Harrastuksena huippu-urheilu

Suomessa on paljon aikuisia amatöörikilpaurheilijoita, joista osa on lajinsa huippuja maailmalla. Mikä saa heidät harrastamaan ja kilpailemaan vaativissa, paikoin tapaturma-alttiissa lajeissa ja käyttämään siihen lähes kaiken vapaa-aikansa?

Eurostatin muutaman vuoden takaisen tut­ki­muk­sen mukaan Suomessa har­ras­te­taan vapaa-ajan liikuntaa eniten EU-maista. Euroopassa meitä enemmän urhei­le­vat vain islan­ti­lai­set ja nor­ja­lai­set. Osalle lii­kun­ta­har­ras­tuk­sis­ta muotoutuu mer­kit­tä­vä osa elämää ja enemmän kuin keino ylläpitää kuntoa. Liikunta voi olla mer­kit­tä­vä väylä tavata ystäviä, apu vaikeissa elä­män­ti­lan­teis­sa ja tapa haastaa itseä. Se voi olla elämän mer­ki­tyk­sel­li­syy­den luoja, ja sillä voi olla mer­kit­tä­vä rooli iden­ti­tee­tin muo­dos­tuk­ses­sa.

Suomessa on myös joukko aikuisia, jotka eivät ainoas­taan kuntoile — he ovat kil­paur­hei­li­joi­ta vapaa-ajallaan. Siinä missä nuorten ja lasten aktii­viur­hei­lu on yleistä, aikuisten ama­töö­ri­kil­paur­hei­lus­ta ja lähes huippu-urhei­lu­ta­sol­la olevasta har­ras­ta­mi­ses­ta ei usein puhuta.

Antropologisesta ja sosi­aa­li­tie­teel­li­ses­tä näkö­kul­mas­ta urheilu on mer­kit­tä­vä tut­ki­mus­koh­de. Yksilölajien ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus on kuitenkin jäänyt vähem­mäl­le kuin urheilun fani­kult­tuu­rin tai jouk­kue­la­jien tutkimus. Urheilua on ant­ro­po­lo­gias­sa viime vuosina tutkittu myös bio­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Antropologi Robert Sandsin mukaan pitäisi muistaa, että urheilu ei ole vain kult­tuu­ris­ta toimintaa. Se on myös liik­ku­mi­sen tapa, joka ilmentää ihmisen kines­teet­tis­tä biologiaa. Evoluutioantropologi Herman Pontzerin mukaan ihminen on laji, joka tarvitsee liikuntaa pysyäk­seen hengissä.

Sosiologit Norbert Elias ja Eric Dunning kir­joit­ti­vat 1980-luvulla ihmisen olevan olento, jonka organismi vaatii oikein toi­miak­seen sellaista sti­mu­laa­tio­ta, jota esi­mer­kik­si urheilu moder­neis­sa yhteis­kun­nis­sa tarjoaa. Heidän mukaansa urheilun ja kil­pai­le­mi­sen on myös nähty tarjoavan ihmis­luon­non kaipaamaa jän­ni­tys­tä sosi­aa­li­ses­ti raja­tuis­sa ja mää­ri­tel­lyis­sä olo­suh­teis­sa.

Tässä artik­ke­lis­sa perehdyn urhei­le­vien ihmisten kertomiin syvempiin syihin lii­kun­ta­har­ras­tuk­sel­leen. Moni haas­ta­tel­ta­va­ni on menes­ty­nyt kan­sain­vä­li­ses­ti, ja osaa voi empimättä kutsua huippu-urhei­li­joik­si. Mikä heitä ajaa urhei­le­maan ja kil­pai­le­maan? Miten he selit­tä­vät sen, miksi toiset menes­ty­vät ja toiset eivät? Entä onko itsensä voit­ta­mi­nen riittävää, vai onko kul­ta­mi­ta­li ainoa keino onnistua?

