Kummityössä yhteisöllisyys on valttia

Kansainvälinen kum­mi­lap­si­toi­min­ta on jo pitkään ollut suo­ma­lai­sil­le tuttu tapa osal­lis­tua kehi­ty­syh­teis­työn teke­mi­seen. Sen työ on pai­not­tu­nut eri­tyi­ses­ti lasten ja lapsen oikeuk­sien edis­tä­mi­seen. Kummitoiminnan kohteena olevat yhteisöt sijait­se­vat nykyisin pää­sään­töi­ses­ti Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan maissa. Sen sijaan lah­joit­ta­jat ovat tyy­pil­li­ses­ti län­si­mai­sia hen­ki­löi­tä.

Muihin kehi­tys­työn muotoihin ver­rat­tu­na kummius on poik­keuk­sel­li­sen hen­ki­lö­koh­tais­ta. Kaiken keskiössä on osa­puol­ten välinen suhde, jonka väli­kä­te­nä toimintaa orga­ni­soi­va järjestö toimii. Kehitysyhteistyön kat­to­jär­jes­tön Kepan listaus nimeää yhteensä 24 kummiutta tarjoavaa järjestöä Suomessa.

Tyypillisesti eri etnisistä taus­tois­ta tulevien hen­ki­löi­den välinen yhteys saa alkunsa kummin kuu­kausit­tai­ses­ta lah­joi­tuk­ses­ta, jonka jat­ku­vuut­ta suhteen yllä­pi­tä­mi­nen myös edel­lyt­tää. Osapuolten välistä sidettä raken­ne­taan ja uusin­ne­taan kirjeiden ja niiden mukana lähe­tet­tä­vien valo­ku­vien, sekä toisinaan lahjojen tai kum­mi­lap­sen koti­ky­lään suun­tau­tu­vien matkojen avulla.

Juuri oman kum­mi­lap­sen mah­dol­lis­ta­ma hen­ki­lö­koh­tai­nen yhteys on toden­nä­köi­ses­ti se tekijä, jonka ansiosta lah­joi­tus­muo­to on saa­vut­ta­nut suuren suosion. Kuitenkin tuo sama elementti muodostaa toi­min­nas­sa piilevän eettisen ris­ti­rii­dan, jota käsit­te­len lähemmin tässä artik­ke­lis­sa.

Kyseinen ris­ti­rii­ta nousi esiin tois­tu­vas­ti pro gradu -työtä teh­des­sä­ni. Tutkielmani Ikkuna toiseen maailmaan on tulkinta kum­mi­lap­si­työn parissa toimivien omista näkö­kul­mis­ta toiminnan jär­jes­täy­ty­mi­seen. Se paneutuu myös toi­mi­joi­den itsensä käyt­tä­miin perus­te­lui­hin työn teke­mi­sel­le, sekä toiminnan lin­kit­ty­mi­ses­tä kestävän kehi­tyk­sen peri­aat­tei­siin. Haastateltavani toimivat kuuden eri järjestön parissa. Joukossa oli mukana suo­ma­lai­sia jär­jes­tö­työn­te­ki­jöi­tä, kummeja sekä aiheen muita asian­tun­ti­joi­ta.

Päädyin tutkimaan kum­mi­toi­min­taa pro gradu -työssäni, kun huomasin, että suo­sios­taan huo­li­mat­ta aiheeseen liittyvää laa­dul­lis­ta tut­ki­mus­ta on tarjolla hyvin niukasti. Järjestöjen oma ulosanti koostuu lähinnä tilas­tois­ta ja yksit­täi­sis­tä tari­nois­ta. Tilastot itsessään eivät juurikaan kerro todel­li­suu­des­ta nume­roi­den takana. Suurelle yleisölle esi­merk­ke­jä tau­lu­koi­den takaa tarjoavat lähinnä tarkkaan vali­koi­dut ins­pi­roi­vat menes­tys­ta­ri­nat.

