­fi­lian aja­tuk­ses­ta. Saman ilmiön piiriin kuu­lu­vik­si voidaan laskea myös sellaiset ilme­ne­mis­muo­dot kuten län­si­mais­sa yleinen aasia­lai­sen hen­ki­syy­den, ais­til­li­suu­den tai taiteiden ihailu — ja miksei myös liike-elämästä tuttu englan­nin­kie­li­siin toi­men­ku­viin liitetty arvovalta.

Näyttääkseen kuinka laaja-alaisesta ilmiöstä on kyse, Stasch on laatinut pel­kis­te­tyn typo­lo­gian motii­veis­ta, joiden alle useimmat kse­no­fi­lian muodot voidaan luokitella. 

Staschin typologia kattaa niin Pochahontasin ja Tanssii susien kanssa -tyyp­pis­ten elokuvien ilmen­tä­män, domi­noi­tuun ryhmään koh­dis­tu­van, anteek­si­pyyn­nön omaisen jalus­tal­le nos­ta­mi­sen, kuin myös luo­vuu­teen ja val­lit­se­van jär­jes­tyk­sen kysee­na­lais­ta­mi­seen liittyvän ekso­ti­soin­nin. Se sisältää myös uto­pis­ti­sen kse­no­fi­lian, jossa jokin ihmis­ryh­mä saa teh­tä­väk­seen edustaa toisen ryhmän itsessään kokemaa puutetta tai epäonnistumista.

Staschin laa­ti­mas­ta typo­lo­gias­ta nostan tässä esille kaksi teemaa, jotka toistuvat erityisen usein itselleni tutuim­mas­sa Tyynenmeren antropologiassa:

1) Ksenofilia, jossa muu­ka­lai­set tai toiset vah­vis­ta­vat yhteisön omia arvoja tai normeja osoit­ta­mal­la niiden kon­kreet­ti­set rajat. Klassinen esimerkki on muu­ka­lais­ku­nin­kaan hahmo. Tyynellämerellä (Polynesiassa) vai­kut­ta­neet muu­ka­lais­ku­nin­kaat olivat mää­ri­tel­mäl­li­ses­ti vieraita ja siten pai­kal­lis­ten sääntöjen ulot­tu­mat­to­mis­sa. He olivat arvaa­mat­to­mia, usein häi­käi­le­mät­tö­miä val­lan­käyt­tä­jiä, joiden valta-asema pohjautui nimen­omai­ses­ti siihen, etteivät he olleet osa alku­pe­räis­tä, val­lit­se­vaa järjestystä.

2) Ksenofilia, jossa eksoot­ti­nen ulko­puo­li­nen miel­le­tään hyväksi puhtaasti ulko­puo­li­suu­ten­sa takia. Se ilmentää kauas tämän hetkisen kon­teks­tin tuolle puolen ulottuvaa yhteyttä jonkin sellaisen kaukaisen arvon lähteille, joka on pai­kal­li­ses­ti niukkaa tai muuten haluttavaa. 

Malinowski Trobriand-saarilla. Kuva: Wikimedia Commons (CC0)

Malinowski Trobriand-saarilla. Kuva: Wikimedia Commons (CC0)

Jälkimmäinen kse­no­fi­lian tyyppi tai motiivi löytyy jo esi­mer­kik­si Bronislaw Malinowskin 1922 jul­kais­tus­ta klas­si­kos­ta Argonauts of the Western Pacific. Malinowskin teos loi perustan talouden ant­ro­po­lo­gial­le yhdessä Marcel Maussin kolme vuotta myöhemmin ilmes­ty­neen Lahjan kanssa, jossa Mauss teo­re­ti­soi Malinowskin aineistoja.

Malinowskin oivallus päh­ki­nän­kuo­res­sa oli, että Papua-Uudessa-Guineassa sijait­se­vien Trobriand-saarten asukkaat olivat valmiita mat­kaa­maan kanoo­teil­la satoja kilo­met­re­jä ker­ral­laan. He varus­ti­vat työläitä ret­ki­kun­tia ja tekivät vaa­ral­li­sia meri­mat­ko­ja suo­rit­taak­seen perillä vaih­to­kaup­po­ja, joissa ei talous­tie­teen näkö­kul­mas­ta ollut mitään järkeä. Malinowski mielsi saa­ri­ryh­män ”ringiksi” tai kehäksi, jossa yhden­lai­set arvo­ta­va­rat (punai­sis­ta sim­pu­kan­kuo­ris­ta tehdyt soulava-kau­la­ko­rut) kiertävät myö­tä­päi­vään ja toiset (val­koi­sis­ta sim­pu­kois­ta tehdyt mwali-ran­ne­ren­kaat) kiertävät vas­ta­päi­vään niin, että vas­taa­not­taes­sa­si yhden­lai­sen arvotavan sinun on annettava vaihdossa takaisin toi­sen­lai­nen. Kirjansa joh­dan­nos­sa Malinowski selittää oival­lus­taan näin:

