Somen vahtikoirat

Hiljattain uuti­soi­tiin tapauk­ses­ta, jossa erään var­tioin­ti­liik­keen esi­mies­teh­tä­vis­sä toiminut henkilö ero­tet­tiin työ­teh­tä­vis­tään rasis­ti­sen Facebook-kir­joit­te­lun vuoksi. Tapaus kertoo sosi­aa­li­sen median voimasta, sillä miehen kir­joit­te­luun kiin­ni­tet­tiin huomiota alun perin eräällä kes­kus­te­lu­pals­tal­la.

Samalla tapaus on kuvaava esimerkki siitä, kuinka sosi­aa­li­nen media on tehnyt yksi­tyi­sen ja julkisen käsit­teis­tä aiempaa hämä­räm­piä ja ongel­mal­li­sem­pia. Sosiaalisen median myötä yksi­tyi­sis­tä mie­li­pi­teis­tä tulee julkisia kan­nan­ot­to­ja. Samalla vas­tuu­teh­tä­vis­sä oleva voi joutua tilille jopa vuosien takai­sis­ta varo­mat­to­mis­ta sanoista.

Rasistinen puhe, jota tiettyjen vii­te­ryh­mien kes­kuu­des­sa edelleen ihaillaan, muuttuu sosi­aa­li­seen mediaan pää­tyes­sään usein kiusal­li­sek­si ongel­mak­si. Vaikka hieman pei­tel­lym­mil­lä lausun­noil­la voi päästä edus­kun­taan asti, suhtautuu suo­ma­lai­nen julkisuus pää­sään­töi­ses­ti hyvin kiel­tei­ses­ti avoimen rasis­ti­seen puheeseen.

Epäasiallisen kir­joit­te­lun vuoksi voi saada potkut, vaikka itse työ­teh­tä­vien hoi­ta­mi­ses­sa ei olisikaan ollut virheitä. Kysymys on siitä, että nyky-yhteis­kun­nas­sa työelämän peli­sään­nöt edel­lyt­tä­vät työn­te­ki­jöil­tä koko­nais­val­tais­ta sitou­tu­mis­ta. Enää ei riitä, että työn­te­ki­jä tekee hommat, vaan myös tämän asen­tei­den ja arvojen tulee olla linjassa työ­nan­ta­jan arvo­maa­il­man kanssa.

Tämä jäl­ki­teol­li­sel­le yhteis­kun­nal­le ominainen eetos edel­lyt­tää koko­nais­val­tais­ta sitou­tu­mis­ta työ­nan­ta­jan jul­ki­lausu­miin arvoihin myös vapaa-ajalla. Vastuu oikeasta ja normien mukai­ses­ta toi­min­nas­ta on yksilöllä.

Ajatus avoimesti rasis­ti­ses­ta var­tioin­ti­fir­man pomosta ei sovi yhteen suvait­se­vai­suut­ta ja kult­tuu­ris­ta moni­muo­toi­suut­ta pai­not­ta­vien arvojen kanssa. Suomalainen yhteis­kun­ta haluaa kertoa itsestään tarinaa suvait­se­vai­se­na, moni­kult­tuu­ri­se­na ja tasa-arvoisena maana, vaikka sille ei ehkä aina olisikaan perus­tei­ta. Esimerkiksi tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den pak­ko­pa­lau­tuk­set osoit­ta­vat, että jul­ki­lausut­tu­jen ideaalien ja tosia­sial­lis­ten käy­tän­tö­jen väliltä voi löytyä ris­ti­rii­to­ja.

Tasa-arvon vaatimus on silti niin voimakas, että sen uhmaa­mi­nen tulee yri­tyk­sil­le kalliiksi. Ei ole yllät­tä­vää, että myös kohun keskiössä ollut var­tioin­ti­lii­ke korosti itseään moni­kult­tuu­ri­se­na työyh­tei­sö­nä.

Uskontoantropologisesta näkö­kul­mas­ta erotettua esimiestä voisi ajatella erään­lai­se­na syn­ti­puk­ki­na, jonka uhraa­mi­sen avulla sekä var­tioin­ti­lii­ke että laajemmin myös suo­ma­lai­nen yleisö voivat osoittaa omaa moraa­lis­ta yli­ver­tai­suut­taan. Kyynisemmin muo­toil­tu­na varo­mat­to­mia lausun­to­ja kir­joit­ta­nut esimies uhrattiin var­tioin­ti­liik­keen jul­ki­suus­ku­van tur­vaa­mi­sek­si.

Reagoimatta jät­tä­mi­nen olisi herät­tä­nyt kiusal­li­sia kysy­myk­siä siitä, löytyykö var­tioin­tiy­ri­tyk­ses­tä rasis­ti­sen puheen lisäksi kenties myös rasis­ti­sia käy­tän­tö­jä. Mutta nyt paha on torjuttu ja var­tioin­ti­liik­keen arki voi jatkua entiseen tapaan.

Kirjoittaja

Juuso Koponen on jatko-opiskelijana sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa Helsingin yliopistolla.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ylen presidenttiehdokkaiden haastatteluissa ehdokkailta kysyttiin lähes täsmälleen samat kysymykset. Lyhyeen uutiseen oli tästä materiaalista leikattu kuitenkin vain hyvin pieni osa. Uutislähetyksessä näimme ja kuulimme, kuinka kahdelta miespuoliselta ehdokkaalta, Sauli Niinistöltä ja Pekka Haavistolta, kysyttiin Suomeen kohdistuvista uhkakuvista. Laura Huhtasaarelta taas kysyttiin mieheensä rakastumisesta.

Kesällä ilmestynyt elokuva Saamelaisveri kuvaa niin arkipäivän kuin institutionaalisen rasismin aiheuttamaa kipua yksilöille ja yhteisöille. Elokuva sijoittuu pääosin 1930-luvun Ruotsiin. Sen keskiössä ovat saamelaislapset sisäoppilaitoksessa, jossa heitä ruotsalaistetaan kieltämällä mm. saamen puhuminen. Sekä arkipäiväinen että institutionalisoitu rasismi on kuvattu hyvin hienovaraisesti. Elokuva ei jätä epäilyksiä siitä, minkälaista vahinkoa saadaan aikaan kieltämällä kieli, halventamalla saamelaiskulttuuria ja kieltämällä tasavertainen ihmisyys. Vaikka elokuva sijoittuu Ruotsiin, pätee kuvaus Suomeenkin.

Kun tiedotusvälineet raportoivat salaliittoteorioista, huomio kiinnitetään yleensä niiden outouteen tai sitkeyteen ja uusiutumiskykyyn. Kun teorioihin uskomiselle on etsitty selityksiä, niitä on useimmiten löydetty ihmisen psyykkisistä ominaisuuksista. Nämä selitysmallit ovat kuitenkin kaikessa yleisyydessään epätyydyttäviä. Ne voivat mahdollisesti kertoa meille jotakin ihmislajin tavoista ajatella ja kommunikoida ympäröivästä maailmasta yleensä, mutta salaliittoteorioiden kaltaisten spesifien ilmiöiden kohdalla niistä on melko vähän apua.