Hernekeitto, ruisleipä ja sirkka

Hyönteissyönti sai nostetta vuonna 2013, kun YK:n alainen FAO (Food and Agriculture Organization of the United Nations) julkaisi raportin Edible Insects — Future prospects for food and feed security. Se on huo­lel­li­nen selonteko, joka tarjoaa ins­pi­roi­via rat­kai­su­ja maailman ruo­kaon­gel­maan ja jat­ku­vas­ti akuu­tim­mik­si muut­tu­viin, ruoan tuo­tan­to­ta­lou­teen sitou­tu­viin ympäristökysymyksiin. 

Raportti käsit­te­lee myös hyön­teis­syön­nin kult­tuu­ri­sia puolia. Ruoan ant­ro­po­lo­gi­aa siitä ei kui­ten­kaan löydy. AntroBlogi järjesti tam­mi­kuus­sa 2017 tapah­tu­man, joka toi yhteen hyön­teis­ruo­kai­lun ammat­ti­lai­sia, ruoan tut­ki­muk­seen pereh­ty­nei­tä ant­ro­po­lo­ge­ja sekä talon täydeltä uteliasta yleisöä, joka pääsi mais­te­le­maan koti­mai­sia hei­nä­sirk­ko­ja. Esittelemme tässä kolum­nis­sa tapah­tu­mas­sa herän­nei­tä pohdintoja.

Katso myös video­koos­te tapahtumasta!

Hyönteissyöjien maailma

Puolessa maailman maista syödään hyön­tei­siä, jotka muo­dos­ta­vat monin paikoin mer­kit­tä­vän osan perin­teis­tä ruo­ka­va­lio­ta. Tapa on kuitenkin vieras paitsi Euroopassa, myös meiltä vai­kut­tei­ta saaneissa kult­tuu­reis­sa. Miksi? 

Löytöretkien ja niitä seu­ran­neen kolo­nia­lis­min aikana euroop­pa­lai­set kylvivät kult­tuu­rei­taan kaik­kial­le maailmaan. Mukana kulki asenne, jossa hyön­teis­syön­tiä kat­sot­tiin nenän­vart­ta pitkin. Eurooppalainen kulttuuri-impe­ria­lis­mi onkin näytellyt osaa siinä, ettei hyön­teis­ten laa­ja­mit­tai­nen teollinen kas­vat­ta­mi­nen ravin­nok­si ole kehit­ty­nyt alueilla, joilla ruo­ka­kult­tuu­ri koto­pe­räi­ses­ti olisi voinut tukea tällaista kehitystä. 

Tutkimusten mukaan esi­mer­kik­si noin 25 – 50 %:lla Amerikan alku­pe­räis­kan­sois­ta oli esi­ko­lum­bi­aa­ni­se­na aikana hyön­teis­syön­nin perin­tei­tä. Amerikan val­loit­ta­jat pitivät tapaa alku­kan­tai­se­na ja vas­ten­mie­li­se­nä, ja pyrkivät kitkemään sen. Samoin kävi Saharan ete­lä­puo­li­ses­sa Afrikassa, jossa euroop­pa­lais­ten pyr­ki­myk­se­nä oli pai­kal­lis­ten sivis­tä­mi­nen ja moder­ni­soin­ti. Hyönteissyönti on tällaisen kult­tuu­ri­sen tukah­dut­ta­mi­sen seu­rauk­se­na lähes kadonnut Kanadasta ja USA:sta, ja osoittaa hii­pu­mi­sen merkkejä län­ti­ses­sä Afrikassa.

Arabian ja Libyan nomadit ottavat sirk­ka­par­vet vastaan ilolla. He keittävät ja syövät niitä, ripus­ta­vat aurinkoon kuivumaan ja jauhavat jauhoksi.” (Leo Africanus, 1550). Kuva: Eemi Nordström.