Vietettyäni kuusi vuotta Etelämerellä ja Australiassa palasin lopulta Eurooppaan ja lähdin kat­se­le­maan näh­tä­vyyk­siä Edinburghin linnaan, missä minulle esi­tel­tiin kruu­nun­ja­lo­ki­viä. […] Katsellessani niitä ja poh­ties­sa­ni, kuinka rumilta, hyö­dyt­tö­mil­tä, köm­pe­löil­tä ja jopa maut­to­mil­ta ne näyttivät, minut valtasi tunne että […] olin hil­jat­tain nähnyt useita muita saman­kal­tai­sia esineitä, joilla oli ollut saman­kal­tai­nen vaikutus minuun. Silloin mieleeni kohosi näky alkua­su­kas­ky­läs­tä koral­li­hie­kal­la sekä pienestä, huterasta korok­kees­ta jollaisia tila­päi­ses­ti raken­net­tiin pan­da­nus­ka­tos­ten alle. Koroketta ympäröi joukko ruskeita, alastomia miehiä, joista yksi esitteli minulle pitkiä kapeita punaisia hel­mi­nau­ho­ja ja suuria valkoisia, loppuun kuluneita esineitä – kömpelön näköisiä ja rasvaisen tuntuisia. 

Sekä skot­lan­ti­lai­sia kruu­nun­ja­lo­ki­viä että tro­briand­lai­sia arvo­ta­va­roi­ta, Malinowski summaa lopulta, 

pidetään arvossa niitä ympä­röi­vän his­to­rial­li­sen tun­teel­li­suu­den vuoksi. Kuinka ikinä ruma, hyödytön ja – nykyi­sil­lä mit­ta­reil­la – arvoton jokin esine onkin, se on ollut mukana his­to­rial­li­sis­sa tapah­tu­mis­sa ja kulkenut his­to­rial­lis­ten hen­ki­löi­den käsien kautta, ja on sen vuoksi sen­ti­men­taa­lis­ten asso­si­aa­tioi­den pysyvä väli­kap­pa­le… (1922: 88 – 89, oma käännös). 

Malinowski siis sanoo, että hänen tar­kas­te­le­man­sa esineet ovat käy­tän­nös­sä täysin hyö­dyt­tö­miä. Ihmiset pitävät niitä arvossa koska ne ilmen­tä­vät rumuu­del­laan, kulu­nei­suu­del­laan ja ras­vai­suu­del­laan sen­ti­men­taa­lis­ta arvoa eli sosi­aa­lis­ta historiaa: yhteyttä toisiin, etäisiin ihmisiin. Malinowski tekee selväksi, että mer­kit­tä­vä osa trobriand-saa­re­lais­ten käyt­tä­mien esineiden arvosta muodostuu juuri siitä, että ne tulevat kaukaa, ulkopuolelta.

Tämä ei kui­ten­kaan ole ainoas­taan Malinowskin Trobriand-saarilta löytämä ilmiö, vaan laajalti Oseanian kult­tuu­ria­lu­eel­la tunnettu malli. Paikallisesti korkealle arvos­te­tut tavarat (samoin kuin ihmiset) nähdään alku­pe­räl­tään muu­ka­lai­si­na – usein jopa silloin, kun (esi)historiallinen todis­tusai­neis­to osoittaa, että nämä arvos­te­tut muu­ka­lai­set olivat itse asiassa alku­pe­räl­tään pai­kal­li­sia. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gien paljon tutkimat vaih­dan­nan välineet – ”rahat” – on Tyynellämerellä mielletty vie­ras­pe­räi­sik­si esineiksi, joiden alkuperä pai­kal­li­syh­tei­sön tuolla puolen tekee niistä erityisiä ja arvok­kai­ta. Sama ilmiö tunnetaan Oseanian ulko­puo­lel­la­kin, Länsi-Afrikassa vaih­de­tuis­ta sim­pu­kan­kuo­ris­ta ja lasi­hel­mis­tä perus-Suomen piparkakkuihin. 