Koska työn pää­asial­li­se­na kohteena ovat lapset, on etiikan huomioon ottaminen erityisen tärkeää. Lapsuuden mää­ri­tel­mä rakentuu kult­tuu­ri­ses­ti. Eri kult­tuu­reis­sa lapsuuden voidaan katsoa päättyvän esi­mer­kik­si tietyn bio­lo­gi­sen iän tai uuden statuksen myötä, joka voi tar­koit­taa esi­mer­kik­si naimisiin menoa tai van­hem­mak­si tulemista. Näin ollen on vaikea mää­ri­tel­lä, missä vaiheessa henkilö kykenee päät­tä­mään omista asiois­taan. Kuka päättää, mitä tietoja lapsista kum­mioh­jel­man puit­teis­sa voidaan välittää? Voiko lapsi itse päättää osal­lis­tu­mi­ses­taan, vai päät­tä­vät­kö siitä vanhemmat?

Kummitoiminnan lyhyt oppimäärä

Järjestöjen kes­kuu­des­sa ei ole täyttä yhtei­sym­mär­rys­tä siitä, mihin kum­mi­lap­si­toi­min­nan alkupiste tar­kal­leen ottaen sijoittuu. Kummityö aut­ta­mi­sen muotona on tyy­pil­li­ses­ti saanut alkunsa sotien jäl­ki­mai­nin­geis­sa, kun lapsia jäi orvoksi tai heit­teil­le. Alunperin toiminta kohdistui huono-osaisiin lapsiin Euroopan sisällä, nimittäin 1930 – 1940 -luvuilla ainakin Espanjan sisäl­lis­so­ta ja toinen maa­il­man­so­ta moti­voi­vat kum­mi­toi­min­nan jär­jes­tä­mi­seen. Myös kris­til­li­set järjestöt ovat olleet mukana jär­jes­tä­mäs­sä toimintaa var­hai­ses­sa vaiheessa. 

Alusta lähtien kummius esi­tet­tiin vaih­toeh­to­na ano­nyy­meil­le lah­joi­tuk­sil­le, joiden kohdetta ei oltu erikseen mää­ri­tel­ty. Esimerkiksi Iso-Britanniassa lapsille haettiin “sponsoria” lehti-ilmoi­tus­ten avulla, pitkälti samalla tavoin kuin tänä päivänä tehdään inter­ne­tin väli­tyk­sel­lä. Kummin lah­joit­ta­ma raha suun­tau­tui toiminnan alussa suoraan kum­mi­lap­sel­le, joka saattoi asua perheessä tai orpo­ko­dis­sa. Alkuvaiheesta asti mukana on ollut myös edellä mainittu yhtey­den­pi­to.

Kuva: Pixabay (CC0)

Sittemmin toiminta on muuttanut muotoaan pinnalla olevan kehi­tys­dis­kurs­sin mukai­ses­ti kohti yhtei­sö­poh­jais­ta tukemista. Muutos oli seurausta ajat­te­lu­mal­lis­ta, jonka mukaan paras ja pysyvin tapa auttaa lasta on tätä ympä­röi­vään yhteisöön panos­ta­mi­nen.

Suomessa kum­mi­toi­min­taan on voinut osal­lis­tua 1900-luvun kes­ki­paik­keil­ta lähtien. Alussa sitä ovat jär­jes­tä­neet ainakin kris­til­li­set lähe­tys­jär­jes­töt. Kummitoiminnan parista löytyy edelleen sekä pieniä orpo­ko­ti­toi­min­taan pai­not­tu­via kan­sa­lais­jär­jes­tö­jä että moni­kan­sal­li­sia orga­ni­saa­tioi­ta.

Kummiuden monet kasvot

Kummitoiminta sisältää useampia toteu­tus­ta­po­ja. Tutkielmassani hal­lit­se­vi­na esiin­ty­vät näistä kaksi: yksilö- ja yhtei­sö­kum­mius. Useat järjestöt tarjoavat molempia vaih­toeh­to­ja, mutta ensin mainittu perin­tei­sem­pi muoto pitää sin­nik­kääs­ti pintansa. Jälkimmäinen sen sijaan vai­kut­tai­si olevan toivottu suunta tule­vai­suu­del­le – jossain vaiheessa.

