Mistä puhumme, kun puhumme kummasta?

Teksti: Marja-Liisa Honkasalo, pro­fes­so­ri. Podcast-lukija: Sanna Rauhala

Helsingissä jär­jes­tet­tiin syyskuun lopulla kon­fe­rens­si nimeltä ‘Wild or Domesticated – Uncanny in Historical and Contemporary Perspectives’. Teemana ollut kumma puhutti tapah­tu­maan osal­lis­tu­nei­ta tut­ki­joi­ta ja tai­tei­li­joi­ta. Kummaa käsi­tel­tiin koke­muk­se­na, joka rikkoo totun­nai­sen rajoja, ja ilmiönä jolle on vaikeaa löytää selitystä. Siitä puhuttiin mah­dol­li­suu­te­na toisiin todel­li­suuk­siin sekä jaettuna tai yksi­tyi­se­nä yli­luon­nol­li­se­na uskomuksena.

Kummalle on myös muita nimiä. Jotkut puhuvat limi­naa­lis­ta, toiset raja­ko­ke­muk­ses­ta. Useimmat läntisten yhteis­kun­tien ihmiset ja ins­ti­tuu­tiot mää­rit­te­le­vät kumman taval­li­ses­ta poik­kea­vak­si. Puhutaan yli­luon­nol­li­ses­ta tai para­nor­maa­lis­ta. Konferenssin jär­jes­tä­nyt Suomen Akatemian tut­ki­mus­han­ke ‘Mieli ja toinen’ käyttää yli­luon­nol­li­sen sijasta käsitettä kumma. Termin valinnan syynä on se, että kult­tuu­rin­tut­ki­ja kohtaa vai­keuk­sia yrit­täes­sään käyttää käsit­tei­tä, joilla on valmis arvolataus.

konferenssi-20

Kuva: Heikki Kettunen

Paras englan­nin­kie­li­nen vastine kummalle on uncanny. Sanan merkitys ei tosin ole aivan sama, sillä uncanny tar­koit­taa milteipä kaikkea rajalla olevaa ja hämärää. Uncannyn alku­pe­räi­nen sak­san­kie­li­nen vastine on moni­mer­ki­tyk­sel­li­nen termi Unheimlich. Käsite on peräisin sak­sa­lai­ses­ta roman­tii­kas­ta, filosofi Friedrich Schellingiltä, joka käytti sitä kah­den­ta­soi­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Unheimlich merkitsee “kotoisan” (Heimlich) vas­ta­koh­ta­na outoa, jossa tuttu on muuttunut kam­mot­ta­vak­si. Heimlich tar­koit­taa myös salaista. Tässä mer­ki­tyk­ses­sä termin välitti kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen, taiteen ja este­tii­kan piiriin Sigmund Freud. Unheimlich tar­koit­taa kes­kus­te­luis­sa usein sivuun jäänyttä asiaa: salai­suut­ta, joka paljastuu. 

Miksi kumma kokemuksena on kummallista?

Kokemuksen ja ilmiön ohella kumma on ollut Mieli ja toinen ‑hankkeen meto­do­lo­gi­nen läh­tö­koh­ta. Se auttaa kysee­na­lais­ta­maan kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen piirissä diko­to­mi­sek­si pint­ty­nei­tä rajoja mielen ja kult­tuu­rin, repre­sen­taa­tion ja eletyn sekä läsnäolon ja pois­sao­lon välillä. 

Tutkimusten mukaan kummia koke­muk­sia luon­neh­tii niiden eri­tyis­laa­tui­suus ja poik­kea­vuus arki­ko­ke­muk­siin ver­rat­tu­na. Kummia koke­mus­tyyp­pe­jä ovat esi­mer­kik­si ennal­ta­tie­tä­mi­nen ja telepatia, ruumiista irtau­tu­mi­nen, ufojen näkeminen, outo inten­sii­vi­nen läsnäolo, erilaiset visiot, kuten vainajien koh­taa­mi­nen sekä kuu­loais­ti­muk­set. Tällaiset koke­muk­set jättävät ihmisiin jäljen ja saavat heidät miet­ti­mään niiden alkuperää mah­dol­li­ses­ti vuosikymmeniksi.

