Sukellus alkoholismin pinnan alle

Alkoholismi on kansansairaus, jonka julkinen keskustelu pyörii rajoitusten ympärillä sen sijaan, että puhuttaisiin tunteista tai ihmisistä sairauden takana. Toimittaja Johanna Pohjolan tietokirja ‘Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan’ pureutuu alkoholismin inhimilliseen puoleen. Haastattelussa hän kertoo sukelluksestaan alkoholiriippuvuuden maailmaan.

Alkoholiriippuvuutta pidetään Suomessa kan­san­sai­rau­te­na. Se vaikuttaa valtavan monen ihmisen elämään, sillä maassamme arvioi­daan olevan ainakin 216 000 alko­ho­lis­tia ja yli puoli miljoonaa alkoholin ris­ki­käyt­tä­jää. On tilas­tol­li­ses­ti toden­nä­köis­tä, että lähes jokainen suo­ma­lai­nen tuntee jonkun, joka kamp­pai­lee alko­ho­lion­gel­man kanssa. Vielä suu­rem­mal­la osalla on mielikuva siitä, mitä alko­ho­lis­mi on. Mutta kuinka todel­li­nen tämä käsitys on, ja mitä oikeas­taan edes tiedämme alko­ho­lis­mis­ta?


Näihin kysy­myk­siin ant­ro­po­lo­gi­taus­tai­nen toi­mit­ta­ja Johanna Pohjola paneutuu tuoreessa tie­to­kir­jas­saan Isä pullossa – Matka alko­ho­lis­tin mieleen ja maailmaan. Teos on tut­ki­mus­mat­ka alko­ho­li­riip­pu­vuu­den inhi­mil­li­seen puoleen. Pohjola toteaa kir­jas­saan halua­van­sa olla mukana vähen­tä­mäs­sä tar­pee­ton­ta häpeää ja lisää­mäs­sä rehel­lis­tä puhetta päih­de­riip­pu­vuu­des­ta Suomessa. Haastattelin Pohjolaa aiheen tiimoilta, sillä halusin kuulla lisää hänen sukel­luk­ses­taan alko­ho­lis­min pinnan alle.


Kattavan tie­to­kir­jan ohella Isä pullossa on ennen kaikkea alko­ho­lis­tin tyttären oma­koh­tai­nen pyrkimys ymmärtää meneh­ty­nyt­tä isäänsä ja tämän sairautta. Välineinä Pohjola käyttää lapsuus- ja teini-iän päi­vä­kir­ja­mer­kin­tö­jään sekä isänsä jälkeen jättämää laajaa pape­riar­kis­toa. Kuten ant­ro­po­lo­gias­ta ammen­ta­val­le kir­jal­li­suu­del­le on tyy­pil­lis­tä, yksit­täi­sen ihmisen tarinasta avautuu laajempi yhteis­kun­nal­li­nen ilmiö ja sen kult­tuu­ri­his­to­ria.

Kohtaamisia päihdehoitolaitoksissa

Isä pullossa sai alkunsa vuonna 2016, kun Pohjolan isä, toipuva alko­ho­lis­ti, retkahti juomaan viimeisen kerran ennen kuo­le­maan­sa. Sama oli tapah­tu­nut monesti aiem­min­kin, mutta tällä kertaa Pohjola pysähtyi tun­te­mus­ten­sa äärelle ja alkoi kir­joit­taa ylös havain­to­jaan. Henkilökohtaisiin koke­muk­siin kes­kit­ty­mi­nen toimi kir­ja­pro­jek­tin alkusy­säyk­se­nä muutenkin työkseen kir­joit­ta­val­le Pohjolalle.


Tajusin olevani ihmeel­li­sel­lä tavalla kie­tou­tu­nut alko­ho­lis­miin. Koin syyl­li­syyt­tä siitä, että isäni retkahtaa. Mietin, että eihän tunteessa ole mitään järkeä, ja lähdin sel­vit­tä­mään sitä asiaa. Oli pakko saada selville ja ymmärtää, miksi ihmeessä minä koen syyl­li­syyt­tä.”