Malilla sijait­se­va Sanambele on usein sitee­rat­tu esimerkki tästä kehi­tyk­ses­tä. Perinteisesti Sanambelen lapset pyy­dys­ti­vät kylän pelloilla eläviä sirkkoja väli­pa­lak­si. Kun pellot val­jas­tet­tiin puuvillan viljelyyn, asian­tun­ti­jat neuvoivat myr­kyt­tä­mään ne tuho­hyön­tei­siä vastaan. Myrkkyjä pelkäävät äidit kielsivät lapsiaan enää kerää­mäs­tä sirkkoja. Ne olivat kuitenkin tärkeä osa lasten ruo­ka­va­lio­ta, jossa pro­teii­nin­saan­ti oli jo valmiiksi liian vähäistä. Sirkkojen pois­tu­mi­nen lau­ta­sel­ta vain pahensi asiaa.

Sirkka maistuu suomalaiselle

Suomalaiset ovat ötököiden suhteen ennak­ko­luu­lot­to­mia. Turun yli­opis­ton toteut­ta­man kyselyn mukaan jopa 70 % suo­ma­lai­sis­ta on kiin­nos­tu­nut hyön­teis­ruo­as­ta. Puolet vas­tan­neis­ta ostaisi hyön­teis­ruo­kaa, jos sitä saisi ruo­ka­kau­pois­ta. Joka kolmas on jo maistanut. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin asti, ja enää alle 40 % raportoi kiin­nos­tus­ta. Tšekeissä osuus on 30 ja Saksassa vain 25 prosenttia. 

Tapahtumassamme tehdyn kyselyn tulokset viit­taa­vat samaan. Vastanneista jokainen uskal­tau­tui mais­ta­maan hyön­tei­siä, ja kaikki rapor­toi­vat kiin­nos­tus­ta uutta kokemusta ja tule­vai­suu­den trendiä kohtaan. Kaikki myös arvioivat makua posi­tii­vi­ses­ti, osa selvästi yllättyneinä.

Hyönteissyönti kiinnosti: talo oli täynnä! Kuva: Gennady Kurushin.

Miksi suo­ma­lai­nen on näin ennak­ko­luu­lo­ton? Antropologi Julie Lesnikin mukaan hyön­tei­siä ryhtyy lännessä toden­nä­köi­sim­min syömään ihminen, jonka kohdalla ainakin kaksi seu­raa­vas­ta kolmesta ehdosta täyttyy:

  1. Hän on seik­kai­lul­li­nen syöjä, valmis mais­ta­maan muiden kult­tuu­rei­den ruokia.
  2. Hän ei syö paljon tai lainkaan lihaa — olivat syyt sitten eettiset tai taloudelliset.
  3. Hän valitsee ruokansa ympä­ris­tö­vai­ku­tuk­set huomioon ottaen.

Vaikka meillä ei ole var­si­nai­sia hyön­teis­syön­nin perin­tei­tä, on ötököitä aikojen saatossa eksynyt lau­ta­sil­lem­me. Vielä jokin aika sitten tuvista saattoi tavata tupa­sirk­ko­ja, joita eleli savu­pirt­tien nurkissa. Nämä pyräh­ti­vät aika ajoin vel­li­lau­ta­sel­le, josta “kova­luon­toi­nen mies” ne muun ruoan seassa nieli. Hyönteisruoalla ei kui­ten­kaan vaikuta olevan kate­go­ris­ta paikkaa kog­ni­tii­vi­sis­sa raken­teis­sam­me; tupa­sir­kat ja lau­ta­sel­le eksyneet russakat eli torakat eivät olleet toi­vot­tu­ja lisukkeita. 

Kun hyön­teis­ruo­ka saapuu kaup­poi­hin, voimme sisäl­lyt­tää sen melko puhtaalta pöydältä vielä kehit­ty­vään suo­ma­lai­seen resep­ti­kir­jas­toom­me. Vasta tänä vuonna saimme esi­mer­kik­si valittua itsel­lem­me kan­sal­lis­ruo­an, joksi tuli äänes­tyk­sen myötä ruisleipä. Vanhojen, vakiin­tu­nei­den ruo­ka­kult­tuu­rei­den anti voi jollakin mit­ta­ril­la mitattuna olla ruis­lei­pää ja mämmiä hie­nos­tu­neem­paa, mutta samalla ne ovat kenties jämäh­tä­neem­piä omiin oppei­hin­sa. Ehkä uusien ruo­ka­la­jien hyväk­sy­mi­nen reper­tu­aa­riin on meitä vaikeampaa. 