Molemmissa muodoissa tuen pää­asial­li­se­na kohteena on nykyisin lapsen yhteisö. Yksilökummiuden eri­koi­suu­te­na on, että kullekin lah­joit­ta­jal­le valittu kum­mi­lap­si toimii yhtei­sön­sä edus­ta­ja­na, tarjoten tuelle hen­ki­lö­koh­tai­sem­man väylän. Hänen avullaan kummi saa mah­dol­li­suu­den yhtey­den­pi­toon ja lähempään tutus­tu­mi­seen – toisin sanoen oman kum­mi­suh­teen raken­ta­mi­seen. Toimijat pitävät toi­min­ta­mal­lia varain­han­kin­nal­li­ses­ti tehok­kaa­na, kon­kreet­ti­se­na ja mer­ki­tyk­sel­li­se­nä. Oman kum­mi­lap­sen elämään tutus­tu­mal­la järjestön tekemä työ koh­de­maas­sa on lähes käsin­kos­ke­tel­ta­vaa.

Yksilökummiuden avaama ikkuna toisen kult­tuu­rin elä­män­ta­paan tekee osal­lis­tu­mi­ses­ta kuulemani mukaan hou­kut­te­le­vaa ja kou­kut­ta­vaa! Tukea ei tee mieli katkaista, kun kohde on selvästi näkyvillä. Kummit ovat erittäin sitou­tu­nei­ta, mikä helpottaa jär­jes­tö­jen pitkän aikavälin suun­ni­tel­mien tekemistä. Haastattelemieni lah­joit­ta­jien mukaan kummius olisi jopa viimeisiä asioita, mistä he luo­pui­si­vat talou­del­li­sen tilanteen hei­ke­tes­sä. Samalla he kokivat sen muita lah­joit­ta­mi­sen muotoja muka­vam­mak­si.

Henkilökohtaisuuden tuoman kon­kreet­ti­suu­den ansiosta lah­joit­ta­jat voivat lisäksi tuntea saavansa selviä todis­tei­ta avun perille menosta. Lapsikin voi kokea län­si­mai­sen kummin tärkeänä ja kan­nus­ta­va­na henkilönä.

Kuva: Alex Radelich (CC0)

Henkilökohtaisuuden kääntöpuoli

Yksilökummiuteen sisältyvä, taval­lis­ta hen­ki­lö­koh­tai­sem­pi lähes­ty­mis­ta­pa herättää myös kysy­myk­siä. Erityisesti toi­min­taan liittyvää lah­ja­käy­tän­töä on kri­ti­soi­tu vuo­si­kym­men­ten ajan. Yhteisön sisäiseen dyna­miik­kaan ovat vai­kut­ta­neet erityisen vahvasti pienetkin kummeilta saadut lahjat, jotka ovat voineet herättää kateutta toisissa. Joissain tapauk­sis­sa kyseessä on ollut jopa lapsen tur­val­li­suus. Monin paikoin lahjoista ollaankin luovuttu.

Myös huono-osai­sim­pi­na pidet­ty­jen lasten vali­koi­mi­nen kum­mioh­jel­miin voidaan nähdä ongel­mal­li­se­na. Yksilökummiuteen liittyy tapauksia, jossa yhteisön kes­kuu­des­ta valitut henkilöt ovat altis­tu­neet syr­jin­näl­le uuden asemansa myötä. Kummilapsen rooli tuo mukanaan myös vel­vol­li­suuk­sia, kuten kirjeiden ja pos­ti­kort­tien kir­joit­ta­mis­ta, tai vuo­sit­tai­sen valo­ku­vat­ta­va­na käymisen.

Viestinnän keinoin voidaan ylläpitää olemassa olevia ste­reo­ty­pioi­ta, tai pyrkiä muut­ta­maan niitä. Siksi myös sillä, mitä ja miten toi­min­nas­ta kerrotaan ulospäin, on suuri merkitys. Hyvän maun mukaista olisi, ettei jär­jes­tö­jen ulkoi­sel­la kom­mu­ni­kaa­tiol­la edis­tet­täi­si yksi­puo­lis­ta ja nega­tii­vis­ta kuvaa glo­baa­lis­ta etelästä. Liina Mustonen on käsi­tel­lyt aihetta lähemmin avun poli­tiik­kaa kos­ke­vas­sa kir­joi­tuk­ses­saan.

Viestinnän avulla voidaan vaikuttaa myös varain­ke­ruuseen, tässä tapauk­ses­sa kummien rek­ry­toi­mi­seen. Yksittäisten lasten vali­koin­ti jär­jes­tö­jen ulkoisen vies­tin­nän tar­pei­siin ja heidän kuviensa mah­dol­li­nen käyttö mark­ki­noin­nis­sa on pul­mal­lis­ta. Laajimmillaan yksit­täi­ses­tä kummia etsivästä lapsesta voi järjestön internet-sivulta löytyä kuva tai video, etunimi, ikä ja asuin­paik­ka. Kuitenkin digi­ta­li­saa­tion myötä levikki on suurempi kuin koskaan aiemmin, ja tiedot ovat saa­ta­vil­la myös toiminnan ulko­puo­li­sil­le.

