Suomessa on runsaasti kyliä, joita kuvaillaan kuoleviksi. Niistä näyttävät kadonneet sekä asukkaat että perinteiset maaseutuelinkeinot. Moni lomamatkalainen painaa näiden kylien kohdalla mieluusti kaasua, sillä niiden ei oleteta tarjoavan kauniita maisemia saati muita elämyksiä. Kylään pysähtyvä ja sitä läheltä tarkasteleva etnografi tietää kuitenkin paremmin! Hänelle juttelevat kylän savupiiputkin. 

Olin reilut kymmenen vuotta sitten kent­tä­töis­sä Sallan kunnassa sijait­se­vas­sa Ahvenselän kylässä, joka suun­ni­tel­tiin ja raken­net­tiin sodan jälkeen vas­ti­ke­ky­läk­si itärajan taakse kotinsa menet­tä­neil­le entisen Tuutijärven kylän asuk­kail­le. He olivat paenneet sodan jaloista tal­vi­so­dan puhjettua kun Neuvostoliiton sota­jou­kot vyöryivät Sallan kohdalla silloisen itärajan yli. 

Talvisodan jälkeen yhdeksän kylää ja melkein puolet Sallan alku­pe­räi­ses­tä maa-alueesta jäivät perus­te­tun uuden rajan itä­puo­lel­le. Kylien asukkaat saivat vuonna 1945 säädetyn Sallan-Kuusamon maan­han­kin­ta­lain perus­teel­la uudet tilat toisaalta Sallasta vas­tik­keik­si menet­tä­mis­tään tiloista. Ihmiset asu­tet­tiin kylä­kun­nit­tain, eli aikai­sem­min samoissa kylissä asuneet ihmiset sijoi­tet­tiin samoihin uusiin kyliin. Kymmenen evak­ko­vuo­den jälkeen tuu­ti­jär­ve­läi­set pääsivät raken­ta­maan itselleen tule­vai­suut­ta uudessa kylässään.

Kuljeskellessani kylä­tiel­lä olin havainnut sen varrella muutamia pystyssä tör­röt­tä­viä savu­hor­me­ja, joiden ympäriltä oli purettu talot pois. Satunnainen havainto jäi vai­vaa­maan mieltäni. Ihmettelin, miksi talot oli muuten purettu, mutta piiput jätetty jäljelle. Kenttämuistiinpanojeni mukaan olin eräänä säh­kö­kat­ko­jen vai­vaa­ma­na tal­vi­päi­vä­nä laittanut sukset jalkaani ja hiih­del­lyt valo­ku­vaa­maan piippuja. Olin myös kysynyt talojen pur­ka­mi­seen osal­lis­tu­neel­ta kylä­läi­sel­tä, minkä vuoksi piiput on jätetty pystyyn, mutta hän ei muis­tiin­pa­no­je­ni mukaan vastannut kysy­myk­see­ni.

Eräs toinen kylä­läi­nen selvitti minulle — tuol­loi­sen tul­kin­ta­ni mukaan hieman kurillaan — että kun asukkaat palaavat, he voivat ensi töikseen lämmittää lieden päällä rieskat. Myöhemmin kaksi Lapista kotoisin olevaa tutkijaa valis­ti­vat minua siitä, että Lapissa tör­röt­tä­vä piippu muis­tut­taa sodan aikai­ses­ta raken­nus­kan­nan polt­ta­mi­ses­ta. Tämän vuoksi yksi­näi­set savu­pii­put saavat poh­joi­ses­sa erityisen sym­bo­li­sen latauksen. 

Hyvistä seli­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta asia korvensi mieltäni edelleen. Tukeutuen tut­ki­joi­den keho­tuk­seen ottamaan aineel­li­sen kult­tuu­rin tosissaan aloin lähestyä savu­piip­pu­ja niiden läsnäolon kautta, unohtaen hetkeksi asuk­kai­den niille antamat mer­ki­tyk­set. Yritin kiin­nit­tää huomioni siihen, miten piiput itsessään huokuvat tai herät­tä­vät henkiin mie­li­ku­via kylän ajal­li­suu­des­ta, siellä asuneista ihmisiä ja heidän elä­mäs­tään. Savupiiput alkoivat tarinoida minulle katoa­mi­ses­ta, pois­sao­lois­ta, läh­te­mi­ses­tä ja pai­kal­laan pysy­mi­ses­tä, mutta myös paluun mah­dol­li­suu­des­ta.

