Suomessa on runsaasti kyliä, joita kuvaillaan kuoleviksi. Niistä näyttävät kadonneet sekä asukkaat että perinteiset maaseutuelinkeinot. Moni lomamatkalainen painaa näiden kylien kohdalla mieluusti kaasua, sillä niiden ei oleteta tarjoavan kauniita maisemia saati muita elämyksiä. Kylään pysähtyvä ja sitä läheltä tarkasteleva etnografi tietää kuitenkin paremmin! Hänelle juttelevat kylän savupiiputkin.
Olin reilut kymmenen vuotta sitten kenttätöissä Sallan kunnassa sijaitsevassa Ahvenselän kylässä, joka suunniteltiin ja rakennettiin sodan jälkeen vastikekyläksi itärajan taakse kotinsa menettäneille entisen Tuutijärven kylän asukkaille. He olivat paenneet sodan jaloista talvisodan puhjettua kun Neuvostoliiton sotajoukot vyöryivät Sallan kohdalla silloisen itärajan yli.
Talvisodan jälkeen yhdeksän kylää ja melkein puolet Sallan alkuperäisestä maa-alueesta jäivät perustetun uuden rajan itäpuolelle. Kylien asukkaat saivat vuonna 1945 säädetyn Sallan-Kuusamon maanhankintalain perusteella uudet tilat toisaalta Sallasta vastikkeiksi menettämistään tiloista. Ihmiset asutettiin kyläkunnittain, eli aikaisemmin samoissa kylissä asuneet ihmiset sijoitettiin samoihin uusiin kyliin. Kymmenen evakkovuoden jälkeen tuutijärveläiset pääsivät rakentamaan itselleen tulevaisuutta uudessa kylässään.
Kuljeskellessani kylätiellä olin havainnut sen varrella muutamia pystyssä törröttäviä savuhormeja, joiden ympäriltä oli purettu talot pois. Satunnainen havainto jäi vaivaamaan mieltäni. Ihmettelin, miksi talot oli muuten purettu, mutta piiput jätetty jäljelle. Kenttämuistiinpanojeni mukaan olin eräänä sähkökatkojen vaivaamana talvipäivänä laittanut sukset jalkaani ja hiihdellyt valokuvaamaan piippuja. Olin myös kysynyt talojen purkamiseen osallistuneelta kyläläiseltä, minkä vuoksi piiput on jätetty pystyyn, mutta hän ei muistiinpanojeni mukaan vastannut kysymykseeni.
Eräs toinen kyläläinen selvitti minulle — tuolloisen tulkintani mukaan hieman kurillaan — että kun asukkaat palaavat, he voivat ensi töikseen lämmittää lieden päällä rieskat. Myöhemmin kaksi Lapista kotoisin olevaa tutkijaa valistivat minua siitä, että Lapissa törröttävä piippu muistuttaa sodan aikaisesta rakennuskannan polttamisesta. Tämän vuoksi yksinäiset savupiiput saavat pohjoisessa erityisen symbolisen latauksen.
Hyvistä selityksistä huolimatta asia korvensi mieltäni edelleen. Tukeutuen tutkijoiden kehotukseen ottamaan aineellisen kulttuurin tosissaan aloin lähestyä savupiippuja niiden läsnäolon kautta, unohtaen hetkeksi asukkaiden niille antamat merkitykset. Yritin kiinnittää huomioni siihen, miten piiput itsessään huokuvat tai herättävät henkiin mielikuvia kylän ajallisuudesta, siellä asuneista ihmisiä ja heidän elämästään. Savupiiput alkoivat tarinoida minulle katoamisesta, poissaoloista, lähtemisestä ja paikallaan pysymisestä, mutta myös paluun mahdollisuudesta.

Kuva: Eeva Uusitalo
Rapistuvan kylän rapistuvat savupiiput
Jos savupiippuja kuuntelee sen aineen kautta, mistä ne on tehty, niihin sisältyy muutos ja katoaminen. Aine haurastuu pikkuhiljaa haurastaen samalla piipun, jolle se on antanut muodon ja tarkoituksen. Viime kädessä savupiippujenkin kohtalo on palata osaksi luontoa ja maata, lähemmäksi alkuperäisiä olomuotojaan. Näin nähtynä savupiiput muistuttavat kylän murentumisesta, rapautumisesta, hajoamisesta ja unohtumisesta.
Savupiippuja voi hieman surumielisesti tarkastella ajallisina rakennelmina, jotka ovat olleet osa ihmisten elämää ja arkisia käytäntöjä. Talot ilmestyvät ja katoavat, vaihtuvat tulevaisuuksista nykyisyyksiksi ja lipuvat ihmisten tavoin menneeseen, vieden mukanaan jäljet menneistä sukupolvista ja unohdetuista tapahtumista. Ahvenselän savupiippujen jäänteissä on vielä nähtävissä jälkiä niiden aikaisemmasta käytöstä ajalta, jolloin talo oli joidenkin koti. Seinät ovat suojanneet asukkaiden yksityisyyttä, mutta raunioituminen on tehnyt yksityisestä julkista paljastaessaan sen, mikä ennen oli sisäpuolta.
