Mistä puhumme, kun puhumme kummasta?

Teksti: Marja-Liisa Honkasalo, pro­fes­so­ri. Podcast-lukija: Sanna Rauhala

Helsingissä jär­jes­tet­tiin syyskuun lopulla kon­fe­rens­si nimeltä ‘Wild or Domesticated – Uncanny in Historical and Contemporary Perspectives’. Teemana ollut kumma puhutti tapah­tu­maan osal­lis­tu­nei­ta tut­ki­joi­ta ja tai­tei­li­joi­ta. Kummaa käsi­tel­tiin koke­muk­se­na, joka rikkoo totun­nai­sen rajoja, ja ilmiönä jolle on vaikeaa löytää selitystä. Siitä puhuttiin mah­dol­li­suu­te­na toisiin todel­li­suuk­siin sekä jaettuna tai yksi­tyi­se­nä yli­luon­nol­li­se­na usko­muk­se­na.

Kummalle on myös muita nimiä. Jotkut puhuvat limi­naa­lis­ta, toiset raja­ko­ke­muk­ses­ta. Useimmat läntisten yhteis­kun­tien ihmiset ja ins­ti­tuu­tiot mää­rit­te­le­vät kumman taval­li­ses­ta poik­kea­vak­si. Puhutaan yli­luon­nol­li­ses­ta tai para­nor­maa­lis­ta. Konferenssin jär­jes­tä­nyt Suomen Akatemian tut­ki­mus­han­ke ‘Mieli ja toinen’ käyttää yli­luon­nol­li­sen sijasta käsitettä kumma. Termin valinnan syynä on se, että kult­tuu­rin­tut­ki­ja kohtaa vai­keuk­sia yrit­täes­sään käyttää käsit­tei­tä, joilla on valmis arvo­la­taus.

konferenssi-20

Kuva: Heikki Kettunen

Paras englan­nin­kie­li­nen vastine kummalle on uncanny. Sanan merkitys ei tosin ole aivan sama, sillä uncanny tar­koit­taa milteipä kaikkea rajalla olevaa ja hämärää. Uncannyn alku­pe­räi­nen sak­san­kie­li­nen vastine on moni­mer­ki­tyk­sel­li­nen termi Unheimlich. Käsite on peräisin sak­sa­lai­ses­ta roman­tii­kas­ta, filosofi Friedrich Schellingiltä, joka käytti sitä kah­den­ta­soi­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Unheimlich merkitsee “kotoisan” (Heimlich) vas­ta­koh­ta­na outoa, jossa tuttu on muuttunut kam­mot­ta­vak­si. Heimlich tar­koit­taa myös salaista. Tässä mer­ki­tyk­ses­sä termin välitti kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen, taiteen ja este­tii­kan piiriin Sigmund Freud. Unheimlich tar­koit­taa kes­kus­te­luis­sa usein sivuun jäänyttä asiaa: salai­suut­ta, joka paljastuu. 

Miksi kumma kokemuksena on kummallista?

Kokemuksen ja ilmiön ohella kumma on ollut Mieli ja toinen ‑hankkeen meto­do­lo­gi­nen läh­tö­koh­ta. Se auttaa kysee­na­lais­ta­maan kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen piirissä diko­to­mi­sek­si pint­ty­nei­tä rajoja mielen ja kult­tuu­rin, repre­sen­taa­tion ja eletyn sekä läsnäolon ja pois­sao­lon välillä. 

Tutkimusten mukaan kummia koke­muk­sia luon­neh­tii niiden eri­tyis­laa­tui­suus ja poik­kea­vuus arki­ko­ke­muk­siin ver­rat­tu­na. Kummia koke­mus­tyyp­pe­jä ovat esi­mer­kik­si ennal­ta­tie­tä­mi­nen ja telepatia, ruumiista irtau­tu­mi­nen, ufojen näkeminen, outo inten­sii­vi­nen läsnäolo, erilaiset visiot, kuten vainajien koh­taa­mi­nen sekä kuu­loais­ti­muk­set. Tällaiset koke­muk­set jättävät ihmisiin jäljen ja saavat heidät miet­ti­mään niiden alkuperää mah­dol­li­ses­ti vuo­si­kym­me­nik­si.

