Taideantropologia

Taiteen ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus tar­kas­te­lee taidetta eri­lai­sis­sa sosi­aa­li­sis­sa, kult­tuu­ri­sis­sa ja his­to­rial­li­sis­sa kon­teks­teis­sa. Damien Hirstin Mother and Child (Divided), venäjän-orto­dok­si­set ikonit, Eero Järnefeltin Maisema Kolilta, Marina Abramovicin Rhytm 0, abo­ri­gi­naa­lien uni­maa­lauk­set, Vincent van Goghin Tähtikirkas yö ja Nastja Säde Rönkön for those yet to be esi­mer­kik­si ovat kaikki kovin erilaisia teoksia, mutta taidetta yhtä kaikki. Mieleen voi nousta kysymys, mikä teoksille on yhteistä, jotta ne voidaan niputtaa samaan kate­go­ri­aan.

Taide voi olla kaunista, herättää pahek­sun­taa, kuvata kan­sal­lis­ta tai kult­tuu­ris­ta iden­ti­teet­tiä, liikuttaa, kertoa tarinoita, kri­ti­soi­da val­ta­ra­ken­tei­ta, opettaa ja merkitä hyvin eri asioita eri ylei­söil­le. Maailma on pul­lol­laan museoita, joissa mit­taa­mat­to­man arvok­kai­ta maa­lauk­sia, veis­tok­sia ja muita taide-esineitä pidetään näytillä kult­tuu­rin­näl­käi­sil­le. Taidetta löytyy myös teat­te­reis­ta, val­ko­kan­kail­ta, kon­sert­ti­sa­leis­ta ja kau­pun­kien kaduilta. Mutta mitä taide oikeas­taan on? Antropologiassa taiteelle ei ole uni­ver­saa­lia mää­ri­tel­mää. Kiinnostavampaa on kysyä, milloin jostakin asiasta tulee taidetta tai mitä taiteella voi tehdä.

Taideantropologia on moni­nai­nen tut­ki­musa­la täynnä varsin kärk­kääs­ti eriäviä näkö­kul­mia siitä, mitkä kysy­myk­set ovat tärkeitä. Taiteen ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus on lähei­ses­ti yhtey­des­sä niin visu­aa­li­seen ant­ro­po­lo­gi­aan ja mate­ri­aa­li­sen kult­tuu­rin tut­ki­muk­seen kuin arkeo­lo­gi­aan, tai­de­his­to­ri­aan ja itse taiteen teke­mi­seen.

Antropologian tie­tee­na­lan sisällä taide on mar­gi­naa­li­nen tut­ki­mus­suun­ta. Syynä lienee juuri taiteen vaikeasti mää­ri­tel­tä­vyys, sillä taide on käsit­tee­nä euroa­me­rik­ka­lai­sen kult­tuu­rin tuotos. Näin taiteen rooli yhteis­kun­nas­sa yhdis­te­tään usein vain euroa­me­rik­ka­lais­ten kapi­ta­lis­tis­ten yhteis­kun­tien luok­ka­ra­ken­tee­seen. Yleisesti ottaen taiteen ant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta yhdistää kuitenkin oletus, että taiteella on jokin erityinen mate­ri­aa­li­nen, visu­aa­li­nen tai muuten havait­ta­vis­sa oleva ilme­ne­mis­muo­to, jonka ana­ly­soin­nil­la voidaan pyrkiä ymmär­tä­mään tut­kit­ta­vien yhtei­sö­jen sosi­aa­li­sia ja kult­tuu­ri­sia omi­nais­piir­tei­tä.

Taiteen määrittelemisen vaikeudesta

Taide kate­go­ria­na ei nyky­ant­ro­po­lo­gi­sen näke­myk­sen mukaan ole olemassa kaikissa kult­tuu­reis­sa samalla tavalla, jos lainkaan. Taiteellisen ilmaisun katsotaan kuitenkin olevan olen­nai­nen osa ihmi­syh­tei­sö­jä. Sen sivuut­ta­mi­nen tut­ki­musai­neis­to­na eväisi pääsyn mer­kit­tä­vään tie­to­va­ran­toon tut­kit­ta­van yhteisön sisällä.

Taideantropologiassa hal­lit­se­va kiista liittyy taiteen mää­rit­te­le­mi­sen tar­peel­li­suu­teen ja mah­dol­li­suu­teen. Yritykset laatia ant­ro­po­lo­gi­sia taiteen mää­ri­tel­miä ovat pyrkineet olemaan mah­dol­li­sim­man laajasti sovel­let­ta­via ilman, että niistä tulee mer­ki­tyk­set­tö­miä. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Roy Sieber on ehdot­ta­nut, että taide voi­tai­siin mää­ri­tel­lä kahdeksan omi­nai­suu­den kautta: se on ihmisen tekemää, esittelee taitoa, ilmaisee jär­jes­tys­tä, kantaa mer­ki­tyk­siä, on tie­toi­ses­ti tuotettua, on vai­kut­ta­vaa, välittää yhte­näi­syy­den tunnetta ja herättää välit­tö­mäs­ti vas­ta­kai­kua.