Kummat koke­muk­set ovat kyse­ly­tut­ki­mus­ten mukaan varsin yleisiä. Kokemustyypistä ja kysy­mys­ta­vas­ta riippuen jopa 40 % — tai toisten tut­ki­mus­ten mukaan 10 – 15 % — ihmisistä on jossakin elämänsä vaiheessa kokenut jotain kummaa. Trauman kokeneet tai herkät, sekä tai­teel­li­ses­sa työssä tai tut­ki­muk­sen piirissä toimivat ovat tai­pu­vai­sem­pia kokemaan kummia. 

Mutta muutkin kokevat. Tiedämme nykyisin jo varsin paljon siitä, mil­lai­sis­sa tilan­teis­sa kummia koke­muk­sia esiintyy. Tiedämme myös, millaisia suhteita ne luovat koki­joi­den ja koke­muk­ses­taan kertovien välille. Monet kuvaavat koke­muk­sia rik­kau­dek­si, toiset taas stigman aiheut­ta­jik­si. Omasta yli­luon­nol­li­ses­ta koke­muk­ses­ta puhuminen saattaa kertojan helposti outoon valoon. Useissa suo­ma­lai­sis­sa tut­ki­muk­sis­sa kuvataan, miten vaikeaa koke­muk­sia on jakaa. Kulttuuri ja yhteis­kun­nal­li­set ins­ti­tuu­tiot — kuten ter­vey­den­huol­to ja kirkko — ovat suhteiden mää­rit­tä­mi­ses­sä keskeisiä. 

Jos kummat koke­muk­set ovat väestössä ylei­sem­piä kuin vaikkapa sydämen ryt­mi­häi­riöt, miksi ne ovat niin voi­mak­kaas­ti ladattuja? Näin ei ole kaik­kial­la. Antropologit tietävät, että suurin osa maapallon väestöstä elää län­si­mai­sen tieteen kummiksi tai yli­luon­nol­li­sik­si nimeämien ilmiöiden kanssa kaiket päivänsä, eikä enempää kumman kuin yli­luon­nol­li­sen­kaan käsite sovi kuvaamaan näitä koke­muk­sia ja ilmiöitä. 

Antropologian historia on ollut vihe­liäi­nen suhteessa kummaan ja nimennyt ilmiön vuo­si­kym­me­nik­si toiseuden kautta. Edelleenkin on olemassa tut­ki­mus­ta, jossa kummasta puhut­taes­sa kir­joi­te­taan ihmisten “usko­muk­sis­ta”.  

Antropologinen mielenkiinto

Kumma tarjoaa kiin­nos­ta­van ikkunan kult­tuu­rin tut­ki­mi­seen. Modernin tieteen arvot ja tie­teel­li­set kriteerit mää­rit­tä­vät normaalin ja sen ulko­puo­lel­le jäävän välistä rajaa. Kumma heijastaa myös seku­laa­rin yhteis­kun­nan muutosta kohti post­se­ku­laa­ria. Tämän muutoksen riittävä analyysi edel­lyt­tää kumman jäsen­tä­mis­tä myös post­ko­lo­ni­aa­li­sen kes­kus­te­lun piirissä. Konferenssissa alku­pe­räis­kan­so­jen tut­ki­mus­ta käsit­te­le­vät puheen­vuo­rot koros­ti­vat näkö­kul­mia, joiden mukaan ilman yhteis­kun­nal­li­sen vallan analyysia sekä vallan ja tiedon välisten suhteiden huo­mioi­mis­ta ei voida saavuttaa tyy­dyt­tä­vää ymmärrystä. 

