Harrastuksena huippu-urheilu

Suomessa on paljon aikuisia amatöörikilpaurheilijoita, joista osa on lajinsa huippuja maailmalla. Mikä saa heidät harrastamaan ja kilpailemaan vaativissa, paikoin tapaturma-alttiissa lajeissa ja käyttämään siihen lähes kaiken vapaa-aikansa?

Eurostatin muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan Suomessa harrastetaan vapaa-ajan liikuntaa eniten EU-maista. Euroopassa meitä enemmän urheilevat vain islantilaiset ja norjalaiset. Osalle liikuntaharrastuksista muotoutuu merkittävä osa elämää ja enemmän kuin keino ylläpitää kuntoa. Liikunta voi olla merkittävä väylä tavata ystäviä, apu vaikeissa elämäntilanteissa ja tapa haastaa itseä. Se voi olla elämän merkityksellisyyden luoja, ja sillä voi olla merkittävä rooli identiteetin muodostuksessa.

Suomessa on myös joukko aikuisia, jotka eivät ainoastaan kuntoile – he ovat kilpaurheilijoita vapaa-ajallaan. Siinä missä nuorten ja lasten aktiiviurheilu on yleistä, aikuisten amatöörikilpaurheilusta ja lähes huippu-urheilutasolla olevasta harrastamisesta ei usein puhuta.

Antropologisesta ja sosiaalitieteellisestä näkökulmasta urheilu on merkittävä tutkimuskohde. Yksilölajien antropologinen tutkimus on kuitenkin jäänyt vähemmälle kuin urheilun fanikulttuurin tai joukkuelajien tutkimus. Urheilua on antropologiassa viime vuosina tutkittu myös biologisesta näkökulmasta. Antropologi Robert Sandsin mukaan pitäisi muistaa, että urheilu ei ole vain kulttuurista toimintaa. Se on myös liikkumisen tapa, joka ilmentää ihmisen kinesteettistä biologiaa. Evoluutioantropologi Herman Pontzerin mukaan ihminen on laji, joka tarvitsee liikuntaa pysyäkseen hengissä.

Sosiologit Norbert Elias ja Eric Dunning kirjoittivat 1980-luvulla ihmisen olevan olento, jonka organismi vaatii oikein toimiakseen sellaista stimulaatiota, jota esimerkiksi urheilu moderneissa yhteiskunnissa tarjoaa. Heidän mukaansa urheilun ja kilpailemisen on myös nähty tarjoavan ihmisluonnon kaipaamaa jännitystä sosiaalisesti rajatuissa ja määritellyissä olosuhteissa.

Tässä artikkelissa perehdyn urheilevien ihmisten kertomiin syvempiin syihin liikuntaharrastukselleen. Moni haastateltavani on menestynyt kansainvälisesti, ja osaa voi empimättä kutsua huippu-urheilijoiksi. Mikä heitä ajaa urheilemaan ja kilpailemaan? Miten he selittävät sen, miksi toiset menestyvät ja toiset eivät? Entä onko itsensä voittaminen riittävää, vai onko kultamitali ainoa keino onnistua?

Artikkelia varten tekemäni haastattelut tukevat Dunningin muutaman vuoden takaista ajatusta siitä, että moderni urheilu on paljon muutakin kuin kilpailua korkeimmasta hypystä, nopeimmasta juoksusta tai siitä, kuka kerää eniten pisteitä.

Miksi kilpailla?

Olin lapsena arkajalka, joka peruutti mökkikylän lasten leikkimielisistä yleisurheilukisoista pois ennen niiden alkua. Vasta reilusti yli 20-vuotiaana, harrastettuani vajaan vuoden brasilialaista jujutsua, uskaltauduin kisaamaan. Aloin kuunnella ihmisten kisakokemuksia uudella tavalla. Kiinnostuin siitä, miksi ihmiset kisaavat. Miksi toiset menestyvät ja toiset eivät?

Kerätessäni haastatteluaineistoa tätä artikkelia varten, kuulin usein aktiiviurheilun olevan “vain” harrastus. Silti se saattoi merkitä enemmän kuin leipätyö, vaikka työkin koettiin tärkeänä. Monilla oli lapsia tai perhettä, mutta tämä ei ajankäytöllisesti estänyt mitalisijojen tavoittelua. Toisaalta tapasin henkilöitä, joille ei sillä hetkellä merkinnyt mikään muu yhtä paljon kuin urheilu ja siinä menestyminen. Työssäkäynti oli vain keino rahoittaa sitä, mitä todella halusi tehdä. Toisinaan kyseessä taas oli kaltaiseni henkilö, joka ei nuorena olisi voinut kuvitellakaan kisaavansa missään.

Kolme tekijää nousivat haastatteluissa ylitse muiden. Kilpaileminen edistää lajissa kehittymistä; se on sosiaalista; ja se koetaan usein voimaannuttavana mahdollisuutena näyttää itselleen, mihin kaikkeen pystyy. Tämä käy ilmi alamäkiajaja Visan kertomuksessa:

“Kilpailujen kiertäminen tuo myös vaihtelua ajamiseen, kun radat ovat aina erilaisia. Myös kilpailujen ympärillä pyörivä porukka on mukava nähdä aina uudestaan. Itse kilpailemisessa viehättää tavoite kohdistaa monta asiaa yhteen onnistuneeseen suoritukseen. Kilpailemisen myötä olen oppinut tuntemaan, mihin kaikkeen itse pystyn.”

Syyt treenaamiselle ja kisaamiselle ovat melko moninaisia. Hetken pohdinnan jälkeen kaikki haastateltavani kertoivat novellin verran tarinaa syistään. Kilpailemista kuvailtiin useimmiten merkittäväksi treenaamista ja kehittymistä eteenpäin ajavaksi voimaksi, jonka kerrottiin tuovan motivaatiota ja merkitystä harjoitteluun lajista riippumatta. Brasilialaisessa jujutsussa kilpaileva Jouko kertoi kilpailun antavan perusteen kovalle harjoittelulle:

Kuva: Diego Baravelli (CC BY-SA 4.0)

“Kilpailemisen aloittamisen syynä oli harjoitteluun motivoituminen: minulle oli ainakin silloin helpompaa perustella itselleni kova harjoittelu, kun sillä oli jokin selkeä päämäärä. Edelleenkin kilpailu antaa perusteen kovalle harjoittelulle ja rytmittää sitä.”

Viimeisimmät vuodet triathlonissa kilpaillut Juha-Pekka kertoi olevansa luonteeltaan sellainen, että hänen on aina ollut pakko kilpailla jokaisessa harrastamassaan lajissa. Myös hänelle kilpaileminen oli keino motivoitua kovaan harjoitteluun:

“Ajattelen sen niin, et mun on aika vaikee saada itteeni motivoituu pitkäjänteiseen harjotteluun jos mul ei oo jotain tavotteita. Jos se on vaan sellasta höntsäilyä ilman mitään tavotteita niin sit se vähän tuppaa jäämään.”

Jotkut kuvailivat kilpailemisen olevan oppimisen työkalu, kuten brasilialaisessa jujutsussa kilpaileva Suvi:

“Emmä tiiä isointa syytä, miks mä kisaan… se on hyvä työkalu johtaa omaa oppimista lajissa. Opittavaa on ihan sairaasti. Kisaaminen on hyvä tapa saada aika raakaa palautetta, et mitä osaa ja mitä ei. Mulle se on tapa viedä omaa osaamista systemaattisesti eteenpäin. Se on työkalu.”

Kilpailemisen merkitys haastateltujen elämässä on voinut muuttua. Kisailun muodostuminen tärkeäksi kehitystä eteenpäin vieväksi työkaluksi on voinut vaatia useampia kisavuosia. Alussa kilpailun merkitys on voinut olla aivan toinen. Kilpailuihin on rohkaistuttu, kun on havaittu itsellä olevan mahdollisuuksia pärjätä, kuten lukkopainissa kisaava Otto kuvaili:

“Ekaan vuoteen ei ollu mielessä ollenkaan kilpailla. Sit varmaan 2011 kesällä kävin miettii kilpailua. Pärjäsin treeneissä aika hyvin ja innostuin, ku huomasin et on paljon surkeempaakin jengii, jotka pärjää. Yks syy kilpailemisen jatkamiselle oli se, et huomasin että pärjään. Miul on aina ollu halu kilpailla, oon todella kilpailunhaluinen ihminen, mutten oo uskaltanu tai ei oo ollu siihen kanavaa aiemmin. Esim voimannostossa ei riittäny taso siten et pärjäis, ja en haluu kilpailla, jos en pärjää.”

Saman tyyppisiä oivalluksia saatuaan myös Mikko päätti aloittaa brasilialaisessa jujutsussa kilpailemisen. Hänestä kilpailut kuuluvat vahvasti lajin luonteeseen, mutta merkitys perustuu pitkälti kilpailujen kehittävään piirteeseen:

“Pari treenikaveriani pärjäsi hyvin omissa sarjoissaan, joten ajattelin että myös minulla olisi mahdollisuuksia pärjätä tulevaisuudessa. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että aloittelijana ensimmäinen vuosi tulee vain turpiin. Kävin kilpailemassa lähinnä sen takia, että kisaaminen kuuluu lajikulttuuriin melko vahvasti. Ajattelen kilpailemisen olevan työkalu, joka auttaa kehittymään lajissa huomattavasti pelkkää harjoittelua nopeammin. Jos turnauksesta tippuu jonkun typerän virheen takia, sitä samaa virhettä tuskin tulee tekemään enää ikinä.”

Suville sosiaalinen puoli on antanut syyn mennä kilpailuihin silloinkin, kun oma motivaatio on hukassa:

“Viime aikoina oon kisannu tosi paljon ja paljon ollu sitä et oon myös meidän seuran sisällä sellanen joka innostaa muita, vaik ei huvittais itteä lähtee niin saan innostettua muita kisaamaan. Seuran sisältä on aina kavereita tukemassa, et jos ei ittensä takii jaksa ni vähintään porukan takii jaksaa tehdä parhaansa.”

Urheilija voittaa aina

Puhe kilpailemisesta ja sen merkityksestä eroaa itse kilpailutilanteen tunteista. Kilpailemisesta luodaan puheessa kertomus, joka perustelee henkilölle itselleen ja kenties muille, miksi tehdä täysmatkan triathlon. Puheen avulla pidetään myös yllä motivaatiota treenata synkimpänä marraskuun iltana. Vaikka kilpailemiselle nähtiin selkeä syy ja peruste, suurin osa kuvaili useiden kisavuosien jälkeenkin itse tilannetta, ja etenkin sen odottelua, ahdistavaksi.

Urheilukokemuksista kirjoittanut Arto Tiihonen sanoo kokemuksen kilpailutilanteesta olevan erikoinen. Se vaatii taitoja, kuten hermojen ja sopivien käytöskoodien hallintaa, oman kehon tuntemista, kykyä hallita tunteitaan ja olla osoittamatta niitä liikaa. Kehoa ja mieltä on osattava hallita, jotta niistä voi saada suoritushetkellä kaiken irti.

Jännitys koetaan olennaiseksi osaksi kisatilannetta, mutta paniikin puolelle luisuessaan se voi tuhota koko suorituksen – tai olla jopa vaarallinen. Suville kisajännitys oli ollut iso ongelma. Se ei kutenkaan estänyt häntä kisaamasta tai menestymästä:

”Koin kisatilanteen tosi pitkään tosi ahistavana, en halunnu mennä ollenkaan. Kerran oon lähtenykki pois ja jättäny väliin, sillon mä en vaan menny. Sanoin et on selkä kipee, oikeesti pelotti niin paljon. Jännitys oli ihan tolkuton, en edes tiedä mitä mä pelkään. Mut aina oon menny sitä ennen ja sen jälkeen”

Voittamista ei mainittu useinkaan ensimmäisenä syynä kisaamiselle. Toisaalta harva lähti kisoihin tavoittelemaan mitään muuta kuin voittoa. Voittaminen motivoi, eikä etenkään tietyn tason jälkeen koeta, että kisoihin edes kannattaisi lähteä “kattelemaan”. Esimerkiksi judossa ja brasilialaisessa jujutsussa kilpailevan Katjusan mukaan onnistuminen voi olla muutakin kuin voitto:

“Voi onnistua muutenkin kuin voittamalla jos tekee kaikkensa ja häviää paremmalle. Mutta jokaiseen kisaan lähden voittamaan, muuten en tunne järkeä mennä kisaamaan.”

Useasti kuulee sanottavan, että kisaamalla oppii ja kisaamaan kannattaa mennä jo silkan kokemuksen vuoksi. Joukon mukaan brasilialaisen jujutsun piireissä korostetaan, että voi vain voittaa tai oppia:

”En koe olevan järkeä lähteä kisoihin kamppailemaan neljännestä sijasta; kyllä voitto on aina tavoitteena. BJJ-piireissä hoetaan monesti sanontaa “In BJJ there’s no losing, you either win or you learn.” Itse en täysin tuota lausetta allekirjoita, kyllä joskus kisoissa saattaa suorittaa täysin alle oman tasonsa, jolloin touhusta ei jää oikein mitään käteen. Voittaminen motivoi treenaamaan entistä kovemmin ja testaamaan tasoaan yhä kovempitasoisissa kilpailuissa.”

Myös Visa toi esille onnistuneen suorituksen olevan usein yhtä kuin voitto. Hän kertoi myös kilpakumppaneiden onnistumisten nostavan tunnelmaa:

“Voittaminen ei ole tärkeintä, mutta onnistunut suoritus tarkoittaa tosiaan yleensä myös voittamista. Joskus olen jo harjoituksissa huomannut etten pysty voittamaan, mutta olen silti ollut erittäin tyytyväinen omaan parhaaseen onnistuneeseen suoritukseen. Kilpakumppaneiden supersuorituksista saa myös hyvän fiiliksen.”

Vaikka kisoihin mennään testaamaan omaa osaamista, ei voittamisen voimaa voi vähätellä – kuten ei myöskään sitä, miten shokeeraavaa häviäminen voi olla. Parhaimmillaan onnistuminen voi vahvistaa käsitystä oikeasta tavasta treenata. Toisaalta käsitykset voivat saada kovan kolauksen, jos kerta toisensa jälkeen epäonnistuu. Tiihosen mukaan huono suoritus linkittyy kokemuksiin, jotka koskettavat elämää myös kisakenttien ulkopuolella – kuten huonoon itsetuntoon.

Kuva: parrhesiastes (CC BY-SA 2.0)

Kuka menestyy ja miksi?

Kilpailutilanteessa itsensä hallitseminen koetaan usein tärkeäksi osaksi menestymisen mahdollisuutta. Suurin osa haastatelluistani kertoi ensimmäisten kisojensa menneen penkin alle. Ainoastaan lukkopainissa kilpaileva Otto oli päässyt voittoputkeen heti kisauransa alussa. Hänen mukaansa mielenhallintakeinoilla ei ollut osuutta alun pärjäämiseen. Sen sijaan tietoisuus omista taidoista avitti voittoisaan alkuun:

“Oisin varmaan masentunu, jos en ois voittanu ikinä. Oli sillä merkitystä, et sit ku seuraavana vuonna ekan kerran hävisin, olin ihan shokissa. Alkuun voitin alottelijakisoja, sillon mie kelasin, et oon tyyliin voittamaton. Mut ei ollu mitään millä pitää pään kasassa. Mut miul oli jo sillon jotain pientä pelikirjaa, idea et mitä mie lähen tekee. Se on tärkeintä. Oli selvillä jo sillon et mitä mie osaan parhaiten.”

Osa haastatelluista korosti menestyksen avaimina harjoittelua. Heidän mukaansa huonon kunnon vuoksi häviäminen on selityksenä usein puppua. Kyse on harjoittelun puutteesta ja tekniikan pettämisestä. Psykologisia tekijöitä pidettiin tärkeinä, mutta fyysinen kunto ja tekninen osaaminen, taktikointi ja omien vahvuuksien tunteminen vievät pidemmälle kuin mielen hallinta.

Esteratsastuksessa kilpaillut Juha-Pekka näki psykologisten tekijöiden vaikuttavan enemmän taitolajeihin:

“Kylhän se menestyminen on hirveen paljon harjoittelun tulos ja että kuinka paljon harjottelee. On siinä sellasia psykologisia elementtejä, et esim taitolajeissa se näkyy jos on kauhee kilpailujännitys, niin silloin ei pysty lähellekään sitä tasoo mille pystyy muuten. Mut kyllä se enimmäkseen on niin, et ne jotka harjottelee paljon, ni ne menestyy, ne jotka harjottelee paljon ja viisaasti.”

Myös Mikko vannotti psykologisten tekijöiden vaikuttavan kisasuoritukseen paljon. Mielenhallintaa hän piti myös oman menestyksensä merkittävimpänä avaimena:

“Kisoissa menestyminen vaatii tekniikoiden osaamisen ja fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös paljon henkisiä ominaisuuksia. Suurin vahvuuteni on mielestäni kuitenkin henkisissä ominaisuuksissa. Kilpailemisessa vaadittavia henkisiä ominaisuuksia eli ns. “kisapäätä” ei mielestäni voi kehittää mitenkään muuten kuin vain yksinkertaisesti kisaamalla enemmän.”

Kaikki haastatellut olivat sitä mieltä, että kilpailemiseen voi tottua, ja sen vuoksi kannattaa kilpailla paljon. Kilpailuilla treenataan kilpailuihin.

Itsensä takia

Kymmeniä treenitunteja viikossa ja kisat joka kuukausi – miten välttyä loppuun palamiselta treenaamisen, kisaamisen, työn ja kenties perheen keskellä? Osalla aineistoni henkilöitä oli ollut ylikuntokausia, joiden aikana tuli pohdittua treenaamisen mielekkyyttä. Oli myös loukkaantumisia, jotka pistivät puntaroimaan treenaamisen arvoa.

Kestävällä pohjalla urheilu ja kisaaminen tuntuu olevan silloin, kun sitä tehdään erityisesti itsen vuoksi. Jotkut kertoivat aluksi halunneensa näyttää muille, mihin pystyvät. Painopiste siirtyi pikkuhiljaa itsensä ylittämiseen ja itselleen näyttämiseen. Otto kertoo näyttämisen halun tulleen aluksi huonosta itsetunnosta:

“Alkuun varmasti se et halus näyttää muille, et pärjää edes jossain, varmaan huono itsetunto. Nyt se itsetunto ei oo ihan niin huono enää, ja enemmän haluu näyttää itselleen, nauttii vaan siitä, et voi osottaa, et jos näkee vaivaa niin voi saavuttaa jotain.”

Aktiiviurheilijoiden elämäntavan positiiviset tekijät voittivat negatiiviset mennen tullen. Urheilu nähtiin merkittävänä oman hyvinvoinnin kannalta. Sen nähtiin muun muassa tarjoavan elämään mielekkyyttä sekä olevan tapa kehittää itseään ja viettää aikaa samanhenkisessä seurassa.

Treenaaminen on palauttavaa toimintaa, vaikka siihen liittyy tavoitteita ja vaatimuksia. Treenaamisen ja kilpailun annin nähtiin olevan osittain sidoksissa vaatimuksiin, joita itselleen uskaltaa asettaa. Menestyminen vaatii pitkäjänteistä asennetta ja suunnitelmallisuutta, ja tarpeeksi korkealle asetettuja tavoitteita.

Osa paljon kisaavista kertoi, ettei ota kisaamista liian vakavasti. Tämä koettiin avaimena motivoituneena pysymiseen. Yksinkertainen selitys oli myös yleisin: rakkaus lajia kohtaan.

Toimitus

• Podcast-lukija: Milla Heikkinen
• Verkkotaitto: Eemi Nordström
• Artikkelikuva: Pixabay,com (CC0)

Lukemista

1. Reference 1
2. Reference 2
3. Reference 3
4. …