Kummat koke­muk­set ovat kyse­ly­tut­ki­mus­ten mukaan varsin yleisiä. Kokemustyypistä ja kysy­mys­ta­vas­ta riippuen jopa 40 % — tai toisten tut­ki­mus­ten mukaan 10 – 15 % — ihmisistä on jossakin elämänsä vaiheessa kokenut jotain kummaa. Trauman kokeneet tai herkät, sekä tai­teel­li­ses­sa työssä tai tut­ki­muk­sen piirissä toimivat ovat tai­pu­vai­sem­pia kokemaan kummia.

Mutta muutkin kokevat. Tiedämme nykyisin jo varsin paljon siitä, mil­lai­sis­sa tilan­teis­sa kummia koke­muk­sia esiintyy. Tiedämme myös, millaisia suhteita ne luovat koki­joi­den ja koke­muk­ses­taan kertovien välille. Monet kuvaavat koke­muk­sia rik­kau­dek­si, toiset taas stigman aiheut­ta­jik­si. Omasta yli­luon­nol­li­ses­ta koke­muk­ses­ta puhuminen saattaa kertojan helposti outoon valoon. Useissa suo­ma­lai­sis­sa tut­ki­muk­sis­sa kuvataan, miten vaikeaa koke­muk­sia on jakaa. Kulttuuri ja yhteis­kun­nal­li­set ins­ti­tuu­tiot — kuten ter­vey­den­huol­to ja kirkko — ovat suhteiden mää­rit­tä­mi­ses­sä keskeisiä.

Jos kummat koke­muk­set ovat väestössä ylei­sem­piä kuin vaikkapa sydämen ryt­mi­häi­riöt, miksi ne ovat niin voi­mak­kaas­ti ladattuja? Näin ei ole kaik­kial­la. Antropologit tietävät, että suurin osa maapallon väestöstä elää län­si­mai­sen tieteen kummiksi tai yli­luon­nol­li­sik­si nimeämien ilmiöiden kanssa kaiket päivänsä, eikä enempää kumman kuin yli­luon­nol­li­sen­kaan käsite sovi kuvaamaan näitä koke­muk­sia ja ilmiöitä.

Antropologian historia on ollut vihe­liäi­nen suhteessa kummaan ja nimennyt ilmiön vuo­si­kym­me­nik­si toiseuden kautta. Edelleenkin on olemassa tut­ki­mus­ta, jossa kummasta puhut­taes­sa kir­joi­te­taan ihmisten “usko­muk­sis­ta”.  

Antropologinen mielenkiinto

Kumma tarjoaa kiin­nos­ta­van ikkunan kult­tuu­rin tut­ki­mi­seen. Modernin tieteen arvot ja tie­teel­li­set kriteerit mää­rit­tä­vät normaalin ja sen ulko­puo­lel­le jäävän välistä rajaa. Kumma heijastaa myös seku­laa­rin yhteis­kun­nan muutosta kohti post­se­ku­laa­ria. Tämän muutoksen riittävä analyysi edel­lyt­tää kumman jäsen­tä­mis­tä myös post­ko­lo­ni­aa­li­sen kes­kus­te­lun piirissä. Konferenssissa alku­pe­räis­kan­so­jen tut­ki­mus­ta käsit­te­le­vät puheen­vuo­rot koros­ti­vat näkö­kul­mia, joiden mukaan ilman yhteis­kun­nal­li­sen vallan analyysia sekä vallan ja tiedon välisten suhteiden huo­mioi­mis­ta ei voida saavuttaa tyy­dyt­tä­vää ymmär­rys­tä.

Tapahtumassa kes­kus­tel­tiin myös leikin, mie­li­ku­vi­tuk­sen ja taiteen alueesta. Se sallii toisensa pois­sul­ke­vat kate­go­riat ja mah­dol­lis­taa läsnäolon ja pois­sao­lon, elämän ja kuoleman yhtä­ai­kai­sen ole­mas­sao­lon. Kiistelyiden aiheena oli myös kysymys mielestä. Tarkoittaako mieli samaa kuin aivot, vai voidaanko se käsittää myös mah­dol­li­ses­ti ihmisten välisenä asiana? 