Järjestöt tie­dos­ta­vat vies­tin­nän eettiset riskit, mutta niistä saatetaan joustaa esi­mer­kik­si talou­del­li­sis­ta syistä. Taustalla on ajatus, että poten­ti­aa­li­siin lah­joit­ta­jiin vetoaa paremmin kuva avun kohteena olevasta lapsesta, kuin vaikkapa pai­kal­li­ses­ta mai­se­mas­ta. Kuva saattaa olla myös muutamia vuosia vanha, jottei lapsi olisi niin hyvin tun­nis­tet­ta­vis­sa. Suomessa yli­lyön­nit eivät vält­tä­mät­tä ole kaikkein räi­keim­piä, mutta opittavaa on meilläkin.

Ratkaisuna yhteisökummius?

Henkilökohtaisuuden mukanaan tuoman proble­ma­tii­kan rat­kai­su­na voisi olla entistä laajempi siir­ty­mi­nen yhtei­sö­kum­miu­teen. Tämä toi­min­ta­mal­li sijoittuu taval­li­sen kehi­ty­syh­teis­työ­hank­keen ja perin­tei­sen kum­mi­lap­si­toi­min­nan väli­maas­toon. Kohteina ovat yksi­lö­kum­miu­den tavoin kylät tai yhteisöt, joihin tarjotaan moni­puo­lis­ta tukea esi­mer­kik­si kou­lu­tuk­seen, sani­taa­tioon tai ter­vey­teen liit­ty­vis­sä asioissa.

Kuva: Oliver Cole (CC0)

Erona on, että yhtei­sö­kum­miu­des­sa tuen kohteena olevalla yhtei­söl­lä on useita yhteisiä kummeja lukuisten kah­den­kes­kis­ten suhteiden sijaan. Tällä tavoin ympä­ris­tön lapsia ei aseteta millään tavoin eriar­voi­seen asemaan, eikä ryhmän sisäinen dyna­miik­ka altistu muu­tok­sil­le vas­taa­val­la tavalla. Paikallisia ei myöskään vel­voi­te­ta yhtey­den­pi­toon. Etuihin kuuluu myös se, että suurempi osa lah­joi­tet­ta­vas­ta summasta menee perille. Hallinnolliset kulut ovat mata­lam­mat kuin kah­den­kes­ki­siä kum­mi­suh­tei­ta koor­di­noi­des­sa. 

Sain tut­kiel­maa teh­des­sä­ni kuulla roh­kai­se­via esi­merk­ke­jä niistä tapauk­sis­ta, joissa harppaus yhtei­sö­kum­miu­teen oli jo tehty. Yksilökummiuden tarjoamaa hen­ki­lö­koh­tais­ta suhdetta, jota pidetään kummiuden olen­nai­se­na osana, voidaan jäl­ji­tel­lä myös yhtei­sö­kum­miu­des­sa. Osapuolina ovat tässä tapauk­ses­sa kummit ja yhteisö. Järjestön paikan päältä välit­tä­mis­sä uutisissa on kirjeiden tapaan valokuvia. Myös yksi­löi­den tarinoita voidaan tuoda esiin ker­ta­luon­toi­ses­ti ja kaikille yhtei­ses­ti.

Riskien minimointia vai kummien aliarviointia

Näyttää siis siltä, että yhtei­sö­kum­miu­teen siir­ty­mäl­lä pääs­täi­siin eroon yksi­lö­kum­miu­den mah­dol­li­sis­ta epä­koh­dis­ta. Miksi tähän ei ole ryhdytty? Perusteellisen muutoksen teke­mi­seen liittyy huoli siitä, saadaanko lah­joit­ta­jia osal­lis­tu­maan ja sitou­tu­maan yhtä tehok­kaas­ti ilman totuttua eksklusii­vis­ta suhdetta paikan päälle. Mikäli toi­min­ta­mal­li ei miel­lyt­täi­si kummeja, uhkana olisi yksi­tyi­sen rahoi­tuk­sen lasku.

