Hernekeitto, ruisleipä ja sirkka

Hyönteissyönti sai nostetta vuonna 2013, kun YK:n alainen FAO (Food and Agriculture Organization of the United Nations) julkaisi raportin Edible Insects — Future prospects for food and feed security. Se on huo­lel­li­nen selonteko, joka tarjoaa ins­pi­roi­via rat­kai­su­ja maailman ruo­kaon­gel­maan ja jat­ku­vas­ti akuu­tim­mik­si muut­tu­viin, ruoan tuo­tan­to­ta­lou­teen sitou­tu­viin ympä­ris­tö­ky­sy­myk­siin.

Raportti käsit­te­lee myös hyön­teis­syön­nin kult­tuu­ri­sia puolia. Ruoan ant­ro­po­lo­gi­aa siitä ei kui­ten­kaan löydy. AntroBlogi järjesti tam­mi­kuus­sa 2017 tapah­tu­man, joka toi yhteen hyön­teis­ruo­kai­lun ammat­ti­lai­sia, ruoan tut­ki­muk­seen pereh­ty­nei­tä ant­ro­po­lo­ge­ja sekä talon täydeltä uteliasta yleisöä, joka pääsi mais­te­le­maan koti­mai­sia hei­nä­sirk­ko­ja. Esittelemme tässä kolum­nis­sa tapah­tu­mas­sa herän­nei­tä poh­din­to­ja.

Katso myös video­koos­te tapah­tu­mas­ta!

Hyönteissyöjien maailma

Puolessa maailman maista syödään hyön­tei­siä, jotka muo­dos­ta­vat monin paikoin mer­kit­tä­vän osan perin­teis­tä ruo­ka­va­lio­ta. Tapa on kuitenkin vieras paitsi Euroopassa, myös meiltä vai­kut­tei­ta saaneissa kult­tuu­reis­sa. Miksi?

Löytöretkien ja niitä seu­ran­neen kolo­nia­lis­min aikana euroop­pa­lai­set kylvivät kult­tuu­rei­taan kaik­kial­le maailmaan. Mukana kulki asenne, jossa hyön­teis­syön­tiä kat­sot­tiin nenän­vart­ta pitkin. Eurooppalainen kulttuuri-impe­ria­lis­mi onkin näytellyt osaa siinä, ettei hyön­teis­ten laa­ja­mit­tai­nen teollinen kas­vat­ta­mi­nen ravin­nok­si ole kehit­ty­nyt alueilla, joilla ruo­ka­kult­tuu­ri koto­pe­räi­ses­ti olisi voinut tukea tällaista kehitystä.

Tutkimusten mukaan esi­mer­kik­si noin 25 – 50 %:lla Amerikan alku­pe­räis­kan­sois­ta oli esi­ko­lum­bi­aa­ni­se­na aikana hyön­teis­syön­nin perin­tei­tä. Amerikan val­loit­ta­jat pitivät tapaa alku­kan­tai­se­na ja vas­ten­mie­li­se­nä, ja pyrkivät kitkemään sen. Samoin kävi Saharan ete­lä­puo­li­ses­sa Afrikassa, jossa euroop­pa­lais­ten pyr­ki­myk­se­nä oli pai­kal­lis­ten sivis­tä­mi­nen ja moder­ni­soin­ti. Hyönteissyönti on tällaisen kult­tuu­ri­sen tukah­dut­ta­mi­sen seu­rauk­se­na lähes kadonnut Kanadasta ja USA:sta, ja osoittaa hii­pu­mi­sen merkkejä län­ti­ses­sä Afrikassa.

Arabian ja Libyan nomadit ottavat sirk­ka­par­vet vastaan ilolla. He keittävät ja syövät niitä, ripus­ta­vat aurinkoon kuivumaan ja jauhavat jauhoksi.” (Leo Africanus, 1550). Kuva: Eemi Nordström.