Tapahtumassa kes­kus­tel­tiin myös leikin, mie­li­ku­vi­tuk­sen ja taiteen alueesta. Se sallii toisensa pois­sul­ke­vat kate­go­riat ja mah­dol­lis­taa läsnäolon ja pois­sao­lon, elämän ja kuoleman yhtä­ai­kai­sen ole­mas­sao­lon. Kiistelyiden aiheena oli myös kysymys mielestä. Tarkoittaako mieli samaa kuin aivot, vai voidaanko se käsittää myös mah­dol­li­ses­ti ihmisten välisenä asiana? 

child-997231_1280

Yksi kon­fe­rens­sin pää­pu­hu­jis­ta oli apu­lais­pro­fes­so­ri Diana Espirito Santo Santiagon kato­li­ses­ta yli­opis­tos­ta Chilestä. Hän pohti, millaisin ehdoin ant­ro­po­lo­gia voi tutkia kult­tuu­ri­sia ilmiöitä sel­lai­sis­sa ympä­ris­töis­sä, joihin “kumma” arkisesti kuuluu. Jos kummaa ei koeta kum­mal­li­se­na, käsitys tiedon luon­tees­ta on hyvin erilainen kuin meillä. Espirito Santon mukaan kumma ei ole sen enempää uskomus kuin repre­sen­taa­tio­kaan. Millaisia ana­lyyt­ti­sia ja etno­gra­fi­sia välineitä voidaan ottaa käyttöön, kun käsitys tiedosta on ruu­miil­li­nen, virtaava ja suhteinen, kuten Espirito Santon oman kari­bia­lai­sen ja ame­rin­tia­lai­sen kent­tä­työn kautta näyttäytyy?

Kysymys tiedon kult­tuu­ri­suu­des­ta näkyy selvästi län­si­mai­ses­sa mielen tut­ki­muk­sen ja sen nyky­suun­taus­ten piirissä. Ihmisen mieli ymmär­re­tään yksi­löl­lis­ten aivo­toi­min­to­jen koko­nai­suu­dek­si, ja kumma sen pato­lo­giak­si tai ainakin mar­gi­naa­lia­lu­eek­si. Kiinnostava kysymys on jo se, miten ja mil­lais­ten pro­ses­sien tuloksena mielen tut­ki­muk­ses­ta – ja psy­kiat­rias­ta sen osana – tuli viime vuo­si­kym­men­ten aikana bio­lo­gi­aan päin suun­tau­tu­vaa ja siitä ammen­ta­vaa tiedettä. 

fantasy-1339573_1280Charles Taylor on käsi­tel­lyt kysymystä mielen kult­tuu­ri­suu­des­ta useassa teok­ses­saan. Hän kir­joit­taa moder­nis­ta tark­ka­ra­jai­ses­ta itsestä, “buffered self”, joka on omien toi­min­to­jen­sa lähde ja keskus. Tällaisen itsen rajoja luon­neh­tii läpi­pääs­tä­mät­tö­myys suhteessa mielen rajoille tai sen ulko­puo­lel­le ymmär­ret­tyi­hin voimiin. Tämä on Taylorin mukaan his­to­rial­li­ses­ti moderni läntinen raken­nel­ma, jonka avulla kult­tuu­ri­nen vuo­ro­vai­ku­tus mielen kanssa voidaan rajata tut­ki­muk­sen ulkopuolelle.

Professori Tanya Luhrmann Stanfordin yli­opis­tos­ta esitteli äänten kuu­le­mi­sen ant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta keinona raottaa mielen her­meet­ti­sek­si tul­kit­tu­ja rajoja. Hän kuvasi kuultujen äänten sisältöä neljässä kult­tuu­ri­ses­sa kon­teks­tis­sa ja osoitti, miten kuu­loais­ti­mus­ten väliset erot pai­kan­tu­vat suhteessa teo­rioi­hin mielestä. Yhdysvaltalaisten kuu­le­mis­sa äänissä on moittiva, arvos­te­le­va ja syyttävä sävy. Länsiafrikkalaisten koke­muk­sis­sa äänet parem­min­kin huo­leh­ti­vat kuu­li­jas­taan. Intialaisten kuu­le­mis­sa äänissä taas sosi­aa­li­set suhteet saivat keskeisen sijan. 