Artikkelia varten tekemäni haas­tat­te­lut tukevat Dunningin muutaman vuoden takaista ajatusta siitä, että moderni urheilu on paljon muutakin kuin kilpailua kor­keim­mas­ta hypystä, nopeim­mas­ta juoksusta tai siitä, kuka kerää eniten pisteitä.

Miksi kilpailla?

Olin lapsena arkajalka, joka peruutti mök­ki­ky­län lasten leik­ki­mie­li­sis­tä ylei­sur­hei­lu­ki­sois­ta pois ennen niiden alkua. Vasta reilusti yli 20-vuotiaana, har­ras­tet­tua­ni vajaan vuoden bra­si­lia­lais­ta jujutsua, uskal­tau­duin kisaamaan. Aloin kuunnella ihmisten kisa­ko­ke­muk­sia uudella tavalla. Kiinnostuin siitä, miksi ihmiset kisaavat. Miksi toiset menes­ty­vät ja toiset eivät?

Kerätessäni haas­tat­te­luai­neis­toa tätä artik­ke­lia varten, kuulin usein aktii­viur­hei­lun olevan “vain” harrastus. Silti se saattoi merkitä enemmän kuin leipätyö, vaikka työkin koettiin tärkeänä. Monilla oli lapsia tai perhettä, mutta tämä ei ajan­käy­töl­li­ses­ti estänyt mita­li­si­jo­jen tavoit­te­lua. Toisaalta tapasin hen­ki­löi­tä, joille ei sillä hetkellä merkinnyt mikään muu yhtä paljon kuin urheilu ja siinä menes­ty­mi­nen. Työssäkäynti oli vain keino rahoittaa sitä, mitä todella halusi tehdä. Toisinaan kyseessä taas oli kal­tai­se­ni henkilö, joka ei nuorena olisi voinut kuvi­tel­la­kaan kisaa­van­sa missään.

Kolme tekijää nousivat haas­tat­te­luis­sa ylitse muiden. Kilpaileminen edistää lajissa kehit­ty­mis­tä; se on sosi­aa­lis­ta; ja se koetaan usein voi­maan­nut­ta­va­na mah­dol­li­suu­te­na näyttää itselleen, mihin kaikkeen pystyy. Tämä käy ilmi ala­mä­kia­ja­ja Visan ker­to­muk­ses­sa:

Kilpailujen kier­tä­mi­nen tuo myös vaihtelua ajamiseen, kun radat ovat aina erilaisia. Myös kil­pai­lu­jen ympärillä pyörivä porukka on mukava nähdä aina uudestaan. Itse kil­pai­le­mi­ses­sa viehättää tavoite kohdistaa monta asiaa yhteen onnis­tu­nee­seen suo­ri­tuk­seen. Kilpailemisen myötä olen oppinut tuntemaan, mihin kaikkeen itse pystyn.”

Syyt tree­naa­mi­sel­le ja kisaa­mi­sel­le ovat melko moni­nai­sia. Hetken pohdinnan jälkeen kaikki haas­ta­tel­ta­va­ni kertoivat novellin verran tarinaa syistään. Kilpailemista kuvail­tiin useim­mi­ten mer­kit­tä­väk­si tree­naa­mis­ta ja kehit­ty­mis­tä eteenpäin ajavaksi voimaksi, jonka ker­rot­tiin tuovan moti­vaa­tio­ta ja mer­ki­tys­tä har­joit­te­luun lajista riip­pu­mat­ta. Brasilialaisessa jujut­sus­sa kil­pai­le­va Jouko kertoi kilpailun antavan perusteen kovalle har­joit­te­lul­le:

Kuva: Diego Baravelli (CC BY-SA 4.0)

Kilpailemisen aloit­ta­mi­sen syynä oli har­joit­te­luun moti­voi­tu­mi­nen: minulle oli ainakin silloin helpompaa perus­tel­la itselleni kova har­joit­te­lu, kun sillä oli jokin selkeä päämäärä. Edelleenkin kilpailu antaa perusteen kovalle har­joit­te­lul­le ja rytmittää sitä.”