Malilla sijait­se­va Sanambele on usein sitee­rat­tu esimerkki tästä kehi­tyk­ses­tä. Perinteisesti Sanambelen lapset pyy­dys­ti­vät kylän pelloilla eläviä sirkkoja väli­pa­lak­si. Kun pellot val­jas­tet­tiin puuvillan viljelyyn, asian­tun­ti­jat neuvoivat myr­kyt­tä­mään ne tuho­hyön­tei­siä vastaan. Myrkkyjä pelkäävät äidit kielsivät lapsiaan enää kerää­mäs­tä sirkkoja. Ne olivat kuitenkin tärkeä osa lasten ruo­ka­va­lio­ta, jossa pro­teii­nin­saan­ti oli jo valmiiksi liian vähäistä. Sirkkojen pois­tu­mi­nen lau­ta­sel­ta vain pahensi asiaa.

Sirkka maistuu suomalaiselle

Suomalaiset ovat ötököiden suhteen ennak­ko­luu­lot­to­mia. Turun yli­opis­ton toteut­ta­man kyselyn mukaan jopa 70 % suo­ma­lai­sis­ta on kiin­nos­tu­nut hyön­teis­ruo­as­ta. Puolet vas­tan­neis­ta ostaisi hyön­teis­ruo­kaa, jos sitä saisi ruo­ka­kau­pois­ta. Joka kolmas on jo maistanut. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin asti, ja enää alle 40 % raportoi kiin­nos­tus­ta. Tšekeissä osuus on 30 ja Saksassa vain 25 pro­sent­tia.

Tapahtumassamme tehdyn kyselyn tulokset viit­taa­vat samaan. Vastanneista jokainen uskal­tau­tui mais­ta­maan hyön­tei­siä, ja kaikki rapor­toi­vat kiin­nos­tus­ta uutta kokemusta ja tule­vai­suu­den trendiä kohtaan. Kaikki myös arvioivat makua posi­tii­vi­ses­ti, osa selvästi yllät­ty­nei­nä.

Hyönteissyönti kiinnosti: talo oli täynnä! Kuva: Gennady Kurushin.

Miksi suo­ma­lai­nen on näin ennak­ko­luu­lo­ton? Antropologi Julie Lesnikin mukaan hyön­tei­siä ryhtyy lännessä toden­nä­köi­sim­min syömään ihminen, jonka kohdalla ainakin kaksi seu­raa­vas­ta kolmesta ehdosta täyttyy:

  1. Hän on seik­kai­lul­li­nen syöjä, valmis mais­ta­maan muiden kult­tuu­rei­den ruokia.
  2. Hän ei syö paljon tai lainkaan lihaa — olivat syyt sitten eettiset tai talou­del­li­set.
  3. Hän valitsee ruokansa ympä­ris­tö­vai­ku­tuk­set huomioon ottaen.

Vaikka meillä ei ole var­si­nai­sia hyön­teis­syön­nin perin­tei­tä, on ötököitä aikojen saatossa eksynyt lau­ta­sil­lem­me. Vielä jokin aika sitten tuvista saattoi tavata tupa­sirk­ko­ja, joita eleli savu­pirt­tien nurkissa. Nämä pyräh­ti­vät aika ajoin vel­li­lau­ta­sel­le, josta “kova­luon­toi­nen mies” ne muun ruoan seassa nieli. Hyönteisruoalla ei kui­ten­kaan vaikuta olevan kate­go­ris­ta paikkaa kog­ni­tii­vi­sis­sa raken­teis­sam­me; tupa­sir­kat ja lau­ta­sel­le eksyneet russakat eli torakat eivät olleet toi­vot­tu­ja lisuk­kei­ta.

Kun hyön­teis­ruo­ka saapuu kaup­poi­hin, voimme sisäl­lyt­tää sen melko puhtaalta pöydältä vielä kehit­ty­vään suo­ma­lai­seen resep­ti­kir­jas­toom­me. Vasta tänä vuonna saimme esi­mer­kik­si valittua itsel­lem­me kan­sal­lis­ruo­an, joksi tuli äänes­tyk­sen myötä ruisleipä. Vanhojen, vakiin­tu­nei­den ruo­ka­kult­tuu­rei­den anti voi jollakin mit­ta­ril­la mitattuna olla ruis­lei­pää ja mämmiä hie­nos­tu­neem­paa, mutta samalla ne ovat kenties jämäh­tä­neem­piä omiin oppei­hin­sa. Ehkä uusien ruo­ka­la­jien hyväk­sy­mi­nen reper­tu­aa­riin on meitä vai­keam­paa.

