Hyönteissyönti sai nostetta vuonna 2013, kun YK:n alainen FAO (Food and Agriculture Organization of the United Nations) julkaisi raportin Edible Insects – Future prospects for food and feed security. Se on huolellinen selonteko, joka tarjoaa inspiroivia ratkaisuja maailman ruokaongelmaan ja jatkuvasti akuutimmiksi muuttuviin, ruoan tuotantotalouteen sitoutuviin ympäristökysymyksiin.
Raportti käsittelee myös hyönteissyönnin kulttuurisia puolia. Ruoan antropologiaa siitä ei kuitenkaan löydy. AntroBlogi järjesti tammikuussa 2017 tapahtuman, joka toi yhteen hyönteisruokailun ammattilaisia, ruoan tutkimukseen perehtyneitä antropologeja sekä talon täydeltä uteliasta yleisöä, joka pääsi maistelemaan kotimaisia heinäsirkkoja. Esittelemme tässä kolumnissa tapahtumassa heränneitä pohdintoja.
Katso myös videokooste tapahtumasta!
Hyönteissyöjien maailma
Puolessa maailman maista syödään hyönteisiä, jotka muodostavat monin paikoin merkittävän osan perinteistä ruokavaliota. Tapa on kuitenkin vieras paitsi Euroopassa, myös meiltä vaikutteita saaneissa kulttuureissa. Miksi?
Löytöretkien ja niitä seuranneen kolonialismin aikana eurooppalaiset kylvivät kulttuureitaan kaikkialle maailmaan. Mukana kulki asenne, jossa hyönteissyöntiä katsottiin nenänvartta pitkin. Eurooppalainen kulttuuri-imperialismi onkin näytellyt osaa siinä, ettei hyönteisten laajamittainen teollinen kasvattaminen ravinnoksi ole kehittynyt alueilla, joilla ruokakulttuuri kotoperäisesti olisi voinut tukea tällaista kehitystä.
Tutkimusten mukaan esimerkiksi noin 25-50 %:lla Amerikan alkuperäiskansoista oli esikolumbiaanisena aikana hyönteissyönnin perinteitä. Amerikan valloittajat pitivät tapaa alkukantaisena ja vastenmielisenä, ja pyrkivät kitkemään sen. Samoin kävi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, jossa eurooppalaisten pyrkimyksenä oli paikallisten sivistäminen ja modernisointi. Hyönteissyönti on tällaisen kulttuurisen tukahduttamisen seurauksena lähes kadonnut Kanadasta ja USA:sta, ja osoittaa hiipumisen merkkejä läntisessä Afrikassa.
”Arabian ja Libyan nomadit ottavat sirkkaparvet vastaan ilolla. He keittävät ja syövät niitä, ripustavat aurinkoon kuivumaan ja jauhavat jauhoksi.” (Leo Africanus, 1550). Kuva: Eemi Nordström.
Malilla sijaitseva Sanambele on usein siteerattu esimerkki tästä kehityksestä. Perinteisesti Sanambelen lapset pyydystivät kylän pelloilla eläviä sirkkoja välipalaksi. Kun pellot valjastettiin puuvillan viljelyyn, asiantuntijat neuvoivat myrkyttämään ne tuhohyönteisiä vastaan. Myrkkyjä pelkäävät äidit kielsivät lapsiaan enää keräämästä sirkkoja. Ne olivat kuitenkin tärkeä osa lasten ruokavaliota, jossa proteiininsaanti oli jo valmiiksi liian vähäistä. Sirkkojen poistuminen lautaselta vain pahensi asiaa.
Sirkka maistuu suomalaiselle
Suomalaiset ovat ötököiden suhteen ennakkoluulottomia. Turun yliopiston toteuttaman kyselyn mukaan jopa 70 % suomalaisista on kiinnostunut hyönteisruoasta. Puolet vastanneista ostaisi hyönteisruokaa, jos sitä saisi ruokakaupoista. Joka kolmas on jo maistanut. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin asti, ja enää alle 40 % raportoi kiinnostusta. Tšekeissä osuus on 30 ja Saksassa vain 25 prosenttia.
Tapahtumassamme tehdyn kyselyn tulokset viittaavat samaan. Vastanneista jokainen uskaltautui maistamaan hyönteisiä, ja kaikki raportoivat kiinnostusta uutta kokemusta ja tulevaisuuden trendiä kohtaan. Kaikki myös arvioivat makua positiivisesti, osa selvästi yllättyneinä.