Ksenofobia, jossa muu­ka­lai­suus nähdään nega­tii­vi­se­na, jopa pelot­ta­va­na asiana, lienee yleisempi tapa suhtautua eksoot­ti­seen muu­ka­lai­seen kuin vas­ta­koh­tan­sa. Ksenofiliassa – tai ainakin monissa sen ilme­ne­mis­muo­dois­sa – on kuitenkin poh­jim­mil­taan kyse samasta ilmiöstä, jossa muu­ka­lai­set nähdään ”vähemmän ihmisinä” kuin pai­kal­li­nen ryhmä tai yhteisö. Kyse on siis eri tavalla oman nor­maa­liu­den ja kaiken siitä poik­kea­van arvottamisesta.

En edes yritä spe­ku­loi­da sitä, miksi jotkut kult­tuu­rit ovat kse­no­fi­li­sem­piä kuin toiset. Sen sijaan päätän tekstini ensim­mäi­sen osan esi­mer­kil­lä, johon opet­ta­ja­ni Jukka Siikala on aina ollut erityisen mieltynyt. Aisopoksen eläin­faa­be­lit ovat jo kauan sitten kul­keu­tu­neet myös Uuteen-Seelantiin, missä ne ovat muut­tu­neet osaksi pai­kal­lis­ta ker­to­ma­pe­rin­net­tä. Meilläkin melkoista suosiota nauttiva tarina hei­nä­sir­kas­ta ja muu­ra­hai­sis­ta muuttuu mao­ri­ver­sio­na muotoon, jossa muu­ra­hai­set työs­ken­te­le­vät ahkerasti ja keräävät ruokaa varastoon, hei­nä­sirk­ka puo­les­taan ei. Talven tullen hei­nä­sirk­ka saapuu pyytämään apua muu­ra­hai­sil­ta. Ja mikä on tarinan opetus? Että meitä on totta vieköön moneen lähtöön.

Muukalaisten arvo Fidžillä

Vuonna 2013 jul­kais­tus­sa väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­ses­sa­ni olen tar­kas­tel­lut arvoa käsitteen laajassa ja ant­ro­po­lo­gi­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä Fidži-saarilla kerätyn aineiston valossa. Tässä tahdon nostaa oman tut­ki­musai­neis­to­ni kautta esille sen, mitä kse­no­fi­li­nen orien­taa­tio voi käy­tän­nös­sä tarkoittaa.

Esikoloniaalista Fidžiä voidaan luon­neh­tia yhteis­kun­nak­si, jossa muu­ka­lai­suus sai posi­tii­vi­sen arvo­la­tauk­sen aina siinä määrin, että muu­ka­lai­suu­den arvo määritti niin poliit­tis­ta jär­jes­tys­tä kuin myös talou­del­lis­ta arvoa. Kolonisaatioon saakka Fidžiä hal­lit­si­vat korkea-arvoiset muu­ka­lais­ku­nin­kaat. Saarten suurten pääl­lik­kö­dy­nas­tioi­den myyt­tis­ten esi-isien ole­tet­tiin olleen mereltä saa­pu­nei­ta muu­ka­lai­sia, joiden jäl­ke­läi­set luettiin myös muu­ka­lai­siin. Tätä seikkaa koros­taak­seen fidži­läi­set päälliköt pukeu­tui­vat ton­ga­lai­siin vaat­tei­siin ja koris­te­li­vat itsensä ton­ga­lai­sil­la koruilla, omak­sui­vat ton­ga­lai­sia arvonimiä ja varsinkin itäisellä Fidžillä avioi­tui­vat ton­ga­lais­ten kanssa. 

