Alkoholismi on kansansairaus, jonka julkinen keskustelu pyörii rajoitusten ympärillä sen sijaan, että puhuttaisiin tunteista tai ihmisistä sairauden takana. Toimittaja Johanna Pohjolan tietokirja ‘Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan’ pureutuu alkoholismin inhimilliseen puoleen. Haastattelussa hän kertoo sukelluksestaan alkoholiriippuvuuden maailmaan.
Alkoholiriippuvuutta pidetään Suomessa kansansairautena. Se vaikuttaa valtavan monen ihmisen elämään, sillä maassamme arvioidaan olevan ainakin 216 000 alkoholistia ja yli puoli miljoonaa alkoholin riskikäyttäjää. On tilastollisesti todennäköistä, että lähes jokainen suomalainen tuntee jonkun, joka kamppailee alkoholiongelman kanssa. Vielä suuremmalla osalla on mielikuva siitä, mitä alkoholismi on. Mutta kuinka todellinen tämä käsitys on, ja mitä oikeastaan edes tiedämme alkoholismista?
Näihin kysymyksiin antropologitaustainen toimittaja Johanna Pohjola paneutuu tuoreessa tietokirjassaan Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan. Teos on tutkimusmatka alkoholiriippuvuuden inhimilliseen puoleen. Pohjola toteaa kirjassaan haluavansa olla mukana vähentämässä tarpeetonta häpeää ja lisäämässä rehellistä puhetta päihderiippuvuudesta Suomessa. Haastattelin Pohjolaa aiheen tiimoilta, sillä halusin kuulla lisää hänen sukelluksestaan alkoholismin pinnan alle.
Kattavan tietokirjan ohella Isä pullossa on ennen kaikkea alkoholistin tyttären omakohtainen pyrkimys ymmärtää menehtynyttä isäänsä ja tämän sairautta. Välineinä Pohjola käyttää lapsuus- ja teini-iän päiväkirjamerkintöjään sekä isänsä jälkeen jättämää laajaa paperiarkistoa. Kuten antropologiasta ammentavalle kirjallisuudelle on tyypillistä, yksittäisen ihmisen tarinasta avautuu laajempi yhteiskunnallinen ilmiö ja sen kulttuurihistoria.
Kohtaamisia päihdehoitolaitoksissa
Isä pullossa sai alkunsa vuonna 2016, kun Pohjolan isä, toipuva alkoholisti, retkahti juomaan viimeisen kerran ennen kuolemaansa. Sama oli tapahtunut monesti aiemminkin, mutta tällä kertaa Pohjola pysähtyi tuntemustensa äärelle ja alkoi kirjoittaa ylös havaintojaan. Henkilökohtaisiin kokemuksiin keskittyminen toimi kirjaprojektin alkusysäyksenä muutenkin työkseen kirjoittavalle Pohjolalle.
”Tajusin olevani ihmeellisellä tavalla kietoutunut alkoholismiin. Koin syyllisyyttä siitä, että isäni retkahtaa. Mietin, että eihän tunteessa ole mitään järkeä, ja lähdin selvittämään sitä asiaa. Oli pakko saada selville ja ymmärtää, miksi ihmeessä minä koen syyllisyyttä.”
Kipeästä aiheestaan huolimatta kirja ei sorru katkeruuteen tai alkoholistien syyttelyyn. Päinvastoin, teos avaa alkoholiriippuvuuden fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista pohjaa uteliaasti ja anteeksiantavasti. Pohjola on tehnyt paljon taustatyötä tutustuessaan alkoholismin historiaan, tilastoihin ja hoitomuotoihin Suomessa. Läheisten kokemusten lisäksi teoksessa käsitellään asiantuntijoiden, Alkon myyjien ja alkoholistien itsensä näkökulmaa sairauteen ja sen hoitoon. Lopulta kirjasta tuli hyvin erilainen kuin mitä Pohjola alkoi alun perin kirjoittaa.
”Aluksi ajattelin, että kirja painottuisi alkoholistien lasten kokemuksiin, koska sellainen olen itse. Mutta pian sellainen kirja ehti tulla Ani Kellomäeltä, joka on taustaltaan myös antropologi. Samalla tiesin, että on mentävä niiden pariin, joita asia koskee. Minun oli mentävä alkoholistien pariin ja kohdattava ne ihmiset ja se ilmiö.”
