Et todennäköisesti pilaa lastasi

Tapoja auttaa ihmis­lap­si aikui­sek­si on luke­mat­to­mia. Lastenhoitoa, van­hem­muut­ta ja perheitä eri kult­tuu­reis­sa lähes 50 vuoden ajan tutkineet ant­ro­po­lo­git Robert ja Sarah Levine summaavat, että joka kult­tuu­ris­sa vanhemmat uskovat toi­mi­van­sa opti­maa­li­ses­ti lastensa parhaaksi. Käsitykset opti­maa­li­ses­ta vaih­te­le­vat kult­tuu­reit­tain ja myös saman kult­tuu­rin eri suku­pol­vien välillä.

Levinet esit­te­le­vät tut­ki­muk­siin­sa poh­jaa­vas­sa Do Parents Matter? -kir­jas­saan, miten eri kult­tuu­reis­sa vastataan van­hem­muu­den haas­tei­siin. Miltä kuulostaa esi­mer­kik­si hoi­va­mal­li, jossa muutkin kuin äiti imettävät lasta? Entä kulttuuri, jossa 5 – 9 vuotiaat kan­nis­ke­le­vat, syöttävät ja kyl­vet­tä­vät vielä imeväistä pik­kusi­sar­taan päivät pitkät? Tai kulttuuri, jossa on normaalia lähettää vauva toiseen per­hee­seen kasvamaan?

Kasvatusperinteiden kir­ja­vas­sa joukossa on toi­min­ta­ta­po­ja, jotka olisivat Suomessa rikoksia. Samoin monissa muissa yhteis­kun­nis­sa kau­his­tel­tai­siin esi­mer­kik­si pak­ka­ses­sa nukkuvia suo­ma­lais­vau­vo­ja tai sitä miten vauvat hylätään vau­nuis­saan kadulle, van­hem­pien naut­ties­sa kahvikupposta.

Paineiden aikakausi

Levinien tut­ki­muk­sen arvon voi ymmärtää tar­kas­te­mal­la suo­ma­lai­sen van­hem­muu­den ympä­ris­töä. Mediassa näkee lähes päi­vit­täin artik­ke­lei­ta, jotka esittävät mitä kaikkea ras­kausai­ka­na tai lapsen synnyttyä voi tehdä väärin — artik­ke­lei­ta, joiden väitteet ovat usein ris­ti­rii­das­sa keskenään.

Selälleen vai mahalleen? Kuinka usein unta? Mikä on sopiva määrä kehuja? Rintamaitoa vai kor­vi­ket­ta? Se vai hän? Kuinka monta pak­ka­sas­tet­ta on liikaa? Ruutuaikaa vai ei? Internetistä löytyy kymmeniä erilaisia suo­si­tuk­sia ja neu­vo­lois­sa ohjeis­te­taan mm. missä jär­jes­tyk­ses­sä vauvojen pitäisi oppia erinäiset asia. Arkadianmäeltä taasen kantautuu ajoittain argu­ment­ti, että lapsella tulee olla isä ja äiti, jotta tämä voi kasvaa tasapainoiseksi.

Tämä kaikki luo kuvaa lapsesta äärim­mäi­sen hauraana olentona, jonka elämän voi onnistua pilaamaan -12 asteessa, mutta ei vielä -10 asteessa. Ja kun syyllisiä etsitään, osoit­ta­vat sormet liian usein van­hem­piin ja heidän toimiinsa. Etenkin äidit kuulevat päi­vit­täin asioita, joita heidän tulisi tai ei tulisi tehdä. Media lieneekin yksi etenkin suo­ma­lai­säi­te­jä vaivaavan syyl­li­syy­den isoim­mis­ta lähteistä. Myös Levinet huo­maut­ta­vat kir­jas­saan, että monet psy­kiat­rien ja psy­ko­lo­gien best­sel­le­rit syyttävät vanhempia lapsille kehit­ty­vis­tä mielenterveysongelmista.