Ruoka ja identiteetti

Tuomas Tammisto ja Katja Uusihakala. Kuva: Gennady Kurushin.

Ruoka on tärkeä osa sosi­aa­li­sia suhteita ja kult­tuu­ris­ta iden­ti­teet­tiä. Syödessään ihminen ei ainoas­taan ravitse kehoaan, vaan syö samalla niitä mie­li­ku­via, statuksia ja sosi­aa­li­sia raken­tei­ta, joita ruokaan liitetään. Tapahtumassamme puhuneet ant­ro­po­lo­git Katja Uusihakala ja Tuomas Tammisto koros­ti­vat ruoan moni­nai­sia sosi­aa­li­sia ulot­tu­vuuk­sia, kuten ruoan jakamisen mer­ki­tyk­siä ja sopivasti ravit­tu­jen kehojen lähet­tä­miä viestejä.

Taloussosiologi Taru Lindblom puo­les­taan kommentoi Nyt-liitteen jutussa sushia ja muita tuttuja ruo­kat­ren­de­jä, joissa on hänen mukaansa maun sijaan kyse sno­bis­mis­ta. “Kaikki ruo­kat­ren­dit ovat esi­merk­ke­jä sta­tus­kamp­pai­lus­ta”, hän sanoo. Sushin sisäl­lyt­tä­mi­nen lähes jokaisen aasia­lais­hen­ki­sen ravin­to­lan nou­to­pöy­tään väis­tä­mät­tä alentaa sen sosi­aa­lis­ta statusta, tehden siitä perus­kau­raa. Hyönteisruoka trendinä sen sijaan tekee vasta tuloaan, ja sen tarjoaman statuksen voisi kuvitella olevan arvokasta valuuttaa.

Statuksen vies­ti­mi­nen ruoan kautta näkyy sosi­aa­li­ses­sa mediassa, joka täyttyy valo­ku­vil­la ihmisten ruoka-annok­sis­ta. Ajan hengessä jär­jes­tim­me itsekin AntroBlogin hyön­teis­ruo­kai­lu­ta­pah­tu­mas­sa Instagram-kuva­kil­pai­lun, jonka osa­not­ta­jat aset­te­li­vat sirkkoja mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­ses­ti kitoi­hin­sa ja jakoivat valokuvia hash­ta­gil­la #ötök­kä­suus­sa. Pienen some­seu­ran­nan perus­teel­la kuvat kir­voit­ti­vat kom­ment­te­ja, joissa ihas­tel­laan ötö­kän­syö­jän rohkeutta ja ennak­ko­luu­lot­to­muut­ta. Jonkinlaista statusta on siis saatu!

Useimmat afrik­ka­lai­set, jotkut aasia­lai­set ja eri­tyi­ses­ti arabit syövät sirkkoja. Toreilla niitä on kasapäin pais­tet­tu­na ja gril­lat­tu­na. Suolattuna ne säilyvät jonkin aikaa. Niitä pakataan laivoihin ja syödään jäl­ki­ruo­ka­na ja kahvin kanssa.” (Foucher d’Obsonville, 1783. Philosophic essays on the manners of various foreign animals). Kuva: Eemi Nordström.

Ruokaan liittyvä status ei ole staat­ti­nen asia. Toisinaan mar­gi­naa­leis­sa lojuvat ruoka-aineet seilaavat suosion kes­ki­pis­tee­seen, muuttuen sta­tusar­vol­taan korkeiksi. Näin kävi esi­mer­kik­si hum­me­ril­le.

Hummeria, tuota merten hyön­teis­tä, pidettiin aikoinaan var­si­nai­se­na ros­ka­ruo­ka­na. Sitä söivät lähinnä köyhät, ja hekin häpeis­sään. Vuonna 1622 Pohjois-Amerikan Massachusettsissa, Plymouthissa plan­taa­sin kuver­nöö­ri joutui pahoit­te­le­maan uusille tulok­kail­le ruoan laatua; heillä kun oli tarjota vain hummeria. Myöhemmin samaisen osa­val­tion vel­kaor­jat nousivat huhun mukaan kapinaan ja vaativat, että heille ei syötetä hummeria enempää kuin kolmesti viikossa. Jopa toisessa maa­il­man­so­das­sa ame­rik­ka­lais­so­ti­laat mutus­te­li­vat vielä rin­ta­mal­la hummeria säi­lyk­kee­nä, joskin se oli jo muut­tu­mas­sa eliitin mur­ki­nak­si.

