Tapoja auttaa ihmislapsi aikuiseksi on lukemattomia. Lastenhoitoa, vanhemmuutta ja perheitä eri kulttuureissa lähes 50 vuoden ajan tutkineet antropologit Robert ja Sarah Levine summaavat, että joka kulttuurissa vanhemmat uskovat toimivansa optimaalisesti lastensa parhaaksi. Käsitykset optimaalisesta vaihtelevat kulttuureittain ja myös saman kulttuurin eri sukupolvien välillä.
Levinet esittelevät tutkimuksiinsa pohjaavassa Do Parents Matter? -kirjassaan, miten eri kulttuureissa vastataan vanhemmuuden haasteisiin. Miltä kuulostaa esimerkiksi hoivamalli, jossa muutkin kuin äiti imettävät lasta? Entä kulttuuri, jossa 5-9 vuotiaat kanniskelevat, syöttävät ja kylvettävät vielä imeväistä pikkusisartaan päivät pitkät? Tai kulttuuri, jossa on normaalia lähettää vauva toiseen perheeseen kasvamaan?
Kasvatusperinteiden kirjavassa joukossa on toimintatapoja, jotka olisivat Suomessa rikoksia. Samoin monissa muissa yhteiskunnissa kauhisteltaisiin esimerkiksi pakkasessa nukkuvia suomalaisvauvoja tai sitä miten vauvat hylätään vaunuissaan kadulle, vanhempien nauttiessa kahvikupposta.
Paineiden aikakausi
Levinien tutkimuksen arvon voi ymmärtää tarkastemalla suomalaisen vanhemmuuden ympäristöä. Mediassa näkee lähes päivittäin artikkeleita, jotka esittävät mitä kaikkea raskausaikana tai lapsen synnyttyä voi tehdä väärin – artikkeleita, joiden väitteet ovat usein ristiriidassa keskenään.
Selälleen vai mahalleen? Kuinka usein unta? Mikä on sopiva määrä kehuja? Rintamaitoa vai korviketta? Se vai hän? Kuinka monta pakkasastetta on liikaa? Ruutuaikaa vai ei? Internetistä löytyy kymmeniä erilaisia suosituksia ja neuvoloissa ohjeistetaan mm. missä järjestyksessä vauvojen pitäisi oppia erinäiset asia. Arkadianmäeltä taasen kantautuu ajoittain argumentti, että lapsella tulee olla isä ja äiti, jotta tämä voi kasvaa tasapainoiseksi.
Tämä kaikki luo kuvaa lapsesta äärimmäisen hauraana olentona, jonka elämän voi onnistua pilaamaan -12 asteessa, mutta ei vielä -10 asteessa. Ja kun syyllisiä etsitään, osoittavat sormet liian usein vanhempiin ja heidän toimiinsa. Etenkin äidit kuulevat päivittäin asioita, joita heidän tulisi tai ei tulisi tehdä. Media lieneekin yksi etenkin suomalaisäitejä vaivaavan syyllisyyden isoimmista lähteistä. Myös Levinet huomauttavat kirjassaan, että monet psykiatrien ja psykologien bestsellerit syyttävät vanhempia lapsille kehittyvistä mielenterveysongelmista.
Eihän kenenkään tarvitse näistä ohjeistuksista välittää, mutta kyseisiä ääniä on vaikea olla kuulemattakaan. Tarkkojen ja ristiriitaisten ohjeiden tulva hämmentää etenkin ensisynnyttäjiä. Monilla ei myöskään ole elämässään vaikkapa sopivan auktoriteetin omaavaa isoäitiä, joka neuvottomuuden keskellä tomerasti tokaisisi että “ennen vanhaan lapset syntyi heinäkasaan, jatkettiin töitä ja meidän koira sen opetti kävelemään”. Tarkka ohjeistus ja äitiyden yksilösuorittaminen ovat huono yhdistelmä.Suomen kaltaisissa länsimaissa vanhemmuudessa on nyt meneillään paineiden ja syytösten aikakausi. Levinet kuvailevat, että äidit ja isät ovat nyt kiireisempiä työelämässä kuin koskaan ja samanaikaisesti kerryttävät itselleen yhä enemmän paineita vanhempina. Modernit länsimaat ovat terveydenhuollon ja teknologian huipulla; esimerkiksi infektiotaudit eivät ole uhanneet niiden lapsia vuosikymmeniin. Tästä huolimatta vanhemmat ovat huolissaan lapsistaan ja vanhemmuutensa tehokkuudesta enemmän kuin ikinä – paljon enemmän kuin vanhemmat ns. kehitysmaissa.
Monenlaisia kasvureittejä
Levinet esittelevät kirjassaan hoiva- ja kasvatustapoja, jotka me helposti tuomitsisimme traumatisoiviksi tai vastenmielisiksi. He kertovat mm. pohjois-nigerialaisen muslimiyhteisön äideistä jotka eivät puhu vauvoilleen, useimmiten edes katso näitä, ja pitävät sylissäkin vain silloin kun on pakko. Seuraavaksi tutkijat kertovat nähneensä omin silmin, että näistä samoista lapsista kasvoi täysin hyvinvoivia ja tasapainoisia aikuisia. Mitä tästä pitäisi ajatella?