child-997231_1280

Yksi kon­fe­rens­sin pää­pu­hu­jis­ta oli apu­lais­pro­fes­so­ri Diana Espirito Santo Santiagon kato­li­ses­ta yli­opis­tos­ta Chilestä. Hän pohti, millaisin ehdoin ant­ro­po­lo­gia voi tutkia kult­tuu­ri­sia ilmiöitä sel­lai­sis­sa ympä­ris­töis­sä, joihin “kumma” arkisesti kuuluu. Jos kummaa ei koeta kum­mal­li­se­na, käsitys tiedon luon­tees­ta on hyvin erilainen kuin meillä. Espirito Santon mukaan kumma ei ole sen enempää uskomus kuin repre­sen­taa­tio­kaan. Millaisia ana­lyyt­ti­sia ja etno­gra­fi­sia välineitä voidaan ottaa käyttöön, kun käsitys tiedosta on ruu­miil­li­nen, virtaava ja suhteinen, kuten Espirito Santon oman kari­bia­lai­sen ja ame­rin­tia­lai­sen kent­tä­työn kautta näyt­täy­tyy?

Kysymys tiedon kult­tuu­ri­suu­des­ta näkyy selvästi län­si­mai­ses­sa mielen tut­ki­muk­sen ja sen nyky­suun­taus­ten piirissä. Ihmisen mieli ymmär­re­tään yksi­löl­lis­ten aivo­toi­min­to­jen koko­nai­suu­dek­si, ja kumma sen pato­lo­giak­si tai ainakin mar­gi­naa­lia­lu­eek­si. Kiinnostava kysymys on jo se, miten ja mil­lais­ten pro­ses­sien tuloksena mielen tut­ki­muk­ses­ta – ja psy­kiat­rias­ta sen osana – tuli viime vuo­si­kym­men­ten aikana bio­lo­gi­aan päin suun­tau­tu­vaa ja siitä ammen­ta­vaa tiedettä.

fantasy-1339573_1280Charles Taylor on käsi­tel­lyt kysymystä mielen kult­tuu­ri­suu­des­ta useassa teok­ses­saan. Hän kir­joit­taa moder­nis­ta tark­ka­ra­jai­ses­ta itsestä, “buffered self”, joka on omien toi­min­to­jen­sa lähde ja keskus. Tällaisen itsen rajoja luon­neh­tii läpi­pääs­tä­mät­tö­myys suhteessa mielen rajoille tai sen ulko­puo­lel­le ymmär­ret­tyi­hin voimiin. Tämä on Taylorin mukaan his­to­rial­li­ses­ti moderni läntinen raken­nel­ma, jonka avulla kult­tuu­ri­nen vuo­ro­vai­ku­tus mielen kanssa voidaan rajata tut­ki­muk­sen ulko­puo­lel­le.

Professori Tanya Luhrmann Stanfordin yli­opis­tos­ta esitteli äänten kuu­le­mi­sen ant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta keinona raottaa mielen her­meet­ti­sek­si tul­kit­tu­ja rajoja. Hän kuvasi kuultujen äänten sisältöä neljässä kult­tuu­ri­ses­sa kon­teks­tis­sa ja osoitti, miten kuu­loais­ti­mus­ten väliset erot pai­kan­tu­vat suhteessa teo­rioi­hin mielestä. Yhdysvaltalaisten kuu­le­mis­sa äänissä on moittiva, arvos­te­le­va ja syyttävä sävy. Länsiafrikkalaisten koke­muk­sis­sa äänet parem­min­kin huo­leh­ti­vat kuu­li­jas­taan. Intialaisten kuu­le­mis­sa äänissä taas sosi­aa­li­set suhteet saivat keskeisen sijan.

Luhrmannin tul­kin­nas­sa nämä erot palau­tu­vat kult­tuu­ri­siin teki­jöi­hin ais­ti­mus­ten sytyk­kei­nä. Ihmisten havain­to­toi­min­taan tarjoutuu kult­tuu­ri­ses­ti jotain sellaista, mikä tulee havai­tuk­si. Näin syntyvät koke­mus­ten, myös hal­lusi­naa­tioi­den, kult­tuu­ri­set sisällöt ja niiden väliset erot. Mielen voidaan ymmärtää ulottuvan perus­toi­min­nois­saan pitkälle ihmisten väliselle ja kult­tuu­ri­sel­le alueelle. 

