Heittoja: _​_​_​_​_​pilaavat kaupungin!

”Nykyään en pelkää mitään niin paljon kuin pyö­räi­li­jöi­tä lii­ken­tees­sä.” Näin totesi tuttuni pysäh­tyes­säm­me ydin­kes­kus­tas­sa punaisiin valoihin. Polkupyörä oli juuri suhah­ta­nut ikkunani ohi ja jatkanut matkaansa ris­teyk­sen yli. Pyörälijä oli lähellä jäädä oikealta tulevan auton alle. Mulkku, ehdin todeta pyö­räi­li­jäs­tä.

Helsinkiläisiä tuntuu yhdis­tä­vän viha liik­ku­mis­ta­poi­hin, joita he eivät itse käytä: pyö­räi­li­jät elävät lii­ken­ne­sään­nöt­tö­mäs­sä maa­il­mas­sa, käve­ly­kes­kus­ta tyhjentää kaupungin kassan ja autoi­li­jat (varsinkin bema­ri­kus­kit) edustavat kaikkea pahaa län­si­mai­ses­sa yhteis­kun­nas­sam­me. Vihaa ylei­sem­pää on ainoas­taan pelko toisia kul­ku­vä­li­nei­tä kohtaan. Kaupungilla liik­kues­sa kaikki vas­taan­tu­li­jat ovat poten­ti­aa­li­sia mulkkuja tai vaaran aiheut­ta­jia.

Taistelu katu­ti­las­ta näyt­täy­tyy etu­ris­ti­rii­ta­na eri kul­ku­vä­li­nei­tä käyt­tä­vien ryhmien välillä. Antropologi Thomas Hylland Eriksen kutsuu yhteisöjä nurin­ku­ri­sik­si jää­kaa­peik­si: lämpimiä yhteisön jäsenille, kylmiä sen ulko­puo­li­sil­le. Yhteisön muo­dos­ta­mi­seen ei Eriksenin mukaan tarvita paljoa: yhteinen kieli, sukupuoli tai vaikka jaetut lii­ken­ne­tot­tu­muk­set voivat riittää perus­teek­si. Kyse on toi­seut­ta­mi­ses­ta, tällä kertaa lii­ken­tees­sä.

Myös lii­ken­ne­tut­ki­ja Malene Freudendal-Pedersen huomasi saman­kal­tai­sia piirteitä tut­kies­saan Kööpenhaminan pyö­räi­li­jöi­tä. Haastateltavat olivat helposti tai­pu­vai­sia ”me vastaan he” -ajat­te­luun. Pyöräilijät ovat ainai­ses­sa sodassa katu­ti­las­ta autoi­li­joi­den ja autojen kanssa, jos pyö­räi­li­jäl­tä kysytään. Suhtautuminen autoihin oli kuitenkin kon­teks­ti­riip­pu­vais­ta: kun pyö­räi­li­jä hyppäsi auton rattiin, tulkitsi haas­ta­tel­ta­va etuajo-oikeuden kul­keu­tu­neen mukanaan autolle. Yhden päivän aikana voi hel­sin­ki­läi­nen ehtiä vihaamaan autoja aamulla, spandex-pyö­räi­li­jöi­tä ilta­päi­väl­lä ja jalan­kul­ki­joi­ta illalla.

Mistä siis ratkaisu lii­ken­ne­vi­haan? Onnettomuuksia kau­pun­kia­lu­eel­la voidaan vähentää kon­kreet­ti­sil­la teoilla kuten nopeus­ra­joi­tus­ten alen­ta­mi­sel­la, eril­li­sil­lä pyö­rä­teil­lä ja kadun­var­si­py­sä­köin­nin siir­tä­mi­sel­lä pyö­rä­tei­den vierestä. Tilastot kertovat jo, että onnet­to­muuk­sien määrä on vähen­ty­nyt jat­ku­vas­ti niin Suomessa kuin Helsingissäkin, kaikilla kul­ku­ta­voil­la. Antropologisesta näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na, tällaiset toimet eivät kui­ten­kaan riitä.

Taistelu lii­ken­ne­vi­haa vastaa on oikeas­taan taistelua toi­seut­ta­mis­ta vastaan. Ratkaisun ytimessä on kuu­lu­vuu­den tunteen lisää­mi­nen eri “ryhmien” välillä: autoi­li­jat, pyö­räi­li­jät ja jalan­kul­ki­jat pitää saada tuntemaan olevansa lii­ken­tees­sä yhtä ja samaa porukkaa. Esimerkiksi Alankomaissa ei puhuta enää pyö­räi­li­jöis­tä eril­li­se­nä ryhmänä, vaan hol­lan­ti­lai­suu­den osana. Kaupungit ja media voisivat puhua kau­pun­ki­lais­ten lii­ken­neyh­teyk­sien paran­ta­mi­ses­ta, ei pyö­räi­li­jöi­den tai autoi­li­joi­den. Ongelmatapauksissa taas olisi parempi puhua yksi­löis­tä — siis mulkuista.

  1. Eriksen, Thomas Hylland. 2004. Røtter Og Føtter – Identitet I En Omskiftelig Tid. Oslo: Aschehoug.
  2. Freudendal-Pedersen, Malene. 2015. “Whose Commons are Mobilities Spaces?-The Case of Copenhagen’s Cyclists.” ACME: An International E-Journal for Critical Geographies 14

Kirjoittaja

Tapio Kumpula on valtiotieteiden kandidaatti sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin työelämätoimituksen toinen toimituspäällikkö. Mm. sovittelu, ympäristö, maisema ja sen arvot ovat Tapion pro gradu -tutkimuksen keskiössä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvafestivaali Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin kesäkuun puolivälissä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen festivaalin aikana tarjolla oli yli 150 elokuvanäytöstä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammattilaisia, vannoutuneita harrastajia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulkomailta. Paitsi viihtymistä, festivaalit tarjoavat areenan harjoittaa antropologista katsetta - festivaaliympäristö kun sisältää monia arkijärjestyksen kiepautuksia, joilla on oma tärkeä tehtävänsä.

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?