Viimeisimmät vuodet triath­lo­nis­sa kil­pail­lut Juha-Pekka kertoi olevansa luon­teel­taan sellainen, että hänen on aina ollut pakko kilpailla jokai­ses­sa har­ras­ta­mas­saan lajissa. Myös hänelle kil­pai­le­mi­nen oli keino moti­voi­tua kovaan har­joit­te­luun:

Ajattelen sen niin, et mun on aika vaikee saada itteeni moti­voi­tuu pit­kä­jän­tei­seen har­jot­te­luun jos mul ei oo jotain tavot­tei­ta. Jos se on vaan sellasta hönt­säi­lyä ilman mitään tavot­tei­ta niin sit se vähän tuppaa jäämään.”

Jotkut kuvai­li­vat kil­pai­le­mi­sen olevan oppimisen työkalu, kuten bra­si­lia­lai­ses­sa jujut­sus­sa kil­pai­le­va Suvi:

Emmä tiiä isointa syytä, miks mä kisaan… se on hyvä työkalu johtaa omaa oppimista lajissa. Opittavaa on ihan sairaasti. Kisaaminen on hyvä tapa saada aika raakaa palau­tet­ta, et mitä osaa ja mitä ei. Mulle se on tapa viedä omaa osaamista sys­te­maat­ti­ses­ti eteenpäin. Se on työkalu.”

Kilpailemisen merkitys haas­ta­tel­tu­jen elämässä on voinut muuttua. Kisailun muo­dos­tu­mi­nen tärkeäksi kehitystä eteenpäin vieväksi työ­ka­luk­si on voinut vaatia useampia kisa­vuo­sia. Alussa kilpailun merkitys on voinut olla aivan toinen. Kilpailuihin on roh­kais­tut­tu, kun on havaittu itsellä olevan mah­dol­li­suuk­sia pärjätä, kuten luk­ko­pai­nis­sa kisaava Otto kuvaili:

Ekaan vuoteen ei ollu mielessä ollenkaan kilpailla. Sit varmaan 2011 kesällä kävin miettii kilpailua. Pärjäsin tree­neis­sä aika hyvin ja innostuin, ku huomasin et on paljon sur­keem­paa­kin jengii, jotka pärjää. Yks syy kil­pai­le­mi­sen jat­ka­mi­sel­le oli se, et huomasin että pärjään. Miul on aina ollu halu kilpailla, oon todella kil­pai­lun­ha­lui­nen ihminen, mutten oo uskaltanu tai ei oo ollu siihen kanavaa aiemmin. Esim voi­man­nos­tos­sa ei riittäny taso siten et pärjäis, ja en haluu kilpailla, jos en pärjää.”

Saman tyyppisiä oival­luk­sia saatuaan myös Mikko päätti aloittaa bra­si­lia­lai­ses­sa jujut­sus­sa kil­pai­le­mi­sen. Hänestä kilpailut kuuluvat vahvasti lajin luon­tee­seen, mutta merkitys perustuu pitkälti kil­pai­lu­jen kehit­tä­vään piir­tee­seen:

Pari tree­ni­ka­ve­ria­ni pärjäsi hyvin omissa sar­jois­saan, joten ajattelin että myös minulla olisi mah­dol­li­suuk­sia pärjätä tule­vai­suu­des­sa. Olin hen­ki­ses­ti val­mis­tau­tu­nut siihen, että aloit­te­li­ja­na ensim­mäi­nen vuosi tulee vain turpiin. Kävin kil­pai­le­mas­sa lähinnä sen takia, että kisaa­mi­nen kuuluu laji­kult­tuu­riin melko vahvasti. Ajattelen kil­pai­le­mi­sen olevan työkalu, joka auttaa kehit­ty­mään lajissa huo­mat­ta­vas­ti pelkkää har­joit­te­lua nopeammin. Jos tur­nauk­ses­ta tippuu jonkun typerän virheen takia, sitä samaa virhettä tuskin tulee tekemään enää ikinä.”