Topi Kairenius ja Perttu Karjalainen. Kuva: Gennady Kurushin.

Mihin yhteis­kun­nal­li­seen luokkaan hyön­teis­ruo­ka asettuu? Muodostuuko kobe-härän kaltaisia tyyriitä uniik­ki­tuot­tei­ta, jotka ovat niin täy­del­li­sek­si väi­tet­ty­jä ja har­vi­nai­sia, että vain harvat ja valitut ymmär­tä­vät niiden päälle?

AntroBlogin tapah­tu­mas­sa vie­rail­lut hyön­teis­kok­ki Topi Kairenius arveli, että hyön­teis­ruo­ka tulee olemaan pää­asias­sa tuot­tei­den näky­mät­tö­miä raaka-aineita, kuten jauhoja. Ainoastaan kuli­na­ris­tie­liit­ti syö flam­bee­rat­tu­ja jau­ho­ma­to­ja muu­ra­hais­kas­tik­keel­la.

Meksikossa näin on jo osin käynyt. Hyönteisiä myydään esi­ko­lum­bi­aa­ni­se­na ruokana, jolla on vahva natio­na­lis­ti­nen asema. San Juanin gourmet-ruo­ka­to­rin kojuissa voi maistella hienoja viinejä, juustoja ja tapaksia — ja vierestä ostaa skor­pio­ne­ja ja kova­kuo­riai­sia kovaan hintaan.

Ainetta väärässä paikassa

Missään päin maailmaa ei syödä kaikkea, mikä kelpaa ravin­nok­si ja on saa­ta­vil­la. Ruoan ja ei-ruoan välinen rajanveto perustuu siis johonkin muuhun kuin käy­tän­nöl­li­syy­teen ja ravin­toar­voi­hin.

FAO viittaa rapor­tis­saan useasti siihen, että län­ti­ses­sä maa­il­man­ku­vas­sa hyön­tei­nen on likainen tuho­hyön­tei­nen, alku­kan­tai­suu­den ja köyhyyden symboli. Jos keit­tiös­sä pörrää banaa­ni­kär­pä­siä tai vessan lattialla soke­ri­touk­kia, suurin osa meistä varmasti ajattelee niiden hävit­tä­mis­tä. Mutta ulottuuko miel­leyh­ty­mä tosiaan “alku­kan­tai­suu­teen” saakka?

Jättijauhomatoja lau­ta­sel­la. Kuva: Eemi Nordström.

Antropologi Mary Douglas tuli uskon­to­jen puh­taus­kä­si­tyk­siä ja tabuja tut­kies­saan kuu­lui­saan pää­tel­mään, jonka mukaan “lika on ainetta väärässä paikassa” ja uhkaa vir­heel­li­sel­lä sijain­nil­laan asioiden oleel­li­se­na pidettyä jär­jes­tys­tä. Soveltaen: muu­ra­hai­set ovat normaali asia piha­nur­mi­kol­la pysyes­sään, mutta keittiön kynnyksen yli mars­sies­saan niistä tulee “likaa”, joka voidaan tulkita “vaa­ral­li­sek­si”, vaikka havait­ta­vaa tai nimet­tä­vää vaaraa tai likai­suut­ta ei löytyisi.

Hyönteiset eivät Suomessa tois­tai­sek­si ole laillista ravintoa. Sääntöihin kuu­liai­ses­ti suh­tau­tu­vas­sa yhteis­kun­nas­sam­me tällä mää­ri­tel­mäl­lä ei kui­ten­kaan näytä enää olevan väliä, kun kaupasta löytyy sirkkoja sisältävä sievä mys­li­purk­ki — vaikka siinä onkin maininta “keit­tiö­so­mis­tees­ta”, jota ei ole tarkoitus syödä. Mysliainesten sekaan kauniisti ker­ros­te­tut, paahdetut sirkat ovat jo livah­ta­neet ruoaksi hah­mo­te­tun tuotteen joukkoon. Antropologi Claude Lévi-Strauss var­maan­kin sanoisi, että sirkat on paah­ta­mal­la siirretty “vaa­ral­li­ses­ta luonnosta” kult­tuu­rin piiriin, tur­val­li­sek­si ruoaksi. Ne on asetettu tun­nis­tet­ta­vaan kate­go­ri­aan, ja uudet käsitteet ank­ku­roi­tu tuttuihin koko­nai­suuk­siin. Sirkka purkissa ei enää olekaan väärässä paikassa.

