Hölmö, kelmi hymy

Onko sinulla tuttavia Yhdysvalloista? Hymyilevätkö he jat­ku­vas­ti ilman syytä? Leveä, säteilevä hymy on tärkeä osa sosi­aa­lis­ta itseil­mai­sua USA:ssa, joka on myös kult­tuu­rien sula­tusuu­ni. Näillä asioilla saattaa olla yhteys.

Tutkimus vuodelta 2015 esittää, että mitä useam­mas­ta läh­tö­maas­ta valtio on vas­taa­not­ta­nut maa­han­muut­ta­jia, sitä enemmän siellä esiintyy näkyvää tun­neil­mai­sua. Monenkirjavista kult­tuu­reis­ta tulevien ihmisten joukossa runsas hymyily voi tuntua vais­to­mai­ses­ti hyvältä idealta. Sillä voi vähentää vää­ri­nym­mär­ryk­siä yhteisen kielen ja tapa­kult­tuu­rin puut­tues­sa. Monikulttuurisissa yhteis­kun­nis­sa hymyä käytetään yhteyden luomiseen useammin kuin homo­gee­ni­sem­mis­sa yhteis­kun­nis­sa.

Vaikka kaik­kial­la hymyil­lään, sosi­aa­li­nen hymy ei tarkoita aina samaa asiaa. Saman eleen jopa päin­vas­tai­nen merkitys eri kult­tuu­ri­pii­reis­sä ei helpota hankalia kan­sain­vä­li­siä suhteita, ja hymyn kult­tuu­rie­rot voivat olla pieniä hidas­tei­ta esi­mer­kik­si moni­kan­sal­li­ses­sa yri­tys­maa­il­mas­sa.

Venäläisessä liike-elämässä ei hymyillä auk­to­ri­teet­tia­se­mas­sa oleville hen­ki­löil­le, sillä se osoit­tai­si kun­nioi­tuk­sen puutetta. Hymy väärässä paikassa voi viestiä myös pui­jaus­men­ta­li­tee­tis­ta. Samaa hei­jas­te­lee suo­ma­lai­nen sanaparsi “mies se tulee räkä­no­kas­ta­kin, mut ei tyhjän nau­ra­jas­ta”.

Pohjoisamerikkalainen asia­kas­pal­ve­lu­kult­tuu­ri ei siirry yritysten mukana Venäjälle, Saksaan tai Suomeen sel­lai­se­naan. Asiakaspalvelijan työhön USA:ssa ehdot­to­mas­ti kuuluva, leveällä hymyllä kuor­ru­tet­tu kiinteä kat­se­kon­tak­ti saattaa vetäy­ty­väm­män ilmaisun kult­tuu­reis­sa viestiä jopa epä­luo­tet­ta­vuut­ta, type­ryyt­tä tai ylem­myy­den­tun­toa.

Jos suo­ma­lai­nen ei perin­tei­ses­ti ole aulis hymyi­le­mään, moni­puo­lis­tu­va maa­han­muut­to saattaa ajan kanssa korjata tämänkin asian.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Jokaisen lapsen elämässä tulee vastaan aika, jolloin on opittava vessatavoille. Meillä tämä tarkoittaa vaipoista potalle siirtymistä. Eri puolilla maailmaa tämäkin rituaalinen elämänvaihe järjestyy monin eri tavoin. Afrikan Norsunluurannikolla elävän beng-kansan lasten “pottatreeni” aloitetaan mahdollisimman varhain, vain muutaman päivän ikäisenä, antamalla vauvalle suolen tyhjentävä peräruiske kahdesti päivässä.

Itsetyydytystä on luonnehdittu länsimaisen seksuaalikulttuurin pitkäkestoisimmaksi tabuksi, jota edes viime vuosikymmenten seksuaalinen vapautuminen ei ole kyennyt murtamaan. Vaikka itsetyydytys nykyään jo nähdäänkin osana seksuaaliterveyttä, harva puhuu siitä avoimesti – ainakaan ilman kiusaantuneita kuulijoita. Taustaa ja syitä tabun murtumattomuudelle voi etsiä itsetyydytyksen värikkäästä kulttuurihistoriasta.

Lapsen syntymässä on aina kyse yhteiskunnallisesti merkittävästä hetkestä, sillä perheet muodostavat yhteiskunnan perustan. Oli kyseessä suurperheen äiti tai vapaaehtoisesti lapseton, vaikuttaa lasten saaminen meidän kaikkien elämään joko suoraan tai välillisesti. Samalla synnytys itsessään on nykyisin pitkälle medikalisoitu tapahtuma, joka sijoittuu pääasiassa sairaalan seinien sisälle piiloon katseilta. Ulkopuolisella on siihen hyvin vähän kosketuspintaa ennen omakohtaista kokemusta. Lähdimme ottamaan selvää, miltä lastensaanti ja suomalainen synnytyskulttuuri näyttäytyvät ammattilaisen silmin. Elämän ensihetkistä kertomassa kätilö, doula ja antropologi Johanna Sarlio-Nieminen.