Hyönteissyönti kiinnosti: talo oli täynnä! Kuva: Gennady Kurushin.
Miksi suomalainen on näin ennakkoluuloton? Antropologi Julie Lesnikin mukaan hyönteisiä ryhtyy lännessä todennäköisimmin syömään ihminen, jonka kohdalla ainakin kaksi seuraavasta kolmesta ehdosta täyttyy:
- Hän on seikkailullinen syöjä, valmis maistamaan muiden kulttuureiden ruokia.
- Hän ei syö paljon tai lainkaan lihaa – olivat syyt sitten eettiset tai taloudelliset.
- Hän valitsee ruokansa ympäristövaikutukset huomioon ottaen.
Vaikka meillä ei ole varsinaisia hyönteissyönnin perinteitä, on ötököitä aikojen saatossa eksynyt lautasillemme. Vielä jokin aika sitten tuvista saattoi tavata tupasirkkoja, joita eleli savupirttien nurkissa. Nämä pyrähtivät aika ajoin vellilautaselle, josta “kovaluontoinen mies” ne muun ruoan seassa nieli. Hyönteisruoalla ei kuitenkaan vaikuta olevan kategorista paikkaa kognitiivisissa rakenteissamme; tupasirkat ja lautaselle eksyneet russakat eli torakat eivät olleet toivottuja lisukkeita.
Kun hyönteisruoka saapuu kauppoihin, voimme sisällyttää sen melko puhtaalta pöydältä vielä kehittyvään suomalaiseen reseptikirjastoomme. Vasta tänä vuonna saimme esimerkiksi valittua itsellemme kansallisruoan, joksi tuli äänestyksen myötä ruisleipä. Vanhojen, vakiintuneiden ruokakulttuureiden anti voi jollakin mittarilla mitattuna olla ruisleipää ja mämmiä hienostuneempaa, mutta samalla ne ovat kenties jämähtäneempiä omiin oppeihinsa. Ehkä uusien ruokalajien hyväksyminen repertuaariin on meitä vaikeampaa.
Ruoka ja identiteetti
Tuomas Tammisto ja Katja Uusihakala. Kuva: Gennady Kurushin.
Ruoka on tärkeä osa sosiaalisia suhteita ja kulttuurista identiteettiä. Syödessään ihminen ei ainoastaan ravitse kehoaan, vaan syö samalla niitä mielikuvia, statuksia ja sosiaalisia rakenteita, joita ruokaan liitetään. Tapahtumassamme puhuneet antropologit Katja Uusihakala ja Tuomas Tammisto korostivat ruoan moninaisia sosiaalisia ulottuvuuksia, kuten ruoan jakamisen merkityksiä ja sopivasti ravittujen kehojen lähettämiä viestejä.
Taloussosiologi Taru Lindblom puolestaan kommentoi Nyt-liitteen jutussa sushia ja muita tuttuja ruokatrendejä, joissa on hänen mukaansa maun sijaan kyse snobismista. “Kaikki ruokatrendit ovat esimerkkejä statuskamppailusta”, hän sanoo. Sushin sisällyttäminen lähes jokaisen aasialaishenkisen ravintolan noutopöytään väistämättä alentaa sen sosiaalista statusta, tehden siitä peruskauraa. Hyönteisruoka trendinä sen sijaan tekee vasta tuloaan, ja sen tarjoaman statuksen voisi kuvitella olevan arvokasta valuuttaa.
Statuksen viestiminen ruoan kautta näkyy sosiaalisessa mediassa, joka täyttyy valokuvilla ihmisten ruoka-annoksista. Ajan hengessä järjestimme itsekin AntroBlogin hyönteisruokailutapahtumassa Instagram-kuvakilpailun, jonka osanottajat asettelivat sirkkoja mielikuvituksellisesti kitoihinsa ja jakoivat valokuvia hashtagilla #ötökkäsuussa. Pienen someseurannan perusteella kuvat kirvoittivat kommentteja, joissa ihastellaan ötökänsyöjän rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Jonkinlaista statusta on siis saatu!
”Useimmat afrikkalaiset, jotkut aasialaiset ja erityisesti arabit syövät sirkkoja. Toreilla niitä on kasapäin paistettuna ja grillattuna. Suolattuna ne säilyvät jonkin aikaa. Niitä pakataan laivoihin ja syödään jälkiruokana ja kahvin kanssa.” (Foucher d’Obsonville, 1783. Philosophic essays on the manners of various foreign animals). Kuva: Eemi Nordström.
