Heittoja: _​_​_​_​_​pilaavat kaupungin!

”Nykyään en pelkää mitään niin paljon kuin pyö­räi­li­jöi­tä lii­ken­tees­sä.” Näin totesi tuttuni pysäh­tyes­säm­me ydin­kes­kus­tas­sa punaisiin valoihin. Polkupyörä oli juuri suhah­ta­nut ikkunani ohi ja jatkanut matkaansa ris­teyk­sen yli. Pyörälijä oli lähellä jäädä oikealta tulevan auton alle. Mulkku, ehdin todeta pyö­räi­li­jäs­tä.

Helsinkiläisiä tuntuu yhdis­tä­vän viha liik­ku­mis­ta­poi­hin, joita he eivät itse käytä: pyö­räi­li­jät elävät lii­ken­ne­sään­nöt­tö­mäs­sä maa­il­mas­sa, käve­ly­kes­kus­ta tyhjentää kaupungin kassan ja autoi­li­jat (varsinkin bema­ri­kus­kit) edustavat kaikkea pahaa län­si­mai­ses­sa yhteis­kun­nas­sam­me. Vihaa ylei­sem­pää on ainoas­taan pelko toisia kul­ku­vä­li­nei­tä kohtaan. Kaupungilla liik­kues­sa kaikki vas­taan­tu­li­jat ovat poten­ti­aa­li­sia mulkkuja tai vaaran aiheut­ta­jia.

Taistelu katu­ti­las­ta näyt­täy­tyy etu­ris­ti­rii­ta­na eri kul­ku­vä­li­nei­tä käyt­tä­vien ryhmien välillä. Antropologi Thomas Hylland Eriksen kutsuu yhteisöjä nurin­ku­ri­sik­si jää­kaa­peik­si: lämpimiä yhteisön jäsenille, kylmiä sen ulko­puo­li­sil­le. Yhteisön muo­dos­ta­mi­seen ei Eriksenin mukaan tarvita paljoa: yhteinen kieli, sukupuoli tai vaikka jaetut lii­ken­ne­tot­tu­muk­set voivat riittää perus­teek­si. Kyse on toi­seut­ta­mi­ses­ta, tällä kertaa lii­ken­tees­sä.

Myös lii­ken­ne­tut­ki­ja Malene Freudendal-Pedersen huomasi saman­kal­tai­sia piirteitä tut­kies­saan Kööpenhaminan pyö­räi­li­jöi­tä. Haastateltavat olivat helposti tai­pu­vai­sia ”me vastaan he” -ajat­te­luun. Pyöräilijät ovat ainai­ses­sa sodassa katu­ti­las­ta autoi­li­joi­den ja autojen kanssa, jos pyö­räi­li­jäl­tä kysytään. Suhtautuminen autoihin oli kuitenkin kon­teks­ti­riip­pu­vais­ta: kun pyö­räi­li­jä hyppäsi auton rattiin, tulkitsi haas­ta­tel­ta­va etuajo-oikeuden kul­keu­tu­neen mukanaan autolle. Yhden päivän aikana voi hel­sin­ki­läi­nen ehtiä vihaamaan autoja aamulla, spandex-pyö­räi­li­jöi­tä ilta­päi­väl­lä ja jalan­kul­ki­joi­ta illalla.

Mistä siis ratkaisu lii­ken­ne­vi­haan? Onnettomuuksia kau­pun­kia­lu­eel­la voidaan vähentää kon­kreet­ti­sil­la teoilla kuten nopeus­ra­joi­tus­ten alen­ta­mi­sel­la, eril­li­sil­lä pyö­rä­teil­lä ja kadun­var­si­py­sä­köin­nin siir­tä­mi­sel­lä pyö­rä­tei­den vierestä. Tilastot kertovat jo, että onnet­to­muuk­sien määrä on vähen­ty­nyt jat­ku­vas­ti niin Suomessa kuin Helsingissäkin, kaikilla kul­ku­ta­voil­la. Antropologisesta näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na, tällaiset toimet eivät kui­ten­kaan riitä.

