Etnografia on lähes jokaisen antropologin käyttämä tutkimusmenetelmä, joka pitää sisällään olettaman kenttätöistä. Kentälle lähtemisellä tarkoitetaan tilannetta, jossa tutkija asettuu oman elinkuplansa ulkopuolelle. Sieltä hän pystyy tarkkailemaan tutkimuskohteidensa käyttäytymistä ja vuorovaikuttamaan heidän kanssaan samanaikaisesti sekä tutkittavan kulttuurin sisä- että ulkopuolelta.
Lähes jokainen antropologin koulutuksen saanut on ollut kentällä osana opintojaan tai työtään, toimii hän sitten akateemisella alalla tai sen ulkopuolella. Valtaosa AntroBloginkin artikkeleista on syntynyt tällaisen tiedonkeruun pohjalta. Olemme toistaiseksi toimituksessa käsitelleet kenttätyötä vain sivulauseessa, vaikka se vaikuttaa jatkuvasti tutkimuksen taustalla ja muovaa kokemustamme antropologeina.
Nyt alkava Kirjeitä kentältä ‑kolumnisarja tuo näkyväksi antropologisen aineistonkeruun käytäntöjä sekä siihen liittyviä kysymyksiä henkilökohtaisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Samalla se toivottaa lukijat sukeltamaan kolumnistien kanssa antropologian moninaiselle ja loputtoman kiinnostavalle kentälle niin koto-Suomessa kuin ympäri maailmaa.
Kuinka tulla antropologiksi?
Stereotyyppinen näkemys antropologista kenttätöissä on khakinvärisiin shortseihin pukeutunut valkoinen mies, mielellään eksoottisissa asuissa poseeraavien informanttiensa kanssa. Tämä kuvasto on kiistatta osa antropologian historiaa, mutta kentällä oleminen tarkoittaa nykyisin paljon muutakin. Kenttä on laaja skaala erilaisia tutkimuskohteita ja ‑paikkoja, jotka ulottuvat pienyhteisöistä suurkaupunkeihin saakka. Antropologiksi tullakseen tutkijan ei tarvitse lähteä kauas kotoa, sillä lukuisat antropologit tekevät tutkimustaan kotimaassaan. Sen sijaan edellytyksenä on, että tutkija poistuu nojatuolistaan ulos maailmaan.
Antropologiksi tullaan siis käytännön kokemuksen kautta. Tästä syystä etenkin opiskelijoille kenttätyö on saavuttanut lähes myyttisen aseman. Vaikka koulutuksen tarkoituksena on valmistaa opiskelija käyttämään etnografista menetelmää, on kentälle lähtijä aina omillaan. Kenttätyön aikana kohdattavat tilanteet ja ongelmat poikkeavat toisistaan valitusta aiheesta ja lähestymistavasta riippuen, eikä käytännön työhön ole mahdollista varautua luennoilla ennalta. Niinpä jokaisen on itse opittava parhaat toimintatavat kentällä kantapään kautta.
Kenttätöihin lähtemistä voidaankin ajatella klassisen antropologisen rituaaliteorian hengessä omanlaisenaan tulikasteena ja initiaatioriittinä, jonka suoritettuaan antropologikokelas viimein saavuttaa täysivaltaisen aseman tieteellisen yhteisön jäsenenä. Aiemmin opittu teoria ja eettiset periaatteet ohjaavat kokelasta, mutta soveltaminen jää tulevan antropologin harteille. Kentältä palannut tutkija on täten vihitty etnografian saloihin ja laadullisen tutkimuksen keskeisiin menetelmiin. Niinpä hän on valmis siirtymään opiskelijasta akateemiseen maailmaan tai muihin asiantuntijatehtäviin.