Antropologinen ote näkyy Pohjolan käyttämissä menetelmissä. Hän ei pelkästään haastattele kirjassaan esiintyviä toipuvia alkoholisteja, vaan viettää eri pituisia ajanjaksoja päihdehoitolaitoksissa eri puolilla Suomea. Lisäksi Pohjola osallistuu anonyymien alkoholistien kaikille avoimiin kokouksiin sekä läheisille tarkoitettuun vertaistukiryhmään.
Kohtaamisista syntyi rikas aineisto, joka päästää ääneen riippuvuuden kanssa kamppailevat, suorapuheiset alkoholistit ylä- ja alamäkineen. Vierailut päihdehoitolaitoksissa ja päihdehuollon asiakkaiden rehellisyys tarjosivat Pohjolalle alkoholistin läheisenä terapeuttisen kokemuksen.
”Ymmärsin, että alkoholistin käyttäytyminen ei ole kovin henkilökohtaista. Isäni käytös ei ollut ilkeyttä perhettämme kohtaan, vaan hänen persoonansa muuttui sairauden myötä. Samalla minulle avautui uusi maailma, jonka olemassaolosta en aiemmin ollut tiennyt. Jäin koukkuun toipumisen maailmaan. Siellä on upeaa porukkaa, jotka haluavat toipua tästä sairaudesta ja ammattitaitoista väkeä, joka pyörittää sitä.”
Rapajuoppo ja muut myytit
Kirjassaan Pohjola listaa mielikuvia alkoholisteista: Väkivaltainen rikollinen. Aggressiivinen räyhääjä, joka läimii perhettään lumihankeen. Virtsanhajuinen rapajuoppo puistonpenkillä. Homssuinen ja syrjäytynyt laitapuolen kulkija. Juomiselle antavat kasvot sen katukuvassa näkyvin ja äärimmäisin muoto, vaikka vain pieni osa kaikista alkoholiriippuvaisista vastaa rappioalkoholistin stereotypiaa. Suurin osa alkoholisteista on Pohjolan isän tavoin tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, jotka pyrkivät parhaansa mukaan peittelemään sairauttaan niin itseltään kuin kaikilta muilta.
”Luulin tietäväni mitä alkoholismi on, koska elin 40 vuotta alkoholistin läheisenä. Ihan kuin minulla olisi automaattinen tieto siitä, mitä alkoholismi on, koska näen sen läheltä. Kävi ilmi, etten tiennytkään.”
Kenties suurin alkoholismiin liitettävä myytti, jonka Pohjola haluaa purkaa on, että juomisessa olisi kyse pelkästä tahdonvoiman puutteesta tai heikkoudesta. Hän painottaa alkoholismin hallitsevan riippuvaisen elämää kokonaisvaltaisesti. Sivullisten hyvää tarkoittavista kehotuksista, kuten itseään niskasta kiinni ottamisesta, ei ole hyötyä silloin kun kyse on pakonomaisesta toiminnasta.
”Kun on kyse riippuvuudesta, ei lasiin tarttuminen enää ole valinta. Se näyttää siltä ja sen takia sitä on vaikea ulkopuolisen ymmärtää, läheisenkin. Alkoholismi on muuttanut aivotoimintaa ja keskushermostoa niin, että ne huutavat päihdettä. Vaikka kuinka päättää, että ei juo, seuraavassa hetkessä löytää itsensä lasi kädestä. Riippuvaisella ei ole enää juomisen suhteen vapaata tahtoa. Sen ymmärtäminen on ollut itselleni yksi suurimpia oivalluksia.”
Alkoholismin inhimillisestä ulottuvuudesta huolimatta julkinen alkoholikeskustelu pyörii Pohjolan mukaan pitkälti teknisissä kysymyksissä kuten rajoituksissa sen sijaan, että puhuttaisiin ihmisistä sairauden takana. Lopputuloksena on yksipuolinen ja etäännyttävä käsitys alkoholismin vaikutuksista yksilöiden elämään. Alkoholiriippuvuutta on mahdoton ehkäistä vain riskirajoja määrittelemällä, sillä alkoholismin taustalla vaikuttavat huomattavasti monitahoisemmat syyt kuin tietyn viitteellisen viikkoannosmäärän ylittäminen.
”Suomessa puhutaan paljon rajoitusten vapauttamisesta tai tiukentamisesta, prosenteista ja aukioloajoista. Silläkin on merkityksensä, mutta toivoisin, että puhuisimme enemmän myös tunteista. Esimerkiksi siitä, millaista tuskaa ja tuntemuksia alkoholismi herättää meissä läheisissä, ja miten sairauden kanssa olisi viisasta toimia. Mitä mutkattomammin ja arkisemmin alkoholismista puhutaan, sitä yleisempää ja inhimillisempää siitä tulee ja sitä helpompaa on hakea apua. Alkoholismi on sairaus, mutta siitä voi toipua.”