Savupiiput materialisoituivat myös kyläläisten tarinoissa. Ne muodostuvat linkeiksi sodanjälkeisiin Ahvenselän jälleenrakennuksen vuosiin ihmisten vihdoin päästyä rakentamaan talojaan. Joitain kyläläisiä savupiiput muistuttivat hukkaan menneestä työstä. Kuten Sallan kyliä tutkinut Tim Ingold on todennut, Ahvenselän kaltaiset kylät jäivät monelle läpikulkupaikoiksi kyläläisyyden ja kaupunkilaisuuden välillä.
Lämmittämisen taito
Arkinen savupiippu saa voimaa yhteydestään lieteen, joka on raunioitunut yhdessä savupiipun kanssa. Liesi taas saa lisäarvoa asemastaan kotilietenä, joka antaa lämmön, tulen ja valon sekä mahdollistaa ruoan valmistuksen. Liesi antaa turvan erityisesti pohjoisen kylmissä olosuhteissa. Tässä kohtaa savupiippu kertoo kylän nykyisyydestä. Se muistuttaa, että kylältä ja kotoa ei talvella haluta lähteä pidemmäksi aikaa pois, koska taloja ei haluta jättää talveksi kylmilleen.
Erään kyläläisen kanssa juteltuani ymmärsin, että talon lämmittäminen on taito, jossa aineellinen maailma asettuu vuorovaikutuksen kautta sopusointuun ihmisen ja luonnon elementtien (tuli, vesi, ilma, puut) kanssa, muodostaen toisiinsa limittyviä suhteita:
Tuolla on tuo uuni tuossa, pitää lämpimänä. Nytki kun mää laitoin ruokaa, niin lämpes liikaa. Mul on vaa vettä tuossa isossa kattilassa. Minä panin siihe peltin päälle, ettei se höyry nouse siitä. Ei minun tartte panna tulta, vasta kun aamulla panen tulen.
En minä lämmitä ikinä turhan takia. Ennen minä lämmitin sillain että löin tuon uunin täyteen puita ja sitten kun tuli hiillos niin panin vevon kiinni. Se oli kuule liian kuuma, sillon mul oli nuhaa enempi ja kaikkea. Nyt minä en oo lämmittäny kö illalla kun oon tullu töistä, ja sitte aamulla pannu tulen ja joskus saunaa lämmittäny.
Mulla kun tuolta kiertää ilima. Tuolla on tommonen reikä, menee tonne saunan puolelle. Tuolta alaalta menee toinen reikä, että lähtee ilima kiertämään. Saunasta tulee sitte lämmin ilima kö tuolta yläältä panee luukun kiinni, kö rupiaa kylypemään, ettei se höyry tuu. Ikkunat mene huuruun.
Sitte kun panee tuon, se on tuommonen luukku, panee sen kiinni, nii ei se höyry tuu tänne. Sitte ku heittää kylypemästä, kun se ilima asettuu että se on kuiva, ni sitte ku aukasee niin kiertää se lämmin ilima ja se on hyvä. Se pitää kaikki lämpö ottaa talteen. Puilla min oon lämmittäny. Tuolla saavilla minä kannan puut.

Edistyksen ylijäämä
Ahvenselän savupiiput muistuttavat kylän rakentamisen ja maataloustuotannon käynnistämisen sopeutuneen sodanjälkeiseen kasvun ihanteeseen. Muuttuneen maa- ja metsätalouden paineessa kylä ei kuitenkaan pystynyt vastaamaan edistyksen vaatimuksiin. Pienet tilat eivät elättäneet suuria perheitä, ja ihmiset muuttivat kylästä pois.
Ahvenselkä ei ole pelkästään pieni pohjoinen kylä, jonka kyvyttömyydelle vastata ajan haasteisiin löytyisi selitys siitä itsestään. Kylät syntyvät myös suunnittelun tuloksina. Ahvenselkä suunniteltiin tuutijärveläisille, jotka rakensivat siitä itselleen kylän.
Tässä yhteydessä Ahvenselkää voi tarkastella maantieteilijä Sami Moision esittelemien käsitteiden valtiotila ja valtiotoiminta avulla. Ne liittävät kylän laajempiin hallinnon ja valtion alueellaan toteuttamiin toimenpiteisiin. Toimenpiteitä ohjailee ajan myötä vaihteleva mutta toteutuksensa ajankohtana kyseenalaistamattomien totuuksien järjestelmä. Sillä säädellään valtiotilan kehittämistä valtiotoiminnan avulla. Ahvenselän kylä oli sodan jälkeen aktiivisen valtiotoiminnan kohde. Kylän rakentamista tuettiin julkisin varoin. Sittemmin valtiotoiminta sai uusia perusteita ja kohdistui uusiin alueisiin.