Kärsimys on puoli ruokaa

Kun hyön­teis­ten kas­vat­ta­mis­ta verrataan liha­kar­jan kas­va­tuk­seen, mate­ma­tiik­ka on selvää: kus­tan­nus­te­hok­kuus on ötököiden puolella. Hyönteisistä saadaan vakuut­ta­va määrä pro­teii­ne­ja, mutta ihminen saa kas­vis­ruo­ka­va­lios­ta­kin tar­vit­se­man­sa. Miten on eettisen puolen laita? Eikö hyön­teis­ten teho­tuo­tan­to ole lihan teho­tuo­tan­toa, ja hyön­tei­set ver­rat­ta­vis­sa tutumpiin tuo­tan­toe­läi­miin?

Vegaaniruokavalion suosio kasvaa vauhdilla, ja eläinten kär­si­myk­sen vähen­tä­mi­nen on eräs sen moti­vaat­to­rei­ta. Monet vegaanit uskal­tau­tui­vat AntroBlogin tapah­tu­mas­sa mais­ta­maan sirkkaa, mutta eivät söisi niitä jatkossa yhtään mie­luum­min kuin muitakaan eläin­kun­nan tuotteita.

Hyönteissyönnin puo­les­ta­ja­pu­hu­jat käyttävät usein uti­li­ta­ris­tis­ta logiikkaa, joka asettaa puntariin hyödyt ja haitat. Se korostaa hyön­teis­tuo­tan­non aiheut­ta­man kär­si­myk­sen suh­teel­lis­ta vähyyttä ver­rat­tu­na liha­kar­ja­teol­li­suu­des­ta syntyvään kär­si­myk­seen. Miten objek­tii­vi­ses­ti todentaa kär­si­myk­sen asteita? Kärsiikö sirkka vähemmän kuin lehmä, ja tunteeko se kipua? Jos tuntee ja sen kärsimys on ver­rat­ta­vis­sa muihin tuo­tan­toe­läi­miin, hyön­teis­teol­li­suus olisi loo­gi­ses­ti mie­le­tön­tä touhua — valtavat määrät hyön­tei­siä tulisi kärsimään teol­li­ses­sa ruo­an­tuo­tan­nos­sa nisäk­käi­den määrään nähden.

Kun koh­te­lem­me eläimiä omai­suu­te­na, asetamme ne eri­lai­siin moraa­li­hie­rar­kioi­hin. Pidämme oikeu­te­tum­pa­na tappaa pieni hiiri kuin norsu, eikä kova­kuo­riai­sen tal­lo­mi­nen kuunaan ole aiheut­ta­nut saman­lais­ta vas­tus­tus­ta kuin sim­pans­sin tap­pa­mi­nen. Jos kuitenkin oletetaan näiden olentojen kärsivän sub­jek­tii­vis­ta kipua ja osoit­ta­van jon­kin­lais­ta tahtoa elää, on lähes mah­do­ton­ta muodostaa mer­ki­tyk­sel­li­nen asteikko, joka kertoisi meille, mikä eläin on oikeu­te­tum­paa tappaa kuin toinen. Eläinten käyttö omai­suu­te­na olettaa ihmisen myös moraa­li­ses­ti yli­ver­tai­sek­si olennoksi, jolla on oikeus läh­tö­koh­tai­ses­ti hyödyntää muita eläimiä. Mutta missä menee maaginen raja, jonka tuolla puolen olento kärsii tarpeeksi vähän, jotta sen voi huoletta tappaa ja syödä?

Saatamme päätyä loogiseen umpi­ku­jaan poh­ti­mal­la hyön­tei­sen kär­si­mys­tä ja oikeutta elämään; tappaahan jokainen meistä vuo­sit­tain satoja hyttysiä, kärpäsiä ja muita eliöitä. Ehkä kär­si­myk­sen mini­moin­ti on riittävä päämäärä?