Kuvaus 1800-luvun alussa Fidžille päätyneistä merimiehistä. Kuva: Wikimedia Commons (CCO)

Kuvaus 1800-luvun alussa Fidžille pää­ty­neis­tä meri­mie­his­tä. Kuva: Wikimedia Commons (CCO)

Lisäksi päälliköt ympä­röi­vät itsensä muilla muu­ka­lai­sil­la, jotka omalla lähei­syy­del­lään muis­tut­ti­vat pääl­li­köi­den muu­ka­laiss­ta­tuk­ses­ta. Ennen euroop­pa­lais­ten laa­ja­mit­tais­ta saa­pu­mis­ta saarille fidži­läis­ten pääl­li­köi­den seu­ra­lai­si­na, hen­ki­var­ti­joi­na ja pal­ve­li­joi­na toimivat ton­ga­lai­set, tahi­ti­lai­set, samoa­lai­set ja muut saarille ran­tau­tu­neet muu­ka­lai­set. Myöhemmin näitä rooleja täyttivät myös euroop­pa­lai­sil­ta laivoilta loi­kan­neet meri­mie­het, jotka Fidžillä saa­vut­ti­vat paremman elämän kuin se, joka heitä olisi euroop­pa­lai­sis­sa sata­ma­kau­pun­geis­sa odottanut. Suomessakin kerrotaan taruja suo­ma­lai­ses­ta meri­mie­hes­tä, jonka väi­tet­tiin kohonneen avio­lii­ton myötä pääl­li­kök­si 1900-luvun alun Fidžillä. Ja vaikka myyttisen Otto Toivaisen ”kunin­kuu­teen” on parasta suhtautua vähin­tään­kin skep­ti­ses­ti, kes­ki­suo­ma­lai­nen muu­ka­lai­nen olisi saanut Fidžillä niin hyvän vas­taan­o­ton, että se olisi voinut johtaa hänet monen­lai­siin harhakäsityksiin.

Vielä 1900-luvun alussa fidži­läi­set päälliköt olivat ”kai tani” eli ”toi­sen­lai­sia ihmisiä”, tai ”vulagi” eli ”vieraita” ja ”muu­ka­lai­sia”. Antropologi A. M. Hocart käänsi tämän fidžin­kie­lel­lä ”vierasta” mer­kit­se­vän sanan jopa muotoon ”tai­vaal­li­nen jumala” — niin vahva oli muukalais-hal­lit­si­joi­hin koh­dis­tu­nut kun­nioi­tus saarilla vielä siir­to­maa­kau­den ensim­mäi­si­nä vuosikymmeninä.

Tämä ei kui­ten­kaan tarkoita sitä, että pääl­li­köi­den ja kansan kes­ki­näi­siä suhteita olisi aina mää­rit­tä­nyt lämmin muu­ka­lais­rak­kaus. Itse asiassa päälliköt olivat monin paikoin tun­net­tu­ja epäin­hi­mil­li­ses­tä voi­man­käy­tös­tään, eivätkä kaikki saarille ran­tau­tu­neet muu­ka­lai­set­kaan saaneet osakseen hellän rakas­ta­vaa vas­taan­ot­toa. Länsimaiset löy­tö­ret­kei­li­jät­kin ”löysivät” Fidžin vasta ver­rat­tain myöhään. Syy oli osittain siinä, että vaikka Fidži-saarista olivat kuulleet lukuisat meren­kä­vi­jät aina James Cookista lähtien, oli Fidži naa­pu­ri­kan­so­jen tari­nois­sa epä­vie­raan­va­rais­ten ihmis­syö­jien tyyssija.

Mutta tavallaan juuri tämä teki muu­ka­lai­suu­des­ta arvokasta. Epäinhimillisyys oli yli-inhi­mil­li­syy­den kään­tö­puo­li. Ajatuksen voi rinnastaa tutkimus- tai pal­ve­luor­ga­ni­saa­tioon tuotuun talous- tai muu­tos­joh­ta­jaan, joka häi­käi­le­mät­tö­mä­nä muu­ka­lai­se­na saa aikaan miltei maagisia tuloksia. Fidžin muu­ka­lais­hal­lit­si­jat olivat sekä maattomia vieraita, jotka saivat ruokansa ala­mai­sil­taan, että maan ja kansan hyvin­voin­nin ja hedel­mäl­li­syy­den takaavia yli-ihmisiä. He olivat yhtä aikaa yli­luon­nol­li­sil­la voimilla varus­tet­tu­ja toisia ja maa­no­mis­ta­ja-rahvaasta riip­pu­vai­sia maattomia.