Ruokaan liittyvä status ei ole staattinen asia. Toisinaan marginaaleissa lojuvat ruoka-aineet seilaavat suosion keskipisteeseen, muuttuen statusarvoltaan korkeiksi. Näin kävi esimerkiksi hummerille.
Hummeria, tuota merten hyönteistä, pidettiin aikoinaan varsinaisena roskaruokana. Sitä söivät lähinnä köyhät, ja hekin häpeissään. Vuonna 1622 Pohjois-Amerikan Massachusettsissa, Plymouthissa plantaasin kuvernööri joutui pahoittelemaan uusille tulokkaille ruoan laatua; heillä kun oli tarjota vain hummeria. Myöhemmin samaisen osavaltion velkaorjat nousivat huhun mukaan kapinaan ja vaativat, että heille ei syötetä hummeria enempää kuin kolmesti viikossa. Jopa toisessa maailmansodassa amerikkalaissotilaat mutustelivat vielä rintamalla hummeria säilykkeenä, joskin se oli jo muuttumassa eliitin murkinaksi.
Topi Kairenius ja Perttu Karjalainen. Kuva: Gennady Kurushin.
Mihin yhteiskunnalliseen luokkaan hyönteisruoka asettuu? Muodostuuko kobe-härän kaltaisia tyyriitä uniikkituotteita, jotka ovat niin täydelliseksi väitettyjä ja harvinaisia, että vain harvat ja valitut ymmärtävät niiden päälle?
AntroBlogin tapahtumassa vieraillut hyönteiskokki Topi Kairenius arveli, että hyönteisruoka tulee olemaan pääasiassa tuotteiden näkymättömiä raaka-aineita, kuten jauhoja. Ainoastaan kulinaristieliitti syö flambeerattuja jauhomatoja muurahaiskastikkeella.
Meksikossa näin on jo osin käynyt. Hyönteisiä myydään esikolumbiaanisena ruokana, jolla on vahva nationalistinen asema. San Juanin gourmet-ruokatorin kojuissa voi maistella hienoja viinejä, juustoja ja tapaksia – ja vierestä ostaa skorpioneja ja kovakuoriaisia kovaan hintaan.
Ainetta väärässä paikassa
Missään päin maailmaa ei syödä kaikkea, mikä kelpaa ravinnoksi ja on saatavilla. Ruoan ja ei-ruoan välinen rajanveto perustuu siis johonkin muuhun kuin käytännöllisyyteen ja ravintoarvoihin.
FAO viittaa raportissaan useasti siihen, että läntisessä maailmankuvassa hyönteinen on likainen tuhohyönteinen, alkukantaisuuden ja köyhyyden symboli. Jos keittiössä pörrää banaanikärpäsiä tai vessan lattialla sokeritoukkia, suurin osa meistä varmasti ajattelee niiden hävittämistä. Mutta ulottuuko mielleyhtymä tosiaan “alkukantaisuuteen” saakka?
Jättijauhomatoja lautasella. Kuva: Eemi Nordström.
Antropologi Mary Douglas tuli uskontojen puhtauskäsityksiä ja tabuja tutkiessaan kuuluisaan päätelmään, jonka mukaan “lika on ainetta väärässä paikassa” ja uhkaa virheellisellä sijainnillaan asioiden oleellisena pidettyä järjestystä. Soveltaen: muurahaiset ovat normaali asia pihanurmikolla pysyessään, mutta keittiön kynnyksen yli marssiessaan niistä tulee “likaa”, joka voidaan tulkita “vaaralliseksi”, vaikka havaittavaa tai nimettävää vaaraa tai likaisuutta ei löytyisi.
Hyönteiset eivät Suomessa toistaiseksi ole laillista ravintoa. Sääntöihin kuuliaisesti suhtautuvassa yhteiskunnassamme tällä määritelmällä ei kuitenkaan näytä enää olevan väliä, kun kaupasta löytyy sirkkoja sisältävä sievä myslipurkki – vaikka siinä onkin maininta “keittiösomisteesta”, jota ei ole tarkoitus syödä. Mysliainesten sekaan kauniisti kerrostetut, paahdetut sirkat ovat jo livahtaneet ruoaksi hahmotetun tuotteen joukkoon. Antropologi Claude Lévi-Strauss varmaankin sanoisi, että sirkat on paahtamalla siirretty “vaarallisesta luonnosta” kulttuurin piiriin, turvalliseksi ruoaksi. Ne on asetettu tunnistettavaan kategoriaan, ja uudet käsitteet ankkuroitu tuttuihin kokonaisuuksiin. Sirkka purkissa ei enää olekaan väärässä paikassa.
