Siirry suoraan sisältöön

Antropologit teknologian tulkkeina

Teknologian sosiaalisten ulottuvuuksien tutkiminen on tärkeää, sillä vaikka innovaatiot käsitetään ensisijaisesti teknologisina ratkaisuina ihmiset muovaavat niitä omaan käyttöönsä. Olimme paikalla aiheeseen pureutuvassa Humanise IT! -konferenssissa, joka järjestettiin Tartossa marraskuussa 2016.

”Usein kun ihmiset puhuvat älykkäistä kaupungeista, ratkaisuista ja innovaatioista, he puhuvat teknologiasta ja IT-ratkaisuista. Suurimmassa osassa innovaatioita ei kuitenkaan ole kyse teknologiasta, vaan ihmisistä.”

 Jarmo Laur, Tarton apulaiskaupunginjohtaja


Vuosittaisten Why the World Needs Antropologists? -tilaisuuksien sarjan neljäs konferenssi järjestettiin nimikkeellä Humanise IT! Viron Tartossa 4. – 5.11.2016. Yksi EASA:n, eli Euroopan soveltavan antropologian seuran tarkoituksista on tehdä antropologiasta näkyvämpää ja helpommin lähestyttävää. Tämä teema oli vahvasti läsnä myös AntroBlogia perustettaessa. Lähetimme toimitusdelegaation paikan päälle selvittämään, miksi maailma tarvitsee antropologeja.


Innovaatiot käsitetään usein teknologisina ratkaisuina. Nopeasti kehittyvä teknologia on muokannut maailmaa ja muutoksen tahdin oletetaan kiihtyvän. Pian kaduilla ajavat itseohjautuvat autot, robotit tekevät raskaat ja yksitoikkoiset työt, tekoälyn merkityksestä ihmiskunnan kehityskaaressa käydään kiihkeitä keskusteluja. Samanaikaisesti ihmiset muovaavat teknologioita omaan käyttöönsä. Älykäs ratkaisu ei ole älykäs, ellei se toimi sujuvasti ihmisten arjessa.


Yhteisöt ja kulttuurit antavat erilaisia merkityksiä innovaatioille. Esimerkiksi sosiaalista mediaa hyödynnetään monin eri tavoin eri puolilla maailmaa. Maailma digitalisoituu ja automatisoituu, ihmiset ja koneet elävät yhä tiiviimmässä vuorovaikutuksessa. Antropologinen tieto, ymmärrys ihmisen käyttäytymisestä alati muuttuvassa ympäristössä, voi tuoda huimasti lisäarvoa sosiaalisten innovaatioiden ja teknologisten ratkaisujen kehittämiseen. Teknologinen ympäristö tarjoaa antropologeille myös uusia tutkimusmahdollisuuksia sekä apuvälineitä.

Teknologia, ihminen ja liikkuvuus

Teleport-ohjelmistoalustan toimitusjohtaja Sten Tamkivi aloittaa puheensa lauseella, joka on tuttu kaikille antropologeille: “If you want to know the world, you have to spend time there.” (Suom. “Jos haluat oppia tuntemaan maailmaa, tulee sinun viettää aikaa siellä”).


Tamkivin mukaan etätyön kasvavat mahdollisuudet muuttavat myös sitä, miten maailman rajat koetaan. Jos paikoilleen juurtumisen pakko häviää, mikä jää korkeimmaksi prioriteetiksi työskentely- ja asumispaikkaa valittaessa? Tamkivi myöntää, että ei ole olemassa yhtä, kaikin tavoin parasta paikkaa. Hänen pyrkimyksensä on auttaa ihmisiä löytämään se kaupunki, joka parhaiten vastaa heidän tarpeitaan, ja tekee heidät onnellisiksi.


Teleport-palvelu toimii näennäisen yksinkertaisesti: käyttäjä valitsee sivulta “tagit”, jotka parhaiten sopivat hänen vaatimuksiinsa, ja hakukone tarjoaa niiden perusteella parhaiten sopivia vaihtoehtoja. Tamkivi huomauttaa, että datan jatkuva kasvu antaa mahdollisuuksia myös antropologeille. Käytettävissä olevaa dataa on pian valtavasti, ja tarve luoda dialogia työn perässä liikkuvien nomadien sekä heidän uusien asuinpaikkojensa välillä kasvaa.Uudenlaisten rajojen synty on ajankohtainen tutkimusaihe myös Teleport-palveluun liittyvissä kysymyksissä. Kun palvelu kehittyy ja kerää tietoa, kehittyvät myös siihen liittyvät mahdollisuudet. Millaiset rajat ovat merkityksellisiä uusia kotikaupunkeja etsiville ihmisille? Ovatko ne vain fyysisiä valtion rajoja, vai pitääkö yhtälöön lisätä myös etniset ja uskonnolliset rajat?