Ruoka ja identiteetti

Tuomas Tammisto ja Katja Uusihakala. Kuva: Gennady Kurushin.

Ruoka on tärkeä osa sosi­aa­li­sia suhteita ja kult­tuu­ris­ta iden­ti­teet­tiä. Syödessään ihminen ei ainoas­taan ravitse kehoaan, vaan syö samalla niitä mie­li­ku­via, statuksia ja sosi­aa­li­sia raken­tei­ta, joita ruokaan liitetään. Tapahtumassamme puhuneet ant­ro­po­lo­git Katja Uusihakala ja Tuomas Tammisto koros­ti­vat ruoan moni­nai­sia sosi­aa­li­sia ulot­tu­vuuk­sia, kuten ruoan jakamisen mer­ki­tyk­siä ja sopivasti ravit­tu­jen kehojen lähet­tä­miä viestejä.

Taloussosiologi Taru Lindblom puo­les­taan kommentoi Nyt-liitteen jutussa sushia ja muita tuttuja ruo­kat­ren­de­jä, joissa on hänen mukaansa maun sijaan kyse sno­bis­mis­ta. “Kaikki ruo­kat­ren­dit ovat esi­merk­ke­jä sta­tus­kamp­pai­lus­ta”, hän sanoo. Sushin sisäl­lyt­tä­mi­nen lähes jokaisen aasia­lais­hen­ki­sen ravin­to­lan nou­to­pöy­tään väis­tä­mät­tä alentaa sen sosi­aa­lis­ta statusta, tehden siitä perus­kau­raa. Hyönteisruoka trendinä sen sijaan tekee vasta tuloaan, ja sen tarjoaman statuksen voisi kuvitella olevan arvokasta valuuttaa. 

Statuksen vies­ti­mi­nen ruoan kautta näkyy sosi­aa­li­ses­sa mediassa, joka täyttyy valo­ku­vil­la ihmisten ruoka-annok­sis­ta. Ajan hengessä jär­jes­tim­me itsekin AntroBlogin hyön­teis­ruo­kai­lu­ta­pah­tu­mas­sa Instagram-kuva­kil­pai­lun, jonka osa­not­ta­jat aset­te­li­vat sirkkoja mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­ses­ti kitoi­hin­sa ja jakoivat valokuvia hash­ta­gil­la #ötök­kä­suus­sa. Pienen some­seu­ran­nan perus­teel­la kuvat kir­voit­ti­vat kom­ment­te­ja, joissa ihas­tel­laan ötö­kän­syö­jän rohkeutta ja ennak­ko­luu­lot­to­muut­ta. Jonkinlaista statusta on siis saatu!

Useimmat afrik­ka­lai­set, jotkut aasia­lai­set ja eri­tyi­ses­ti arabit syövät sirkkoja. Toreilla niitä on kasapäin pais­tet­tu­na ja gril­lat­tu­na. Suolattuna ne säilyvät jonkin aikaa. Niitä pakataan laivoihin ja syödään jäl­ki­ruo­ka­na ja kahvin kanssa.” (Foucher d’Obsonville, 1783. Philosophic essays on the manners of various foreign animals). Kuva: Eemi Nordström.

Ruokaan liittyvä status ei ole staat­ti­nen asia. Toisinaan mar­gi­naa­leis­sa lojuvat ruoka-aineet seilaavat suosion kes­ki­pis­tee­seen, muuttuen sta­tusar­vol­taan korkeiksi. Näin kävi esi­mer­kik­si hummerille.