Kipeästä aihees­taan huo­li­mat­ta kirja ei sorru kat­ke­ruu­teen tai alko­ho­lis­tien syyt­te­lyyn. Päinvastoin, teos avaa alko­ho­li­riip­pu­vuu­den fyysistä, psyyk­kis­tä ja sosi­aa­lis­ta pohjaa ute­li­aas­ti ja anteek­sian­ta­vas­ti. Pohjola on tehnyt paljon taus­ta­työ­tä tutus­tues­saan alko­ho­lis­min his­to­ri­aan, tilas­toi­hin ja hoi­to­muo­toi­hin Suomessa. Läheisten koke­mus­ten lisäksi teoksessa käsi­tel­lään asian­tun­ti­joi­den, Alkon myyjien ja alko­ho­lis­tien itsensä näkö­kul­maa sai­rau­teen ja sen hoitoon. Lopulta kirjasta tuli hyvin erilainen kuin mitä Pohjola alkoi alun perin kir­joit­taa.


Aluksi ajattelin, että kirja pai­not­tui­si alko­ho­lis­tien lasten koke­muk­siin, koska sellainen olen itse. Mutta pian sellainen kirja ehti tulla Ani Kellomäeltä, joka on taus­tal­taan myös ant­ro­po­lo­gi. Samalla tiesin, että on mentävä niiden pariin, joita asia koskee. Minun oli mentävä alko­ho­lis­tien pariin ja koh­dat­ta­va ne ihmiset ja se ilmiö.”

Johanna Pohjola hymyilee uunituore teos kädessään.
Johanna Pohjola kirjan jul­kis­ta­mis­ti­lai­suu­des­sa. Kuva: Markko Hämäläinen ©

Antropologinen ote näkyy Pohjolan käyt­tä­mis­sä mene­tel­mis­sä. Hän ei pel­käs­tään haas­tat­te­le kir­jas­saan esiin­ty­viä toipuvia alko­ho­lis­te­ja, vaan viettää eri pituisia ajan­jak­so­ja päih­de­hoi­to­lai­tok­sis­sa eri puolilla Suomea. Lisäksi Pohjola osal­lis­tuu ano­nyy­mien alko­ho­lis­tien kaikille avoimiin kokouk­siin sekä lähei­sil­le tar­koi­tet­tuun ver­tais­tu­ki­ryh­mään.


Kohtaa­mi­sis­ta syntyi rikas aineisto, joka päästää ääneen riip­pu­vuu­den kanssa kamp­pai­le­vat, suo­ra­pu­hei­set alko­ho­lis­tit ylä- ja ala­mä­ki­neen. Vierailut päih­de­hoi­to­lai­tok­sis­sa ja päih­de­huol­lon asiak­kai­den rehel­li­syys tar­jo­si­vat Pohjolalle alko­ho­lis­tin läheisenä tera­peut­ti­sen koke­muk­sen.


Ymmärsin, että alko­ho­lis­tin käyt­täy­ty­mi­nen ei ole kovin hen­ki­lö­koh­tais­ta. Isäni käytös ei ollut ilkeyttä per­het­täm­me kohtaan, vaan hänen per­soo­nan­sa muuttui sairauden myötä. Samalla minulle avautui uusi maailma, jonka ole­mas­sao­los­ta en aiemmin ollut tiennyt. Jäin koukkuun toi­pu­mi­sen maailmaan. Siellä on upeaa porukkaa, jotka haluavat toipua tästä sai­rau­des­ta ja ammat­ti­tai­tois­ta väkeä, joka pyörittää sitä.”

Rapajuoppo ja muut myytit

Kirjassaan Pohjola listaa mie­li­ku­via alko­ho­lis­teis­ta: Väkivaltainen rikol­li­nen. Aggressiivinen räyhääjä, joka läimii per­het­tään lumi­han­keen. Virtsanhajuinen rapa­juop­po puis­ton­pen­kil­lä. Homssuinen ja syr­jäy­ty­nyt lai­ta­puo­len kulkija. Juomiselle antavat kasvot sen katu­ku­vas­sa näkyvin ja äärim­mäi­sin muoto, vaikka vain pieni osa kaikista alko­ho­li­riip­pu­vai­sis­ta vastaa rap­pio­al­ko­ho­lis­tin ste­reo­ty­pi­aa. Suurin osa alko­ho­lis­teis­ta on Pohjolan isän tavoin taval­li­sia työs­sä­käy­viä ihmisiä, jotka pyrkivät parhaansa mukaan peit­te­le­mään sai­raut­taan niin itseltään kuin kaikilta muilta.