Kuva: Eeva Uusitalo

Jos savu­piip­pu­ja kuuntelee sen aineen kautta, mistä ne on tehty, niihin sisältyy muutos ja katoa­mi­nen. Aine haurastuu pik­ku­hil­jaa hau­ras­taen samalla piipun, jolle se on antanut muodon ja tar­koi­tuk­sen. Viime kädessä savu­piip­pu­jen­kin kohtalo on palata osaksi luontoa ja maata, lähem­mäk­si alku­pe­räi­siä olo­muo­to­jaan. Näin nähtynä savu­pii­put muis­tut­ta­vat kylän muren­tu­mi­ses­ta, rapau­tu­mi­ses­ta, hajoa­mi­ses­ta ja unoh­tu­mi­ses­ta. 

Savupiippuja voi hieman suru­mie­li­ses­ti tar­kas­tel­la ajal­li­si­na raken­nel­mi­na, jotka ovat olleet osa ihmisten elämää ja arkisia käy­tän­tö­jä. Talot ilmes­ty­vät ja katoavat, vaihtuvat tule­vai­suuk­sis­ta nykyi­syyk­sik­si ja lipuvat ihmisten tavoin men­nee­seen, vieden mukanaan jäljet menneistä suku­pol­vis­ta ja unoh­de­tuis­ta tapah­tu­mis­ta. Ahvenselän savu­piip­pu­jen jään­teis­sä on vielä näh­tä­vis­sä jälkiä niiden aikai­sem­mas­ta käytöstä ajalta, jolloin talo oli joidenkin koti. Seinät ovat suo­jan­neet asuk­kai­den yksi­tyi­syyt­tä, mutta rau­nioi­tu­mi­nen on tehnyt yksi­tyi­ses­tä julkista pal­jas­taes­saan sen, mikä ennen oli sisä­puol­ta.

Savupiiput mate­ria­li­soi­tui­vat myös kylä­läis­ten tari­nois­sa. Ne muo­dos­tu­vat linkeiksi sodan­jäl­kei­siin Ahvenselän jäl­leen­ra­ken­nuk­sen vuosiin ihmisten vihdoin päästyä raken­ta­maan talojaan. Joitain kylä­läi­siä savu­pii­put muis­tut­ti­vat hukkaan menneestä työstä. Kuten Sallan kyliä tutkinut Tim Ingold on todennut, Ahvenselän kaltaiset kylät jäivät monelle läpi­kul­ku­pai­koik­si kylä­läi­syy­den ja kau­pun­ki­lai­suu­den välillä.

Arkinen savu­piip­pu saa voimaa yhtey­des­tään lieteen, joka on rau­nioi­tu­nut yhdessä savu­pii­pun kanssa. Liesi taas saa lisäarvoa ase­mas­taan koti­lie­te­nä, joka antaa lämmön, tulen ja valon sekä mah­dol­lis­taa ruoan val­mis­tuk­sen. Liesi antaa turvan eri­tyi­ses­ti pohjoisen kylmissä olo­suh­teis­sa. Tässä kohtaa savu­piip­pu kertoo kylän nykyi­syy­des­tä. Se muis­tut­taa, että kylältä ja kotoa ei talvella haluta lähteä pidem­mäk­si aikaa pois, koska taloja ei haluta jättää talveksi kyl­mil­leen. 

Erään kylä­läi­sen kanssa jutel­tua­ni ymmärsin, että talon läm­mit­tä­mi­nen on taito, jossa aineel­li­nen maailma asettuu vuo­ro­vai­ku­tuk­sen kautta sopusoin­tuun ihmisen ja luonnon ele­ment­tien (tuli, vesi, ilma, puut) kanssa, muo­dos­taen toisiinsa limit­ty­viä suhteita: 

Tuolla on tuo uuni tuossa, pitää lämpimänä. Nytki kun mää laitoin ruokaa, niin lämpes liikaa. Mul on vaa vettä tuossa isossa kat­ti­las­sa. Minä panin siihe peltin päälle, ettei se höyry nouse siitä. Ei minun tartte panna tulta, vasta kun aamulla panen tulen.

En minä lämmitä ikinä turhan takia. Ennen minä lämmitin sillain että löin tuon uunin täyteen puita ja sitten kun tuli hiillos niin panin vevon kiinni. Se oli kuule liian kuuma, sillon mul oli nuhaa enempi ja kaikkea. Nyt minä en oo läm­mit­tä­ny kö illalla kun oon tullu töistä, ja sitte aamulla pannu tulen ja joskus saunaa läm­mit­tä­ny.

Mulla kun tuolta kiertää ilima. Tuolla on tommonen reikä, menee tonne saunan puolelle. Tuolta alaalta menee toinen reikä, että lähtee ilima kier­tä­mään. Saunasta tulee sitte lämmin ilima kö tuolta yläältä panee luukun kiinni, kö rupiaa kyly­pe­mään, ettei se höyry tuu. Ikkunat mene huuruun. 

