Kansainvälinen kummilapsitoiminta on jo pitkään ollut suomalaisille tuttu tapa osallistua kehitysyhteistyön tekemiseen. Sen työ on painottunut erityisesti lasten ja lapsen oikeuksien edistämiseen. Kummitoiminnan kohteena olevat yhteisöt sijaitsevat nykyisin pääsääntöisesti Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan maissa. Sen sijaan lahjoittajat ovat tyypillisesti länsimaisia henkilöitä.
Muihin kehitystyön muotoihin verrattuna kummius on poikkeuksellisen henkilökohtaista. Kaiken keskiössä on osapuolten välinen suhde, jonka välikätenä toimintaa organisoiva järjestö toimii. Kehitysyhteistyön kattojärjestön Kepan listaus nimeää yhteensä 24 kummiutta tarjoavaa järjestöä Suomessa.
Tyypillisesti eri etnisistä taustoista tulevien henkilöiden välinen yhteys saa alkunsa kummin kuukausittaisesta lahjoituksesta, jonka jatkuvuutta suhteen ylläpitäminen myös edellyttää. Osapuolten välistä sidettä rakennetaan ja uusinnetaan kirjeiden ja niiden mukana lähetettävien valokuvien, sekä toisinaan lahjojen tai kummilapsen kotikylään suuntautuvien matkojen avulla.
Juuri oman kummilapsen mahdollistama henkilökohtainen yhteys on todennäköisesti se tekijä, jonka ansiosta lahjoitusmuoto on saavuttanut suuren suosion. Kuitenkin tuo sama elementti muodostaa toiminnassa piilevän eettisen ristiriidan, jota käsittelen lähemmin tässä artikkelissa.
Kyseinen ristiriita nousi esiin toistuvasti pro gradu -työtä tehdessäni. Tutkielmani Ikkuna toiseen maailmaan on tulkinta kummilapsityön parissa toimivien omista näkökulmista toiminnan järjestäytymiseen. Se paneutuu myös toimijoiden itsensä käyttämiin perusteluihin työn tekemiselle, sekä toiminnan linkittymisestä kestävän kehityksen periaatteisiin. Haastateltavani toimivat kuuden eri järjestön parissa. Joukossa oli mukana suomalaisia järjestötyöntekijöitä, kummeja sekä aiheen muita asiantuntijoita.
Päädyin tutkimaan kummitoimintaa pro gradu -työssäni, kun huomasin, että suosiostaan huolimatta aiheeseen liittyvää laadullista tutkimusta on tarjolla hyvin niukasti. Järjestöjen oma ulosanti koostuu lähinnä tilastoista ja yksittäisistä tarinoista. Tilastot itsessään eivät juurikaan kerro todellisuudesta numeroiden takana. Suurelle yleisölle esimerkkejä taulukoiden takaa tarjoavat lähinnä tarkkaan valikoidut inspiroivat menestystarinat.
Koska työn pääasiallisena kohteena ovat lapset, on etiikan huomioon ottaminen erityisen tärkeää. Lapsuuden määritelmä rakentuu kulttuurisesti. Eri kulttuureissa lapsuuden voidaan katsoa päättyvän esimerkiksi tietyn biologisen iän tai uuden statuksen myötä, joka voi tarkoittaa esimerkiksi naimisiin menoa tai vanhemmaksi tulemista. Näin ollen on vaikea määritellä, missä vaiheessa henkilö kykenee päättämään omista asioistaan. Kuka päättää, mitä tietoja lapsista kummiohjelman puitteissa voidaan välittää? Voiko lapsi itse päättää osallistumisestaan, vai päättävätkö siitä vanhemmat?