Eihän kenenkään tarvitse näistä ohjeis­tuk­sis­ta välittää, mutta kyseisiä ääniä on vaikea olla kuu­le­mat­ta­kaan. Tarkkojen ja ris­ti­rii­tais­ten ohjeiden tulva hämmentää etenkin ensi­syn­nyt­tä­jiä. Monilla ei myöskään ole elä­mäs­sään vaikkapa sopivan auk­to­ri­tee­tin omaavaa isoäitiä, joka neu­vot­to­muu­den keskellä tomerasti tokaisisi että “ennen vanhaan lapset syntyi hei­nä­ka­saan, jat­ket­tiin töitä ja meidän koira sen opetti käve­le­mään”. Tarkka ohjeistus ja äitiyden yksi­lö­suo­rit­ta­mi­nen ovat huono yhdistelmä.

Suomen kal­tai­sis­sa län­si­mais­sa van­hem­muu­des­sa on nyt meneil­lään paineiden ja syytösten aikakausi. Levinet kuvai­le­vat, että äidit ja isät ovat nyt kii­rei­sem­piä työ­elä­mäs­sä kuin koskaan ja saman­ai­kai­ses­ti ker­ryt­tä­vät itselleen yhä enemmän paineita van­hem­pi­na. Modernit länsimaat ovat ter­vey­den­huol­lon ja tek­no­lo­gian huipulla; esi­mer­kik­si infek­tio­tau­dit eivät ole uhanneet niiden lapsia vuo­si­kym­me­niin. Tästä huo­li­mat­ta vanhemmat ovat huo­lis­saan lap­sis­taan ja van­hem­muu­ten­sa tehok­kuu­des­ta enemmän kuin ikinä — paljon enemmän kuin vanhemmat ns. kehitysmaissa.

Monenlaisia kasvureittejä

Levinet esit­te­le­vät kir­jas­saan hoiva- ja kas­va­tus­ta­po­ja, jotka me helposti tuo­mit­si­sim­me trau­ma­ti­soi­vik­si tai vas­ten­mie­li­sik­si. He kertovat mm. pohjois-nige­ria­lai­sen mus­li­miyh­tei­sön äideistä jotka eivät puhu vau­voil­leen, useim­mi­ten edes katso näitä, ja pitävät sylis­sä­kin vain silloin kun on pakko. Seuraavaksi tutkijat kertovat nähneensä omin silmin, että näistä samoista lapsista kasvoi täysin hyvin­voi­via ja tasa­pai­noi­sia aikuisia. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Levinet tar­joi­le­vat näitä etno­gra­fi­sia esi­merk­ke­jä osoit­taak­seen, ettei ihmis­la­jin kes­kuu­des­sa ole yhtä tapaa olla vanhempi. Eikä etenkään van­hem­muu­den mallia, joka olisi evo­lu­tio­nää­ri­nen tai his­to­rial­li­nen vält­tä­mät­tö­myys. Jotkut näistä esi­mer­keis­tä haastavat kehi­tysp­sy­ko­lo­gian oletukset. Levinet päät­te­le­vät, että lasten sopeu­tu­mis­ky­kyä on län­si­maa­lai­sen psy­kiat­rian toimesta aliar­vioi­tu. Pienetkään vauvat eivät ole niin herkkiä kuin meille on kerrottu, eivätkä muiden kult­tuu­rien vanhemmat ole hirviöitä.

Levineiden mielestä Suomessakin val­lit­se­va van­hem­pien ohjeis­tuk­sen tulva saa äidit ja isät pel­kää­mään. Korostaessaan lasten sopeu­tu­mis­ky­kyä, he toivovat modernien län­si­mais­ten van­hem­pien ymmär­tä­vän, että lapset kasvavat nor­maa­leik­si, vaikkei jokaista piirrettä heidän kehi­tyk­ses­sään kont­rol­loi­tai­si­kaan mik­ros­koo­pin tarkkuudella.

