Kansalaisaloitteiden teko tuli Suomessa mahdolliseksi vuonna 2012. Lain mukaan kansalaisaloite käsitellään eduskunnassa, mikäli se kerää puolen vuoden aikana vähintään 50 000 kannattajaa. Suomen kansalaisaloitejärjestelmä on herättänyt mielenkiintoa myös muissa maissa.
Kansalaisaloitteita on tehty hyvin erilaisista aiheista. On vaadittu esimerkiksi turkistarhauksen kieltämistä, pankkien kansallistamista, kannabiksen vapauttamista ja pakkoruotsista luopumista. Yhteensä kansalaisaloitteita on tehty satoja. Eduskunnan käsittelyyn niistä on siirtynyt noin parikymmentä.
Toistaiseksi yhteensä vain kolme kansalaisaloitetta on kerännyt yli 100 000 kannattajaa. Kaksi näistä koski tasa-arvoista avioliittolakia ja kolmas vaati työttömyysturvan aktiivimallin perumista. Kun aktiivimallia vastustanut kansalaisaloite keräsi nopeassa ajassa yli 100 000 kannattajaa, heräsi Suomessa jonkinlaista keskustelua siitä, onko kansalaisaloitteiden kannatusraja jopa liian matala. Poliittiset päättäjät kokivat ongelmalliseksi, että kansalaiset voivat kotisohviltaan käsin kyseenalaistaa tehtyjä päätöksiä ja kipeitä leikkauksia.
Edustuksellista demokratiaa oikeutetaan kansan tahdolla. Tämän retoriikan taustalta paljastuu kuitenkin elitistisempi ajattelutapa, jossa kansaa ei haluta häiritsemään päätöksentekoa – ei ainakaan tärkeissä taloutta koskevissa kysymyksissä. On oireellista, että kysymys kansalaisaloitteiden liiallisesta helppoudesta heräsi juuri silloin, kun kansalaisaloitteen avulla yritettiin torjua huono-osaisiin kohdistuvia leikkauksia. Vallitsevan liberalistisen ideologian varjoissa vaikuttaa politologi Leo Straussin kautta aina Platonin filosofiaan johdettavissa oleva ajattelutapa, jossa puhe demokratiasta nähdään lähinnä vallanpitäjien kyynisenä valheena.
Antropologi Begona Aretxaga on puhunut demokratiasta fetissinä. Yhtäältä demokratiaa tavoitellaan lähes pakkomielteen omaisesti, sillä yhteiskuntajärjestelmän demokraattisuus nähdään tienä onneen. Toisaalta, kun vallitseva yhteiskuntajärjestelmä nimetään demokraattiseksi, sen epädemokraattiset, paternalistiset ja sortavat piirteet unohtuvat. Näin demokratiasta tulee vallitsevaa järjestystä oikeuttava puhetapa, jonka varjossa kansalaisiin voidaan kohdistaa valvontaa ja vallankäyttöä.
Aretxagan oma tutkimuskenttä on 1980-luvun Espanja, jossa Francon diktatuurin jälkeinen valtiokoneisto pyrki esittämään itsensä demokratiana. Samaan aikaan maassa oli edelleen poliittista väkivaltaa ja diktatuurille ominaisia kansalaisten oikeuksia polkevia käytäntöjä. Nykypäivän Suomea ei tietenkään voi suoraan verrata 80-luvun Espanjaan, mutta myös Suomessa on havaittavissa hieman samansuuntainen jännite.
Juhlapuheissa demokratiaa ja kansanvaltaa arvostetaan. Myös koulujen historian opetuksessa korostetaan sitä, miten Suomessa otettiin käyttöön yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ensimmäisenä Euroopan maana vuonna 1906. Samaan aikaan ihmisten liialliset vaikutusmahdollisuudet nähdään uhkana. Suomalaisen hallintokoneiston ei onneksi tarvitse vastata tähän uhkaan väkivalloin – riittää, että kansalaisaloitteiden tekoa hieman vaikeutetaan.