Kummitoiminnan lyhyt oppimäärä
Järjestöjen keskuudessa ei ole täyttä yhteisymmärrystä siitä, mihin kummilapsitoiminnan alkupiste tarkalleen ottaen sijoittuu. Kummityö auttamisen muotona on tyypillisesti saanut alkunsa sotien jälkimainingeissa, kun lapsia jäi orvoksi tai heitteille. Alunperin toiminta kohdistui huono-osaisiin lapsiin Euroopan sisällä, nimittäin 1930–1940 -luvuilla ainakin Espanjan sisällissota ja toinen maailmansota motivoivat kummitoiminnan järjestämiseen. Myös kristilliset järjestöt ovat olleet mukana järjestämässä toimintaa varhaisessa vaiheessa.
Alusta lähtien kummius esitettiin vaihtoehtona anonyymeille lahjoituksille, joiden kohdetta ei oltu erikseen määritelty. Esimerkiksi Iso-Britanniassa lapsille haettiin “sponsoria” lehti-ilmoitusten avulla, pitkälti samalla tavoin kuin tänä päivänä tehdään internetin välityksellä. Kummin lahjoittama raha suuntautui toiminnan alussa suoraan kummilapselle, joka saattoi asua perheessä tai orpokodissa. Alkuvaiheesta asti mukana on ollut myös edellä mainittu yhteydenpito.
Kuva: Pixabay (CC0)
Sittemmin toiminta on muuttanut muotoaan pinnalla olevan kehitysdiskurssin mukaisesti kohti yhteisöpohjaista tukemista. Muutos oli seurausta ajattelumallista, jonka mukaan paras ja pysyvin tapa auttaa lasta on tätä ympäröivään yhteisöön panostaminen.
Suomessa kummitoimintaan on voinut osallistua 1900-luvun keskipaikkeilta lähtien. Alussa sitä ovat järjestäneet ainakin kristilliset lähetysjärjestöt. Kummitoiminnan parista löytyy edelleen sekä pieniä orpokotitoimintaan painottuvia kansalaisjärjestöjä että monikansallisia organisaatioita.
Kummiuden monet kasvot
Kummitoiminta sisältää useampia toteutustapoja. Tutkielmassani hallitsevina esiintyvät näistä kaksi: yksilö- ja yhteisökummius. Useat järjestöt tarjoavat molempia vaihtoehtoja, mutta ensin mainittu perinteisempi muoto pitää sinnikkäästi pintansa. Jälkimmäinen sen sijaan vaikuttaisi olevan toivottu suunta tulevaisuudelle – jossain vaiheessa.
Molemmissa muodoissa tuen pääasiallisena kohteena on nykyisin lapsen yhteisö. Yksilökummiuden erikoisuutena on, että kullekin lahjoittajalle valittu kummilapsi toimii yhteisönsä edustajana, tarjoten tuelle henkilökohtaisemman väylän. Hänen avullaan kummi saa mahdollisuuden yhteydenpitoon ja lähempään tutustumiseen – toisin sanoen oman kummisuhteen rakentamiseen. Toimijat pitävät toimintamallia varainhankinnallisesti tehokkaana, konkreettisena ja merkityksellisenä. Oman kummilapsen elämään tutustumalla järjestön tekemä työ kohdemaassa on lähes käsinkosketeltavaa.
Yksilökummiuden avaama ikkuna toisen kulttuurin elämäntapaan tekee osallistumisesta kuulemani mukaan houkuttelevaa ja koukuttavaa! Tukea ei tee mieli katkaista, kun kohde on selvästi näkyvillä. Kummit ovat erittäin sitoutuneita, mikä helpottaa järjestöjen pitkän aikavälin suunnitelmien tekemistä. Haastattelemieni lahjoittajien mukaan kummius olisi jopa viimeisiä asioita, mistä he luopuisivat taloudellisen tilanteen heiketessä. Samalla he kokivat sen muita lahjoittamisen muotoja mukavammaksi.
Henkilökohtaisuuden tuoman konkreettisuuden ansiosta lahjoittajat voivat lisäksi tuntea saavansa selviä todisteita avun perille menosta. Lapsikin voi kokea länsimaisen kummin tärkeänä ja kannustavana henkilönä.