Levinet tarjoilevat näitä etnografisia esimerkkejä osoittaakseen, ettei ihmislajin keskuudessa ole yhtä tapaa olla vanhempi. Eikä etenkään vanhemmuuden mallia, joka olisi evolutionäärinen tai historiallinen välttämättömyys. Jotkut näistä esimerkeistä haastavat kehityspsykologian oletukset. Levinet päättelevät, että lasten sopeutumiskykyä on länsimaalaisen psykiatrian toimesta aliarvioitu. Pienetkään vauvat eivät ole niin herkkiä kuin meille on kerrottu, eivätkä muiden kulttuurien vanhemmat ole hirviöitä.
Levineiden mielestä Suomessakin vallitseva vanhempien ohjeistuksen tulva saa äidit ja isät pelkäämään. Korostaessaan lasten sopeutumiskykyä, he toivovat modernien länsimaisten vanhempien ymmärtävän, että lapset kasvavat normaaleiksi, vaikkei jokaista piirrettä heidän kehityksessään kontrolloitaisikaan mikroskoopin tarkkuudella.
Kun tunnettu psykologi toteaa äidin rakkauden olevan yhtä välttämätön ainesosa vauvan normaalille kehitykselle kuin D-vitamiinin, pitäisi Levinien mukaan olla kriittinen. He argumentoivat, että ravitsemustiede voi todistaa D-vitamiinin puutteen seuraukset (riisitauti), mutta tieteellinen näyttö esimerkiksi äidin rakkauteen liittyen on heikkoa ja vaikeasti erotettavissa moraalisista väitteistä hyvään tai huonoon vanhemmuuteen liittyen. Äidin rakkaus on tärkeää siksi, että vuorovaikutus ja kiintymyksen osoitukset ovat lapsen kehityksen kannalta merkityksellisiä. Etnografiset esimerkit kuitenkin osoittavat, että nämä ainesosat voi tarjota melkein kuka tahansa muu huoltaja.
Levinet painottavat, että vanhempien pitäisi vapauttaa itsensä asiantuntijoiden luomasta illuusiosta, jonka mukaan mikä tahansa poikkeus oman kulttuurin suosimista toimintatavoista on haitallista. Tämän käsityksen mukaan vaikkapa yhdessä nukkuminen voisi aiheuttaa trauman lapsen kehitykselle. Levinien mukaan tällaiset varoitukset ovat suurilta osin perusteettomia. He kertaavat, että lasten sopeutumiskyky esimerkiksi erilaisiin nukkumisolosuhteisiin, ruokintatapoihin tai perhemalleihin on paljon selkeämpi fakta kuin se emotionaalinen haavoittuvuus, johon moderneissa länsimaisissa kulttuureissa uskotaan.
Kulttuuri kasvattajana
Vanhemmuuden paineisiin liittyy myös toinen tärkeä kulttuurinen seikka. Meidän käsityksemme mukaan vanhemmat päättävät yksilöllisesti siitä, miten lastaan hoivaavat. Siten he ovat myös yksin vastuussa lapsen kehityspolusta.
Levinien mukaan tämä on enemmänkin illuusio. He argumentoivat, että missään kulttuurissa hoivaa ja kasvatusta ei improvisoida. Jokaisesta yhteiskunnasta löytyy omanlaisensa lastenkasvatuksen kulttuuriperintö: eräänlainen paikallinen ja sukupolvikohtainen sääntökirja, jossa on mm. käsikirjoitus isyydelle. Rinta vai pullo, puhe vai kosketus? Esimerkiksi imeväisten hoivaan vaikuttavat aikakausittain vaihtelevat kulttuuriset ideologiat, teknologia, informaatio sekä asiantuntijoiden neuvot. Kulttuurit muuttuvat aikojen saatossa ja vanhemmuus niiden mukana.
Nämä sosiokulttuuriset vaihtelut vaikuttavat lapsen psykologiseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Psykologi Maria Gartstein tutki perusteellisesti, miten kulttuuriset arvot vaikuttavat vauvojen käytökseen ja temperamenttiin. Garsten totesi, että amerikkalaiset vauvat ovat sosiaalisia ja impulsiivisia ja nauttivat stimuloivista aktiviteeteista. Chileläiset vauvat taasen olivat erittäin aktiivisia. Heillä oli todennäköisimmin vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan pidemmän aikaa.
Tutkimustulokset heijastelevat eri maista kotoisin olevien vanhempien uniikkeja kulttuurisia arvoja. Garstenin mukaan pitäisikin kerätä tietoa niistä kulttuurisista ideaaleista ja odotuksista joita vanhemmat noudattavat kasvatuksessa, jos halutaan päästä selville vaikkapa käyttäytymishäiriöiden syistä.