Luulin tietäväni mitä alko­ho­lis­mi on, koska elin 40 vuotta alko­ho­lis­tin läheisenä. Ihan kuin minulla olisi auto­maat­ti­nen tieto siitä, mitä alko­ho­lis­mi on, koska näen sen läheltä. Kävi ilmi, etten tien­nyt­kään.”


Kenties suurin alko­ho­lis­miin lii­tet­tä­vä myytti, jonka Pohjola haluaa purkaa on, että juo­mi­ses­sa olisi kyse pelkästä tah­don­voi­man puut­tees­ta tai heik­kou­des­ta. Hän painottaa alko­ho­lis­min hal­lit­se­van riip­pu­vai­sen elämää koko­nais­val­tai­ses­ti. Sivullisten hyvää tar­koit­ta­vis­ta keho­tuk­sis­ta, kuten itseään niskasta kiinni otta­mi­ses­ta, ei ole hyötyä silloin kun kyse on pakon­omai­ses­ta toi­min­nas­ta.


Kun on kyse riip­pu­vuu­des­ta, ei lasiin tart­tu­mi­nen enää ole valinta. Se näyttää siltä ja sen takia sitä on vaikea ulko­puo­li­sen ymmärtää, lähei­sen­kin. Alkoholismi on muuttanut aivo­toi­min­taa ja kes­kus­her­mos­toa niin, että ne huutavat päihdettä. Vaikka kuinka päättää, että ei juo, seu­raa­vas­sa hetkessä löytää itsensä lasi kädestä. Riippuvaisella ei ole enää juomisen suhteen vapaata tahtoa. Sen ymmär­tä­mi­nen on ollut itselleni yksi suurimpia oival­luk­sia.”

Hyllyllä on erilaisia alkoholipulloja, mutta kamera ei ole tarkentanut niihin, joten kuva jää utuiseksi. Alkoholismi hämärtää kyvyn kieltäytyä juomisesta..

Alkoholismin inhi­mil­li­ses­tä ulot­tu­vuu­des­ta huo­li­mat­ta julkinen alko­ho­li­kes­kus­te­lu pyörii Pohjolan mukaan pitkälti tek­ni­sis­sä kysy­myk­sis­sä kuten rajoi­tuk­sis­sa sen sijaan, että puhut­tai­siin ihmisistä sairauden takana. Lopputuloksena on yksi­puo­li­nen ja etään­nyt­tä­vä käsitys alko­ho­lis­min vai­ku­tuk­sis­ta yksi­löi­den elämään. Alkoholiriippuvuutta on mahdoton ehkäistä vain ris­ki­ra­jo­ja mää­rit­te­le­mäl­lä, sillä alko­ho­lis­min taustalla vai­kut­ta­vat huo­mat­ta­vas­ti moni­ta­hoi­sem­mat syyt kuin tietyn viit­teel­li­sen viik­koan­nos­mää­rän ylit­tä­mi­nen.


Suomessa puhutaan paljon rajoi­tus­ten vapaut­ta­mi­ses­ta tai tiu­ken­ta­mi­ses­ta, pro­sen­teis­ta ja aukio­loa­jois­ta. Silläkin on mer­ki­tyk­sen­sä, mutta toivoisin, että puhui­sim­me enemmän myös tunteista. Esimerkiksi siitä, millaista tuskaa ja tun­te­muk­sia alko­ho­lis­mi herättää meissä lähei­sis­sä, ja miten sairauden kanssa olisi viisasta toimia. Mitä mut­kat­to­mam­min ja arki­sem­min alko­ho­lis­mis­ta puhutaan, sitä ylei­sem­pää ja inhi­mil­li­sem­pää siitä tulee ja sitä helpompaa on hakea apua. Alkoholismi on sairaus, mutta siitä voi toipua.”


Myytit ja mie­li­ku­vat alko­ho­lis­teis­ta eivät rajoitu sivul­li­siin. Myös monet alko­ho­lion­gel­man kanssa painivat uskovat niihin ja oikeut­ta­vat juo­mis­taan niiden avulla. Alkoholismiin liittyy kes­kei­ses­ti oman riip­pu­vuu­den kiel­tä­mi­nen, jota mie­li­ku­vat itsestä menes­ty­vä­nä uraoh­juk­se­na tai kalliiden viinien nau­tis­ke­li­ja­na vah­vis­ta­vat. Mitä enemmän yleinen alko­ho­lis­tin ste­reo­ty­pia kapenee ja todel­li­suus avartuu, sitä hei­kom­mik­si käyvät alko­ho­lis­tien seli­tyk­set ja sitä hel­pom­mak­si juomiseen puut­tu­mi­nen muuttuu, Pohjola muis­tut­taa.