Hummeria, tuota merten hyön­teis­tä, pidettiin aikoinaan var­si­nai­se­na ros­ka­ruo­ka­na. Sitä söivät lähinnä köyhät, ja hekin häpeis­sään. Vuonna 1622 Pohjois-Amerikan Massachusettsissa, Plymouthissa plan­taa­sin kuver­nöö­ri joutui pahoit­te­le­maan uusille tulok­kail­le ruoan laatua; heillä kun oli tarjota vain hummeria. Myöhemmin samaisen osa­val­tion vel­kaor­jat nousivat huhun mukaan kapinaan ja vaativat, että heille ei syötetä hummeria enempää kuin kolmesti viikossa. Jopa toisessa maa­il­man­so­das­sa ame­rik­ka­lais­so­ti­laat mutus­te­li­vat vielä rin­ta­mal­la hummeria säi­lyk­kee­nä, joskin se oli jo muut­tu­mas­sa eliitin murkinaksi.

Topi Kairenius ja Perttu Karjalainen. Kuva: Gennady Kurushin.

Mihin yhteis­kun­nal­li­seen luokkaan hyön­teis­ruo­ka asettuu? Muodostuuko kobe-härän kaltaisia tyyriitä uniik­ki­tuot­tei­ta, jotka ovat niin täy­del­li­sek­si väi­tet­ty­jä ja har­vi­nai­sia, että vain harvat ja valitut ymmär­tä­vät niiden päälle? 

AntroBlogin tapah­tu­mas­sa vie­rail­lut hyön­teis­kok­ki Topi Kairenius arveli, että hyön­teis­ruo­ka tulee olemaan pää­asias­sa tuot­tei­den näky­mät­tö­miä raaka-aineita, kuten jauhoja. Ainoastaan kuli­na­ris­tie­liit­ti syö flam­bee­rat­tu­ja jau­ho­ma­to­ja muurahaiskastikkeella. 

Meksikossa näin on jo osin käynyt. Hyönteisiä myydään esi­ko­lum­bi­aa­ni­se­na ruokana, jolla on vahva natio­na­lis­ti­nen asema. San Juanin gourmet-ruo­ka­to­rin kojuissa voi maistella hienoja viinejä, juustoja ja tapaksia — ja vierestä ostaa skor­pio­ne­ja ja kova­kuo­riai­sia kovaan hintaan.

Ainetta väärässä paikassa

Missään päin maailmaa ei syödä kaikkea, mikä kelpaa ravin­nok­si ja on saa­ta­vil­la. Ruoan ja ei-ruoan välinen rajanveto perustuu siis johonkin muuhun kuin käy­tän­nöl­li­syy­teen ja ravintoarvoihin.

FAO viittaa rapor­tis­saan useasti siihen, että län­ti­ses­sä maa­il­man­ku­vas­sa hyön­tei­nen on likainen tuho­hyön­tei­nen, alku­kan­tai­suu­den ja köyhyyden symboli. Jos keit­tiös­sä pörrää banaa­ni­kär­pä­siä tai vessan lattialla soke­ri­touk­kia, suurin osa meistä varmasti ajattelee niiden hävit­tä­mis­tä. Mutta ulottuuko miel­leyh­ty­mä tosiaan “alku­kan­tai­suu­teen” saakka?

Jättijauhomatoja lau­ta­sel­la. Kuva: Eemi Nordström.

Antropologi Mary Douglas tuli uskon­to­jen puh­taus­kä­si­tyk­siä ja tabuja tut­kies­saan kuu­lui­saan pää­tel­mään, jonka mukaan “lika on ainetta väärässä paikassa” ja uhkaa vir­heel­li­sel­lä sijain­nil­laan asioiden oleel­li­se­na pidettyä jär­jes­tys­tä. Soveltaen: muu­ra­hai­set ovat normaali asia piha­nur­mi­kol­la pysyes­sään, mutta keittiön kynnyksen yli mars­sies­saan niistä tulee “likaa”, joka voidaan tulkita “vaa­ral­li­sek­si”, vaikka havait­ta­vaa tai nimet­tä­vää vaaraa tai likai­suut­ta ei löytyisi. 