Järjestöjen huoli on ymmär­ret­tä­vää. Itsekin mietin, kuinka kertoa suo­ma­lai­sil­le tässä artik­ke­lis­sa yksi­lö­kum­miu­den mah­dol­lis­ta­mis­ta riskeistä ilman, että he tus­kas­tu­vat ja jättävät kehi­tys­työn tukemisen sikseen. Etenkin vii­me­ai­kais­ten hal­li­tuk­sen tekemien kehi­tys­mää­rä­ra­ha­leik­kaus­ten vuoksi yksi­tyis­ten ihmisten tuen merkitys korostuu yri­ty­syh­teis­työn ohella.


Yksilön ympärille raken­ne­tun toiminnan edut ovat lah­joit­ta­val­le osa­puo­lel­le kiistatta paremmat. Kukapa ei lukisi mie­luum­min hen­ki­lö­koh­tais­ta kirjettä kuin genee­ri­siä uutis­kir­jei­tä? Jos kuitenkin tar­koi­tuk­se­na on lasten aut­ta­mi­nen, uskon että suo­ma­lai­set tekevät sen mie­lel­lään parhaalla mah­dol­li­sel­la tavalla. Epäilen, että kummit eivät olekaan tietoisia eri toi­min­ta­muo­to­jen taustalla olevista eroista.

Kenties lah­joit­ta­jia jopa aliar­vioi­daan, jos heidän aja­tel­laan olevan ensi­si­jai­ses­ti kiin­nos­tu­nei­ta yksi­lö­kum­miu­des­ta, avaamatta eri toi­min­ta­mal­lien taustalla olevia todel­li­suuk­sia. Toiveeni onkin, että näiden taus­ta­te­ki­jöi­den esit­tä­mi­nen saa yhä useammat kummit jous­ta­maan omista miel­ty­myk­sis­tään, ja miet­ti­mään tuen koh­dis­ta­mis­ta yhä enemmän vas­taa­not­ta­van osapuolen edun mukai­ses­ta näkö­kul­mas­ta.

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: Pixabay (CC0)
  1. Marc Brightman & Jerome Lewis (toim.), 2017. The Anthropology of Sustainability. Beyond deve­lop­ment and progress.
  2. Emma Crewe & Richard Axelby, 2013. Anthropology and Development. Culture, Morality and Politics in a Globalised World.
  3. Emma Crewe & Elizabeth Harrison, 1998. Whose deve­lop­ment? An eth­no­grap­hy of aid.
  4. Peter Ove, 2013. Change a life, Change your own: Child Sponsorship, the discourse of deve­lop­ment, and the pro­duc­tion of ethical subjects. Väitöskirja.
  5. Brad Watson & Matthew Clarke (toim.), 2014. Child Sponsorship: Exploring pathways to a brighter future.

Kirjoittaja

Noora Viitala on filosofian maisteriksi Oulun yliopistosta valmistunut kulttuuriantropologi ja osa AntroBlogin toimitusta. Antropologian lisäksi Noora on perehtynyt kehitysyhteistyökysymyksiin. Häntä kiinnostavat ihmisten todellisuus tilastojen taustalla ja aidosti kestävien ratkaisujen löytäminen. Vapaa-ajallaan hän latautuu astangajoogan parissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Pyöräpajat ovat ympäristö kokeilemiselle ja kehittelemiselle, yhdessä opettelemiselle ja uusien ideoiden jakamiselle. Ne syntyvät pyöristä ja itse tekemisestä kiinnostuneiden toimijoiden tarpeista, sekä halusta tartuttaa omaa innostusta ja jakaa osaamista muille. Pyöräpajoissa kaupallisuus on pyritty minimoimaan ja kierrätys maksimoimaan. Pajat tarjoavat puitteet monenlaiselle ala-ja vastakulttuuriselle toiminnalle aina musiikkikeikoista kansankeittiöihin ja friikkipyörätyöpajoihin.

Miltä sukulaisuus näyttää, kun veren tai geenien merkitystä tarkastellaan uudessa valossa? Voiko sukulaisia saada tekemällä? Entä voiko suvun valita? Sukulaisuussuhteet ovat aina kulttuurin muovaamia. Adoptio haastaa käsityksiämme sukulaisuudesta, sillä se sijaitsee biologian ja kulttuurin rajapinnassa.