Myytit ja mielikuvat alkoholisteista eivät rajoitu sivullisiin. Myös monet alkoholiongelman kanssa painivat uskovat niihin ja oikeuttavat juomistaan niiden avulla. Alkoholismiin liittyy keskeisesti oman riippuvuuden kieltäminen, jota mielikuvat itsestä menestyvänä uraohjuksena tai kalliiden viinien nautiskelijana vahvistavat. Mitä enemmän yleinen alkoholistin stereotypia kapenee ja todellisuus avartuu, sitä heikommiksi käyvät alkoholistien selitykset ja sitä helpommaksi juomiseen puuttuminen muuttuu, Pohjola muistuttaa.
Suomalaiset juomatavat ja häpeän kulttuuri
Teoksessaan Pohjola käsittelee häpeän kulttuuria, joka alkoholismia ympäröi. Häpeä kytkeytyy alkoholistin hallitsemattomaan juomiseen, jota tämä pyrkii selittelemään ja piilottelemaan. Samalla läheiset ja sivulliset tuntevat häpeää juopuneen sekavasta käytöksestä. Seurauksena on valitettavan usein vaikeneminen esimerkiksi kotona ja työpaikoilla, mikä osaltaan mahdollistaa juomiseen puuttumisen vaikeuden ja riippuvuuden jatkumisen.
”Alkoholismi nähdään moraalittomana valintana, jolloin se on helppo tuomita ja häpäistä. Häpeän vähentämiseksi jokainen voi kohdata omaa haavoittuvuuttaan ja häpeäänsä, koska silloin ihmisestä tulee turvallisempi kuuntelija muille. Tavallaan on meidän kaikkien vastuulla käsitellä omaa häpeäämme, jotta asioista olisi yleisesti helpompi puhua. Juoruaminen ja häpäisyhän ovat asioita, joita moni alkoholisti ja läheinen pelkäävät: että en voi puhua tästä, koska siitä seuraa jotain pahaa.”
Pohjola kiinnostui alkoholismiin liittyvästä häpeästä alkaessaan kyseenalaistaa sitä. Hän ymmärsi sen turhaksi, sillä alkoholiriippuvuudessa on kyse sairaudesta. Silti alkoholismia hävetään yleisesti enemmän kuin työuupumusta, masennusta tai syöpää. Havainto sai Pohjolan pohtimaan, mistä häpeä kumpuaa. Hän totesi sen olevan johdettavissa syvälle suomalaiseen kulttuurihistoriaan.
Kirjassaan Pohjola selvittää, kuinka juoppoutta on yritetty suitsia Suomessa vuosisatoja. Vuonna 1733 Ruotsin kuningas teki juopumisesta rangaistavaa sakkojen tai vankeuden uhalla. Rankaisukeinoina käytettiin lisäksi häpäisemistä ja nöyryyttämistä esimerkiksi jalkapuurangaistuksen tai raipaniskujen muodossa. Juomista alettiin pitää moraalittomana ja epäkristillisenä käytöksenä. Myöhemmin paheksunta ja häpeän kulttuuri jatkoivat eloaan raittiusliikkeessä. Samalla syntyi käsitys suomalaisesta juomakulttuurista.
”Osin raittiusliikkeen ideologian seurauksena on syntynyt käsitys, että olemme huonoja juojia emmekä osaa juoda sivistyneesti. Tutkijat ovat sitä mieltä, että tilastollisesti se ei historiassa pidä paikkaansa. Eivät suomalaiset ole sen huonompia juojia kuin muutkaan. Siitä saattaa aiheutua lisähäpeää, että emme osaisi juoda tai että pitäisi juoda eri tavalla. Jostain syystä rakastamme sitä käsitystä, tai ainakin se elää meissä hyvin vahvana.”
Vaikka alkoholismiin liittyy paljon vaikenemista ja häpeää, näyttäytyy suomalainen alkoholikulttuuri Pohjolalle samanaikaisesti myös juomiseen painostavana. Tutkimusten mukaan nuorten asenteet juomista kohtaan ovat hiljalleen muuttumassa kielteisemmiksi, mutta vielä Pohjolan nuoruudessa 90-luvulla paine alkoholin juomiseen oli kova. Sama pienten määrien juomiseen kannustaminen toistuu edelleen alkoholista irti pyristelevien kokemuksissa.