Hyönteiset eivät Suomessa tois­tai­sek­si ole laillista ravintoa. Sääntöihin kuu­liai­ses­ti suh­tau­tu­vas­sa yhteis­kun­nas­sam­me tällä mää­ri­tel­mäl­lä ei kui­ten­kaan näytä enää olevan väliä, kun kaupasta löytyy sirkkoja sisältävä sievä mys­li­purk­ki — vaikka siinä onkin maininta “keit­tiö­so­mis­tees­ta”, jota ei ole tarkoitus syödä. Mysliainesten sekaan kauniisti ker­ros­te­tut, paahdetut sirkat ovat jo livah­ta­neet ruoaksi hah­mo­te­tun tuotteen joukkoon. Antropologi Claude Lévi-Strauss var­maan­kin sanoisi, että sirkat on paah­ta­mal­la siirretty “vaa­ral­li­ses­ta luonnosta” kult­tuu­rin piiriin, tur­val­li­sek­si ruoaksi. Ne on asetettu tun­nis­tet­ta­vaan kate­go­ri­aan, ja uudet käsitteet ank­ku­roi­tu tuttuihin koko­nai­suuk­siin. Sirkka purkissa ei enää olekaan väärässä paikassa. 

Kärsimys on puoli ruokaa

Kun hyön­teis­ten kas­vat­ta­mis­ta verrataan liha­kar­jan kas­va­tuk­seen, mate­ma­tiik­ka on selvää: kus­tan­nus­te­hok­kuus on ötököiden puolella. Hyönteisistä saadaan vakuut­ta­va määrä pro­teii­ne­ja, mutta ihminen saa kas­vis­ruo­ka­va­lios­ta­kin tar­vit­se­man­sa. Miten on eettisen puolen laita? Eikö hyön­teis­ten teho­tuo­tan­to ole lihan teho­tuo­tan­toa, ja hyön­tei­set ver­rat­ta­vis­sa tutumpiin tuotantoeläimiin? 

Vegaaniruokavalion suosio kasvaa vauhdilla, ja eläinten kär­si­myk­sen vähen­tä­mi­nen on eräs sen moti­vaat­to­rei­ta. Monet vegaanit uskal­tau­tui­vat AntroBlogin tapah­tu­mas­sa mais­ta­maan sirkkaa, mutta eivät söisi niitä jatkossa yhtään mie­luum­min kuin muitakaan eläin­kun­nan tuotteita.

Hyönteissyönnin puo­les­ta­ja­pu­hu­jat käyttävät usein uti­li­ta­ris­tis­ta logiikkaa, joka asettaa puntariin hyödyt ja haitat. Se korostaa hyön­teis­tuo­tan­non aiheut­ta­man kär­si­myk­sen suh­teel­lis­ta vähyyttä ver­rat­tu­na liha­kar­ja­teol­li­suu­des­ta syntyvään kär­si­myk­seen. Miten objek­tii­vi­ses­ti todentaa kär­si­myk­sen asteita? Kärsiikö sirkka vähemmän kuin lehmä, ja tunteeko se kipua? Jos tuntee ja sen kärsimys on ver­rat­ta­vis­sa muihin tuo­tan­toe­läi­miin, hyön­teis­teol­li­suus olisi loo­gi­ses­ti mie­le­tön­tä touhua — valtavat määrät hyön­tei­siä tulisi kärsimään teol­li­ses­sa ruo­an­tuo­tan­nos­sa nisäk­käi­den määrään nähden. 

Kun koh­te­lem­me eläimiä omai­suu­te­na, asetamme ne eri­lai­siin moraa­li­hie­rar­kioi­hin. Pidämme oikeu­te­tum­pa­na tappaa pieni hiiri kuin norsu, eikä kova­kuo­riai­sen tal­lo­mi­nen kuunaan ole aiheut­ta­nut saman­lais­ta vas­tus­tus­ta kuin sim­pans­sin tap­pa­mi­nen. Jos kuitenkin oletetaan näiden olentojen kärsivän sub­jek­tii­vis­ta kipua ja osoit­ta­van jon­kin­lais­ta tahtoa elää, on lähes mah­do­ton­ta muodostaa mer­ki­tyk­sel­li­nen asteikko, joka kertoisi meille, mikä eläin on oikeu­te­tum­paa tappaa kuin toinen. Eläinten käyttö omai­suu­te­na olettaa ihmisen myös moraa­li­ses­ti yli­ver­tai­sek­si olennoksi, jolla on oikeus läh­tö­koh­tai­ses­ti hyödyntää muita eläimiä. Mutta missä menee maaginen raja, jonka tuolla puolen olento kärsii tarpeeksi vähän, jotta sen voi huoletta tappaa ja syödä? 