Valaanhammaskoru Fidžillä. Kuva: Wikimedia Commons ()

Valaanhammaskoru Fidžillä. Kuva: Wikimedia Commons (CC0)

Poliittinen arvovalta puettiin muu­ka­lai­sen asuun. Mutta muu­ka­lais­ta oli myös vaih­toar­vo – talou­del­li­nen arvo, jos ymmär­räm­me talouden kyllin laajassa vii­te­ke­hyk­ses­sä. Päälliköiden tapaan muu­ka­lai­sik­si luo­ki­tel­tiin myös fidži­läis­ten mer­kit­tä­vim­mät arvo­ta­va­rat: ”fidži­läi­sek­si rahaksi” luon­neh­di­tut suuret kas­ke­lo­tin­ham­paat. Valaanhampaiden ker­rot­tiin saapuneen saarille ensim­mäis­ten muukalais-pääl­li­köi­den myötä, ja niiden arvoa on yhtä vaikeaa erottaa pääl­li­köi­den arvo­val­las­ta kuin meillä kan­sal­lis­ten valuut­to­jen arvoa val­tio­val­las­ta. Niinpä 1800-luvulla Fidžillä vai­kut­ta­neet euroop­pa­lai­set kuvasivat valaan­ham­pai­den eroja samaan tapaan kuin Malinowski sen­ti­men­taa­lis­ta arvoa. Uutuuttaan hohtavat valkoiset hampaat nähtiin 1800-luvun Fidžillä shil­lin­kei­nä siinä missä vanhat puna­rus­keat, käytön ja jatkuvan öljyä­mi­sen myötä kuluneet valaan­ham­paat rin­nas­tui­vat punnan kul­ta­ra­hoi­hin. Vanhimpien esineiden aja­tel­tiin saapuneen saarille kauan sitten ton­ga­lais­ten mukana, mutta esineiden arvoa lisättiin myös varta vasten niitä öljyä­mäl­lä – ikää ja kaukaista alkuperää korostamalla.

Toki valaan­ham­paat myös erosivat rahasta monella tapaa. Niiden vaih­toar­vo ei koskaan ollut rahan yleis­tet­tyä vaih­toar­voa, joka ilmenee tava­roi­den välisenä yhteis­mi­tal­li­suu­te­na. Valaanhampaat toimivat – niin ennen kuin nyky­ään­kin – ihmisten välillä, vel­voit­taen vas­taa­not­ta­jan­sa toimimaan tietyllä tavalla. Mutta juuri tämä antoi niille aivan erityistä arvoa. Esimerkiksi Cyril Belshaw kertoo saarten brit­ti­läi­sen siir­to­maa­hal­lin­non käyt­tä­neen vielä 1960-luvul­la­kin valaan­ham­pai­ta vakaut­taak­seen saarten heikompia talous­a­luei­ta eli las­ke­mal­la alu­eel­li­sil­le mark­ki­noil­le hal­pa­hin­tai­sia valaan­ham­pai­ta talouden käynnistämiseksi. 

2000-luvun alussa näiden arvo­ta­va­roi­den arvo – se kul­ta­kan­ta johon niiden arvostus pohjautui – ei enää ole muu­ka­lai­suut­ta. Koko Fidžillä tapah­tu­neen his­to­rial­li­sen muutoksen tarina on liian pitkä tässä ker­rot­ta­vak­si, mutta suureksi osaksi se kytkeytyy siir­to­maa­kau­del­la tehtyihin muu­tok­siin. Ulkomaalaisten oikeudet saarilla kumottiin, ja Fidžille pyrittiin luomaan koko alku­pe­räis­väes­tön kattava kan­sal­lis­kult­tuu­ri samaan aikaan, kun saarille alettiin tuoda lai­va­las­teit­tain siir­to­työ­voi­maa Etelä-Aasiasta. Muukalaisissa tun­nis­te­tun arvon vähit­täi­nen täys­kään­nös posi­tii­vi­ses­ta nega­tii­vi­sek­si muutti niin poli­tii­kan kuin vaih­dan­nan muodon. Päälliköistä tuli alku­pe­räi­siä maa­no­mis­ta­jia, ja vieraiksi vali­koi­tui­vat toisen luokan kan­sa­lai­si­na kohdellut siir­to­työ­läis­ten jäl­ke­läi­set. Valaanhampaista ei ainoas­taan tullut saa­re­lais­ten itsensä luomia arvo­ta­va­roi­ta; nyky-Fidžillä liikkuu myös vää­ren­net­ty­jä valaan­ham­pai­ta, ja näiden esineiden oletetaan olevan muu­ka­lais­ten tekemiä ja ulko­maa­lais­ta alkuperää.