Suville sosi­aa­li­nen puoli on antanut syyn mennä kil­pai­lui­hin sil­loin­kin, kun oma moti­vaa­tio on hukassa:

Viime aikoina oon kisannu tosi paljon ja paljon ollu sitä et oon myös meidän seuran sisällä sellanen joka innostaa muita, vaik ei huvittais itteä lähtee niin saan innos­tet­tua muita kisaamaan. Seuran sisältä on aina kavereita tukemassa, et jos ei ittensä takii jaksa ni vähintään porukan takii jaksaa tehdä parhaansa.”

Urheilija voittaa aina

Puhe kil­pai­le­mi­ses­ta ja sen mer­ki­tyk­ses­tä eroaa itse kil­pai­lu­ti­lan­teen tunteista. Kilpailemisesta luodaan puheessa kertomus, joka perus­te­lee hen­ki­löl­le itselleen ja kenties muille, miksi tehdä täys­mat­kan triathlon. Puheen avulla pidetään myös yllä moti­vaa­tio­ta treenata syn­kim­pä­nä mar­ras­kuun iltana. Vaikka kil­pai­le­mi­sel­le nähtiin selkeä syy ja peruste, suurin osa kuvaili useiden kisa­vuo­sien jäl­keen­kin itse tilan­net­ta, ja etenkin sen odottelua, ahdis­ta­vak­si.

Urheilukokemuksista kir­joit­ta­nut Arto Tiihonen sanoo koke­muk­sen kil­pai­lu­ti­lan­tees­ta olevan erikoinen. Se vaatii taitoja, kuten hermojen ja sopivien käy­tös­koo­dien hallintaa, oman kehon tun­te­mis­ta, kykyä hallita tun­tei­taan ja olla osoit­ta­mat­ta niitä liikaa. Kehoa ja mieltä on osattava hallita, jotta niistä voi saada suo­ri­tus­het­kel­lä kaiken irti.

Jännitys koetaan olen­nai­sek­si osaksi kisa­ti­lan­net­ta, mutta paniikin puolelle lui­sues­saan se voi tuhota koko suo­ri­tuk­sen — tai olla jopa vaa­ral­li­nen. Suville kisa­jän­ni­tys oli ollut iso ongelma. Se ei kutenkaan estänyt häntä kisaa­mas­ta tai menes­ty­mäs­tä:

”Koin kisa­ti­lan­teen tosi pitkään tosi ahis­ta­va­na, en halunnu mennä ollenkaan. Kerran oon läh­te­nyk­ki pois ja jättäny väliin, sillon mä en vaan menny. Sanoin et on selkä kipee, oikeesti pelotti niin paljon. Jännitys oli ihan tolkuton, en edes tiedä mitä mä pelkään. Mut aina oon menny sitä ennen ja sen jälkeen”

Voittamista ei mainittu useinkaan ensim­mäi­se­nä syynä kisaa­mi­sel­le. Toisaalta harva lähti kisoihin tavoit­te­le­maan mitään muuta kuin voittoa. Voittaminen motivoi, eikä etenkään tietyn tason jälkeen koeta, että kisoihin edes kan­nat­tai­si lähteä “kat­te­le­maan”. Esimerkiksi judossa ja bra­si­lia­lai­ses­sa jujut­sus­sa kil­pai­le­van Katjusan mukaan onnis­tu­mi­nen voi olla muutakin kuin voitto:

Voi onnistua muutenkin kuin voit­ta­mal­la jos tekee kaikkensa ja häviää parem­mal­le. Mutta jokaiseen kisaan lähden voit­ta­maan, muuten en tunne järkeä mennä kisaamaan.”

Useasti kuulee sanot­ta­van, että kisaa­mal­la oppii ja kisaamaan kannattaa mennä jo silkan koke­muk­sen vuoksi. Joukon mukaan bra­si­lia­lai­sen jujutsun piireissä koros­te­taan, että voi vain voittaa tai oppia:

”En koe olevan järkeä lähteä kisoihin kamp­pai­le­maan nel­jän­nes­tä sijasta; kyllä voitto on aina tavoit­tee­na. BJJ-piireissä hoetaan monesti sanontaa “In BJJ there’s no losing, you either win or you learn.” Itse en täysin tuota lausetta alle­kir­joi­ta, kyllä joskus kisoissa saattaa suorittaa täysin alle oman tasonsa, jolloin touhusta ei jää oikein mitään käteen. Voittaminen motivoi tree­naa­maan entistä kovemmin ja tes­taa­maan tasoaan yhä kovem­pi­ta­soi­sis­sa kil­pai­luis­sa.”