Luhrmannin tul­kin­nas­sa nämä erot palau­tu­vat kult­tuu­ri­siin teki­jöi­hin ais­ti­mus­ten sytyk­kei­nä. Ihmisten havain­to­toi­min­taan tarjoutuu kult­tuu­ri­ses­ti jotain sellaista, mikä tulee havai­tuk­si. Näin syntyvät koke­mus­ten, myös hal­lusi­naa­tioi­den, kult­tuu­ri­set sisällöt ja niiden väliset erot. Mielen voidaan ymmärtää ulottuvan perus­toi­min­nois­saan pitkälle ihmisten väliselle ja kult­tuu­ri­sel­le alueelle. 

Kaleidoskooppisia kuvia 

Konferenssissa todettiin useampaan kertaan, että kumman tutkijat eivät aiemmin ole kokoon­tu­neet kan­sain­vä­li­ses­ti yhteen tämän teeman nimissä. Työryhmissä painottui mate­ri­aa­li­nen ja onto­gra­fi­nen kes­kus­te­lu. Näiden piiristä etsittiin meto­do­lo­gi­sia ja ana­lyyt­ti­sia mah­dol­li­suuk­sia kumman lähestymiseen. 

Koska osal­lis­tu­jien joukossa oli useiden alojen tut­ki­joi­ta ja tai­tei­li­joi­ta, myös täh­ti­het­kiä oli monia. Jon Mitchell Sussexin yli­opis­tos­ta veti työryhmää, jonka esi­tyk­sis­sä tar­kas­tel­tiin maisemaa toimijana liikkeen, tilan, tunteiden ja mate­ri­aa­li­sen ris­teys­koh­das­sa. Onko outous jotain, joka on koke­muk­ses­sa? Vai onko se mai­se­mas­sa? Miten ”enemmän-kuin- inhi­mil­lis­tä” kummaa maailmaa voidaan tutkia? 

landscape-1272748_1920

Myös sitä poh­dit­tiin, miten kumman kanssa voi tehdä tut­ki­mus­ta. Karis Petty Sussexin yli­opis­tos­ta kuvasi elävästi kävelyä metsässä sokean oppaan kanssa. Yhdessä eletyn ympä­ris­tön toimijuus oli ener­geet­ti­nen ja liik­kees­sä. Informantin näkö­ais­tin puute antoi tilaa sään muutoksen, vuo­ro­kau­den vaihtelun ja tuulen tun­te­muk­sil­le. Petty kritisoi tulos­ten­sa avulla James Gibsonin mate­ri­aa­li­suu­den tut­ki­muk­sen yhtey­des­sä jälleen kuu­lui­sak­si tullutta teoriaa, jossa ympäristö tarjoutuu ais­tit­ta­vak­si ja ihminen on koke­muk­sen keskus. 

Työryhmässä oli myös useita kuva­tai­tei­li­joi­ta, joiden kanssa kes­kus­tel­tiin vai­keu­des­ta – tai mah­dot­to­muu­des­ta — esittää kummaa kielen avulla. Mitchellin luon­neh­din­ta kummasta jäi elämään mieleeni: “kumma on kuin vesi, jossa on sekä päät­ty­mä­tön pinta että liik­kees­sä oleva syvyys”. 

Muutamassa esi­tyk­ses­sä mie­tit­tiin neu­ro­tie­teen mah­dol­li­suuk­sia tutkia kummaa, sekä sen vuo­ro­pu­he­lua kult­tuu­rin­tut­ki­muk­sen kanssa. Pyhän kokemus viritti kes­kus­te­lua uskonnon ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen teorian sekä käytännön välillä. Peppi Sievers Itä-Suomen yli­opis­tos­ta esitteli väi­tös­kir­jan­sa argu­ment­tia, jonka mukaan uskon­nol­li­sel­le koke­muk­sel­le ei juurikaan ole paikkaa psy­koa­na­lyyt­ti­seen teoriaan nojaavan tera­pia­työn piirissä. 

Jälkisekulaarissa valossa Freudin ajatukset kummasta, uskon­nol­li­ses­ta koke­muk­ses­ta ja mielestä näyt­täy­ty­vät modernin tieteen väit­tä­mi­nä — arvo­val­tai­se­na ja kau­as­kan­toi­se­na tekona kumman pois­pu­hu­mi­sek­si ja mitä­töi­mi­sek­si. Unheimlich-essees­sään Freud antaa kummalle paikan este­tii­kan, taiteen ja myyttien piirissä, mutta rajaa sen modernin, ”terveen” mielen ulko­puo­lel­le. Perin juurin moder­nik­si pal­jas­tu­va teoriako on se salaisuus, jonka Freudin oma käsite, kumma, nyt meille paljastaa?