Saksalaiset sotilaat Italiassa syövät pais­tet­tu­ja silk­ki­ma­to­ja tois­tu­mi­seen ja ilmi­sel­väs­ti niistä nauttien.” (Ulysse Aldovandi, 1602. De Animalibus Insectis Libri Septem). Kuva: Eemi Nordström.

Miltä tuntuu sirkka suussa?

Pyysimme tapah­tu­mas­sam­me yleisöä kir­joit­ta­maan ylös, miltä ötökkä suussa tuntui ja mitä mie­li­ku­via se herätti. Monet pohtivat tuttuja ruokia — rapeaa pais­tet­tua kalaa tai jotakin päh­ki­näis­tä. Toinen mie­li­ku­vien kategoria oli omat tun­te­muk­set, joihin mahtui niin häm­men­nys­tä, yökötystä kuin hel­po­tus­ta­kin.

Kolmas selkeä luokka oli hyön­teis­ten ruu­miin­osat, eri­tyi­ses­ti jalat ja tun­to­sar­vet. Jalat tulivat esiin myös kes­kus­te­luis­sa osal­lis­tu­jien kanssa. Ne koettiin kysee­na­lai­se­na asiana sirkassa, ja niitä ei haluttu mie­lel­lään laittaa suuhun. Miksi? Syömmehän jalkoja jat­ku­vas­ti.

Hyönteisiin liittyvää inhoa seli­te­tään joskus sillä, että ne ovat meihin nähden niin erilaisia, vie­rau­des­saan pelot­ta­via. Jauhomato tai sirkka onkin meistä tak­so­no­mi­ses­ti porsasta kauempana. Ei kui­ten­kaan ole totta, että söisimme mie­luum­min itseämme kate­go­ri­ses­ti lähempänä olevia eläimiä. Osa eläimistä luo­ki­tel­laan kaik­kial­la ravin­nok­si, osa kump­pa­neik­si, osa vieraiksi ja jopa vihol­li­sik­si. Tämä luo­kit­te­lu ei ole seurausta mistään “luon­nol­li­ses­ta” saman­kal­tai­suu­des­ta ihmisten ja tiettyjen muiden eläinten välillä.

Kuva: Eemi Nordström.

Hämähäkki, kuten melkein mikä tahansa eläin, voi olla kauhistus, ruokaa tai lemmikki. Vaikka hyön­tei­nen voi olla likainen tai vaa­ral­li­nen, sen tuote saattaa olla puhdas ja ylellinen. Näin on vaikkapa hunajan ja silkin kohdalla. Hyönteiset eivät muodosta yhte­näis­tä ryhmää, ja eri ötököihin liittyy erilaisia mie­li­ku­via. Perhonen on kaunis ja runol­li­nen olento, lep­pä­kert­tu satu­ku­vas­ton kiltti ja ystä­väl­li­nen perus­hah­mo. Skorpioni miel­le­tään harvoin kivaksi otukseksi. Eri puolilla maailmaa hyön­tei­siä on iät ja ajat käytetty moni­puo­li­ses­ti: ne ovat toimineet koris­tei­na, lääkkeinä ja viihteenä, kuten Kiinan laulavat sirkat häkeis­sään. Myös Itä-Euroopassa perhosia käytetään koristeen lailla vapaut­ta­mal­la niitä ilmaan häissä. Hyönteisen hyväk­syt­tä­vä paikka on siis hyvin kon­teks­ti­riip­pu­vai­nen, ja juuri nyt se on muu­tok­ses­sa.

Antropologinen hyön­tei­sa­te­ria oli osa Allegra Lab Hki:n Akateeminen vartti ‑viikkoa. Kuva: Gennady Kurushin.

Kenties ajan kanssa voimme ylittää inhomme hyön­teis­ten syömistä kohtaan ja hyväksyä ne osaksi ruo­ka­va­lio­tam­me, tajuta ettei niissä ole mitään kam­mot­ta­vaa, ja että ne voisivat jopa tarjota meille miel­lyt­tä­viä koke­muk­sia. Ranskassa olemme jo tottuneet syömään sam­ma­koi­ta, käärmeitä, liskoja, äyriäisiä ja ostereita.”