Myös Visa toi esille onnis­tu­neen suo­ri­tuk­sen olevan usein yhtä kuin voitto. Hän kertoi myös kil­pa­kump­pa­nei­den onnis­tu­mis­ten nostavan tunnelmaa:

Voittaminen ei ole tärkeintä, mutta onnis­tu­nut suoritus tar­koit­taa tosiaan yleensä myös voit­ta­mis­ta. Joskus olen jo har­joi­tuk­sis­sa huomannut etten pysty voit­ta­maan, mutta olen silti ollut erittäin tyy­ty­väi­nen omaan par­haa­seen onnis­tu­nee­seen suo­ri­tuk­seen. Kilpakumppaneiden super­suo­ri­tuk­sis­ta saa myös hyvän fiiliksen.”

Vaikka kisoihin mennään tes­taa­maan omaa osaamista, ei voit­ta­mi­sen voimaa voi vähätellä — kuten ei myöskään sitä, miten sho­kee­raa­vaa häviä­mi­nen voi olla. Parhaimmillaan onnis­tu­mi­nen voi vahvistaa käsitystä oikeasta tavasta treenata. Toisaalta käsi­tyk­set voivat saada kovan kolauksen, jos kerta toisensa jälkeen epä­on­nis­tuu. Tiihosen mukaan huono suoritus linkittyy koke­muk­siin, jotka kos­ket­ta­vat elämää myös kisa­kent­tien ulko­puo­lel­la — kuten huonoon itse­tun­toon.

Kuka menestyy ja miksi?

Kilpailutilanteessa itsensä hal­lit­se­mi­nen koetaan usein tärkeäksi osaksi menes­ty­mi­sen mah­dol­li­suut­ta. Suurin osa haas­ta­tel­luis­ta­ni kertoi ensim­mäis­ten kisojensa menneen penkin alle. Ainoastaan luk­ko­pai­nis­sa kil­pai­le­va Otto oli päässyt voit­to­put­keen heti kisau­ran­sa alussa. Hänen mukaansa mie­len­hal­lin­ta­kei­noil­la ei ollut osuutta alun pär­jää­mi­seen. Sen sijaan tie­toi­suus omista taidoista avitti voit­toi­saan alkuun:

Oisin varmaan masentunu, jos en ois voittanu ikinä. Oli sillä mer­ki­tys­tä, et sit ku seu­raa­va­na vuonna ekan kerran hävisin, olin ihan shokissa. Alkuun voitin alot­te­li­ja­ki­so­ja, sillon mie kelasin, et oon tyyliin voit­ta­ma­ton. Mut ei ollu mitään millä pitää pään kasassa. Mut miul oli jo sillon jotain pientä peli­kir­jaa, idea et mitä mie lähen tekee. Se on tärkeintä. Oli selvillä jo sillon et mitä mie osaan parhaiten.”

Osa haas­ta­tel­luis­ta korosti menes­tyk­sen avaimina har­joit­te­lua. Heidän mukaansa huonon kunnon vuoksi häviä­mi­nen on seli­tyk­se­nä usein puppua. Kyse on har­joit­te­lun puut­tees­ta ja tekniikan pet­tä­mi­ses­tä. Psykologisia tekijöitä pidettiin tärkeinä, mutta fyysinen kunto ja tekninen osaaminen, tak­ti­koin­ti ja omien vah­vuuk­sien tun­te­mi­nen vievät pidem­mäl­le kuin mielen hallinta.