Tamkivi uskoo, että hakukonepalvelu yhdessä antropologisen tutkimustyön kanssa auttaisi paitsi ihmisiä löytämään paikan, missä he ovat onnellisia, myös kaupunkeja tavoittamaan sellaisia ihmisiä ja taitoja, joita ne eniten tarvitsevat.


Muuttuvassa maailmassa taitojen ja tiedon luova käyttäminen onkin muodostunut avainkysymykseksi. Nissanilla työskentelevä antropologi Melissa Cefkin on suunnannut taitonsa kohti automatisaation ja erityisesti itseohjautuvien autojen suunnitteluprosessia. Kuinka moni meistä on pysähtynyt miettimään sitä, miten auto saataisiin ajattelemaan enemmän kuin ihminen?Cefkinin työssä ei ole kyse Ritari Ässän KITTin tuomisesta henkiin, vaan vuorovaikutuksen maksimoinnista teknologian ja ihmisen välillä. Itseohjautuvilla autoilla olisi mahdollisuus muuttaa kaupunkikuvaamme radikaalisti. Jos autot voisivat ajaa itsensä takaisin asemapaikkaansa, valtavien parkkihallien tarve vähentyisi ja kaupungit saisivat enemmän tilaa vaikkapa puistoille.


Kiehtovin osa Cefkinin puhetta on kuitenkin se, miten autot voitaisiin opettaa näkemään maailma inhimillisemmin. Tämä on suuri haaste itseohjautuvien autojen suunnittelussa. Jokainen tienristeys on monien sosiaalisten vuorovaikutusten summa. Kuka menee ensin? Kenen turvallisuus on etusijalla?


Autot eivät osaa ajatella monitulkintaisella tavalla. Jos tutkajärjestelmä havaitsee suojatiellä seisovan, viittilöivän henkilön, auto ei osaa tulkita tapahtumaa selkeästi. Kyseessä saattaa olla katutaiteilija tai vaikkapa poliisi, joka yrittää ohjata liikennettä poikkeusreitille onnettomuuden vuoksi. Miten auton voi “kasvattaa” näkemään nämä hienovaraiset erot? Miten kääntää ihmiskäyttäytyminen algoritmeiksi?


Suuri kysymys lieneekin se, millaisen tulevaisuuden haluamme rakentaa. Haluammeko pitää maantiet inhimillisen vuorovaikutuksen paikkoina, vai kehittää niitä mekaanisempaan ja kliinisempään suuntaan. Cefkinin työ on hyvä esimerkki siitä, miten antropologista tutkimusta voi soveltaa myös yritysmaailmassa vastaamaan ihmisten tarpeita.

Ovatko infrastruktuurit sosiaalisia?

Sosiaaliantropologian professori Dimitris Dalakoglou aloittaa puheensa pessimistisellä lausahduksella: asiat eivät mene Euroopassa hyvin. Vuoden 2008 talouskriisi ei ole ohi, eikä hyvinvointiyhteiskunnalle elintärkeään infrastruktuuriin investoida tarpeeksi.


Samaan aikaan kun EU:n julkiset varat hupenevat, näkee yksityinen sektori Euroopan voittoja tuottamattomana maanosana. Esimerkiksi uutta infrastruktuuria kipeästi kaipaava Kreikka roikkuu usein viimeisenä investointilistoilla. Dalakoglou väittää, ettei Euroopan infrastruktuurin tulevaisuutta pystytä takaamaan, etenkään päättäjien toimesta.


Miten tähän päädyttiin? Eurooppa on käynyt läpi suuria rakenteellisia ja alueellisia muutoksia, erityisesti sosialistisen järjestelmän romahdettua. Vanhan tilalle on rakennettu uutta, kiinteistöjä on yksityistetty massoittain, uusia aluerajoja on vedetty tuhansia kilometrejä. Rautaesiripun murenemisesta syntynyt optimismi ja yhtenäisen Euroopan rakentaminen on kuitenkin viime vuosina muuttunut ulkopuolisilta suojautumiseen ja Euroopan “linnoituksen” rakentamiseen.