Sitte kun panee tuon, se on tuommonen luukku, panee sen kiinni, nii ei se höyry tuu tänne. Sitte ku heittää kyly­pe­mäs­tä, kun se ilima asettuu että se on kuiva, ni sitte ku aukasee niin kiertää se lämmin ilima ja se on hyvä. Se pitää kaikki lämpö ottaa talteen. Puilla min oon läm­mit­tä­ny. Tuolla saavilla minä kannan puut.

Ahvenselän savu­pii­put muis­tut­ta­vat kylän raken­ta­mi­sen ja maa­ta­lous­tuo­tan­non käyn­nis­tä­mi­sen sopeu­tu­neen sodan­jäl­kei­seen kasvun ihan­tee­seen. Muuttuneen maa- ja met­sä­ta­lou­den paineessa kylä ei kui­ten­kaan pystynyt vas­taa­maan edis­tyk­sen vaa­ti­muk­siin. Pienet tilat eivät elät­tä­neet suuria perheitä, ja ihmiset muuttivat kylästä pois. 

Ahvenselkä ei ole pel­käs­tään pieni pohjoinen kylä, jonka kyvyt­tö­myy­del­le vastata ajan haas­tei­siin löytyisi selitys siitä itsestään. Kylät syntyvät myös suun­nit­te­lun tuloksina. Ahvenselkä suun­ni­tel­tiin tuu­ti­jär­ve­läi­sil­le, jotka raken­si­vat siitä itselleen kylän. 

Tässä yhtey­des­sä Ahvenselkää voi tar­kas­tel­la maan­tie­tei­li­jä Sami Moision esit­te­le­mien käsit­tei­den val­tio­ti­la ja val­tio­toi­min­ta avulla. Ne liittävät kylän laa­jem­piin hallinnon ja valtion alu­eel­laan toteut­ta­miin toi­men­pi­tei­siin. Toimenpiteitä ohjailee ajan myötä vaih­te­le­va mutta toteu­tuk­sen­sa ajan­koh­ta­na kysee­na­lais­ta­mat­to­mien totuuk­sien jär­jes­tel­mä. Sillä sää­del­lään val­tio­ti­lan kehit­tä­mis­tä val­tio­toi­min­nan avulla. Ahvenselän kylä oli sodan jälkeen aktii­vi­sen val­tio­toi­min­nan kohde. Kylän raken­ta­mis­ta tuettiin julkisin varoin. Sittemmin val­tio­toi­min­ta sai uusia perus­tei­ta ja kohdistui uusiin alueisiin. 

Valtiotilan kehit­tä­mi­nen sisältää ulos­sul­ke­mi­sia. Ahvenselän jän­kä­mai­se­ma ei kelpaa yhtei­sek­si kan­sal­lis­mai­se­mak­si eivätkä sen raken­nuk­set kan­sal­li­sik­si kult­tuu­ri­pe­rin­tö­koh­teik­si. Rakennettuna koko­nai­suu­te­na Ahvenselkä edustaa enim­mäk­seen sodan jälkeistä nykyi­syyt­tä. Sen hajallaan sijait­se­va raken­nus­kan­ta ei nou­dat­te­le yleisesti jaettua mie­li­ku­vaa ihan­teel­li­sen kylän tiiviistä ole­muk­ses­ta. Kyläläisten yhtei­söl­li­syy­den­kin epäillään kadonneen. 

Ympäristöministeriön laatimaan Sallan kult­tuu­riym­pä­ris­tö­oh­jel­maan Ahvenselästä on kel­puu­tet­tu yksi rakennus- ja kult­tuu­ri­his­to­rial­li­ses­ti mer­kit­tä­vä asuintalo. Ohjelmassa pahoi­tel­laan, että jäl­leen­ra­ken­nusa­jan tyyp­pi­ta­lot eivät ole riittävän vanhoja, joten niitä ei lasketa vaa­lit­ta­vaan raken­nus­kan­taan kuu­lu­vik­si. Toinen ongelma on kadotettu alkuperä: raken­nuk­sia on muunneltu ja niihin on raken­net­tu lisäosia. 

Mikäli aika määrittää raken­nus­ten kult­tuu­ri­his­to­rial­li­sen arvon, kenties vielä koittaa päivä, jolloin vas­ti­ke­ky­lien muun­nel­lut tyyp­pi­ta­lot mää­ri­tel­lään arvok­kaik­si kult­tuu­riym­pä­ris­tö­koh­teik­si myös val­ta­kun­nan tasolla. Sitä odo­tel­les­sa voi pohtia, onko Ahvenselkä raken­nuk­si­neen osa sodan mate­ri­aa­lis­ta perintöä? Siinä tapauk­ses­sa kylää voisi tar­kas­tel­la kult­tuu­rin tutkija Nina Sääskilahden ehdotusta nou­da­tel­len mer­kit­tä­vä­nä kult­tuu­riym­pä­ris­tö­nä, joka ansaitsee tulla muis­te­tuk­si. 