Esteratsastuksessa kil­pail­lut Juha-Pekka näki psy­ko­lo­gis­ten teki­jöi­den vai­kut­ta­van enemmän tai­to­la­jei­hin:

Kylhän se menes­ty­mi­nen on hirveen paljon har­joit­te­lun tulos ja että kuinka paljon har­jot­te­lee. On siinä sellasia psy­ko­lo­gi­sia ele­ment­te­jä, et esim tai­to­la­jeis­sa se näkyy jos on kauhee kil­pai­lu­jän­ni­tys, niin silloin ei pysty lähel­le­kään sitä tasoo mille pystyy muuten. Mut kyllä se enim­mäk­seen on niin, et ne jotka har­jot­te­lee paljon, ni ne menestyy, ne jotka har­jot­te­lee paljon ja viisaasti.”

Myös Mikko vannotti psy­ko­lo­gis­ten teki­jöi­den vai­kut­ta­van kisa­suo­ri­tuk­seen paljon. Mielenhallintaa hän piti myös oman menes­tyk­sen­sä mer­kit­tä­vim­pä­nä avaimena:

Kisoissa menes­ty­mi­nen vaatii tek­nii­koi­den osaamisen ja fyysisten omi­nai­suuk­sien lisäksi myös paljon henkisiä omi­nai­suuk­sia. Suurin vah­vuu­te­ni on mie­les­tä­ni kuitenkin hen­ki­sis­sä omi­nai­suuk­sis­sa. Kilpailemisessa vaa­dit­ta­via henkisiä omi­nai­suuk­sia eli ns. “kisapäätä” ei mie­les­tä­ni voi kehittää mitenkään muuten kuin vain yksin­ker­tai­ses­ti kisaa­mal­la enemmän.”

Kaikki haas­ta­tel­lut olivat sitä mieltä, että kil­pai­le­mi­seen voi tottua, ja sen vuoksi kannattaa kilpailla paljon. Kilpailuilla tree­na­taan kil­pai­lui­hin.

Itsensä takia

Kymmeniä tree­ni­tun­te­ja viikossa ja kisat joka kuukausi — miten välttyä loppuun pala­mi­sel­ta tree­naa­mi­sen, kisaa­mi­sen, työn ja kenties perheen keskellä? Osalla aineis­to­ni hen­ki­löi­tä oli ollut yli­kun­to­kausia, joiden aikana tuli pohdittua tree­naa­mi­sen mie­lek­kyyt­tä. Oli myös louk­kaan­tu­mi­sia, jotka pistivät pun­ta­roi­maan tree­naa­mi­sen arvoa.

Kestävällä pohjalla urheilu ja kisaa­mi­nen tuntuu olevan silloin, kun sitä tehdään eri­tyi­ses­ti itsen vuoksi. Jotkut kertoivat aluksi halun­neen­sa näyttää muille, mihin pystyvät. Painopiste siirtyi pik­ku­hil­jaa itsensä ylit­tä­mi­seen ja itselleen näyt­tä­mi­seen. Otto kertoo näyt­tä­mi­sen halun tulleen aluksi huonosta itse­tun­nos­ta:

Alkuun varmasti se et halus näyttää muille, et pärjää edes jossain, varmaan huono itsetunto. Nyt se itsetunto ei oo ihan niin huono enää, ja enemmän haluu näyttää itselleen, nauttii vaan siitä, et voi osottaa, et jos näkee vaivaa niin voi saavuttaa jotain.”

Aktiiviurheilijoiden elä­män­ta­van posi­tii­vi­set tekijät voittivat nega­tii­vi­set mennen tullen. Urheilu nähtiin mer­kit­tä­vä­nä oman hyvin­voin­nin kannalta. Sen nähtiin muun muassa tarjoavan elämään mie­lek­kyyt­tä sekä olevan tapa kehittää itseään ja viettää aikaa saman­hen­ki­ses­sä seurassa.