Kuva: Alex Radelich (CC0)
Henkilökohtaisuuden kääntöpuoli
Yksilökummiuteen sisältyvä, tavallista henkilökohtaisempi lähestymistapa herättää myös kysymyksiä. Erityisesti toimintaan liittyvää lahjakäytäntöä on kritisoitu vuosikymmenten ajan. Yhteisön sisäiseen dynamiikkaan ovat vaikuttaneet erityisen vahvasti pienetkin kummeilta saadut lahjat, jotka ovat voineet herättää kateutta toisissa. Joissain tapauksissa kyseessä on ollut jopa lapsen turvallisuus. Monin paikoin lahjoista ollaankin luovuttu.
Myös huono-osaisimpina pidettyjen lasten valikoiminen kummiohjelmiin voidaan nähdä ongelmallisena. Yksilökummiuteen liittyy tapauksia, jossa yhteisön keskuudesta valitut henkilöt ovat altistuneet syrjinnälle uuden asemansa myötä. Kummilapsen rooli tuo mukanaan myös velvollisuuksia, kuten kirjeiden ja postikorttien kirjoittamista, tai vuosittaisen valokuvattavana käymisen.
Viestinnän keinoin voidaan ylläpitää olemassa olevia stereotypioita, tai pyrkiä muuttamaan niitä. Siksi myös sillä, mitä ja miten toiminnasta kerrotaan ulospäin, on suuri merkitys. Hyvän maun mukaista olisi, ettei järjestöjen ulkoisella kommunikaatiolla edistettäisi yksipuolista ja negatiivista kuvaa globaalista etelästä. Liina Mustonen on käsitellyt aihetta lähemmin avun politiikkaa koskevassa kirjoituksessaan.
Viestinnän avulla voidaan vaikuttaa myös varainkeruuseen, tässä tapauksessa kummien rekrytoimiseen. Yksittäisten lasten valikointi järjestöjen ulkoisen viestinnän tarpeisiin ja heidän kuviensa mahdollinen käyttö markkinoinnissa on pulmallista. Laajimmillaan yksittäisestä kummia etsivästä lapsesta voi järjestön internet-sivulta löytyä kuva tai video, etunimi, ikä ja asuinpaikka. Kuitenkin digitalisaation myötä levikki on suurempi kuin koskaan aiemmin, ja tiedot ovat saatavilla myös toiminnan ulkopuolisille.
Järjestöt tiedostavat viestinnän eettiset riskit, mutta niistä saatetaan joustaa esimerkiksi taloudellisista syistä. Taustalla on ajatus, että potentiaalisiin lahjoittajiin vetoaa paremmin kuva avun kohteena olevasta lapsesta, kuin vaikkapa paikallisesta maisemasta. Kuva saattaa olla myös muutamia vuosia vanha, jottei lapsi olisi niin hyvin tunnistettavissa. Suomessa ylilyönnit eivät välttämättä ole kaikkein räikeimpiä, mutta opittavaa on meilläkin.
Ratkaisuna yhteisökummius?
Henkilökohtaisuuden mukanaan tuoman problematiikan ratkaisuna voisi olla entistä laajempi siirtyminen yhteisökummiuteen. Tämä toimintamalli sijoittuu tavallisen kehitysyhteistyöhankkeen ja perinteisen kummilapsitoiminnan välimaastoon. Kohteina ovat yksilökummiuden tavoin kylät tai yhteisöt, joihin tarjotaan monipuolista tukea esimerkiksi koulutukseen, sanitaatioon tai terveyteen liittyvissä asioissa.