Vastikekylät ja niiden raken­nuk­set ovat syntyneet ja muok­kau­tu­neet mer­kit­tä­vien his­to­rial­lis­ten voimien ja tapah­tu­mien myötä. Jos vas­ti­ke­ky­lät ymmär­ret­täi­siin sotaan liit­ty­väk­si eläväksi kult­tuu­ri­pe­rin­nök­si, niitä ei kehys­tet­täi­si sodan vält­tä­mät­tö­mik­si mutta jo unoh­tu­neik­si sivu­tuot­teik­si. Silloin myös tappiosta, mene­tyk­sis­tä sekä surul­li­sia ja trau­maat­ti­sia tunteita herät­tä­vis­tä asioista voisi tulla osa kult­tuu­ri­pe­rin­töä.

Kuva: Eeva Uusitalo

Etnografioilla on kyky ja mah­dol­li­suus avata taval­lis­ten ja arkisten esineiden, tilojen ja tapah­tu­mien kautta tarinoita kat­vee­seen jäävistä asioista. Pusikoituneessa mai­se­mas­sa kenottava savu­piip­pu voi tarjota lavean näköalan kylän ajal­li­suu­den ymmär­tä­mi­seen. Joskus piippu voi tosi­aan­kin olla vain piippu, mutta rapis­tu­neis­sa Ahvenselän savu­pii­puis­sa on kyse sodan jaloista paen­neis­ta ja yhteis­kun­nal­lis­ten muutosten lii­kut­ta­mis­ta ihmisistä. 

Antropologi Anna Tsing kir­joit­taa paikoista, jotka eivät mukaudu edis­tyk­sen rytmiin, koska niissä on toi­sen­lai­set ajalliset kuviot. Sitkeästi pai­kal­laan seisovat savu­pii­put kertovat kylästä, joka ei suostu hiipumaan pois. Niiden hahmoihin kiin­nit­tyy ajal­li­suu­den kudelmia, joissa kylän men­nei­syys ja muualle lähteneet ihmiset ovat läsnä kylän nyky­het­kes­sä. Yksinäisiin savu­piip­pui­hin kiteytyy mie­les­sä­ni paljon sitä, mikä kylässä on tärkeää: lähtöjä, paluita, kul­ke­mi­sia, pois­sao­lo­ja, odotusta, pai­kal­leen jäämistä. Niistä voi lukea lupauksia parem­mas­ta tule­vai­suu­des­ta, autioi­tu­mi­ses­ta, pur­ka­mi­ses­ta ja hukkaan hei­te­tys­tä työstä. 

Tutkijoilla saattaa olla hieman yli­op­ti­mis­ti­nen suhde koh­tee­seen­sa. Silti esitän, että etelän kau­pun­kei­hin ja Ruotsiin 60- ja 70-luvuilla suun­tau­tu­neen muut­to­liik­keen koet­te­le­man Ahvenselän puret­tu­jen talojen savu­pii­put eivät viesti pel­käs­tään rapis­tu­vas­ta kylästä, vaan aineel­li­suu­del­laan ja läs­nä­olol­laan ne kertovat paluun mah­dol­li­suuk­sis­ta. Ne toi­vot­ta­vat kylän joskus jättäneet ter­ve­tul­leik­si takaisin. Oikeastaan ei ole mer­ki­tys­tä, palaako joku vai ei. Kyse on nime­no­maan mah­dol­li­suu­des­ta ja toivosta, jota kylät tar­vit­se­vat enemmän kuin toden­nä­köi­syyk­siä niiden katoa­mi­ses­ta.

Kuten olen edellä kuvannut, rauniot myös haastavat ottamaan selvää itsestään. Siksi en halua ottaa katoa­mis­ta ja häviä­mis­tä väis­tä­mät­tö­mi­nä pää­te­pis­tei­nä, vaan haastan rau­nioi­hin liitetyn ajatuksen katoa­mi­ses­ta. Yritän katsoa piippuja toisin ja nähdä edes hivenen toivoa tule­vai­suu­des­ta. Ehkä sitä tarjosi havain­to­ni vie­rai­lul­ta­ni Ahvenselkään kymmenen vuotta kent­tä­töi­de­ni jälkeen: erään puretun talon pihaan savu­pii­pun viereen oli aidattu laidun lampaita varten.