Taistelu lii­ken­ne­vi­haa vastaa on oikeas­taan taistelua toi­seut­ta­mis­ta vastaan. Ratkaisun ytimessä on kuu­lu­vuu­den tunteen lisää­mi­nen eri “ryhmien” välillä: autoi­li­jat, pyö­räi­li­jät ja jalan­kul­ki­jat pitää saada tuntemaan olevansa lii­ken­tees­sä yhtä ja samaa porukkaa. Esimerkiksi Alankomaissa ei puhuta enää pyö­räi­li­jöis­tä eril­li­se­nä ryhmänä, vaan hol­lan­ti­lai­suu­den osana. Kaupungit ja media voisivat puhua kau­pun­ki­lais­ten lii­ken­neyh­teyk­sien paran­ta­mi­ses­ta, ei pyö­räi­li­jöi­den tai autoi­li­joi­den. Ongelmatapauksissa taas olisi parempi puhua yksi­löis­tä — siis mulkuista.

  1. Eriksen, Thomas Hylland. 2004. Røtter Og Føtter – Identitet I En Omskiftelig Tid. Oslo: Aschehoug.
  2. Freudendal-Pedersen, Malene. 2015. “Whose Commons are Mobilities Spaces?-The Case of Copenhagen’s Cyclists.” ACME: An International E-Journal for Critical Geographies 14

Kirjoittaja

Tapio Kumpula on valtiotieteiden kandidaatti sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin työelämätoimituksen toinen toimituspäällikkö. Mm. sovittelu, ympäristö, maisema ja sen arvot ovat Tapion pro gradu -tutkimuksen keskiössä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomi on maailman onnellisin maa. Täällä on rauhallista, turvallista, leppoisaa ja terveellistä. Miksi meitä silti keljuttaa? Olemme ykkösiä, mutta silti on vietävä roskat ulos ja Netflixin hyvät sarjat on jo nähty. Ja mikä ärsyttävintä, töihin on raahauduttava jokainen arkiaamu. Töitä pitää tehdä, itseä kehittää ja yhteiskuntaa edistää. Ja kiireellä. Ikään kuin elämän tarkoitus olisi selvinnyt – ja se olisi jatkuva kehitys.

Taide ei sanonnan mukaan tunne rajoja – vaan taitaapa tuntea sittenkin. Suomessa kulttuuripolitiikalla ohjataan luovan kentän mahdollisuuksia tarjota taide- ja kulttuurikokemuksia. Ilman valtion, kuntien ja apurahoja myöntävien instituutioiden rahoitusta taide-elämykset jäisivät ehkä kokematta. Kulttuuripolitiikan rakenteita, ongelmia ja kehityskohtia tutkitaan muun muassa Cuporella, joka on kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus. Kävimme haastattelemassa Cuporen projektitutkijaa ja antropologi Sirene Karria ja kysyimme, millaisten kysymysten kanssa kulttuuripolitiikan tutkimuksessa painitaan.

Lasten kehitys osallistuviksi nuoriksi ja myöhemmin aikuisiksi ei tapahdu noin vain. Lapset oppivat niin arkisia toimia kuin suurempia yhteiskunnallisia asioita leikin, osallistumisen ja havaintojensa kautta. Aikuiset näyttävät osaltaan esimerkkiä ja opettavat, kuinka yhteiskunnassa toimitaan. Se, millaista käytöstä vanhemmat lapsilta odottavat, ja millaisiin toimiin ja leikkeihin lapsia ohjataan, muovaa lapsia ihmisinä ja kansalaisina. ALL-YOUTH-hanke toteutti yhdessä Bassoradion kanssa presidentinvaalien aikaan ”Suuren pressakyselyn”, jossa kartoitimme nuorten ajatuksia yhteiskunnan ongelmista, presidentti-instituutiosta ja äänestämisestä.

Vaikka sosiaalinen media on ollut keskuudessamme vasta hetken, meillä on jo monia käsityksiä siitä, millä tavalla sitä kuuluisi käyttää. Sosiaalinen media onkin hauska väylä kulttuurisen merkityksenannon tarkasteluun. Se on useimmille meistä arkipäiväinen, hyvin tuttu ja läheinen asia. Se kietoutuu ihmissuhteisiimme, työhömme sekä käsityksiimme siitä, millaisia ihmiset ovat. Lisäksi se on yhtä aikaa sekä erittäin globaali että vahvasti paikallisväriä ottava ilmiö. Millaisia eroja kulttuurien välinen vertailu paljastaa somen käytön tavoissamme?