Treenaaminen on palaut­ta­vaa toimintaa, vaikka siihen liittyy tavoit­tei­ta ja vaa­ti­muk­sia. Treenaamisen ja kilpailun annin nähtiin olevan osittain sidok­sis­sa vaa­ti­muk­siin, joita itselleen uskaltaa asettaa. Menestyminen vaatii pit­kä­jän­teis­tä asennetta ja suun­ni­tel­mal­li­suut­ta, ja tarpeeksi korkealle ase­tet­tu­ja tavoit­tei­ta.

Osa paljon kisaa­vis­ta kertoi, ettei ota kisaa­mis­ta liian vakavasti. Tämä koettiin avaimena moti­voi­tu­nee­na pysy­mi­seen. Yksinkertainen selitys oli myös yleisin: rakkaus lajia kohtaan.

  • Podcast-lukija: Milla Heikkinen
  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Pixabay,com (CC0)
  1. Reference 1
  2. Reference 2
  3. Reference 3

Kirjoittaja

Rita Soive on Lyonissa, Portlandissa, Bergenissä ja Helsingissä opiskellut sosiaali- ja kulttuuriantropologi (VTM), jonka mielestä ylipirteä small talk voi usein helpottaa sosiaalisia tilanteita ja sopiva silmien pyörittely välttää siltä. Rita on kiinnostunut innovaatioista, ihmisten kohtaamisesta, idealismista ja ennen kaikkea hiihtolatujen valmistumisesta pääkaupunkiseudulle.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Tiina Marjeya 9.4.2019 klo 11:20

    Tää sopii hyvin myös kuva­tai­tee­seen ainakin tiettyyn asti.. mutta tuo kilpailu voi olla juuri se mihin taidetta ei pitäi­si­kään asettaa koskaan, koska juuri se voi olla tuhoavaa itse taiteen kannalta. Tutkiiko kukaan ja jos niin kuka taidetta ( kuva­tai­det­ta) ant­ro­po­lo­gias­sa? Onko missään paikkaa mistä vois tähän perehtyä enemmän?

    Vastaa
    • Ninnu Koskenalho 9.4.2019 klo 11:33

      Moi Tiina! Toimituksemme suo­sit­te­lee tähän aiheeseen ainakin Christopher Pinneyn tuo­tan­toon tutus­tu­mis­ta (Camera Indica ja “Photos of the gods”). Viime vuoden Art, Materiality and Representation ‑kon­fe­rens­sin ohjelman kautta voisi myös löytyä kaikkea kiin­nos­ta­vaa. Ohjelma löytyy täältä: https://​therai​.org​.uk/​i​m​a​g​e​s​/​r​a​i​2​0​1​8​.​pdf. Jos sinulla on pääsy tie­teel­li­siin jour­naa­lei­hin, niin Visual Anthropology ja Visual Ethnography voisivat olla hyviä luettavia :)

      Vastaa

Lue myös nämä:

Karibianmeren saarille saapuneet espanjalaiset valloittajat pyrkivät selvittämään 1500-luvun alussa, onko paikallisilla sielua. Kysymys oli keskeinen löytöretkien kannalta, sillä vain ihmisiä joilla on sielu, voidaan käännyttää kristinuskoon. Saarten paikallisia asukkaita taas kiinnosti tutkia valloittajien ruumiita. He hukuttivat saapuneita ja tarkkailivat, mätänevätkö kehot kuoleman jälkeen.

Yhdysvaltojen ja Suomen presidentit pitivät Valkoisessa talossa lehdistötilaisuuden. Tapahtumassa juhlistettiin sitä, että on kulunut 100 vuotta siitä kun USA tunnusti Suomen itsenäisyyden eli suvereniteetin: yksinoikeuden hallita omaa aluettaan. Tilaisuus kääntyi kuitenkin isäntämaan sisäpolitiikan kiistoihin tavalla, joka kiinnitti huomiota itse USA:n suvereniteetin ongelmiin.

Pohjois-Korea on eräs maailman tiukimmin valvotuista valtioista. Myöskään turisti ei voi liikkua siellä vapaasti. Yksi tapa päästä kurkistamaan maan pääkaupunkiin on osallistua vuotuiselle Pyongyangin maratonille.