Hiljattain uutisoitiin tapauksesta, jossa erään vartiointiliikkeen esimiestehtävissä toiminut henkilö erotettiin työtehtävistään rasistisen Facebook-kirjoittelun vuoksi. Tapaus kertoo sosiaalisen median voimasta, sillä miehen kirjoitteluun kiinnitettiin huomiota alun perin eräällä keskustelupalstalla.
Samalla tapaus on kuvaava esimerkki siitä, kuinka sosiaalinen media on tehnyt yksityisen ja julkisen käsitteistä aiempaa hämärämpiä ja ongelmallisempia. Sosiaalisen median myötä yksityisistä mielipiteistä tulee julkisia kannanottoja. Samalla vastuutehtävissä oleva voi joutua tilille jopa vuosien takaisista varomattomista sanoista.
Rasistinen puhe, jota tiettyjen viiteryhmien keskuudessa edelleen ihaillaan, muuttuu sosiaaliseen mediaan päätyessään usein kiusalliseksi ongelmaksi. Vaikka hieman peitellymmillä lausunnoilla voi päästä eduskuntaan asti, suhtautuu suomalainen julkisuus pääsääntöisesti hyvin kielteisesti avoimen rasistiseen puheeseen.
Epäasiallisen kirjoittelun vuoksi voi saada potkut, vaikka itse työtehtävien hoitamisessa ei olisikaan ollut virheitä. Kysymys on siitä, että nyky-yhteiskunnassa työelämän pelisäännöt edellyttävät työntekijöiltä kokonaisvaltaista sitoutumista. Enää ei riitä, että työntekijä tekee hommat, vaan myös tämän asenteiden ja arvojen tulee olla linjassa työnantajan arvomaailman kanssa.
Tämä jälkiteolliselle yhteiskunnalle ominainen eetos edellyttää kokonaisvaltaista sitoutumista työnantajan julkilausumiin arvoihin myös vapaa-ajalla. Vastuu oikeasta ja normien mukaisesta toiminnasta on yksilöllä.
Ajatus avoimesti rasistisesta vartiointifirman pomosta ei sovi yhteen suvaitsevaisuutta ja kulttuurista monimuotoisuutta painottavien arvojen kanssa. Suomalainen yhteiskunta haluaa kertoa itsestään tarinaa suvaitsevaisena, monikulttuurisena ja tasa-arvoisena maana, vaikka sille ei ehkä aina olisikaan perusteita. Esimerkiksi turvapaikanhakijoiden pakkopalautukset osoittavat, että julkilausuttujen ideaalien ja tosiasiallisten käytäntöjen väliltä voi löytyä ristiriitoja.
Tasa-arvon vaatimus on silti niin voimakas, että sen uhmaaminen tulee yrityksille kalliiksi. Ei ole yllättävää, että myös kohun keskiössä ollut vartiointiliike korosti itseään monikulttuurisena työyhteisönä.
Uskontoantropologisesta näkökulmasta erotettua esimiestä voisi ajatella eräänlaisena syntipukkina, jonka uhraamisen avulla sekä vartiointiliike että laajemmin myös suomalainen yleisö voivat osoittaa omaa moraalista ylivertaisuuttaan. Kyynisemmin muotoiltuna varomattomia lausuntoja kirjoittanut esimies uhrattiin vartiointiliikkeen julkisuuskuvan turvaamiseksi.
Reagoimatta jättäminen olisi herättänyt kiusallisia kysymyksiä siitä, löytyykö vartiointiyrityksestä rasistisen puheen lisäksi kenties myös rasistisia käytäntöjä. Mutta nyt paha on torjuttu ja vartiointiliikkeen arki voi jatkua entiseen tapaan.