Heittoja: _​_​_​_​_​pilaavat kaupungin!

”Nykyään en pelkää mitään niin paljon kuin pyö­räi­li­jöi­tä lii­ken­tees­sä.” Näin totesi tuttuni pysäh­tyes­säm­me ydin­kes­kus­tas­sa punaisiin valoihin. Polkupyörä oli juuri suhah­ta­nut ikkunani ohi ja jatkanut matkaansa ris­teyk­sen yli. Pyörälijä oli lähellä jäädä oikealta tulevan auton alle. Mulkku, ehdin todeta pyöräilijästä.

Helsinkiläisiä tuntuu yhdis­tä­vän viha liik­ku­mis­ta­poi­hin, joita he eivät itse käytä: pyö­räi­li­jät elävät lii­ken­ne­sään­nöt­tö­mäs­sä maa­il­mas­sa, käve­ly­kes­kus­ta tyhjentää kaupungin kassan ja autoi­li­jat (varsinkin bema­ri­kus­kit) edustavat kaikkea pahaa län­si­mai­ses­sa yhteis­kun­nas­sam­me. Vihaa ylei­sem­pää on ainoas­taan pelko toisia kul­ku­vä­li­nei­tä kohtaan. Kaupungilla liik­kues­sa kaikki vas­taan­tu­li­jat ovat poten­ti­aa­li­sia mulkkuja tai vaaran aiheuttajia.

Taistelu katu­ti­las­ta näyt­täy­tyy etu­ris­ti­rii­ta­na eri kul­ku­vä­li­nei­tä käyt­tä­vien ryhmien välillä. Antropologi Thomas Hylland Eriksen kutsuu yhteisöjä nurin­ku­ri­sik­si jää­kaa­peik­si: lämpimiä yhteisön jäsenille, kylmiä sen ulko­puo­li­sil­le. Yhteisön muo­dos­ta­mi­seen ei Eriksenin mukaan tarvita paljoa: yhteinen kieli, sukupuoli tai vaikka jaetut lii­ken­ne­tot­tu­muk­set voivat riittää perus­teek­si. Kyse on toi­seut­ta­mi­ses­ta, tällä kertaa liikenteessä.

Myös lii­ken­ne­tut­ki­ja Malene Freudendal-Pedersen huomasi saman­kal­tai­sia piirteitä tut­kies­saan Kööpenhaminan pyö­räi­li­jöi­tä. Haastateltavat olivat helposti tai­pu­vai­sia ”me vastaan he” ‑ajat­te­luun. Pyöräilijät ovat ainai­ses­sa sodassa katu­ti­las­ta autoi­li­joi­den ja autojen kanssa, jos pyö­räi­li­jäl­tä kysytään. Suhtautuminen autoihin oli kuitenkin kon­teks­ti­riip­pu­vais­ta: kun pyö­räi­li­jä hyppäsi auton rattiin, tulkitsi haas­ta­tel­ta­va etuajo-oikeuden kul­keu­tu­neen mukanaan autolle. Yhden päivän aikana voi hel­sin­ki­läi­nen ehtiä vihaamaan autoja aamulla, spandex-pyö­räi­li­jöi­tä ilta­päi­väl­lä ja jalan­kul­ki­joi­ta illalla.

Mistä siis ratkaisu lii­ken­ne­vi­haan? Onnettomuuksia kau­pun­kia­lu­eel­la voidaan vähentää kon­kreet­ti­sil­la teoilla kuten nopeus­ra­joi­tus­ten alen­ta­mi­sel­la, eril­li­sil­lä pyö­rä­teil­lä ja kadun­var­si­py­sä­köin­nin siir­tä­mi­sel­lä pyö­rä­tei­den vierestä. Tilastot kertovat jo, että onnet­to­muuk­sien määrä on vähen­ty­nyt jat­ku­vas­ti niin Suomessa kuin Helsingissäkin, kaikilla kul­ku­ta­voil­la. Antropologisesta näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na, tällaiset toimet eivät kui­ten­kaan riitä.

Taistelu lii­ken­ne­vi­haa vastaa on oikeas­taan taistelua toi­seut­ta­mis­ta vastaan. Ratkaisun ytimessä on kuu­lu­vuu­den tunteen lisää­mi­nen eri “ryhmien” välillä: autoi­li­jat, pyö­räi­li­jät ja jalan­kul­ki­jat pitää saada tuntemaan olevansa lii­ken­tees­sä yhtä ja samaa porukkaa. Esimerkiksi Alankomaissa ei puhuta enää pyö­räi­li­jöis­tä eril­li­se­nä ryhmänä, vaan hol­lan­ti­lai­suu­den osana. Kaupungit ja media voisivat puhua kau­pun­ki­lais­ten lii­ken­neyh­teyk­sien paran­ta­mi­ses­ta, ei pyö­räi­li­jöi­den tai autoi­li­joi­den. Ongelmatapauksissa taas olisi parempi puhua yksi­löis­tä — siis mulkuista.

  1. Eriksen, Thomas Hylland. 2004. Røtter Og Føtter – Identitet I En Omskiftelig Tid. Oslo: Aschehoug.
  2. Freudendal-Pedersen, Malene. 2015. “Whose Commons are Mobilities Spaces?-The Case of Copenhagen’s Cyclists.” ACME: An International E‑Journal for Critical Geographies 14

Kirjoittaja

Tapio Kumpula on valtiotieteiden kandidaatti sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin työelämätoimituksen entinen toimituspäällikkö. Mm. sovittelu, ympäristö, maisema ja sen arvot ovat Tapion pro gradu -tutkimuksen keskiössä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Covid-19 -pandemia on varjostanut odottavien äitien raskausaikaa ja perheen ensimmäistä vauvavuotta. Sekä pelko viruksen vaikutuksesta äidin ja vauvan terveyteen että koronarajoitukset ovat eristäneet monen äidin sosiaalisista kontakteista ja tehneet odotuksesta yksinäistä. Perheen perustamiseen liittyvien riittien puuttuminen on jättänyt useat vanhemmat tyhjän päälle ja lisännyt omillaan pärjäämisen painetta.

Steinerpedagogiset varhaiskasvattajat kokevat lasten muuttuneen viime vuosikymmenten aikana. Yhä useammat lapset “tietävät kaikesta kaiken ja puhuvat kuin pienet aikuiset” mutta eivät liity leikkiin, eivät selviä vastoinkäymisistä, eivätkä osaa käyttää käsiään. Näin käy, kun yhteiskunta keskittyy älyyn, tietoon ja tuottavuuteen.

Oikea-aikaisen ja luotettavan viestinnän merkitys korostuu nopeaa reagointia vaativissa kriisitilanteissa, joita Punaisen Ristin viestintäpäällikkö, antropologi Siru Aura kohtaa työssään. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo, millaista on työskennellä viestinnän parissa globaalia auttamistyötä tekevässä järjestössä.