Fidžin historia tarjoaa meille har­vi­nai­sen selkeän esimerkin muu­ka­lai­siin lii­te­tys­tä korkeasta arvosta. Harvinaisen selkeän siksi, että se osoittaa myös kuinka arvo­ky­sy­mys­ten tar­kas­te­lu yksi­no­maan moraa­li­si­na, poliit­ti­si­na tai talou­del­li­si­na kysy­myk­si­nä ei ole mie­le­käs­tä. Muukalaisuuden arvossa tapah­tu­nut muutos toteutui laa­ja­mit­tai­se­na kult­tuu­ri­muu­tok­se­na, jonka vai­ku­tuk­set ulot­tui­vat poli­tiik­kaan, talouteen ja monille muille elämän osa-alueille. 

Entä sitten?

Tämän tekstin ensi­si­jai­nen tarkoitus on ollut nostaa esille toi­sen­lai­nen tapa tar­kas­tel­la ja arvottaa muu­ka­lai­suut­ta. Tarkoituksenani on siis ollut tehdä sitä, mitä ant­ro­po­lo­gia on aina tehnyt hyvin: osoittaa, ettei ylenkatse tai pelko ole ainoa mah­dol­li­nen (saatika väis­tä­mä­tön) tapa suhtautua muu­ka­lai­siin. Muukalaisen hahmossa voivat ruu­miil­lis­tua myös posi­tii­vi­set arvot, ja muu­ka­lai­nen voi osal­lis­tua yhteisön yllä­pi­tä­mi­seen muutenkin kuin tar­joa­mal­la sille nega­tii­vi­sen vas­ta­koh­dan. Esimerkissä Fidži-saarten his­to­rias­ta muu­ka­lai­suus ei ainoas­taan taannut poliit­ti­sen johdon arvo­val­taa vaan oli se arvo, joka takasi vaih­dan­nan väli­nei­den arvon. Jos rahan teh­tä­vis­tä yksi tär­keim­piä on toimia arvon säilönä, niin fidži­läis­ten valaan­ham­pai­den tapauk­ses­sa ”säilötty arvo” puettiin muukalaisuudeksi.

Olen yllä myös muutamien varsin kur­so­ris­ten esi­merk­kien kautta yrittänyt leikkiä aja­tuk­sel­la, että muu­ka­lai­suus voi­tai­siin nähdä arvona, joka mah­dol­lis­ti talou­del­li­sen toiminnan sanan kapeassa, tava­ra­vaih­toon viit­taa­vas­sa merkityksessä.

Tätä tekstiä kir­joit­taes­sa­ni mie­les­sä­ni on ollut myös erään­lai­nen aja­tus­leik­ki: entä jos meilläkin kes­kus­te­lua ohjaisi ajatus muu­ka­lai­suu­des­ta posi­tii­vi­se­na arvona? Voisimmeko tunnistaa tai paikantaa sellaisia pisteitä, joissa yhteis­kun­nal­li­set arvot mää­rit­tä­vät talouden arvoja yhtä kon­kreet­ti­ses­ti kuin siirtomaa-aikai­sel­la Fidžillä, missä muu­ka­lais­ra­haa pum­pat­tiin raha­mark­ki­noil­le pikemmin kuin val­tion­ra­haa muukalaismarkkinoille? 

Vastaus on tyy­pil­li­ses­ti ”kyllä ja ei”, sikäli kun län­si­mai­sis­sa mark­ki­na­ta­louk­sis­sa tavataan talouden arvo pitämään jyrkästi erillään yhteis­kun­nal­li­sis­ta arvoista, ja miel­tä­mään talous miltei muusta maa­il­mas­ta irral­li­sek­si kentäksi. Mutta tar­joai­si­ko idea muu­ka­lai­suu­des­ta posi­tii­vi­se­na ja nega­tii­vi­se­na arvona uuden tavan tar­kas­tel­la sitä arvo­kes­kus­te­lua, joka meilläkin rahan liikkeitä ohjaa? 


Lähteet

Belshaw, Cyril 1964. Under the Ivi Tree: Society and Economic Growth in Rural Fiji. London: Routledge & Kegan Paul.