Saatamme päätyä loogiseen umpi­ku­jaan poh­ti­mal­la hyön­tei­sen kär­si­mys­tä ja oikeutta elämään; tappaahan jokainen meistä vuo­sit­tain satoja hyttysiä, kärpäsiä ja muita eliöitä. Ehkä kär­si­myk­sen mini­moin­ti on riittävä päämäärä?

Saksalaiset sotilaat Italiassa syövät pais­tet­tu­ja silk­ki­ma­to­ja tois­tu­mi­seen ja ilmi­sel­väs­ti niistä nauttien.” (Ulysse Aldovandi, 1602. De Animalibus Insectis Libri Septem). Kuva: Eemi Nordström.

Miltä tuntuu sirkka suussa?

Pyysimme tapah­tu­mas­sam­me yleisöä kir­joit­ta­maan ylös, miltä ötökkä suussa tuntui ja mitä mie­li­ku­via se herätti. Monet pohtivat tuttuja ruokia — rapeaa pais­tet­tua kalaa tai jotakin päh­ki­näis­tä. Toinen mie­li­ku­vien kategoria oli omat tun­te­muk­set, joihin mahtui niin häm­men­nys­tä, yökötystä kuin helpotustakin. 

Kolmas selkeä luokka oli hyön­teis­ten ruu­miin­osat, eri­tyi­ses­ti jalat ja tun­to­sar­vet. Jalat tulivat esiin myös kes­kus­te­luis­sa osal­lis­tu­jien kanssa. Ne koettiin kysee­na­lai­se­na asiana sirkassa, ja niitä ei haluttu mie­lel­lään laittaa suuhun. Miksi? Syömmehän jalkoja jatkuvasti. 

Hyönteisiin liittyvää inhoa seli­te­tään joskus sillä, että ne ovat meihin nähden niin erilaisia, vie­rau­des­saan pelot­ta­via. Jauhomato tai sirkka onkin meistä tak­so­no­mi­ses­ti porsasta kauempana. Ei kui­ten­kaan ole totta, että söisimme mie­luum­min itseämme kate­go­ri­ses­ti lähempänä olevia eläimiä. Osa eläimistä luo­ki­tel­laan kaik­kial­la ravin­nok­si, osa kump­pa­neik­si, osa vieraiksi ja jopa vihol­li­sik­si. Tämä luo­kit­te­lu ei ole seurausta mistään “luon­nol­li­ses­ta” saman­kal­tai­suu­des­ta ihmisten ja tiettyjen muiden eläinten välillä.

Kuva: Eemi Nordström.

Hämähäkki, kuten melkein mikä tahansa eläin, voi olla kauhistus, ruokaa tai lemmikki. Vaikka hyön­tei­nen voi olla likainen tai vaa­ral­li­nen, sen tuote saattaa olla puhdas ja ylellinen. Näin on vaikkapa hunajan ja silkin kohdalla. Hyönteiset eivät muodosta yhte­näis­tä ryhmää, ja eri ötököihin liittyy erilaisia mie­li­ku­via. Perhonen on kaunis ja runol­li­nen olento, lep­pä­kert­tu satu­ku­vas­ton kiltti ja ystä­väl­li­nen perus­hah­mo. Skorpioni miel­le­tään harvoin kivaksi otukseksi. Eri puolilla maailmaa hyön­tei­siä on iät ja ajat käytetty moni­puo­li­ses­ti: ne ovat toimineet koris­tei­na, lääkkeinä ja viihteenä, kuten Kiinan laulavat sirkat häkeis­sään. Myös Itä-Euroopassa perhosia käytetään koristeen lailla vapaut­ta­mal­la niitä ilmaan häissä. Hyönteisen hyväk­syt­tä­vä paikka on siis hyvin kon­teks­ti­riip­pu­vai­nen, ja juuri nyt se on muutoksessa.