Kuva: Oliver Cole (CC0)
Erona on, että yhteisökummiudessa tuen kohteena olevalla yhteisöllä on useita yhteisiä kummeja lukuisten kahdenkeskisten suhteiden sijaan. Tällä tavoin ympäristön lapsia ei aseteta millään tavoin eriarvoiseen asemaan, eikä ryhmän sisäinen dynamiikka altistu muutoksille vastaavalla tavalla. Paikallisia ei myöskään velvoiteta yhteydenpitoon. Etuihin kuuluu myös se, että suurempi osa lahjoitettavasta summasta menee perille. Hallinnolliset kulut ovat matalammat kuin kahdenkeskisiä kummisuhteita koordinoidessa.
Sain tutkielmaa tehdessäni kuulla rohkaisevia esimerkkejä niistä tapauksista, joissa harppaus yhteisökummiuteen oli jo tehty. Yksilökummiuden tarjoamaa henkilökohtaista suhdetta, jota pidetään kummiuden olennaisena osana, voidaan jäljitellä myös yhteisökummiudessa. Osapuolina ovat tässä tapauksessa kummit ja yhteisö. Järjestön paikan päältä välittämissä uutisissa on kirjeiden tapaan valokuvia. Myös yksilöiden tarinoita voidaan tuoda esiin kertaluontoisesti ja kaikille yhteisesti.
Riskien minimointia vai kummien aliarviointia
Näyttää siis siltä, että yhteisökummiuteen siirtymällä päästäisiin eroon yksilökummiuden mahdollisista epäkohdista. Miksi tähän ei ole ryhdytty? Perusteellisen muutoksen tekemiseen liittyy huoli siitä, saadaanko lahjoittajia osallistumaan ja sitoutumaan yhtä tehokkaasti ilman totuttua eksklusiivista suhdetta paikan päälle. Mikäli toimintamalli ei miellyttäisi kummeja, uhkana olisi yksityisen rahoituksen lasku. Järjestöjen huoli on ymmärrettävää. Itsekin mietin, kuinka kertoa suomalaisille tässä artikkelissa yksilökummiuden mahdollistamista riskeistä ilman, että he tuskastuvat ja jättävät kehitystyön tukemisen sikseen. Etenkin viimeaikaisten hallituksen tekemien kehitysmäärärahaleikkausten vuoksi yksityisten ihmisten tuen merkitys korostuu yritysyhteistyön ohella.
Yksilön ympärille rakennetun toiminnan edut ovat lahjoittavalle osapuolelle kiistatta paremmat. Kukapa ei lukisi mieluummin henkilökohtaista kirjettä kuin geneerisiä uutiskirjeitä? Jos kuitenkin tarkoituksena on lasten auttaminen, uskon että suomalaiset tekevät sen mielellään parhaalla mahdollisella tavalla. Epäilen, että kummit eivät olekaan tietoisia eri toimintamuotojen taustalla olevista eroista.
Kenties lahjoittajia jopa aliarvioidaan, jos heidän ajatellaan olevan ensisijaisesti kiinnostuneita yksilökummiudesta, avaamatta eri toimintamallien taustalla olevia todellisuuksia. Toiveeni onkin, että näiden taustatekijöiden esittäminen saa yhä useammat kummit joustamaan omista mieltymyksistään, ja miettimään tuen kohdistamista yhä enemmän vastaanottavan osapuolen edun mukaisesta näkökulmasta.
Toimitus
- Podcast-lukija: Siiri Sandberg
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Artikkelikuva: Pixabay (CC0)
Lukemista
- Marc Brightman & Jerome Lewis (toim.), 2017. The Anthropology of Sustainability. Beyond development and progress.
- Emma Crewe & Richard Axelby, 2013. Anthropology and Development. Culture, Morality and Politics in a Globalised World.
- Emma Crewe & Elizabeth Harrison, 1998. Whose development? An ethnography of aid.
- Peter Ove, 2013. Change a life, Change your own: Child Sponsorship, the discourse of development, and the production of ethical subjects. Väitöskirja.
- Brad Watson & Matthew Clarke (toim.), 2014. Child Sponsorship: Exploring pathways to a brighter future.