Kun tunnettu psykologi toteaa äidin rakkauden olevan yhtä vält­tä­mä­tön ainesosa vauvan nor­maa­lil­le kehi­tyk­sel­le kuin D-vita­mii­nin, pitäisi Levinien mukaan olla kriit­ti­nen. He argu­men­toi­vat, että ravit­se­mus­tie­de voi todistaa D-vita­mii­nin puutteen seu­rauk­set (rii­si­tau­ti), mutta tie­teel­li­nen näyttö esi­mer­kik­si äidin rak­kau­teen liittyen on heikkoa ja vaikeasti ero­tet­ta­vis­sa moraa­li­sis­ta väit­teis­tä hyvään tai huonoon van­hem­muu­teen liittyen. Äidin rakkaus on tärkeää siksi, että vuo­ro­vai­ku­tus ja kiin­ty­myk­sen osoi­tuk­set ovat lapsen kehi­tyk­sen kannalta mer­ki­tyk­sel­li­siä. Etnografiset esimerkit kuitenkin osoit­ta­vat, että nämä ainesosat voi tarjota melkein kuka tahansa muu huoltaja.

Levinet pai­not­ta­vat, että van­hem­pien pitäisi vapauttaa itsensä asian­tun­ti­joi­den luomasta illuusios­ta, jonka mukaan mikä tahansa poikkeus oman kult­tuu­rin suo­si­mis­ta toi­min­ta­ta­vois­ta on hai­tal­lis­ta. Tämän käsi­tyk­sen mukaan vaikkapa yhdessä nuk­ku­mi­nen voisi aiheuttaa trauman lapsen kehi­tyk­sel­le. Levinien mukaan tällaiset varoi­tuk­set ovat suurilta osin perus­teet­to­mia. He kertaavat, että lasten sopeu­tu­mis­ky­ky esi­mer­kik­si eri­lai­siin nuk­ku­mi­so­lo­suh­tei­siin, ruo­kin­ta­ta­poi­hin tai per­he­mal­lei­hin on paljon selkeämpi fakta kuin se emo­tio­naa­li­nen haa­voit­tu­vuus, johon moder­neis­sa län­si­mai­sis­sa kult­tuu­reis­sa uskotaan.

Vauva9

Kulttuuri kasvattajana

Vanhemmuuden pai­nei­siin liittyy myös toinen tärkeä kult­tuu­ri­nen seikka. Meidän käsi­tyk­sem­me mukaan vanhemmat päättävät yksi­löl­li­ses­ti siitä, miten lastaan hoivaavat. Siten he ovat myös yksin vastuussa lapsen kehityspolusta.

Levinien mukaan tämä on enem­män­kin illuusio. He argu­men­toi­vat, että missään kult­tuu­ris­sa hoivaa ja kas­va­tus­ta ei impro­vi­soi­da. Jokaisesta yhteis­kun­nas­ta löytyy oman­lai­sen­sa las­ten­kas­va­tuk­sen kult­tuu­ri­pe­rin­tö: erään­lai­nen pai­kal­li­nen ja suku­pol­vi­koh­tai­nen sään­tö­kir­ja, jossa on mm. käsi­kir­joi­tus isyydelle. Rinta vai pullo, puhe vai kosketus? Esimerkiksi ime­väis­ten hoivaan vai­kut­ta­vat aika­kausit­tain vaih­te­le­vat kult­tuu­ri­set ideo­lo­giat, tek­no­lo­gia, infor­maa­tio sekä asian­tun­ti­joi­den neuvot. Kulttuurit muuttuvat aikojen saatossa ja van­hem­muus niiden mukana.

Nämä sosio­kult­tuu­ri­set vaihtelut vai­kut­ta­vat lapsen psy­ko­lo­gi­seen ja sosi­aa­li­seen kehi­tyk­seen. Psykologi Maria Gartstein tutki perus­teel­li­ses­ti, miten kult­tuu­ri­set arvot vai­kut­ta­vat vauvojen käy­tök­seen ja tem­pe­ra­ment­tiin. Garsten totesi, että ame­rik­ka­lai­set vauvat ovat sosi­aa­li­sia ja impul­sii­vi­sia ja nauttivat sti­mu­loi­vis­ta akti­vi­tee­teis­ta. Chileläiset vauvat taasen olivat erittäin aktii­vi­sia. Heillä oli toden­nä­köi­sim­min vai­keuk­sia keskittyä yhteen asiaan pidemmän aikaa.