Kärsimys on puoli ruokaa
Kun hyönteisten kasvattamista verrataan lihakarjan kasvatukseen, matematiikka on selvää: kustannustehokkuus on ötököiden puolella. Hyönteisistä saadaan vakuuttava määrä proteiineja, mutta ihminen saa kasvisruokavaliostakin tarvitsemansa. Miten on eettisen puolen laita? Eikö hyönteisten tehotuotanto ole lihan tehotuotantoa, ja hyönteiset verrattavissa tutumpiin tuotantoeläimiin?
Vegaaniruokavalion suosio kasvaa vauhdilla, ja eläinten kärsimyksen vähentäminen on eräs sen motivaattoreita. Monet vegaanit uskaltautuivat AntroBlogin tapahtumassa maistamaan sirkkaa, mutta eivät söisi niitä jatkossa yhtään mieluummin kuin muitakaan eläinkunnan tuotteita.Hyönteissyönnin puolestajapuhujat käyttävät usein utilitaristista logiikkaa, joka asettaa puntariin hyödyt ja haitat. Se korostaa hyönteistuotannon aiheuttaman kärsimyksen suhteellista vähyyttä verrattuna lihakarjateollisuudesta syntyvään kärsimykseen. Miten objektiivisesti todentaa kärsimyksen asteita? Kärsiikö sirkka vähemmän kuin lehmä, ja tunteeko se kipua? Jos tuntee ja sen kärsimys on verrattavissa muihin tuotantoeläimiin, hyönteisteollisuus olisi loogisesti mieletöntä touhua – valtavat määrät hyönteisiä tulisi kärsimään teollisessa ruoantuotannossa nisäkkäiden määrään nähden.
Kun kohtelemme eläimiä omaisuutena, asetamme ne erilaisiin moraalihierarkioihin. Pidämme oikeutetumpana tappaa pieni hiiri kuin norsu, eikä kovakuoriaisen tallominen kuunaan ole aiheuttanut samanlaista vastustusta kuin simpanssin tappaminen. Jos kuitenkin oletetaan näiden olentojen kärsivän subjektiivista kipua ja osoittavan jonkinlaista tahtoa elää, on lähes mahdotonta muodostaa merkityksellinen asteikko, joka kertoisi meille, mikä eläin on oikeutetumpaa tappaa kuin toinen. Eläinten käyttö omaisuutena olettaa ihmisen myös moraalisesti ylivertaiseksi olennoksi, jolla on oikeus lähtökohtaisesti hyödyntää muita eläimiä. Mutta missä menee maaginen raja, jonka tuolla puolen olento kärsii tarpeeksi vähän, jotta sen voi huoletta tappaa ja syödä?
Saatamme päätyä loogiseen umpikujaan pohtimalla hyönteisen kärsimystä ja oikeutta elämään; tappaahan jokainen meistä vuosittain satoja hyttysiä, kärpäsiä ja muita eliöitä. Ehkä kärsimyksen minimointi on riittävä päämäärä?
”Saksalaiset sotilaat Italiassa syövät paistettuja silkkimatoja toistumiseen ja ilmiselvästi niistä nauttien.” (Ulysse Aldovandi, 1602. De Animalibus Insectis Libri Septem). Kuva: Eemi Nordström.
Miltä tuntuu sirkka suussa?
Pyysimme tapahtumassamme yleisöä kirjoittamaan ylös, miltä ötökkä suussa tuntui ja mitä mielikuvia se herätti. Monet pohtivat tuttuja ruokia – rapeaa paistettua kalaa tai jotakin pähkinäistä. Toinen mielikuvien kategoria oli omat tuntemukset, joihin mahtui niin hämmennystä, yökötystä kuin helpotustakin.
Kolmas selkeä luokka oli hyönteisten ruumiinosat, erityisesti jalat ja tuntosarvet. Jalat tulivat esiin myös keskusteluissa osallistujien kanssa. Ne koettiin kyseenalaisena asiana sirkassa, ja niitä ei haluttu mielellään laittaa suuhun. Miksi? Syömmehän jalkoja jatkuvasti.