Miten voidaan osoittaa, että kumma on totta? Tämä oli todis­tusai­neis­toa käsit­te­le­vän työryhmän aihe. Kysymyksellä on suuria yhteis­kun­nal­li­sia seu­rauk­sia. Ilmeisyyden osoit­ta­mi­nen län­si­mais­sa käy­te­tyil­lä mit­ta­reil­la on usein hankalaa tai mah­do­ton­ta. Tämän seu­rauk­se­na kummat koke­muk­set jäävät monesti vaille tun­nis­ta­mis­ta, ja niiden kokijat saatetaan leimata epäuskottaviksi. 

Kokemuksia on vaikea jakaa. Kummasta kertovien tari­nois­sa on usein läsnä stigman kokemus tai odotus. Käytössä olevien, evi­dens­sien osoit­ta­mi­seen tar­koi­tet­tu­jen väli­nei­den rajoit­tu­nei­suus koskee myös muita yhteis­kun­nal­li­sia kysy­myk­siä, joissa kokemus on ”näkymätön”. Miten vakuuttaa, että kärsimys on todel­lis­ta, jos sen jäljet eivät ole näkyvillä? Tätä tapahtuu esi­mer­kik­si pako­lais­ten ja tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den kohdalla. 

Entä miten osoi­te­taan tai­teel­li­sen toiminnan tulok­sel­li­suus taiteen ehdot huo­mioi­den? Pauline von Bonsdorff Jyväskylän yli­opis­tos­ta palautti nämä kysy­myk­set eri­tyis­tie­teis­tä filo­so­fian piiriin. Kysymyksiin siitä, mikä on olemassa, totta ja todel­lis­ta voidaan saada useita vas­tauk­sia. Luonnontieteeseen perus­tu­via vas­tauk­sia arvos­te­taan meillä kor­keim­mal­le. Myös luon­non­tie­det­tä tiedon jär­jes­tel­mä­nä on tärkeä tar­kas­tel­la ehdol­li­se­na, ihmisenä olemisen koko perspektiivistä.

Konferenssin eräänä teemana oli kumman kesyt­tä­mi­nen. Jyväskyläläiset median, este­tii­kan ja taiteen tutkijat Heidi Kosonen, Essi Varis ja Susanna Ylönen vetivät työryhmää, jossa kesyt­tä­mis­tä pei­lat­tiin popu­laa­ri­kult­tuu­rin esi­mer­kein: kau­hu­ker­to­muk­sis­sa, scifi-elo­ku­vis­sa ja zom­bie­ku­vas­tos­sa. Populaarikulttuuri miel­le­tään usein tieteen ja yli­luon­nol­li­sen välissä olevaksi, seku­laa­rin neut­raa­lik­si alueeksi. Puheenvuorojen mukaan median mah­dol­li­suu­det kumman kesyt­tä­mi­seen ovat valtavat. Populaarikulttuurissa esiintyvä moni­ta­soi­nen toiminta, joka tähtää eri­tyi­ses­ti elämän ja kuoleman välisen rajan hal­lin­taan, on häm­men­tä­vä ja tärkeä.

Eteenpäin kumman tutkimuksessa

Loppukeskustelussa pro­fes­so­ri Luhrmann korosti ant­ro­po­lo­gian mah­dol­li­suuk­sia kumman tut­ki­muk­ses­sa. Hänen eri­koi­sa­laan­sa olevan mielen ant­ro­po­lo­gian näkö­kul­mas­ta suhteemme kummaan on joko stig­ma­ti­soi­va tai posi­tii­vi­nen, mutta sitä koskeva ana­lyyt­ti­nen kes­kus­te­lu on käymättä. Luhrmannin mukaan tarvitaan sekä tietyn koke­muk­sen väes­töl­li­sen esiin­ty­vyy­den kuvausta että sen käytännön seu­raus­ten tut­ki­mus­ta eri kulttuureissa. 

dust-1523106_1280Luhrmann myös luon­nos­te­li len­nok­kaas­ti uutta alaa: ant­ro­po­lo­gis­ta teologiaa. Professori Simo Knuuttila Helsingin yli­opis­tos­ta korosti, että täl­lai­sel­le näkö­kul­mal­le on paikkansa. Hänen mie­les­tään uskon­non­fi­lo­so­fian piirissä Peter Winchin jälkeen kysy­myk­siä uskon­nol­li­ses­ta koke­muk­ses­ta on vain harvoin otettu tut­ki­muk­sen kohteeksi vakavassa ja perus­teel­li­ses­sa mielessä.

Kolmatta mah­dol­li­suut­ta kumman tut­ki­muk­ses­sa edusti Diana Espirito Santo, joka oli huo­lis­saan kumman siir­ty­mi­ses­tä mielen tut­ki­muk­sen alueelle. Hänen mukaansa juuri se tuo näkyviin tut­ki­muk­sen etno­sent­ri­set ongelmat. Kumma on enemmän kuin pelkkä kokemus mielessä. Se on onto­lo­gi­nen kysymys siitä, mitä todel­li­suuk­sia oletetaan oleviksi, ja mikä ihmisen paikka niissä on. Kumma on myös näkökulma ja väylä hankkia tietoa. Espirito Santon mielestä kumma haastaa ant­ro­po­lo­gian käytössä olevia ajattelun ja tut­ki­muk­sen mene­tel­miä. “Meiltä puuttuu tois­tai­sek­si sekä sanasto että kumman tie­to­teo­ria”, hän tiivisti.

Loppupuheenvuoroissa koros­tui­vat mate­ri­aa­li­suu­den antamat näkymät ja toi­mi­ja­verk­ko­kes­kus­te­lui­hin perustuva tutkimus. Yhteiskunnallisessa tilan­tees­sa post­se­ku­laa­ri käänne tuo jat­ku­vas­ti uusia haasteita ja kysy­myk­siä, joissa kumma lymyää tai sen paikka vaihtuu uuteen. Tästä pyhän kokemus tera­pias­sa on hyvä esimerkki.

Kumma kurkkii mielen tut­ki­muk­sen rajoilla, kiin­nos­ta­va­na ja kysee­na­lais­ta­va­na voimana. Rajalta käsin voidaan katsoa kum­paan­kin suuntaan: sekä kult­tuu­riin että mieleen päin. Kumma tuo uusia näkö­kul­mia siihen, missä tieteen, taiteen, leikin ja luovuuden sekä toisten todel­li­suuk­sien väliset koh­taa­mis­pin­nat voivat tule­vai­suu­des­sa sijaita, ja missä salai­suu­den voi kuvitella paljastuvan.

Kuva: Heikki Kettunen

Kuva: Heikki Kettunen

Kirjoittaja

Marja-Liisa Honkasalo vastaa Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksiköstä Turun yliopistossa. Hän on lääketieteellisen antropologian dosentti ja sosiologian dosentti ja Helsingin yliopistossa. Honkasalon etnografiset tutkimusaiheet liittyvät kivun ja sairauden kokemukseen: viimeksi afrikkalaiseen parantamisrituaaliin sekä kummiin kokemuksiin modernin yhteiskunnan piirissä. Hän tutkii myös taiteellisen toiminnan ja hoivan rajapintoja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kokemukset terveydestä ja sairaudesta eivät ole kaikkialla samankaltaisia. Työkentällä-haastattelussa pitkän uran tehnyt lääkäri ja antropologi Marja-Liisa Honkasalo kertoo, miksi lääketiede tarjosi hänelle liian kapean näkökulman ihmiselämään.

On taas terveiden elämäntapojen aika – tipaton tammikuu, uusi kunto-ohjelma tai päivittäinen meditaatio. Ihminen, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan näyttäytyy terveenä, vastuullisena kansalaisena. Millaisiin arvoihin hyvinvointiin keskittyminen pohjaa? Mitä tapa puhua hyvinvoinnista voi kertoa meille itsestämme?