Kaleidoskooppisia kuvia 

Konferenssissa todettiin useampaan kertaan, että kumman tutkijat eivät aiemmin ole kokoon­tu­neet kan­sain­vä­li­ses­ti yhteen tämän teeman nimissä. Työryhmissä painottui mate­ri­aa­li­nen ja onto­gra­fi­nen kes­kus­te­lu. Näiden piiristä etsittiin meto­do­lo­gi­sia ja ana­lyyt­ti­sia mah­dol­li­suuk­sia kumman lähes­ty­mi­seen.

Koska osal­lis­tu­jien joukossa oli useiden alojen tut­ki­joi­ta ja tai­tei­li­joi­ta, myös täh­ti­het­kiä oli monia. Jon Mitchell Sussexin yli­opis­tos­ta veti työryhmää, jonka esi­tyk­sis­sä tar­kas­tel­tiin maisemaa toimijana liikkeen, tilan, tunteiden ja mate­ri­aa­li­sen ris­teys­koh­das­sa. Onko outous jotain, joka on koke­muk­ses­sa? Vai onko se mai­se­mas­sa? Miten ”enemmän-kuin- inhi­mil­lis­tä” kummaa maailmaa voidaan tutkia?

landscape-1272748_1920

Myös sitä poh­dit­tiin, miten kumman kanssa voi tehdä tut­ki­mus­ta. Karis Petty Sussexin yli­opis­tos­ta kuvasi elävästi kävelyä metsässä sokean oppaan kanssa. Yhdessä eletyn ympä­ris­tön toimijuus oli ener­geet­ti­nen ja liik­kees­sä. Informantin näkö­ais­tin puute antoi tilaa sään muutoksen, vuo­ro­kau­den vaihtelun ja tuulen tun­te­muk­sil­le. Petty kritisoi tulos­ten­sa avulla James Gibsonin mate­ri­aa­li­suu­den tut­ki­muk­sen yhtey­des­sä jälleen kuu­lui­sak­si tullutta teoriaa, jossa ympäristö tarjoutuu ais­tit­ta­vak­si ja ihminen on koke­muk­sen keskus.

Työryhmässä oli myös useita kuva­tai­tei­li­joi­ta, joiden kanssa kes­kus­tel­tiin vai­keu­des­ta – tai mah­dot­to­muu­des­ta — esittää kummaa kielen avulla. Mitchellin luon­neh­din­ta kummasta jäi elämään mieleeni: “kumma on kuin vesi, jossa on sekä päät­ty­mä­tön pinta että liik­kees­sä oleva syvyys”.

Muutamassa esi­tyk­ses­sä mie­tit­tiin neu­ro­tie­teen mah­dol­li­suuk­sia tutkia kummaa, sekä sen vuo­ro­pu­he­lua kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen kanssa. Pyhän kokemus viritti kes­kus­te­lua uskonnon ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen teorian sekä käytännön välillä. Peppi Sievers Itä-Suomen yli­opis­tos­ta esitteli väi­tös­kir­jan­sa argu­ment­tia, jonka mukaan uskon­nol­li­sel­le koke­muk­sel­le ei juurikaan ole paikkaa psy­koa­na­lyyt­ti­seen teoriaan nojaavan tera­pia­työn piirissä.

Jälkisekulaarissa valossa Freudin ajatukset kummasta, uskon­nol­li­ses­ta koke­muk­ses­ta ja mielestä näyt­täy­ty­vät modernin tieteen väit­tä­mi­nä — arvo­val­tai­se­na ja kau­as­kan­toi­se­na tekona kumman pois­pu­hu­mi­sek­si ja mitä­töi­mi­sek­si. Unheimlich-essees­sään Freud antaa kummalle paikan este­tii­kan, taiteen ja myyttien piirissä, mutta rajaa sen modernin, ”terveen” mielen ulko­puo­lel­le. Perin juurin moder­nik­si pal­jas­tu­va teoriako on se salaisuus, jonka Freudin oma käsite, kumma, nyt meille paljastaa?

Miten voidaan osoittaa, että kumma on totta? Tämä oli todis­tusai­neis­toa käsit­te­le­vän työryhmän aihe. Kysymyksellä on suuria yhteis­kun­nal­li­sia seu­rauk­sia. Ilmeisyyden osoit­ta­mi­nen län­si­mais­sa käy­te­tyil­lä mit­ta­reil­la on usein hankalaa tai mah­do­ton­ta. Tämän seu­rauk­se­na kummat koke­muk­set jäävät monesti vaille tun­nis­ta­mis­ta, ja niiden kokijat saatetaan leimata epä­us­kot­ta­vik­si.