Antropologinen hyön­tei­sa­te­ria oli osa Allegra Lab Hki:n Akateeminen vartti ‑viikkoa. Kuva: Gennady Kurushin.

Kenties ajan kanssa voimme ylittää inhomme hyön­teis­ten syömistä kohtaan ja hyväksyä ne osaksi ruo­ka­va­lio­tam­me, tajuta ettei niissä ole mitään kam­mot­ta­vaa, ja että ne voisivat jopa tarjota meille miel­lyt­tä­viä koke­muk­sia. Ranskassa olemme jo tottuneet syömään sam­ma­koi­ta, käärmeitä, liskoja, äyriäisiä ja ostereita.” 

(René Antoine Ferchault de Réaumur, 1737, Mémoires pour server à l’Histoire des Insectes)

Kiitämme AntroBlogin tapahtumassa puhuneita henkilöitä:

Akatemiatutkija, ant­ro­po­lo­gi Katja Uusihakala, jonka yhdessä Matti Eräsaaren kanssa toi­mit­ta­ma kirja Ruoan kulttuuri — ant­ro­po­lo­gi­sia näkö­kul­mia ruoan tut­ki­muk­seen ilmestyi vuonna 2016. Antropologi Tuomas Tammisto, joka väi­tös­kir­jan­sa val­mis­te­lun ohella kirjoitti artik­ke­lin myös kyseiseen kirjaan. Hyönteiskokki Topi Kairenius, joka kir­joit­taa paraikaa ruo­ka­hyön­tei­sis­tä keit­to­kir­jaa ja opastaa myös villien hyön­teis­ten poi­mi­mi­seen ja niiden her­kul­li­seen hyö­dyn­tä­mi­seen. Perttu Karjalainen, espoo­lai­sen EntoCube ‑hyön­teis­kas­vat­ta­mon toi­mi­tus­joh­ta­ja, joka tähtää aina Marsin val­loi­tuk­seen asti.

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala
  • Artikkelikuva: Eemi Nordström
  1. Elisa Aaltola (toim.), 2013. Johdatus eläinfilosofiaan.
  2. Pierre Bourdieu, 1984. Distinction, A Social Critique of the Judgement of Taste.
  3. Mary Douglas, 2000. Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajan­ve­don analyysi.
  4. Lena Huldén, 2015. Minikarjaa. 
  5. Katja Uusihakala ja Matti Eräsaari (toim.), 2016. Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkö­kul­mia ruoan tutkimukseen. 
  6. Heikki Lehikoinen, 2009. Ole siviä sikanen. Suomalaisia eläinuskomuksia.
  7. Edible Insects — Future prospects for food and feed security. FAO:n raportti 2013. 
  8. Ask Entomologists: Why don’t we eat bugs in Western culture? 
  9. Entomophagy Anthropology
  10. Scientific American: What’s stopping us from eating insects? 
  11. Pacific Standard: How Lobster Got Fancy
  12. Gourmet: Consider the Lobster

Artikkelin kir­joit­ta­mi­sen jälkeen hyön­teis­ruo­kai­lua koskevat säädökset Suomessa ovat muut­tu­neet, ja lisää tietoa hyön­teis­ten ravin­nok­si kas­vat­ta­mi­sen eko­lo­gi­suu­des­ta ja kus­tan­nus­te­hok­kuu­des­ta saadaan jatkuvasti.

Kirjoittajat

Bruno Gronow, VTK, on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Brunon erityinen kiinnostuksen kohde on kulttuuriperintöämme vaalivien instituutioiden tarkasteleminen antropologin silmin. Hänellä on työn alla Suomen erikoismuseoita käsittelevä tietokirja sekä etnografinen analyysi pro gradu -tutkielman muodossa samasta aiheesta.


Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: