Kauniit hampaat eivät aina ole valkoiset

Kauniit hampaat ovat kauniin hymyn avain, ja hampaiden ehostus on usein osa kau­neu­den­hoi­toa. Suoristamisen ja valkaisun ohella maa­il­mal­la suositaan esi­mer­kik­si hampaiden mus­taa­mis­ta ja teräväksi vii­laa­mis­ta. Tavat viestivät kauneuden lisäksi sosi­aa­li­ses­ta asemasta ja yhteis­kun­ta­luo­kas­ta.

Borneon saarella hampaiden mus­taa­mi­nen on kauan yhdis­tet­ty kau­neu­teen ja ter­vey­teen. Nykyisen Vietnamin alueella valkoisia hampaita taas pidettiin aikanaan likaisina ja moraa­lit­to­mi­na. Kunnon ihmisen aamu­ru­tii­nei­hin kuului hampaiden mus­taa­mi­nen tahnalla. Myös geishat ovat kuuluisia mustista hymyis­tään. Japanin yläluokan naiset mus­ta­si­vat ham­pai­taan laa­jem­min­kin eri­tyi­ses­ti 800‑1200 ‑luvuilla, aina 1800-luvun tait­tee­seen. Mustaus sopi yhteen toisen Japanissa val­lit­se­van kau­neus­ru­tii­nin kanssa: kasvot oli tapana maalata viti­val­koi­sik­si, ja mustat hampaat näyttivät valkoisen nassun rinnalla parem­mil­ta kuin luon­nol­li­sen kel­ler­tä­vät. 

Mustaamiseen on monia tapoja. Jotkut niistä tuottavat väliai­kai­sen tuloksen, jolloin mustaus on osa päi­vit­täis­tä rutiinia. Toisilla keinoilla hampaan päälle saadaan aikaan peri­aat­tees­sa pysyvä kova kerros.

Erottuvat kul­ma­ham­paat eivät Balilla istu kau­neus­kä­si­tyk­seen, ja ne liitetään kai­ken­lai­seen sopi­mat­to­maan käy­tök­seen. Kulmahampaat viilataan tasai­sik­si osana laajaa rituaalia, joka puhdistaa ihmisen ikävistä luon­teen­piir­teis­tä, ede­saut­taa elämää osana yhteisöä ja suotuisaa siirtymää seu­raa­vaan elämään. 

Myös Borneolla on viilattu hampaita. Tarinat 1900-luvun alusta kertovat, että hampaita vii­lat­tiin siir­ty­mä­riit­tien, kuten puber­tee­tin ja van­hem­muu­den, yhtey­des­sä. Hampaat muo­toil­tiin joidenkin kansojen parissa hyvin teräviksi, kun toiset suosivat matalaksi vii­laa­mis­ta. Molemmissa tapauk­sis­sa vää­rän­lai­set hampaat yhdis­tet­tiin eläimiin, joista erot­tau­tu­mi­nen on ihmisille usein tärkeää. Valkoiset hampaat muis­tut­ti­vat bor­neo­lai­sia paitsi koirista, myös euroop­pa­lai­sis­ta. Kumpikaan miel­leyh­ty­mä ei ollut jotain, mitä kunnon ihminen halusi itseensä lii­tet­tä­vän.

  1. A. Jones, 2001. Dental anth­ro­po­lo­gy: Dental trans­fi­gu­re­ments in Borneo
  2. Fred B. Eiseman Jr., 2009. Bali: Sekala & Niskala: Essays on Religion, Ritual, and Art
  3. Japan Info: Ohaguro. Why did the Japanese dye their teeth black?

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

On taas terveiden elämäntapojen aika – tipaton tammikuu, uusi kunto-ohjelma tai päivittäinen meditaatio. Ihminen, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan näyttäytyy terveenä, vastuullisena kansalaisena. Millaisiin arvoihin hyvinvointiin keskittyminen pohjaa? Mitä tapa puhua hyvinvoinnista voi kertoa meille itsestämme?

Koronavirustapausten määrä on jälleen kääntynyt kasvuun. Tilanne on tutumpi kuin keväällä, mutta aiheuttaa edelleen huolta ja epävarmuutta. Julkisessa keskustelussa koronaviruksesta puhutaan näkymättömänä vihollisena, joka tulee päihittää. Henkisen hyvinvointimme kannalta saattaisi olla parempi suhtautua virukseen kutsumattomana vieraana vihollismielikuvien ruokkimisen sijaan.

Jalkoihin voidaan kiinnittää monenlaista teknologiaa eri ympäristöjä varten, ja niitä voidaan käyttää luovasti apuna niin arkisissa askareissa kuin urheilusuorituksissa. Jalkojen roolin ymmärtäminen pelkkinä ihmistä liikuttavina mekaanisina laitteina voi paitsi muokata jalkojen toimintaa ja fyysistä rakennetta, myös vaikuttaa taustaoletuksina tieteellisissä teorioissa.

Autoetnografinen tutkimus haastaa tarkastelemaan kriittisesti kentän ja tietämisen kysymyksiä kulttuurintutkimuksessa. Koronapandemian seurauksena etnografista kenttätyötä tehdään entistä enemmän verkkoympäristössä, jolloin tutkimuskentän rajat piirtyvät eri tavalla kuin fyysisissä kohtaamisissa. Samalla posthumanistiset teoriat ovat siirtämässä ihmistä pois tutkimuksen keskiöstä.