Kansalaisaloitteiden teko tuli Suomessa mah­dol­li­sek­si vuonna 2012. Lain mukaan kan­sa­lais­aloi­te käsi­tel­lään edus­kun­nas­sa, mikäli se kerää puolen vuoden aikana vähintään 50 000 kan­nat­ta­jaa. Suomen kan­sa­lais­aloi­te­jär­jes­tel­mä on herät­tä­nyt mie­len­kiin­toa myös muissa maissa.

Kansalaisaloitteita on tehty hyvin eri­lai­sis­ta aiheista. On vaadittu esi­mer­kik­si tur­kis­tar­hauk­sen kiel­tä­mis­tä, pankkien kan­sal­lis­ta­mis­ta, kan­na­bik­sen vapaut­ta­mis­ta ja pak­ko­ruot­sis­ta luo­pu­mis­ta. Yhteensä kan­sa­lais­aloit­tei­ta on tehty satoja. Eduskunnan käsit­te­lyyn niistä on siirtynyt noin pari­kym­men­tä.

Toistaiseksi yhteensä vain kolme kan­sa­lais­aloi­tet­ta on kerännyt yli 100 000 kan­nat­ta­jaa. Kaksi näistä koski tasa-arvoista avio­liit­to­la­kia ja kolmas vaati työt­tö­myys­tur­van aktii­vi­mal­lin perumista. Kun aktii­vi­mal­lia vas­tus­ta­nut kan­sa­lais­aloi­te keräsi nopeassa ajassa yli 100 000 kan­nat­ta­jaa, heräsi Suomessa jon­kin­lais­ta kes­kus­te­lua siitä, onko kan­sa­lais­aloit­tei­den kan­na­tus­ra­ja jopa liian matala. Poliittiset päättäjät kokivat ongel­mal­li­sek­si, että kan­sa­lai­set voivat koti­soh­vil­taan käsin kysee­na­lais­taa tehtyjä päätöksiä ja kipeitä leik­kauk­sia.

Edustuksellista demo­kra­ti­aa oikeu­te­taan kansan tahdolla. Tämän reto­rii­kan taustalta paljastuu kuitenkin eli­tis­ti­sem­pi ajat­te­lu­ta­pa, jossa kansaa ei haluta häi­rit­se­mään pää­tök­sen­te­koa – ei ainakaan tärkeissä taloutta kos­ke­vis­sa kysy­myk­sis­sä. On oireel­lis­ta, että kysymys kan­sa­lais­aloit­tei­den lii­al­li­ses­ta help­pou­des­ta heräsi juuri silloin, kun kan­sa­lais­aloit­teen avulla yri­tet­tiin torjua huono-osaisiin koh­dis­tu­via leik­kauk­sia. Vallitsevan libe­ra­lis­ti­sen ideo­lo­gian varjoissa vaikuttaa poli­to­lo­gi Leo Straussin kautta aina Platonin filo­so­fi­aan joh­det­ta­vis­sa oleva ajat­te­lu­ta­pa, jossa puhe demo­kra­tias­ta nähdään lähinnä val­lan­pi­tä­jien kyynisenä valheena.

Antropologi Begona Aretxaga on puhunut demo­kra­tias­ta fetissinä. Yhtäältä demo­kra­ti­aa tavoi­tel­laan lähes pak­ko­miel­teen omaisesti, sillä yhteis­kun­ta­jär­jes­tel­män demo­kraat­ti­suus nähdään tienä onneen. Toisaalta, kun val­lit­se­va yhteis­kun­ta­jär­jes­tel­mä nimetään demo­kraat­ti­sek­si, sen epä­de­mo­kraat­ti­set, pater­na­lis­ti­set ja sortavat piirteet unohtuvat. Näin demo­kra­tias­ta tulee val­lit­se­vaa jär­jes­tys­tä oikeut­ta­va puhetapa, jonka varjossa kan­sa­lai­siin voidaan kohdistaa valvontaa ja val­lan­käyt­töä.

Aretxagan oma tut­ki­mus­kent­tä on 1980-luvun Espanja, jossa Francon dik­ta­tuu­rin jälkeinen val­tio­ko­neis­to pyrki esit­tä­mään itsensä demo­kra­tia­na. Samaan aikaan maassa oli edelleen poliit­tis­ta väki­val­taa ja dik­ta­tuu­ril­le ominaisia kan­sa­lais­ten oikeuksia polkevia käy­tän­tö­jä. Nykypäivän Suomea ei tie­ten­kään voi suoraan verrata 80-luvun Espanjaan, mutta myös Suomessa on havait­ta­vis­sa hieman saman­suun­tai­nen jännite.

Juhlapuheissa demo­kra­ti­aa ja kan­san­val­taa arvos­te­taan. Myös koulujen historian ope­tuk­ses­sa koros­te­taan sitä, miten Suomessa otettiin käyttöön yleinen ja yhtä­läi­nen äänioi­keus ensim­mäi­se­nä Euroopan maana vuonna 1906. Samaan aikaan ihmisten lii­al­li­set vai­ku­tus­mah­dol­li­suu­det nähdään uhkana. Suomalaisen hal­lin­to­ko­neis­ton ei onneksi tarvitse vastata tähän uhkaan väki­val­loin — riittää, että kan­sa­lais­aloit­tei­den tekoa hieman vai­keu­te­taan.