Erskine, John Elphinstone 1967 [1853]. Journal of a Cruise among the Islands of the Western Pacific. London: Dawsons of Pall Mall.

Eräsaari, Matti. “We Are the Originals”: A Study of Value in Fiji. 2013. Väitöstutkimus, sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia, Helsingin Yliopisto.

Lévi-Strauss, Claude 1970 [1969]. The Elementary Structures of Kinship. London: Social Science Paperbacks.

2004. Rotu, historia ja kulttuuri.

Malinowski, Bronislaw 1984 [1922]. Argonauts of the Western Pacific: An Account of Native Enterprise and Adventure in the Archipelagoes of Melanesian New Guinea. London: Routledge.

Mauss, Marcel 2006. Lahja. Helsinki: Tutkijaliitto.

Paasio, Marja 1976. Synnyt. Helsinki: SKS.

Sahlins, Marshall 1994. The Discovery of the True Savage. In Donna Merwick (ed.), Dangerous Liaisons: Essays in Honour of Greg Dening. Melbourne: University of Melbourne.

Stasch, Rupert 2013. Cultural Difference as Divine Monstrosity: Why Do Societies Think the Good by Thinking ”the Other”? Julkaisematon esitelmä, HCAS 24.4.2016, Helsinki. 

Artikkelikuva: end­lesswats /​pixabay (CC0)

Kirjoittaja

Matti Eräsaari on vuonna 2013 väitellyt antropologi, joka tutkii arvoa sen eri ilmenemismuodoissa. Parhaillaan käynnissä olevassa tutkimuksessaan Eräsaari tarkastelee aikaa arvon välikappaleena Fidžillä; aiemmin hän on kirjoittanut muun muassa muukalaisuudesta, ruoasta ja viskin symbolisesta arvosta. Matti Eräsaari työskentelee 2015–2017 Manchesterin yliopistossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Helsinkiläisiä tuntuu yhdistävän viha liikkumistapoihin, joita he eivät itse käytä: pyöräilijät elävät liikennesäännöttömässä maailmassa, kävelykeskusta tyhjentää kaupungin kassan ja autoilijat (varsinkin bemarikuskit) edustavat kaikkea pahaa länsimaisessa yhteiskunnassamme. Vihaa yleisempää on ainoastaan pelko toisia kulkuvälineitä kohtaan. Kaupungilla liikkuessa kaikki vastaantulijat ovat potentiaalisia vaaran aiheuttajia.

Ennakkoluulot Lähi-idästä tulevia (nuoria) miehiä kohtaan voivat olla joskus suuria. Kenttätyöt suomalaisena naisena arabimiesten parissa haastavat tutkijan pohtimaan omaa paikkaansa kulttuurissa sekä tutkijana että ystävänä. Olen tarkastellut muslimitaustaisten miesten asettumista Suomeen sekä osana suomalaista perhettä että “vapailla markkinoilla”, yksin tulleina ja täällä elävinä. Miten toimia naisena arabien parissa tehdyssä kenttätyössä ja millaisia käsityksiä sukupuolten suhteista maahanmuuttajien ja suomalaisten parissa elää?

Oletko käynyt joogassa? Onko lapsesi käyttänyt “inkkaripäähinettä”? Kiiluuko sympaattinen Buddha-patsas kirjahyllyssäsi? Jos vastaat myöntävästi, olet saattanut syyllistyä kulttuuriseen appropriaatioon eli kulttuurin omimiseen. Vaikka vieraiden kulttuuristen vaikutteiden omimista on tapahtunut aina, vasta viimeaikaisessa keskustelussa kiteytyy etnisten vähemmistöjen huoli omasta asemastaan. Voiko omimisen kieltää?  

Erilaisilla perustulomalleilla on kasvavaa kannatusta sekä oikeiston että vasemmiston piirissä. Tällä hetkellä Suomessa on meneillään perustulokokeilu, joka on saanut jatkuvaa mediahuomiota niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Mielikuvien tasolla perustulo nähdään usein vasemmistolaisena projektina – onhan tarkoituksena jakaa vastikkeetonta rahaa. Nykymuodossaan ja erityisesti talousliberaalin oikeiston ajamana perustulo pohjaa pikemminkin ideologiselle käsitykselle omaa etuaan maksimoivasta rationaalisesta yksilöstä.