”Nykyään en pelkää mitään niin paljon kuin pyöräilijöitä liikenteessä.” Näin totesi tuttuni pysähtyessämme ydinkeskustassa punaisiin valoihin. Polkupyörä oli juuri suhahtanut ikkunani ohi ja jatkanut matkaansa risteyksen yli. Pyörälijä oli lähellä jäädä oikealta tulevan auton alle. Mulkku, ehdin todeta pyöräilijästä.
Helsinkiläisiä tuntuu yhdistävän viha liikkumistapoihin, joita he eivät itse käytä: pyöräilijät elävät liikennesäännöttömässä maailmassa, kävelykeskusta tyhjentää kaupungin kassan ja autoilijat (varsinkin bemarikuskit) edustavat kaikkea pahaa länsimaisessa yhteiskunnassamme. Vihaa yleisempää on ainoastaan pelko toisia kulkuvälineitä kohtaan. Kaupungilla liikkuessa kaikki vastaantulijat ovat potentiaalisia mulkkuja tai vaaran aiheuttajia.Taistelu katutilasta näyttäytyy eturistiriitana eri kulkuvälineitä käyttävien ryhmien välillä. Antropologi Thomas Hylland Eriksen kutsuu yhteisöjä nurinkurisiksi jääkaapeiksi: lämpimiä yhteisön jäsenille, kylmiä sen ulkopuolisille. Yhteisön muodostamiseen ei Eriksenin mukaan tarvita paljoa: yhteinen kieli, sukupuoli tai vaikka jaetut liikennetottumukset voivat riittää perusteeksi. Kyse on toiseuttamisesta, tällä kertaa liikenteessä.
Myös liikennetutkija Malene Freudendal-Pedersen huomasi samankaltaisia piirteitä tutkiessaan Kööpenhaminan pyöräilijöitä. Haastateltavat olivat helposti taipuvaisia ”me vastaan he” -ajatteluun. Pyöräilijät ovat ainaisessa sodassa katutilasta autoilijoiden ja autojen kanssa, jos pyöräilijältä kysytään. Suhtautuminen autoihin oli kuitenkin kontekstiriippuvaista: kun pyöräilijä hyppäsi auton rattiin, tulkitsi haastateltava etuajo-oikeuden kulkeutuneen mukanaan autolle. Yhden päivän aikana voi helsinkiläinen ehtiä vihaamaan autoja aamulla, spandex-pyöräilijöitä iltapäivällä ja jalankulkijoita illalla.Mistä siis ratkaisu liikennevihaan? Onnettomuuksia kaupunkialueella voidaan vähentää konkreettisilla teoilla kuten nopeusrajoitusten alentamisella, erillisillä pyöräteillä ja kadunvarsipysäköinnin siirtämisellä pyöräteiden vierestä. Tilastot kertovat jo, että onnettomuuksien määrä on vähentynyt jatkuvasti niin Suomessa kuin Helsingissäkin, kaikilla kulkutavoilla. Antropologisesta näkökulmasta katsottuna, tällaiset toimet eivät kuitenkaan riitä.
Taistelu liikennevihaa vastaa on oikeastaan taistelua toiseuttamista vastaan. Ratkaisun ytimessä on kuuluvuuden tunteen lisääminen eri “ryhmien” välillä: autoilijat, pyöräilijät ja jalankulkijat pitää saada tuntemaan olevansa liikenteessä yhtä ja samaa porukkaa. Esimerkiksi Alankomaissa ei puhuta enää pyöräilijöistä erillisenä ryhmänä, vaan hollantilaisuuden osana. Kaupungit ja media voisivat puhua kaupunkilaisten liikenneyhteyksien parantamisesta, ei pyöräilijöiden tai autoilijoiden. Ongelmatapauksissa taas olisi parempi puhua yksilöistä – siis mulkuista.
Toimitus
- Verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: duncan c (CC BY-NC 2.0.)
Lukemista
- Eriksen, Thomas Hylland. 2004. Røtter Og Føtter – Identitet I En Omskiftelig Tid. Oslo: Aschehoug.
- Freudendal-Pedersen, Malene. 2015. ”Whose Commons are Mobilities Spaces?-The Case of Copenhagen’s Cyclists.” ACME: An International E-Journal for Critical Geographies 14