Suomalaiset juomatavat ja häpeän kulttuuri

Teoksessaan Pohjola käsit­te­lee häpeän kult­tuu­ria, joka alko­ho­lis­mia ympäröi. Häpeä kytkeytyy alko­ho­lis­tin hal­lit­se­mat­to­maan juomiseen, jota tämä pyrkii selit­te­le­mään ja pii­lot­te­le­maan. Samalla läheiset ja sivul­li­set tuntevat häpeää juopuneen sekavasta käy­tök­ses­tä. Seurauksena on vali­tet­ta­van usein vai­ke­ne­mi­nen esi­mer­kik­si kotona ja työ­pai­koil­la, mikä osaltaan mah­dol­lis­taa juomiseen puut­tu­mi­sen vaikeuden ja riip­pu­vuu­den jat­ku­mi­sen.


Alkoholismi nähdään moraa­lit­to­ma­na valintana, jolloin se on helppo tuomita ja häpäistä. Häpeän vähen­tä­mi­sek­si jokainen voi kohdata omaa haa­voit­tu­vuut­taan ja häpeäänsä, koska silloin ihmisestä tulee tur­val­li­sem­pi kuun­te­li­ja muille. Tavallaan on meidän kaikkien vastuulla käsitellä omaa häpeäämme, jotta asioista olisi yleisesti helpompi puhua. Juoruaminen ja häpäi­sy­hän ovat asioita, joita moni alko­ho­lis­ti ja läheinen pelkäävät: että en voi puhua tästä, koska siitä seuraa jotain pahaa.”


Pohjola kiin­nos­tui alko­ho­lis­miin liit­ty­väs­tä häpeästä alkaes­saan kysee­na­lais­taa sitä. Hän ymmärsi sen turhaksi, sillä alko­ho­li­riip­pu­vuu­des­sa on kyse sai­rau­des­ta. Silti alko­ho­lis­mia hävetään yleisesti enemmän kuin työ­uu­pu­mus­ta, masen­nus­ta tai syöpää. Havainto sai Pohjolan pohtimaan, mistä häpeä kumpuaa. Hän totesi sen olevan joh­det­ta­vis­sa syvälle suo­ma­lai­seen kult­tuu­ri­his­to­ri­aan.

Alkoholismi aiheuttaa häpeää. Ihminen istuu pimeässä huoneessa kumarassa asennossa selin kameraan nähden.

Kirjassaan Pohjola selvittää, kuinka juop­pout­ta on yritetty suitsia Suomessa vuo­si­sa­to­ja. Vuonna 1733 Ruotsin kuningas teki juo­pu­mi­ses­ta ran­gais­ta­vaa sakkojen tai vankeuden uhalla. Rankaisukeinoina käy­tet­tiin lisäksi häpäi­se­mis­tä ja nöy­ryyt­tä­mis­tä esi­mer­kik­si jal­ka­puu­ran­gais­tuk­sen tai rai­pa­nis­ku­jen muodossa. Juomista alettiin pitää moraa­lit­to­ma­na ja epä­kris­til­li­se­nä käy­tök­se­nä. Myöhemmin pahek­sun­ta ja häpeän kulttuuri jatkoivat eloaan rait­tius­liik­kees­sä. Samalla syntyi käsitys suo­ma­lai­ses­ta juo­ma­kult­tuu­ris­ta.


Osin rait­tius­liik­keen ideo­lo­gian seu­rauk­se­na on syntynyt käsitys, että olemme huonoja juojia emmekä osaa juoda sivis­ty­nees­ti. Tutkijat ovat sitä mieltä, että tilas­tol­li­ses­ti se ei his­to­rias­sa pidä paik­kaan­sa. Eivät suo­ma­lai­set ole sen huonompia juojia kuin muutkaan. Siitä saattaa aiheutua lisä­hä­pe­ää, että emme osaisi juoda tai että pitäisi juoda eri tavalla. Jostain syystä rakas­tam­me sitä käsitystä, tai ainakin se elää meissä hyvin vahvana.”