Valtiotilan kehittäminen sisältää ulossulkemisia. Ahvenselän jänkämaisema ei kelpaa yhteiseksi kansallismaisemaksi eivätkä sen rakennukset kansallisiksi kulttuuriperintökohteiksi. Rakennettuna kokonaisuutena Ahvenselkä edustaa enimmäkseen sodan jälkeistä nykyisyyttä. Sen hajallaan sijaitseva rakennuskanta ei noudattele yleisesti jaettua mielikuvaa ihanteellisen kylän tiiviistä olemuksesta. Kyläläisten yhteisöllisyydenkin epäillään kadonneen.
Ympäristöministeriön laatimaan Sallan kulttuuriympäristöohjelmaan Ahvenselästä on kelpuutettu yksi rakennus- ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä asuintalo. Ohjelmassa pahoitellaan, että jälleenrakennusajan tyyppitalot eivät ole riittävän vanhoja, joten niitä ei lasketa vaalittavaan rakennuskantaan kuuluviksi. Toinen ongelma on kadotettu alkuperä: rakennuksia on muunneltu ja niihin on rakennettu lisäosia.
Mikäli aika määrittää rakennusten kulttuurihistoriallisen arvon, kenties vielä koittaa päivä, jolloin vastikekylien muunnellut tyyppitalot määritellään arvokkaiksi kulttuuriympäristökohteiksi myös valtakunnan tasolla. Sitä odotellessa voi pohtia, onko Ahvenselkä rakennuksineen osa sodan materiaalista perintöä? Siinä tapauksessa kylää voisi tarkastella kulttuurin tutkija Nina Sääskilahden ehdotusta noudatellen merkittävänä kulttuuriympäristönä, joka ansaitsee tulla muistetuksi.
Vastikekylät ja niiden rakennukset ovat syntyneet ja muokkautuneet merkittävien historiallisten voimien ja tapahtumien myötä. Jos vastikekylät ymmärrettäisiin sotaan liittyväksi eläväksi kulttuuriperinnöksi, niitä ei kehystettäisi sodan välttämättömiksi mutta jo unohtuneiksi sivutuotteiksi. Silloin myös tappiosta, menetyksistä sekä surullisia ja traumaattisia tunteita herättävistä asioista voisi tulla osa kulttuuriperintöä.

Kuva: Eeva Uusitalo
Kylä, joka ei suostu hiipumaan pois
Etnografioilla on kyky ja mahdollisuus avata tavallisten ja arkisten esineiden, tilojen ja tapahtumien kautta tarinoita katveeseen jäävistä asioista. Pusikoituneessa maisemassa kenottava savupiippu voi tarjota lavean näköalan kylän ajallisuuden ymmärtämiseen. Joskus piippu voi tosiaankin olla vain piippu, mutta rapistuneissa Ahvenselän savupiipuissa on kyse sodan jaloista paenneista ja yhteiskunnallisten muutosten liikuttamista ihmisistä.
Antropologi Anna Tsing kirjoittaa paikoista, jotka eivät mukaudu edistyksen rytmiin, koska niissä on toisenlaiset ajalliset kuviot. Sitkeästi paikallaan seisovat savupiiput kertovat kylästä, joka ei suostu hiipumaan pois. Niiden hahmoihin kiinnittyy ajallisuuden kudelmia, joissa kylän menneisyys ja muualle lähteneet ihmiset ovat läsnä kylän nykyhetkessä. Yksinäisiin savupiippuihin kiteytyy mielessäni paljon sitä, mikä kylässä on tärkeää: lähtöjä, paluita, kulkemisia, poissaoloja, odotusta, paikalleen jäämistä. Niistä voi lukea lupauksia paremmasta tulevaisuudesta, autioitumisesta, purkamisesta ja hukkaan heitetystä työstä.
Tutkijoilla saattaa olla hieman ylioptimistinen suhde kohteeseensa. Silti esitän, että etelän kaupunkeihin ja Ruotsiin 60- ja 70-luvuilla suuntautuneen muuttoliikkeen koetteleman Ahvenselän purettujen talojen savupiiput eivät viesti pelkästään rapistuvasta kylästä, vaan aineellisuudellaan ja läsnäolollaan ne kertovat paluun mahdollisuuksista. Ne toivottavat kylän joskus jättäneet tervetulleiksi takaisin. Oikeastaan ei ole merkitystä, palaako joku vai ei. Kyse on nimenomaan mahdollisuudesta ja toivosta, jota kylät tarvitsevat enemmän kuin todennäköisyyksiä niiden katoamisesta.
Kuten olen edellä kuvannut, rauniot myös haastavat ottamaan selvää itsestään. Siksi en halua ottaa katoamista ja häviämistä väistämättöminä päätepisteinä, vaan haastan raunioihin liitetyn ajatuksen katoamisesta. Yritän katsoa piippuja toisin ja nähdä edes hivenen toivoa tulevaisuudesta. Ehkä sitä tarjosi havaintoni vierailultani Ahvenselkään kymmenen vuotta kenttätöideni jälkeen: erään puretun talon pihaan savupiipun viereen oli aidattu laidun lampaita varten.