Hyönteisiin liittyvää inhoa selitetään joskus sillä, että ne ovat meihin nähden niin erilaisia, vieraudessaan pelottavia. Jauhomato tai sirkka onkin meistä taksonomisesti porsasta kauempana. Ei kuitenkaan ole totta, että söisimme mieluummin itseämme kategorisesti lähempänä olevia eläimiä. Osa eläimistä luokitellaan kaikkialla ravinnoksi, osa kumppaneiksi, osa vieraiksi ja jopa vihollisiksi. Tämä luokittelu ei ole seurausta mistään “luonnollisesta” samankaltaisuudesta ihmisten ja tiettyjen muiden eläinten välillä.
Kuva: Eemi Nordström.
Hämähäkki, kuten melkein mikä tahansa eläin, voi olla kauhistus, ruokaa tai lemmikki. Vaikka hyönteinen voi olla likainen tai vaarallinen, sen tuote saattaa olla puhdas ja ylellinen. Näin on vaikkapa hunajan ja silkin kohdalla. Hyönteiset eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, ja eri ötököihin liittyy erilaisia mielikuvia. Perhonen on kaunis ja runollinen olento, leppäkerttu satukuvaston kiltti ja ystävällinen perushahmo. Skorpioni mielletään harvoin kivaksi otukseksi. Eri puolilla maailmaa hyönteisiä on iät ja ajat käytetty monipuolisesti: ne ovat toimineet koristeina, lääkkeinä ja viihteenä, kuten Kiinan laulavat sirkat häkeissään. Myös Itä-Euroopassa perhosia käytetään koristeen lailla vapauttamalla niitä ilmaan häissä. Hyönteisen hyväksyttävä paikka on siis hyvin kontekstiriippuvainen, ja juuri nyt se on muutoksessa.
Antropologinen hyönteisateria oli osa Allegra Lab Hki:n Akateeminen vartti -viikkoa. Kuva: Gennady Kurushin.
”Kenties ajan kanssa voimme ylittää inhomme hyönteisten syömistä kohtaan ja hyväksyä ne osaksi ruokavaliotamme, tajuta ettei niissä ole mitään kammottavaa, ja että ne voisivat jopa tarjota meille miellyttäviä kokemuksia. Ranskassa olemme jo tottuneet syömään sammakoita, käärmeitä, liskoja, äyriäisiä ja ostereita.”
(René Antoine Ferchault de Réaumur, 1737, Mémoires pour server à l’Histoire des Insectes)
Kiitämme AntroBlogin tapahtumassa puhuneita henkilöitä:
Akatemiatutkija, antropologi Katja Uusihakala, jonka yhdessä Matti Eräsaaren kanssa toimittama kirja Ruoan kulttuuri – antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen ilmestyi vuonna 2016. Antropologi Tuomas Tammisto, joka väitöskirjansa valmistelun ohella kirjoitti artikkelin myös kyseiseen kirjaan. Hyönteiskokki Topi Kairenius, joka kirjoittaa paraikaa ruokahyönteisistä keittokirjaa ja opastaa myös villien hyönteisten poimimiseen ja niiden herkulliseen hyödyntämiseen. Perttu Karjalainen, espoolaisen EntoCube -hyönteiskasvattamon toimitusjohtaja, joka tähtää aina Marsin valloitukseen asti.
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Artikkelikuva: Eemi Nordström
Lukemista
- Elisa Aaltola (toim.), 2013. Johdatus eläinfilosofiaan.
- Pierre Bourdieu, 1984. Distinction, A Social Critique of the Judgement of Taste.
- Mary Douglas, 2000. Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi.
- Lena Huldén, 2015. Minikarjaa.
- Katja Uusihakala ja Matti Eräsaari (toim.), 2016. Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen.
- Heikki Lehikoinen, 2009. Ole siviä sikanen. Suomalaisia eläinuskomuksia.
- Edible Insects – Future prospects for food and feed security. FAO:n raportti 2013.
- Ask Entomologists: Why don’t we eat bugs in Western culture?
- Entomophagy Anthropology
- Scientific American: What’s stopping us from eating insects?
- Pacific Standard: How Lobster Got Fancy
- Gourmet: Consider the Lobster
Päivitys (helmikuu 2018)
Artikkelin kirjoittamisen jälkeen hyönteisruokailua koskevat säädökset Suomessa ovat muuttuneet, ja lisää tietoa hyönteisten ravinnoksi kasvattamisen ekologisuudesta ja kustannustehokkuudesta saadaan jatkuvasti.