Vaikka alko­ho­lis­miin liittyy paljon vai­ke­ne­mis­ta ja häpeää, näyt­täy­tyy suo­ma­lai­nen alko­ho­li­kult­tuu­ri Pohjolalle saman­ai­kai­ses­ti myös juomiseen pai­nos­ta­va­na. Tutkimusten mukaan nuorten asenteet juomista kohtaan ovat hil­jal­leen muut­tu­mas­sa kiel­tei­sem­mik­si, mutta vielä Pohjolan nuo­ruu­des­sa 90-luvulla paine alkoholin juomiseen oli kova. Sama pienten määrien juomiseen kan­nus­ta­mi­nen toistuu edelleen alko­ho­lis­ta irti pyris­te­le­vien koke­muk­sis­sa.


Monet toipujat sanovat, että alko­ho­lis­mis­ta toi­pu­mi­nen on vähän kuin tabu. Usutetaan, että kyllähän sinä voit yhden juoda, mikä on tuhoisaa. Toki alko­ho­lis­ti tietää, ettei voi juoda, eikä juokaan kun oikeasti toipuu. Mutta juo­mat­to­muut­ta ei tehdä kovin helpoksi heille, jotka haluavat toipua alko­ho­lis­mis­ta.”

Juomisen sosiaalinen ulottuvuus

Isä pullossa ei ole ensim­mäi­nen teos, jossa Pohjola paneutuu juomiseen ja juo­ma­kult­tuu­rei­hin. Vuonna 2013 häneltä ilmestyi ant­ro­po­lo­gian graduunsa pohjaava, ete­lä­ame­rik­ka­lais­ta kofeii­ni­pi­tois­ta mate-juomaa käsit­te­le­vä tie­to­kir­ja, jossa hän tar­kas­te­lee maten ympärille raken­tu­nut­ta sosi­aa­li­suut­ta ja jakamisen kult­tuu­ria. Vaikka läh­tö­koh­dat teosten kir­joit­ta­mi­sel­le ovat olleet hyvin erilaiset, yhtei­söl­li­syy­den vaatimus on näh­tä­vis­sä myös alkoholin juomisen taustalla. Tämä osittain selittää juomiseen toisinaan liittyvää sosi­aa­lis­ta pai­nos­tus­ta.


Alkoholismissakin sosi­aa­li­nen riip­pu­vuus tulee usein ensin, kun ihminen tulee riip­pu­vai­sek­si juo­mis­ti­lan­teis­ta ja yhteen­kuu­lu­vuu­den tunteesta. Itsekin koen, että on joskus helpompi ottaa vastaan skump­pa­la­si yhteyden merkiksi ja olla vaikka juomatta siitä yhtään, kuin kiel­täy­tyä yhtey­des­tä kokonaan. Eikä näin tapahdu vain Suomessa, vaan esi­mer­kik­si Etelä-Amerikassa on suuri paine osal­lis­tua sosi­aa­li­suu­teen alkoholia juomalla. Alkoholilla on erityinen asema juomien joukossa ehkä juuri siksi, että se muuntaa tie­toi­suu­den tilaa.”


Alko­ho­lil­la on lail­li­se­na päihteenä erityinen yhteis­kun­nal­li­nen asema muiden päih­tei­den joukossa. Sen käyttö stressin ja ahdis­tuk­sen lie­vit­tä­jä­nä on eri tavalla hyväk­syt­tä­vää kuin lait­to­mien päih­tei­den kohdalla. Pohjola pitää alkoholia yleisenä tapana paeta hankalia tunteita ja epä­miel­lyt­tä­viä koke­muk­sia. Myös mateen liittyy kes­kei­ses­ti sen asema tunteiden välit­tä­jä­nä, vaikka mate ei olekaan päih­dyt­tä­vä aine, eikä siten suoraan ver­tai­lu­kel­poi­nen alkoholin kanssa.

Huhmareessa matepuun lehtiä odottamassa mate-juoman valmistusta.
Mate-juoma val­mis­te­taan matepuun lehdistä hau­dut­ta­mal­la.

