Paratiisisaaren kahleet

Bali tunnetaan vehreänä para­tii­si­na, jonka tenhossa kie­tou­tu­vat yhteen saaren valtavan kaunis luonto ja hin­du­lai­sen, näyttäviä ritu­aa­le­ja koros­ta­van hen­ki­syy­den eri­tyis­piir­teet. Saaren men­nei­syys on kuitenkin kaikkea muuta kuin tai­an­omai­nen: Bali oli aikanaan mer­kit­tä­vä orja­kau­pan keskus.

Balilainen orja­kaup­pa oli erityisen tunnettua nuorista nai­sis­taan. Tyttöjä väli­tet­tiin sankoin joukoin jal­ka­vai­moik­si ja pros­ti­tuoi­duik­si aina Kiinaan saakka, jossa he olivat kau­neu­ten­sa ja työ­te­liäi­syy­ten­sä vuoksi suosiossa. Samaan aikaan naisten itse­näi­nen liik­ku­mi­nen saarella rajoittui, kun “kaap­pausa­vio­lii­tot” yleis­tyi­vät. Mies saattoi maksaa kid­nap­paan­sa naisen van­hem­mil­le sovit­te­lu­ra­han, mutta eri­tyi­ses­ti korkea-arvoi­sem­man miehen kaap­paa­man neidon kohtalo oli usein päätyä jal­ka­vai­mok­si ja pal­ve­li­jak­si.

Balilaisia orjia suo­sit­tiin myös käsi­työ­läi­si­nä Etelä-Afrikassa saakka. Keskenään kil­pai­le­vis­ta kunin­gas­kun­nis­ta muo­dos­tu­neen saaren sosi­aa­li­nen ja poliit­ti­nen jär­jes­tel­mä raken­tui­vat ruok­ki­maan orja­kaup­paa. Jopa kuuluisa bali­lai­nen kuk­ko­tap­pe­lu kietoutui tähän kehi­tyk­seen: vedon­lyön­nin vel­kaan­nut­ta­mien osa­not­ta­jien oli äärim­mäi­ses­sä tapauk­ses­sa myytävä itsensä tai lapsensa.

Hollannin kaup­pa­komp­pa­nia hallitsi Intian val­ta­me­ren orja­kaup­paa 1600- ja 1700-luvuilla, mutta Balin orja­kaup­pa ei ollut tuon­ti­ta­va­raa: hol­lan­ti­lai­set val­jas­ti­vat bali­lais­ten käytännöt omaksi hyö­dyk­seen. On arvioitu, että vuosina 1620 – 1830 Balin kunin­gas­kun­nat kaup­pa­si­vat ainakin 100 000 ihmistä orjuuteen sekä Balilta että lähei­sil­tä Lombokin, Sumbawan ja Sumban saarilta.

Baliin nykyisin lii­tet­tä­vä imago tai­tei­li­joi­den ja henkisten har­joit­ta­jien rau­han­omai­se­na tyys­si­ja­na olisi ollut aika­lai­sil­le täysin tun­nis­ta­ma­ton. Tuon ajan hol­lan­ti­lai­set näkivät bali­lai­set väki­val­tai­si­na ja karkeina, ja hal­lit­si­jat kan­sa­lais­ten­sa orja­kau­pal­la rikas­tu­nei­na oopium-addik­tei­na.

  1. David Graeber: The First 5000 Years of Debt
  2. History Cooperative

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Pähkäiletko vielä joululahjojen kanssa? Miltä kuulostaisi roolileikki salaisena agenttina Las Vegasissa, tai päivä tunnetun muotisuunnittelijan kanssa? Entä paratiisisaarelta toiselle hyppiminen yksityiskoneella Aasiassa? Kuulostaa ehkä saavuttamattomalta tarulta, mutta nämä lahjat ovat täyttä totta maailman rikkaille pyramidin huipulla.

Talouselämä julkaisi hiljan jutun kaduilla myytävästä Iso Numero -lehdestä. Artikkelin mukaan puolisen tusinaa lehtimyyjää on syyllistynyt yritykseen huijata noin 10€ edestä vaihtorahoja. Artikkelissa myyjien näkökulmaa ei tuoda esille, ja näin heidät esineellistetään lukijan, työnantajan ja huijauksen kohteen pelinappuloiksi. Aidon dialogin sijaan vilppiin syyllistyneiden myyjien toiminta koetaan lehden “imago-ongelmana”. Näin artikkeli vahvistaa negatiivisia stereotypioita paljon ennakkoluuloja kohtaavasta väestönosasta.

Veroista puhuttaessa tulee esille eräs mielenkiintoinen rahaan ja kapitalismiin liittyvä mystifikaatio: paljon veroja maksaneista puhutaan usein kuin he pitäisivät yhteiskuntaa pystyssä. Ajatellaan, että veronmaksukykyiset miljonäärit suorastaan elättävät lähihoitajia ja opettajia. Todellisuudessa jokaisen yhteiskunnan aineellinen perusta rakentuu sille, että ihmiset osallistuvat tuotannolliseen toimintaan ja tuottavat siten erilaisia ihmiselämälle tarpeellisia asioita.