Miten lapsuutta suojellaan? Tiistaina 18.4. Arman Pohjantähden alla -jaksossa tutustuttiin lastensuojelun monimutkaiseen todellisuuteen. Lastensuojelun kenttä on pirstaleinen, ja yhden lapsen tai nuoren elämästä päättämisessä voi olla mukana suuri määrä toimijoita.
Lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä, sanotaan. Meidän yhteiskunnassamme tätä kylää edustaa joukko erilaisia sosiaalipalveluita, järjestöjä ja virastoja. Yhteisöllisemmistä kulttuureista tutut laajennetut perheyhteisöt ja tiiviit sosiaaliset turvaverkostot loistavat poissaolollaan, mutta niiden tilalla on hyvinvointivaltion kasvoton suoja.
Voiko sosiaalipalveluiden verkosto todella korvata inhimillisiä vuorovaikutussuhteita? Ongelmaperheissä sekä lasten että aikuisten hyvinvointi on koetuksella monella tavalla, ja ulkopuolisen ei useinkaan ole helppoa puuttua asiaan. Monissa yhteiskunnissa sosiaalisen turvaverkon roolia näyttelee sukulaisuus. Meillä sukulaisuus koetaan hyvin yksityisenä, jopa valinnanvaraisena asiana, eikä suvusta välttämättä ole hätätilanteissa mitään apua. Sukulaisilta ei ehkä edes voi pyytää apua. Siihen, ettei jaksakaan, liittyy suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen valtava stigma.
Suomalainen perhekäsitys keskittyy edelleen voimakkaasti heteronormatiiviseen, biologiseen vanhemmuuteen perustuvaan ydinperhemalliin. Yleensä vain vanhemmat osallistuvat omien lastensa hoitamiseen. Tämä on paikallinen kulttuurinen käsitys, ja sellaisenaan ei kiveen kirjoitettu. Maailmalta löytyy todella paljon erilaisia perheen ja yhteisön malleja, joista voisi hakea esimerkkiä. Kasvattajia voi olla yksi, kaksi tai useampia, eikä heidän tarvitse olla biologista sukua lapsille tai toisilleen.
Kulttuurissamme – kuten missä tahansa kulttuurissa – vallitsee yhteisymmärrys siitä, että lapset pitää kasvattaa ja heitä tulee kohdella tietyllä tavalla. Jos näin ei tapahdu, lapsen sosialisaatio kärsii. Epäonnistunut sosialisaatio koetaan potentiaalisena yhteiskunnallisena riskitekijänä, johon pitää puuttua. Lasten pelastamisessa yhteiskunnan motiivina on yhtä lailla suojella yhteiskuntajärjestystä väärin kasvatetuilta ja väärin käyttäytyviltä ihmisiltä.
Lasten suojelemiseen liittyy myös se seikka, että lapsia ei meillä nähdä yhteisöjen aktiivisina, hyödyllisinä jäseninä. Lapset ovat vanhemmilleen ja yhteiskunnalle kuluerä, johon ei välttämättä ole varaa. Lasten arvo liittyykin länsimaissa biologisen perhemallin ja siihen liitettävien “luonnollisten tunteiden” ensisijaisuuteen, sekä ideaaliin lapsuuden puhtaudesta ja viattomuudesta emotionaalisena itseisarvona. Ongelmaperheiden lapsilla tarkoitetaan yleensä lapsia, joilla jompikumpi tai molemmat näistä malleista epäonnistuvat: esimerkiksi taloudellinen taakka on vanhemmille liian suuri kantaa ja lapsuuden ideaali ei pääse toteutumaan.
Erilaiset kollektiivisen huolenpidon muodot voisivat toimia sujuvammin, jos harkitsisimme uudelleen kannattaako verisiteitä priorisoida ystävyyssuhteiden ylitse, ja arvioisimme perhe-elämään liittyvää yksin pärjäämisen, yksin suorittamisen ja yksin kännien vetämisen kulttuuriamme kriittisesti.
Voisimmeko rakentaa yhteiskuntamme tukemaan perhe-elämän ja sukulaisuuden erilaisia muotoja nykyistä paremmin? Tämä voisi auttaa ennaltaehkäisemään monia niistä solmuista, joita lastensuojelun ammattilaiset parhaansa mukaan yrittävät avata.
AntroBlogi seuraa Arman Pohjantähden alla -dokumenttisarjaa ja kirjoittaa viikottain antropologisia kommentaareja jaksoissa käsiteltyihin aiheisiin.