Mate varmaan osin vähentää alkoholin juomista Etelä-Amerikassa, koska sen voi ottaa pus­ku­rik­si sosi­aa­li­siin tilan­tei­siin. Saa jotain tekemistä, kun juo matea. En sano, että mate voisi ehkäistä alko­ho­lis­mil­ta, mutta se voi alkoholin tavoin tuoda turvaa ja lohtua. Ehkä maten avulla paetaan Uruguayssa ja Argentiinassa samalla tavalla tunteita ja lie­vi­te­tään stressiä kuin alko­ho­lil­la Suomessa.”


Molempia Pohjolan kirjoja yhdistää juomiin liittyvän riip­pu­vuus­suh­teen käsittely. Pohjola myöntää olevansa hen­ki­ses­ti ja fyy­si­ses­ti koukussa mateen, ja käyt­tä­vän­sä sen juomisen lopet­ta­mi­ses­ta saman­lais­ta puheen­part­ta kuin millä hänen isänsä puhui alko­ho­lis­ta: Lopetan kyllä, mutta en tänään, ehkä huomenna tai ensi viikolla. Kun kohta kuitenkin lopetan, juon kunnolla ennen. Vielä tämän kerran!, hän kir­joit­taa kir­jas­saan.


Seuraa­vak­si Pohjola aikoo palata kotiinsa Uruguayn Montevideoon mate­kup­po­sen ääreen, toipua inten­sii­vi­ses­tä kir­joi­tus­pro­ses­sis­ta ja jatkaa työtään Ylen Latinalaisen Amerikan toi­mit­ta­ja­na. On mah­dol­lis­ta, että hän kir­joit­taa jossain vaiheessa jatko-osan alko­ho­li­riip­pu­vuut­ta käsit­te­le­väl­le kir­jal­leen, sillä uusia kysy­myk­siä nousee jat­ku­vas­ti pintaan. Pohjola toteaa alko­ho­lis­min olevan aiheena niin laaja, ettei se yhteen kirjaan tyhjene.

Kirjoittaja

Niina Ahola (VTM) on terveyden ja hyvinvoinnin tutkimukseen perehtynyt antropologi. Hän toimii AntroBlogin työelämäosion toisena toimituskoordinaattorina. Niinaa kiinnostavat seksuaaliterveyskysymykset, terveydenhoitoon liittyvät salaliittoteoriat ja epävarmuuden tutkimus itäisessä Afrikassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ilman työsuhdetta työskentelevän toimittajan työ on paikoin epävarmaa, mutta usein palkitsevaa. Työkentällä-haastattelussa freelancetoimittaja ja järjestöviestijä Lea Pakkanen kertoo uusimmasta inkerinsuomalaisuutta käsittelevästä näyttely- ja tietokirjahankkeestaan, joka vei hänet matkalle sukunsa historiaan.

Strategiakonsultti Mikko Leskelältä julkaistiin lokakuun alussa teos ‘Bisnesantropologia ja muut ihmistieteet strategiatyössä’. Nimensä mukaisesti kirja valottaa, miten yritysten strategiatyö on muuttunut, miten ihmistieteellisellä osaamisella voidaan selvittää strategiatyön vaikeimpia kysymyksiä ja miten ihmistieteellistä konsultointia käytännössä tehdään. Design-antropologi Anna Haverinen tarttuu teokseen kirja-arvostelussa.

Koronapandemian viimeisimpiä käänteitä on koronaskeptisyyden näkyvyyden kasvu. Keskustelu aiheen tiimoilta ulottuu rajoitustoimenpiteiden kritisoinnista viruksen olemassaolon kyseenalaistamiseen. Lyhyen ajan sisällä myös Suomessa on kirjoitettu useita juttuja hyvinvointialan piirissä ilmenevästä koronaskeptisyydestä. Näissä koronatoimenpiteitä ja maskien käyttöä kritisoivissa keskusteluissa eräs keskeinen, toistuva käsite on pelko.

Miia Halme-Tuomisaari innostui kirjoittamaan kirjan koronapandemiasta toimittajien kanssa käymiensä keskustelujen ja AntroBlogin uutiskommentin pohjalta. Kaikki kotona -kirjassa pohditaan, mitä pandemia on paljastanut ihmisistä niin Suomessa kuin maailmalla. Kirjailijaa itseään ilahduttaa ajatus siitä, että kirjastoissa teokseen voivat tutustua myös he, joille antropologia ei ole entuudestaan tuttua.