Samaan aikaan kun infrastruktuurista on leikattu ja paikallinen väestö on jäänyt vaille edullista asumista kasvavissa metropoleissa, turvapaikanhakijoiden määrä on noussut huimasti. Puute toimivasta ja riittävästä infrastruktuurista on siis omalta osaltaan vahvistanut kokemusta pakolaiskriisistä.Infrastruktuuri voidaan jaotella kovaan — esimerkiksi tieverkostoihin ja rakennuksiin — sekä pehmeään, kuten terveydenhuoltoon ja sosiaalipoliittisiin päätöksiin. Antropologit tietävät, että tämä jaottelu on turhaa, sillä infrastruktuurit ovat yhtä lailla sosiaalisia kuin fyysisiä rakennelmia.


Antropologit ovat jo pitkään ymmärtäneet, että valtion ja markkinatalouden perustana ovat ihmisten väliset suhteet ja kollektiivinen työ. Jos valtion ja markkinatalouden tukemat infrastruktuurit häviävät, ihmiset jatkavat niiden tuottamista, tavalla tai toisella.


Esimerkkejä löytyy monista paikoista, kuten talouskriisin runtelemasta Kreikasta, missä yhteisöt ovat omatoimisesti päättäneet täyttää infrastruktuurissa ilmeneviä aukkoja. Mykonoksen saarella kyläyhteisö on perustanut osuuskunnan hoitamaan paikallisen jätehuollon.


Useilla saarilla paikalliset ovat järjestäneet perinteisesti valtion tarjoamia palveluja Eurooppaan pyrkiville pakolaisille. Myös Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -liikkeestä lähtöisin oleva Occupy Sandy organisoi ja toimitti humanitaarista apua hirmumyrskyn aikaan.

Miten maailma muuttaa sosiaalista mediaa

Päivän viimeinen puheenvuoro professori Daniel Milleriltä käsitteli hänen tutkimustaan sosiaalisen median parissa. Yksi suurista kysymyksistä informaatio- ja kommunikaatioteknologian kehityksessä on yksityisyyden käsite. Hämärtyykö Facebookin ja Snapchatin myötä käsityksemme siitä, mikä on soveliasta jaettavaksi ja mikä ei?


Miller tarttuu kysymykseen huomauttamalla, että jo pelkästään yksityisyyden käsite länsimaisissa yhteiskunnissamme on hyvin erilainen kuin vaikkapa kiinalaisilla, saman makuusalin jakavilla tehdastyöläisillä. Myös heidän tapansa käyttää sosiaalisia medioita eroaa tarkoitusperissään meistä. Vaarana on jälleen kerran unohtaa, että sosiaalinen media ei ainoastaan muokkaa “meitä”, vaan me muokkaamme sitä tapojemme ja tottumuksiemme mukaisesti — “meistä” on moneksi!


Miller kertoo, miten Intiassa hyvän karman keräys voi tapahtua jakamalla siunauksia toisten seinälle Facebook-viestien muodossa. Meemien käyttö taas voi antaa mahdollisuuksia jakaa näkemyksiään tavalla, joka on helpommin sulatettava ja lähestyttävä muille ihmisille.Eri sovelluksia käyttämällä tavoittelemme erilaisia yleisöjä; sukulaisia, ystäväporukoita tai potentiaalisesti koko maailmaa. Turhamaisena ja jopa itsekeskeisenä pidetty selfiekin on todellisuudessa paljon monimerkityksellisempi kuin äkkiseltään luulisi. Esimerkiksi moni brittiläinen teini on ottanut tavakseen lähettää rumia selfieitä, “uglieita”, kavereilleen Snapchatissa. Tarkoituksella otetun ruman omakuvan lähettämisellä vahvistetaan ystävyyssuhteita, sillä kuva on lähetetty luottamuksella vain tietylle ystävälle tai kaveriporukalle.


Millerin mukaan maailma ja kommunikaatio alkavat nojata yhä vahvemmin visuaalisiin viestintämuotoihin. Tämä on vahvasti nähtävissä Tamkivin kehittämässä Skypessä, sosiaalisen median uusissa muodoissa ja jopa Cefkinin työssä itseohjautuvien autojen parissa. Jälkimmäisessä tapauksessa piilee kuitenkin ongelma, kuten jo aiemmin havaitsimme: pelkkä visuaalinen ärsyke ei riitä, vaan se pitää myös osata tulkita.

Mihin antropologeja sitten tarvitaan?

Lopuksi panelistit summaavat ajatuksiaan siitä, miten antropologit voivat muokata informaatioteknologiaan pohjaavaa tulevaisuutta. Tamkivin ja Millerin mukaan on tärkeää muistaa, että teknologia ei itsessään muuta mitään, vaan se antaa ihmiskunnalle mahdollisuuden muokata tulevaisuuttamme ja elämäntyyliämme.


Oliko maailma parempi paikka ennen sosiaalista mediaa, älypuhelimia ja muun maailman jatkuvaa läsnäoloa? Miller suhtautuu väitteeseen jyrkän kriittisesti ja huomauttaa, että puhelimet ovat vain väline olla yhteydessä ulkomaailmaan ja ihmisiin elämässämme.


Meillä ei ole suhdetta puhelimeen, vaan kaikkeen siihen, mitä se edustaa ja mahdollistaa. Aina uuden teknologian ilmaantuessa markkinoille keksimme tapoja puhua maailmasta parempana paikkana silloin, kun näitä tuotteita ei vielä ollut. Tämä romantisoitu kuva menneisyydestä ei kuitenkaan pidä yksiselitteisesti paikkaansa.Ihmiskunta jatkaa muuttumistaan, samoin teknologia. Tämä ei tarkoita, että meistä olisi kehittyvän teknologian myötä tulossa jollain tapaa vähemmän inhimillisiä. Kosmologiamme ja tapamme nähdä maailma muokkautuvat, mutta näin ne ovat tehneet aina.


Teknologia tarjoaa meille alati kehittyvän työkalupaketin johdattaa itseämme haluamaamme suuntaan. Mukaan mahtuu luonnollisesti myös virheitä, jopa suuria sellaisia, mutta myös se kuuluu olennaisella tavalla ihmisyyteen.


Yhteiskunta käy läpi perustavanlaatuista muutosta. Antropologeilla on mahdollisuus näyttää oikeaa suuntaa yhteiskunnan sosiaaliselle järjestykselle sekä kehittää ihmislähtöistä infrastruktuuria, jonka suunnitteluun, rakentamiseen ja ylläpitoon kaikki voivat osallistua.


Yksi tärkeistä tehtävistä on tulkita ja inhimillistää alati kasvavaa datavuorta, ja tuoda esille näkökulmia, joita pelkillä laskennallisilla menetelmillä on mahdotonta huomata. Antropologeilla on siis merkittävä rooli yhteiskunnan ymmärtämisessä ja sen viemisessä eteenpäin, jopa “kovana” nähdyn infrastruktuurin osalta.

Toimitus

  • Podcast-lukija: Bruno Gronow
  • Verkkotaitto: Niina Ahola
  • Artikkelikuva: Geralt/Pixabay (CC0)

Lukemista

  1. Daniel Miller 2016: How the World Changed Social Media.
  2. Daniel Miller 2012: Digital Anthropology.
  3. Melissa Cefkin 2009: Ethnography and the Corporate Encounter.
  4.  Michel Serres 2015: Thumbelina: The Culture and Technology of Millenials.
  5. Christopher John Müller 2016: Prometheanism: Technology, Digital Culture and Human Obsolescence.
  6. Lue myös raporttimme viime vuoden Why the world needs anthropologists -tapahtumasta, jonka aiheena oli ilmaston lämpeneminen ja ympäristötuhot: Kuinka pysäytämme ilmastonmuutoksen? — ja aikamme muita polttavia kysymyksiä
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Sanna Rauhala

Sanna Rauhala on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteri Helsingin yliopistosta. Työkseen hän kehittää ihmislähtöisiä ratkaisuja antropologista osaamistaan hyödyntäen CGI Nextin palkkalistoilla. AntroBlogissa Sanna toimii AV-tuotantopäällikkönä, ideoi monimediaista sisältöä, esiintyy videokasvona YouTuben puolella ja on jonkinlainen toimituksen yleishärvääjä. Hän kirjoitti pro gradunsa hoivarobotiikasta vanhainkotiympäristöissä, ja hänen muita tutkimusmielenkiintojaan ovat tekoäly, ihmislähtöinen suunnittelu, pelit ja peliyhteisöt sekä koko laaja maailmankaikkeus - aina kaukaisia galakseja myöten.Katso kirjoittajan artikkelit

nv-author-image

Emmi Holm

Emmi Holm on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutki vastuullisen muodin tuottamista ja digitaalista markkinointia Suomessa ja Ghanassa. Tutkijatohtorina Holm on kiinnostunut kaupallisten algoritmien, digitaalisen aktivismin sekä autenttisuuden rajapinnoista sosiaalisessa mediassa.Katso kirjoittajan artikkelit