Antropologi Maruska Svasek puo­les­taan mää­rit­te­lee taiteen kul­keu­tu­mi­sen (transit) ja muutoksen (tran­si­tion) kautta. Kulkeutuminen kuvaa tai­de­teos­ten sijaintia tai liikettä ajassa yli sosi­aa­lis­ten tai maan­tie­teel­lis­ten rajojen. Muutos vuo­ros­taan analysoi, miten teosten merkitys, arvo ja status sekä ihmisten kokemus niistä muuttuvat tässä pro­ses­sis­sa. Hyvänä esi­merk­ki­nä toimivat Vincent van Goghin maa­lauk­set, jotka eivät hänen elin­ai­ka­naan olleet erityisen arvos­tet­tu­ja mutta luetaan nykyään maailman arvok­kaim­pien mes­ta­ri­teos­ten joukkoon. Kulkeuduttuaan maa­il­mal­le keräi­li­jöi­den ja museoiden kokoel­miin maa­laus­ten status ja merkitys ovat muut­tu­neet.

Svasek pitää siis taidetta kokoel­ma­na his­to­rial­li­ses­ti spesifejä ideoita ja käy­tän­tö­jä. Hän keskittyy ris­ti­rii­tai­siin ja vaih­tu­viin käsi­tyk­siin taiteesta kon­kreet­ti­sis­sa sosi­aa­li­sis­sa ja his­to­rial­li­sis­sa kon­teks­teis­sa.

Marina Abramovicin per­for­mans­si­työ “Artist is Present” MoMAssa tou­ko­kuus­sa 2010. Kuva: Shelby Lessig, CC BY-SA 3.0, via Wikimedia Commons.

Taideantropologian taustaa

Taiteen ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen historia kulkee käsi kädessä tie­tee­na­lan eri vaiheiden kanssa. Se kuvastaa, miten kult­tuu­ria on mil­loin­kin pyritty ana­ly­soi­maan. Keskeisiä ana­lyyt­ti­siä käsit­tei­tä tai­deant­ro­po­lo­gias­sa ovat olleet muoto, funktio, mate­ri­aa­li­suus, merkitys ja valta, jotka myös kro­no­lo­gi­ses­ti tässä jär­jes­tyk­ses­sä hei­jas­te­le­vat eri aika­kausien ana­lyyt­ti­siä pain­opis­tei­tä.

Antropologiassa ’taiteen’ ja ’kult­tuu­rin’ käsitteet liittyvät erot­ta­mat­to­mas­ti tie­tee­na­lan ongel­mal­li­seen his­to­ri­aan osana kolo­nia­lis­mia. Varhaisimmat ant­ro­po­lo­gi­set tut­ki­muk­set taiteesta 1800-luvun lopulta – kuten esi­mer­kik­si Alfred Cort Haddonin ‘The Decorative Art of British New Guinea: A Study in Papuan Ethnography’ (1894) – ajan­mu­kai­ses­ti käsit­ti­vät taiteen evo­lu­tii­vi­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Evolutionismille oli tyy­pil­lis­tä, että euroop­pa­lais­ten sivis­tys­val­tioi­den kat­sot­tiin olevan muita kehit­ty­neem­piä niin poliit­ti­ses­ti, talou­del­li­ses­ti, uskon­nol­li­ses­ti kuin tai­teel­li­sen ilmaisun puolesta.

Eurooppalaisen kuva­tai­teen kat­sot­tiin edustavan kult­tuu­ris­ta yli­ver­tai­suut­ta. Vertaamalla kaikkea muuta siihen tehtiin etno­sent­ri­siä eli oman kult­tuu­rin tärkeyttä koros­ta­via oletuksia esteet­ti­sis­tä stan­dar­deis­ta ja muiden kult­tuu­rei­den esineistä. Muiden kult­tuu­rei­den arte­fak­tien ei aina esi­mer­kik­si katsottu yltävän taiteen kate­go­ri­aan, vaan niitä pidettiin vähem­piar­voi­si­na käsitöinä. Tämän jaottelun avulla ajatus euroa­me­rik­ka­lai­ses­ta taiteesta ‘kor­kea­kult­tuu­ri­na’ ero­tet­tiin ole­te­tus­ti vähemmän kehit­ty­neis­tä, ‘pri­mi­tii­vi­sis­tä’ kult­tuu­rin ja taiteen muodoista.

Taiteen ant­ro­po­lo­gian pio­nee­ri­na pidetty Franz Boas kritisoi kult­tuu­rie­vo­lu­tio­nis­tis­ta näkö­kul­maa tai­tee­seen ja kult­tuu­riin kir­jas­saan ’Primitive Art’ (1927). Analysoimalla lukuisten alku­pe­räis­kan­so­jen taidetta, Boas tar­kas­te­li, miten tai­teel­li­sia esineitä käy­tet­tiin, ja miten niille annettiin mer­ki­tyk­siä tietyssä sosi­aa­li­ses­sa ja kult­tuu­ri­ses­sa kon­teks­tis­sa korostaen näin kult­tuu­ri­re­la­ti­vis­tis­ta ver­tai­le­vaa näkö­kul­maa. Kulttuurirelativismi painotti kult­tuu­rien ainut­laa­tui­suut­ta ja haastoi evo­lu­tio­nis­ti­sen vertailun kult­tuu­rien välillä. Boas piti teknistä taitoa uni­ver­saa­li­na taiteen omi­nai­suu­te­na ja keskittyi taiteen ana­lyy­sis­saan muotoon ja tek­niik­kaan.