Onko vanhemmilla väliä?
Mikä vanhempien todellinen rooli sitten on? Levinien mukaan vanhemmat ja muut kasvattajat tarjoavat lapsilleen kulttuurikohtaisia reittejä kasvuun ja kehitykseen. He seuraavat kasvatuksessa kulttuurisesti tärkeinä pidettyjä asioita ja valitsevat lapsilleen ympäristöjä, jotka muovaavat lasten kehitystä paljon enemmän kuin vanhemmat itse. Esimerkiksi vauvojen hoivamalliin vaikuttavat selvästi ne sosiaaliset, kulttuuriset ja moraaliset ympäristöt, joissa perhe elää. Vanhemmat, jotka seuraavat tietyn kulttuurin ideoita, saavat aikaan tietynlaisia imeväisiä.
Sosiaalisten olosuhteiden ja yhteisöjen säännöt vähentävät henkilökohtaisen valinnan vapautta, vaikka vanhemmat kokevatkin itse päättävänsä, miten lapsiaan kasvattavat. Todellisuudessa kotitaloudet ja suhteet, joissa lapset kasvavat ovat kovin standardoituja. Ihmisillä kun on tapana noudattaa oman luokkansa, yhteisönsä, sukupolvensa ja ystäväpiirinsä normeja. Esimerkiksi amerikkalainen malli taaperoiden kasvatukseen on pitkälti yhtenäinen, vaikka sen muoto hieman vaihteleekin perheittäin.Levinien mukaan vanhemmat eivät siis ole vain rationaalisia päätöksentekijöitä: heidän kasvatusideaalinsa ja toimintatapansa sekoittuvat kulttuurisen perinteen moraalisiin ideoihin. Henkilökohtaisen valinnan mahdollisuus on usein heikompi kuin ryhmäpaine ja asiantuntijalausuntojen voima. Levinet käyttävät esimerkkinä tästä sitä, että vuonna 1950 suuri osa yhdysvaltalaisista äideistä ei imettänyt, kun vuonna 2011 79 % heistä imetti. Tässä välissä käsitys vauvojen hoidosta oli muovautunut suuntaan, jossa painotettiin äiti-vauva tunnesidettä ja vuorovaikutusta. Siihen vaikuttivat rintaruokintaa suosiva lääketieteellinen konsensus sekä kulttuurinen ideaali luonnollisesta äitiydestä.
Vanhempi, kenties taakkasi on kuvittelemaasi pienempi
Epävarmuus ja riittämättömyyden tunteet ovat yleinen vaiva suomalaisten vanhempien keskuudessa. Ne pohjautuvat kulttuuriseen käsitykseen, jonka mukaan suhteellisen pienet eroavaisuudet henkilökohtaisissa kasvatusvalinnoissa voivat vaikuttaa lapsen kehitykseen dramaattisesti. Onko taakka, jonka vanhemmat nyt asettavat itselleen turhan raskas? Globaalista perspektiivistä katsottuna meidän panikointimme vaikuttaa liioitellulta.
Levinet muistuttavat, ettei vanhemmuus myöskään ole tikasmainen kehityskulku, jonka huipulla patsastelevat “kehittyneimmät” yhteiskunnat. Myös omissa toimintatavoissamme on paljon ongelmia. Länsimaissa uskotaan, että standardimme ovat suositeltavia ja tieteellisesti todistettu tarpeelliseksi lapsen normaalille kehitykselle. Levinienkin esittelemä etnografinen tutkimusaineisto kuitenkin osoittaa, että länsimainen psykiatria on sivuuttanut monia yhtä lailla toimivia vaihtoehtoja.
Levinien tutkimus ja kirja tarjoavat mielenkiintoista ajatusruokaa vanhemmuudesta ja sen vaikutuksista lasten kehitykseen. Ehkä merkittävimmät valinnat tekeekin kulttuurinen ympäristö, eivätkä vanhemmat? Tämä näkemys on ennen kaikkea vähemmän pelottava kuin hallitsevat näkökulmat. Suomen kaltaisessa äärimmäisen individualistisessa kulttuurissa on vaikea ajatella, ettei omalla toiminnalla välttämättä olekaan niin suurta merkitystä. Muiden kulttuurien kasvatusesimerkkeihin tutustuminen voi kuitenkin auttaa vanhempia pohtimaan median ja asiantuntijoiden luomia paineita, ja yksilöllisten valintojen vaikutuksen skaalaa.
Levinien tutkimuksen keskeisin kysymys oli, onko vanhemmilla väliä? Loppupäätelmän he summaavat todeten “ei niin paljoa väliä kuin he itse kuvittelevat”.
Toimitus
- Teksti: Suvi Jaakkola, VTM, tohtorikoulutettava.
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Artikkelikuva: Kaz (CC0)
Tää oli synninpäästö! Kiitos.