Kokemuksia on vaikea jakaa. Kummasta kertovien tari­nois­sa on usein läsnä stigman kokemus tai odotus. Käytössä olevien, evi­dens­sien osoit­ta­mi­seen tar­koi­tet­tu­jen väli­nei­den rajoit­tu­nei­suus koskee myös muita yhteis­kun­nal­li­sia kysy­myk­siä, joissa kokemus on ”näkymätön”. Miten vakuuttaa, että kärsimys on todel­lis­ta, jos sen jäljet eivät ole näkyvillä? Tätä tapahtuu esi­mer­kik­si pako­lais­ten ja tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den kohdalla.

Entä miten osoi­te­taan tai­teel­li­sen toiminnan tulok­sel­li­suus taiteen ehdot huo­mioi­den? Pauline von Bonsdorff Jyväskylän yli­opis­tos­ta palautti nämä kysy­myk­set eri­tyis­tie­teis­tä filo­so­fian piiriin. Kysymyksiin siitä, mikä on olemassa, totta ja todel­lis­ta voidaan saada useita vas­tauk­sia. Luonnontieteeseen perus­tu­via vas­tauk­sia arvos­te­taan meillä kor­keim­mal­le. Myös luon­non­tie­det­tä tiedon jär­jes­tel­mä­nä on tärkeä tar­kas­tel­la ehdol­li­se­na, ihmisenä olemisen koko pers­pek­tii­vis­tä.

Konferenssin eräänä teemana oli kumman kesyt­tä­mi­nen. Jyväskyläläiset median, este­tii­kan ja taiteen tutkijat Heidi Kosonen, Essi Varis ja Susanna Ylönen vetivät työryhmää, jossa kesyt­tä­mis­tä pei­lat­tiin popu­laa­ri­kult­tuu­rin esi­mer­kein: kau­hu­ker­to­muk­sis­sa, scifi-elo­ku­vis­sa ja zom­bie­ku­vas­tos­sa. Populaarikulttuuri miel­le­tään usein tieteen ja yli­luon­nol­li­sen välissä olevaksi, seku­laa­rin neut­raa­lik­si alueeksi. Puheenvuorojen mukaan median mah­dol­li­suu­det kumman kesyt­tä­mi­seen ovat valtavat. Populaarikulttuurissa esiintyvä moni­ta­soi­nen toiminta, joka tähtää eri­tyi­ses­ti elämän ja kuoleman välisen rajan hal­lin­taan, on häm­men­tä­vä ja tärkeä.

Eteenpäin kumman tutkimuksessa

Loppukeskustelussa pro­fes­so­ri Luhrmann korosti ant­ro­po­lo­gian mah­dol­li­suuk­sia kumman tut­ki­muk­ses­sa. Hänen eri­koi­sa­laan­sa olevan mielen ant­ro­po­lo­gian näkö­kul­mas­ta suhteemme kummaan on joko stig­ma­ti­soi­va tai posi­tii­vi­nen, mutta sitä koskeva ana­lyyt­ti­nen kes­kus­te­lu on käymättä. Luhrmannin mukaan tarvitaan sekä tietyn koke­muk­sen väes­töl­li­sen esiin­ty­vyy­den kuvausta että sen käytännön seu­raus­ten tut­ki­mus­ta eri kult­tuu­reis­sa.

dust-1523106_1280Luhrmann myös luon­nos­te­li len­nok­kaas­ti uutta alaa: ant­ro­po­lo­gis­ta teologiaa. Professori Simo Knuuttila Helsingin yli­opis­tos­ta korosti, että täl­lai­sel­le näkö­kul­mal­le on paikkansa. Hänen mie­les­tään uskon­non­fi­lo­so­fian piirissä Peter Winchin jälkeen kysy­myk­siä uskon­nol­li­ses­ta koke­muk­ses­ta on vain harvoin otettu tut­ki­muk­sen kohteeksi vakavassa ja perus­teel­li­ses­sa mielessä.

Kolmatta mah­dol­li­suut­ta kumman tut­ki­muk­ses­sa edusti Diana Espirito Santo, joka oli huo­lis­saan kumman siir­ty­mi­ses­tä mielen tut­ki­muk­sen alueelle. Hänen mukaansa juuri se tuo näkyviin tut­ki­muk­sen etno­sent­ri­set ongelmat. Kumma on enemmän kuin pelkkä kokemus mielessä. Se on onto­lo­gi­nen kysymys siitä, mitä todel­li­suuk­sia oletetaan oleviksi, ja mikä ihmisen paikka niissä on. Kumma on myös näkökulma ja väylä hankkia tietoa. Espirito Santon mielestä kumma haastaa ant­ro­po­lo­gian käytössä olevia ajattelun ja tut­ki­muk­sen mene­tel­miä. “Meiltä puuttuu tois­tai­sek­si sekä sanasto että kumman tie­to­teo­ria”, hän tiivisti.

Loppupuheenvuoroissa koros­tui­vat mate­ri­aa­li­suu­den antamat näkymät ja toi­mi­ja­verk­ko­kes­kus­te­lui­hin perustuva tutkimus. Yhteiskunnallisessa tilan­tees­sa post­se­ku­laa­ri käänne tuo jat­ku­vas­ti uusia haasteita ja kysy­myk­siä, joissa kumma lymyää tai sen paikka vaihtuu uuteen. Tästä pyhän kokemus tera­pias­sa on hyvä esimerkki.

Kumma kurkkii mielen tut­ki­muk­sen rajoilla, kiin­nos­ta­va­na ja kysee­na­lais­ta­va­na voimana. Rajalta käsin voidaan katsoa kum­paan­kin suuntaan: sekä kult­tuu­riin että mieleen päin. Kumma tuo uusia näkö­kul­mia siihen, missä tieteen, taiteen, leikin ja luovuuden sekä toisten todel­li­suuk­sien väliset koh­taa­mis­pin­nat voivat tule­vai­suu­des­sa sijaita, ja missä salai­suu­den voi kuvitella pal­jas­tu­van.

Kuva: Heikki Kettunen

Kuva: Heikki Kettunen

Kirjoittaja

Marja-Liisa Honkasalo vastaa Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksiköstä Turun yliopistossa. Hän on lääketieteellisen antropologian dosentti ja sosiologian dosentti ja Helsingin yliopistossa. Honkasalon etnografiset tutkimusaiheet liittyvät kivun ja sairauden kokemukseen: viimeksi afrikkalaiseen parantamisrituaaliin sekä kummiin kokemuksiin modernin yhteiskunnan piirissä. Hän tutkii myös taiteellisen toiminnan ja hoivan rajapintoja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

On taas terveiden elämäntapojen aika – tipaton tammikuu, uusi kunto-ohjelma tai päivittäinen meditaatio. Ihminen, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan näyttäytyy terveenä, vastuullisena kansalaisena. Millaisiin arvoihin hyvinvointiin keskittyminen pohjaa? Mitä tapa puhua hyvinvoinnista voi kertoa meille itsestämme?

Mielenterveyden ongelmat mielletään nykyään ainakin länsimaissa kansantaudiksi. Länsimaiseen sielunhoitoon, psykologiaan ja psykiatriaan perustuva diagnosointi, lääkitseminen ja terapiamenetelmät ovat integroituneet osaksi terveydenhuoltoa. Yksilön ja yhteisöjen eheytymistä ja hyvinvointia tarkastellaan yhä enemmän myös vaihtoehtoisista näkökulmista, paikallisiin ja alueellisiin perinteisiin nojaten.

Koronavirustapausten määrä on jälleen kääntynyt kasvuun. Tilanne on tutumpi kuin keväällä, mutta aiheuttaa edelleen huolta ja epävarmuutta. Julkisessa keskustelussa koronaviruksesta puhutaan näkymättömänä vihollisena, joka tulee päihittää. Henkisen hyvinvointimme kannalta saattaisi olla parempi suhtautua virukseen kutsumattomana vieraana vihollismielikuvien ruokkimisen sijaan.

Alkoholismi on kansansairaus, jonka julkinen keskustelu pyörii rajoitusten ympärillä sen sijaan, että puhuttaisiin tunteista tai ihmisistä sairauden takana. Toimittaja Johanna Pohjolan tietokirja ‘Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan’ pureutuu alkoholismin inhimilliseen puoleen. Haastattelussa hän kertoo sukelluksestaan alkoholiriippuvuuden maailmaan.