(René Antoine Ferchault de Réaumur, 1737, Mémoires pour server à l’Histoire des Insectes)

Kiitämme AntroBlogin tapahtumassa puhuneita henkilöitä:

Akatemiatutkija, ant­ro­po­lo­gi Katja Uusihakala, jonka yhdessä Matti Eräsaaren kanssa toi­mit­ta­ma kirja Ruoan kulttuuri — ant­ro­po­lo­gi­sia näkö­kul­mia ruoan tut­ki­muk­seen ilmestyi vuonna 2016. Antropologi Tuomas Tammisto, joka väi­tös­kir­jan­sa val­mis­te­lun ohella kirjoitti artik­ke­lin myös kyseiseen kirjaan. Hyönteiskokki Topi Kairenius, joka kir­joit­taa paraikaa ruo­ka­hyön­tei­sis­tä keit­to­kir­jaa ja opastaa myös villien hyön­teis­ten poi­mi­mi­seen ja niiden her­kul­li­seen hyö­dyn­tä­mi­seen. Perttu Karjalainen, espoo­lai­sen EntoCube ‑hyön­teis­kas­vat­ta­mon toi­mi­tus­joh­ta­ja, joka tähtää aina Marsin val­loi­tuk­seen asti.

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala
  • Artikkelikuva: Eemi Nordström
  1. Elisa Aaltola (toim.), 2013. Johdatus eläin­fi­lo­so­fi­aan.
  2. Pierre Bourdieu, 1984. Distinction, A Social Critique of the Judgement of Taste.
  3. Mary Douglas, 2000. Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajan­ve­don analyysi.
  4. Lena Huldén, 2015. Minikarjaa.
  5. Katja Uusihakala ja Matti Eräsaari (toim.), 2016. Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkö­kul­mia ruoan tut­ki­muk­seen.
  6. Heikki Lehikoinen, 2009. Ole siviä sikanen. Suomalaisia eläi­nus­ko­muk­sia.
  7. Edible Insects — Future prospects for food and feed security. FAO:n raportti 2013.
  8. Ask Entomologists: Why don’t we eat bugs in Western culture?
  9. Entomophagy Anthropology
  10. Scientific American: What’s stopping us from eating insects?
  11. Pacific Standard: How Lobster Got Fancy
  12. Gourmet: Consider the Lobster

Artikkelin kir­joit­ta­mi­sen jälkeen hyön­teis­ruo­kai­lua koskevat säädökset Suomessa ovat muut­tu­neet, ja lisää tietoa hyön­teis­ten ravin­nok­si kas­vat­ta­mi­sen eko­lo­gi­suu­des­ta ja kus­tan­nus­te­hok­kuu­des­ta saadaan jat­ku­vas­ti.

Kirjoittajat

Bruno Gronow, VTK, on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Brunon erityinen kiinnostuksen kohde on kulttuuriperintöämme vaalivien instituutioiden tarkasteleminen antropologin silmin. Hänellä on työn alla Suomen erikoismuseoita käsittelevä tietokirja sekä etnografinen analyysi pro gradu -tutkielman muodossa samasta aiheesta.


Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Karibianmeren saarille saapuneet espanjalaiset valloittajat pyrkivät selvittämään 1500-luvun alussa, onko paikallisilla sielua. Kysymys oli keskeinen löytöretkien kannalta, sillä vain ihmisiä joilla on sielu, voidaan käännyttää kristinuskoon. Saarten paikallisia asukkaita taas kiinnosti tutkia valloittajien ruumiita. He hukuttivat saapuneita ja tarkkailivat, mätänevätkö kehot kuoleman jälkeen.

Yhdysvaltojen ja Suomen presidentit pitivät Valkoisessa talossa lehdistötilaisuuden. Tapahtumassa juhlistettiin sitä, että on kulunut 100 vuotta siitä kun USA tunnusti Suomen itsenäisyyden eli suvereniteetin: yksinoikeuden hallita omaa aluettaan. Tilaisuus kääntyi kuitenkin isäntämaan sisäpolitiikan kiistoihin tavalla, joka kiinnitti huomiota itse USA:n suvereniteetin ongelmiin.