Tutkimustulokset hei­jas­te­le­vat eri maista kotoisin olevien van­hem­pien uniikkeja kult­tuu­ri­sia arvoja. Garstenin mukaan pitäi­si­kin kerätä tietoa niistä kult­tuu­ri­sis­ta ide­aa­leis­ta ja odo­tuk­sis­ta joita vanhemmat nou­dat­ta­vat kas­va­tuk­ses­sa, jos halutaan päästä selville vaikkapa käyt­täy­ty­mis­häi­riöi­den syistä.

Onko vanhemmilla väliä?

Mikä van­hem­pien todel­li­nen rooli sitten on? Levinien mukaan vanhemmat ja muut kas­vat­ta­jat tarjoavat lap­sil­leen kult­tuu­ri­koh­tai­sia reittejä kasvuun ja kehi­tyk­seen. He seuraavat kas­va­tuk­ses­sa kult­tuu­ri­ses­ti tärkeinä pidettyjä asioita ja valit­se­vat lap­sil­leen ympä­ris­tö­jä, jotka muovaavat lasten kehitystä paljon enemmän kuin vanhemmat itse. Esimerkiksi vauvojen hoi­va­mal­liin vai­kut­ta­vat selvästi ne sosi­aa­li­set, kult­tuu­ri­set ja moraa­li­set ympä­ris­töt, joissa perhe elää. Vanhemmat, jotka seuraavat tietyn kult­tuu­rin ideoita, saavat aikaan tie­tyn­lai­sia imeväisiä.

Sosiaalisten olo­suh­tei­den ja yhtei­sö­jen säännöt vähen­tä­vät hen­ki­lö­koh­tai­sen valinnan vapautta, vaikka vanhemmat koke­vat­kin itse päät­tä­vän­sä, miten lapsiaan kas­vat­ta­vat. Todellisuudessa koti­ta­lou­det ja suhteet, joissa lapset kasvavat ovat kovin stan­dar­doi­tu­ja. Ihmisillä kun on tapana noudattaa oman luokkansa, yhtei­sön­sä, suku­pol­ven­sa ja ystä­vä­pii­rin­sä normeja. Esimerkiksi ame­rik­ka­lai­nen malli taa­pe­roi­den kas­va­tuk­seen on pitkälti yhte­näi­nen, vaikka sen muoto hieman vaih­te­lee­kin perheittäin.

Levinien mukaan vanhemmat eivät siis ole vain ratio­naa­li­sia pää­tök­sen­te­ki­jöi­tä: heidän kas­va­tusi­de­aa­lin­sa ja toi­min­ta­ta­pan­sa sekoit­tu­vat kult­tuu­ri­sen perinteen moraa­li­siin ideoihin. Henkilökohtaisen valinnan mah­dol­li­suus on usein heikompi kuin ryh­mä­pai­ne ja asian­tun­ti­ja­lausun­to­jen voima. Levinet käyttävät esi­merk­ki­nä tästä sitä, että vuonna 1950 suuri osa yhdys­val­ta­lai­sis­ta äideistä ei imettänyt, kun vuonna 2011 79 % heistä imetti. Tässä välissä käsitys vauvojen hoidosta oli muo­vau­tu­nut suuntaan, jossa pai­no­tet­tiin äiti-vauva tun­ne­si­det­tä ja vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Siihen vai­kut­ti­vat rin­ta­ruo­kin­taa suosiva lää­ke­tie­teel­li­nen konsensus sekä kult­tuu­ri­nen ideaali luon­nol­li­ses­ta äitiydestä.

Vanhempi, kenties taakkasi on kuvittelemaasi pienempi

Epävarmuus ja riit­tä­mät­tö­myy­den tunteet ovat yleinen vaiva suo­ma­lais­ten van­hem­pien kes­kuu­des­sa. Ne poh­jau­tu­vat kult­tuu­ri­seen käsi­tyk­seen, jonka mukaan suh­teel­li­sen pienet eroa­vai­suu­det hen­ki­lö­koh­tai­sis­sa kas­va­tus­va­lin­nois­sa voivat vaikuttaa lapsen kehi­tyk­seen dra­maat­ti­ses­ti. Onko taakka, jonka vanhemmat nyt asettavat itselleen turhan raskas? Globaalista pers­pek­tii­vis­tä kat­sot­tu­na meidän pani­koin­tim­me vaikuttaa liioitellulta.