”Monet toipujat sanovat, että alkoholismista toipuminen on vähän kuin tabu. Usutetaan, että kyllähän sinä voit yhden juoda, mikä on tuhoisaa. Toki alkoholisti tietää, ettei voi juoda, eikä juokaan kun oikeasti toipuu. Mutta juomattomuutta ei tehdä kovin helpoksi heille, jotka haluavat toipua alkoholismista.”
Juomisen sosiaalinen ulottuvuus
Isä pullossa ei ole ensimmäinen teos, jossa Pohjola paneutuu juomiseen ja juomakulttuureihin. Vuonna 2013 häneltä ilmestyi antropologian graduunsa pohjaava, eteläamerikkalaista kofeiinipitoista mate-juomaa käsittelevä tietokirja, jossa hän tarkastelee maten ympärille rakentunutta sosiaalisuutta ja jakamisen kulttuuria. Vaikka lähtökohdat teosten kirjoittamiselle ovat olleet hyvin erilaiset, yhteisöllisyyden vaatimus on nähtävissä myös alkoholin juomisen taustalla. Tämä osittain selittää juomiseen toisinaan liittyvää sosiaalista painostusta.
”Alkoholismissakin sosiaalinen riippuvuus tulee usein ensin, kun ihminen tulee riippuvaiseksi juomistilanteista ja yhteenkuuluvuuden tunteesta. Itsekin koen, että on joskus helpompi ottaa vastaan skumppalasi yhteyden merkiksi ja olla vaikka juomatta siitä yhtään, kuin kieltäytyä yhteydestä kokonaan. Eikä näin tapahdu vain Suomessa, vaan esimerkiksi Etelä-Amerikassa on suuri paine osallistua sosiaalisuuteen alkoholia juomalla. Alkoholilla on erityinen asema juomien joukossa ehkä juuri siksi, että se muuntaa tietoisuuden tilaa.”
Alkoholilla on laillisena päihteenä erityinen yhteiskunnallinen asema muiden päihteiden joukossa. Sen käyttö stressin ja ahdistuksen lievittäjänä on eri tavalla hyväksyttävää kuin laittomien päihteiden kohdalla. Pohjola pitää alkoholia yleisenä tapana paeta hankalia tunteita ja epämiellyttäviä kokemuksia. Myös mateen liittyy keskeisesti sen asema tunteiden välittäjänä, vaikka mate ei olekaan päihdyttävä aine, eikä siten suoraan vertailukelpoinen alkoholin kanssa.
“Mate varmaan osin vähentää alkoholin juomista Etelä-Amerikassa, koska sen voi ottaa puskuriksi sosiaalisiin tilanteisiin. Saa jotain tekemistä, kun juo matea. En sano, että mate voisi ehkäistä alkoholismilta, mutta se voi alkoholin tavoin tuoda turvaa ja lohtua. Ehkä maten avulla paetaan Uruguayssa ja Argentiinassa samalla tavalla tunteita ja lievitetään stressiä kuin alkoholilla Suomessa.”
Molempia Pohjolan kirjoja yhdistää juomiin liittyvän riippuvuussuhteen käsittely. Pohjola myöntää olevansa henkisesti ja fyysisesti koukussa mateen, ja käyttävänsä sen juomisen lopettamisesta samanlaista puheenpartta kuin millä hänen isänsä puhui alkoholista: Lopetan kyllä, mutta en tänään, ehkä huomenna tai ensi viikolla. Kun kohta kuitenkin lopetan, juon kunnolla ennen. Vielä tämän kerran!, hän kirjoittaa kirjassaan.
Seuraavaksi Pohjola aikoo palata kotiinsa Uruguayn Montevideoon matekupposen ääreen, toipua intensiivisestä kirjoitusprosessista ja jatkaa työtään Ylen Latinalaisen Amerikan toimittajana. On mahdollista, että hän kirjoittaa jossain vaiheessa jatko-osan alkoholiriippuvuutta käsittelevälle kirjalleen, sillä uusia kysymyksiä nousee jatkuvasti pintaan. Pohjola toteaa alkoholismin olevan aiheena niin laaja, ettei se yhteen kirjaan tyhjene.Johanna Pohjola: Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan. Gummerus, 2020.
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Unsplash (CC0)
- Artikkelikuva: Jerry Zhang/Unsplash (CC0)