Hukassa kentällä

Ulospäin kenttätyö vaikuttaa etukäteen tarkkaan mietityltä ja selkeästi etenevältä kokonaisuudelta, sillä valmiisiin tutkimuksiin päätyy aina analyyttisen prässin läpikäynyt ja jäsennelty lopputuote. Todellisuudessa kenttätyö näyttäytyy tutkijalle aineiston keruun aikana usein kaoottisena ja paikoin turhauttavana, sillä monesti aikataulut venyvät eivätkä muutkaan suunnitelmat aina pidä odotetusti. Lisäksi kenttätyöhön valmistavasta koulutuksesta huolimatta vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen vie aikaa myös tutkijalta.
Näiden tuntemusten kanssa kamppailu ei tosin rajoitu vain aloitteleviin antropologeihin, kuten antropologisen kenttätyöperinteen oppi-isänä tunnetun Bronislaw Malinowskin kohahduttaneet, postuumisti julkaistut kenttäpäiväkirjat teoksessa A Diary in the Strict Sense of the Term (1967) osoittavat. Ne kuvaavat naturalistisesti tutkijan tuntoja neljän vuoden kenttätyön aikana Uuden-Guinean Trobriand-saarilla 1910-luvulla, missä trooppiset taudit, kulttuurierot ja pitkästyminen verottivat tutkijan motivaatiota.
Toisaalta kulttuurishokista ylitse pääseminen saattaa toimia porttina kenttätyön mielekkyyteen. Yhdysvaltalainen antropologi Hortense Powdermaker on kuvannut kirjassaan Stranger and Friend (1967) ensikosketustaan kenttäänsä Lesun kylässä Uudessa-Guineassa. Ensimmäisten viikkojen aikana hän ehti käydä läpi koko tunneskaalan alakuloisuudesta hiipivään paniikkiin, ja oli jo päättänyt matkustaa ensimmäisellä laivalla takaisin kotiin. Ajatus unohtui kuitenkin heti kun hän tutustui paikallisiin ihmisiin ja löysi itselleen ystäviä.
Kulttuurista salapoliisityötä
Parhaimmillaan kenttätyö on antropologille ainutlaatuinen kokemus, joka muuttaa tutkijan tapaa katsoa maailmaa. Kenttätyö tarjoaa konkreettisen mahdollisuuden tuottaa syvällistä, vain pitkäjänteisen läsnäolon kautta saavutettavaa tietoa, jonka avulla on mahdollista vaikuttaa tutkimuksen kohteena olevien ihmisten elämään. Antropologiassa aineistoa ajatellaan kerättävän ennen kaikkea yhteistyössä informanttien kanssa. He ovat tutkimusaiheen todelliset asiantuntijat ja avainasemassa aineistonkeruun onnistumisessa. Tämä erottaa antropologian monista muista tieteenaloista.
Kenttätutkimus ei onnistu ilman keskinäisen luottamuksen ja henkilökohtaisten suhteiden rakentumista tutkijan ja tutkittavan välillä. Tässä mielessä antropologinen tutkimus eroaa esimerkiksi journalistin työstä. Lehtijuttujen kohteet saattavat olla yhteneväisiä antropologisen tutkimuksen kanssa, mutta juuri kenttätyön tarjoama aikajänne ja paikallisiin hiljalleen tutustuminen mahdollistavat ilmiöiden tarkastelun syvällisesti ja usealta kantilta.
Kenttätyötä voisikin kuvailla kulttuuriseksi salapoliisityöksi, missä antropologi seuraa haastattelujen ja havainnoinnin kautta informanteiltaan saamiaan vihjeitä ja löytää sitä kautta lisää aineistoa sekä haastateltavia tutkimukseensa. Uuden tiedon löytyminen on itsessään palkitsevaa, mutta jatkuvasti lisääntyvissä johtolangoissa on myös kääntöpuolensa: lopulta antropologin on palattava takaisin kotiinsa. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että tutkijan näkökulmasta aika kentällä jää aina kesken.

Tutkimusta meillä ja muualla
Seuraavaksi esittelemme viisi kolumnistiamme, joiden tutkimukseen pääsette kurkistamaan seuraavan vuoden aikana. Kolumnien kirjoittajien kentät poikkeavat maantieteelliseltä alueeltaan ja aihepiiriensä puolesta toisistaan. Osa kolumnisteistamme on ensimmäistä kertaa kentällä, kun taas toiset ovat tehneet tutkimusta jo pidempään.
- Jasmiini Pylkkänen on tohtorikoulutettava, jonka ympäristöantropologinen tutkimus tarkastelee kaivosteollisuuteen liittyvien ympäristöriskien hallintaa ja oikeuttamista eri toimijoiden näkökulmasta. Hänen kenttänsä sijaitsee Pohjoismaiden ja Kanadan arktisilla alueilla. Jasmiinin väitöstutkimus on osa monitieteellistä Resource Extraction and Sustainable Arctic Communities ‑tutkimushanketta.
- Minna Kulmala on tohtorikoulutettava, jonka uskontoantropologian väitöskirja tutkii venäläisperäisen uususkonnon ja ekologisen liikkeen, Viimeisen testamentin kirkon Siperian yhteisöä. Hän pohtii, miten jatkuvaksi kasvuksi mielletty usko vaikuttaa kääntyneiden tilan, ajan ja kehollisuuden kokemuksiin sekä kielellisiin käytäntöihin. Hänen kenttänsä sijaitsee Venäjällä Etelä-Siperian keskiosassa Krasnojarskin aluepiirissä.
- Niina Ahola on maisterivaiheen opiskelija, joka tarkastelee psykologisen antropologian gradussaan ugandalaisen Herran vastarinta-armeija ‑sissiliikkeen kaappaamien entisten lapsisotilaiden sopeutumista takaisin kotiin sodan jälkeen. Hän lähestyy aihettaan toiseuttamisen ja identiteetin rakentumisen näkökulmasta. Kenttänä on Pohjois-Ugandan Gulun piirikunta ja sitä ympäröivät alueet.
- Samuli Lähteenaho on tohtorikoulutettava, jonka väitöskirja tutkii julkisen tilan muutosta Libanonin pääkaupungissa Beirutissa. Tutkimus tarkastelee sitä miten yksityistämisprosessien ja kansalaisaktivismin ristiaallokossa kehittyvä julkinen tila suhteutuu kysymyksiin kansalaisuudesta, kolonialismista ja kaupungin sijainnista Välimerellä. Väitöstutkimus on osa Helsingin yliopiston Crosslocations: Rethinking relative locations in the Mediterranean -tutkimushanketta.
- Sanna Rauhala on maisterivaiheen opiskelija, jonka gradu käsittelee hoitorobotteihin liitettäviä tuntemuksia vanhainkodeissa. Kognitiivisen antropologian tutkimus keskittyy mielikuviin, joita ajatus robotin tekemistä valinnoista herättää verrattuna ihmishoitajien tekemiin päätöksiin esimerkiksi lääkinnän ja muun hoidon merkeissä. Gradu on osa Helsingin yliopiston Moralities of Intelligent Machines ‑tutkimushanketta ja sen kenttä on Suomessa.
Ensi kuusta alkaen kentällä olevat kolumnistit vuorottelevat tällä palstalla. He pohtivat tutkimuksessaan vastaan tulevia kysymyksiä lähes reaaliaikaisesti ja tarjoavat uusia näkökulmia antropologisen kenttätyön kiemuroihin.