Levinet muis­tut­ta­vat, ettei van­hem­muus myöskään ole tikas­mai­nen kehi­tys­kul­ku, jonka huipulla pat­sas­te­le­vat “kehit­ty­neim­mät” yhteis­kun­nat. Myös omissa toi­min­ta­ta­vois­sam­me on paljon ongelmia. Länsimaissa uskotaan, että stan­dar­dim­me ovat suo­si­tel­ta­via ja tie­teel­li­ses­ti todis­tet­tu tar­peel­li­sek­si lapsen nor­maa­lil­le kehi­tyk­sel­le. Levinienkin esit­te­le­mä etno­gra­fi­nen tut­ki­musai­neis­to kuitenkin osoittaa, että län­si­mai­nen psy­kiat­ria on sivuut­ta­nut monia yhtä lailla toimivia vaihtoehtoja.

Levinien tutkimus ja kirja tarjoavat mie­len­kiin­tois­ta aja­tus­ruo­kaa van­hem­muu­des­ta ja sen vai­ku­tuk­sis­ta lasten kehi­tyk­seen. Ehkä mer­kit­tä­vim­mät valinnat tekeekin kult­tuu­ri­nen ympäristö, eivätkä vanhemmat? Tämä näkemys on ennen kaikkea vähemmän pelottava kuin hal­lit­se­vat näkö­kul­mat. Suomen kal­tai­ses­sa äärim­mäi­sen indi­vi­dua­lis­ti­ses­sa kult­tuu­ris­sa on vaikea ajatella, ettei omalla toi­min­nal­la vält­tä­mät­tä olekaan niin suurta mer­ki­tys­tä. Muiden kult­tuu­rien kas­va­tuse­si­merk­kei­hin tutus­tu­mi­nen voi kuitenkin auttaa vanhempia pohtimaan median ja asian­tun­ti­joi­den luomia paineita, ja yksi­löl­lis­ten valin­to­jen vai­ku­tuk­sen skaalaa.

Levinien tut­ki­muk­sen keskeisin kysymys oli, onko van­hem­mil­la väliä? Loppupäätelmän he summaavat todeten “ei niin paljoa väliä kuin he itse kuvittelevat”.

Kirjoittaja

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, tutkijakoulutettava Helsingin yliopistossa ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostaa etenkin sosiaalisten persoonien koostumus ja psykologinen antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Maija 9.9.2017 klo 16:34

    Tää oli syn­nin­pääs­tö! Kiitos.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Perjantaina 6.10. saa ensi-iltansa kotimainen elokuva Yösyöttö. Se kertoo miehestä, joka jää kaksin vastasyntyneen kanssa ja joutuu opettelemaan elämää lapsen ehdoilla. Elokuva on lajityypiltään komedia - mitä muutakaan se voisi olla? Vaikka suomalaisessa vanhemmuuskulttuurissa isän rooli on vahvistumassa, on eräs mielikuva miesten vanhemmuudesta edelleen voimissaan: mies ja vauva on toivoton ja hullunkurinen yhdistelmä. Juuri tälle tematiikalle Yösyöttö naureskelee.

Miten pelastetaan katoava kieli tai elvytetään marginaaliin ajettu kulttuuri? Kielen ja kulttuurin välinen suhde on kiistaton, mutta samaan aikaan kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Tämä johtuu yleensä siitä, että kieli ei siirry luontevasti vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille poliittisista tai sosiaalisista syistä. Myös Suomessa saamelaisten kielen ja kulttuurin siirto sukupolvien välillä on ollut vaarassa. Ongelmaan on löydetty yhtenä ratkaisuna kielipesät varhaiskasvatuksen muotona.