Myös myöhemmät Boasin kult­tuu­ri­re­la­ti­vis­mis­ta ammen­ta­neet ant­ro­po­lo­gi­set tut­ki­mus­suun­nat mää­rit­te­li­vät taiteen toi­min­ta­na, joka saa kon­teks­tis­ta riippuen erilaisia muotoja, mer­ki­tyk­siä ja toi­min­to­ja, joita voidaan tie­teel­li­ses­ti tutkia ja vertailla. Brittiläinen raken­ne­funk­tio­na­lis­mi 1950-luvulla haki seli­tyk­siä kult­tuu­ril­le uni­ver­saa­lien yhteis­kun­nan lakien kautta. Claude Lévi-Straussin struk­tu­ra­lis­mi 1960-luvulla yhdisti kult­tuu­rin uni­ver­saa­lei­hin mielen raken­tei­siin, jotka tuottavat mer­ki­tys­ra­ken­tei­ta. Kognitiivinen ant­ro­po­lo­gia puo­les­taan käsitteli kult­tuu­ria tie­to­jär­jes­tel­mä­nä tai kog­ni­tii­vi­se­na karttana, jossa yhteis­kun­nil­la on tietylle kult­tuu­riil­le ominaisia esteet­ti­siä koodeja ja miel­ty­myk­siä.

Boasin lisäksi etenkin Lévi-Straussilla on ollut mer­kit­tä­vä rooli taiteen ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen muo­tou­tu­mi­ses­sa. Hän pyrki etsimään yhteyksiä taide-objektien muodon ja yhteis­kun­nan raken­teel­lis­ten omi­nai­suuk­sien välillä. Vertailemalla esi­merk­ke­jä eri kult­tuu­reis­ta Lévi-Strauss mää­rit­te­li taiteen tyy­pil­li­sek­si inhi­mil­li­sen kult­tuu­rin ilmai­su­muo­dok­si, joka toisintaa ihmis­mie­len jär­jes­tä­viä uni­ver­saa­le­ja meka­nis­me­ja.

Nämä uni­ver­saa­lei­hin ole­tuk­siin perus­tu­vat sys­tee­mi­set lähes­ty­mis­ta­vat kult­tuu­riin ja tai­tee­seen on sittemmin syr­jäy­tet­ty ymmär­ryk­sel­lä, jossa taide nähdään tuot­ta­mi­sen, tul­kit­se­mi­sen ja kokemisen pro­ses­si­na, toiminnan kautta.

Valokuva Damien Hirstin teoksesta Mother and Child Divided (1993) Astrup Fearnleyn museon kokoel­mas­ta Oslosta. Kuva: Bosc d’Anjou, CC BY-NC-SA 2.0.

Taide visuaalisena kommunikaationa, materiaalisena kulttuurina ja osana laajempaa maailmanjärjestystä

1960-luvun lopun ant­ro­po­lo­gi­aa leimasi kiin­nos­tus uskonnon, myyttien ja kos­mo­lo­gian visu­aa­li­seen sym­bo­liik­kaan, ja myös taidetta alettiin tutkia kom­mu­ni­kaa­tio­jär­jes­tel­mä­nä. Nancy Munn esi­mer­kik­si teki tut­ki­mus­ta keski-Australian abo­ri­gi­naa­lien, walbirien, parissa ana­ly­soi­den heidän ritu­aa­lie­lä­mäl­leen keskeisiä hiek­ka­pii­rus­tuk­sia ja totee­mi­ku­vioi­ta.

Munnin mukaan walbirit ovat unien kautta yhtey­des­sä esi-isiinsä, joilla on mer­kit­tä­vä rooli yhteisöä yllä­pi­tä­väs­sä visu­aa­li­ses­sa sym­bo­lii­kas­sa. Walbiri-naiset esi­mer­kik­si käyttävät tietyistä tois­tu­vis­ta viivoista ja ympy­röis­tä koostuvia kuvioita yhdessä tari­nal­li­sen kerronnan kanssa opet­taak­seen lap­sil­leen esi-isistään. Munnin mukaan kuvioilla oli siis kielen kaltaisia omi­nai­suuk­sia.

1970-luvulla sym­bo­li­sen ant­ro­po­lo­gian edustaja Clifford Geertz katsoi, että taiteen ja kol­lek­tii­vi­sen elämän välinen yhteys on semioot­ti­nen eli merk­kei­hin ja mer­ki­tyk­siin perustuva. Munnin tavoin myös Geertz näki taiteen kom­mu­ni­kaa­tio­na. Symbolista ant­ro­po­lo­gi­aa seu­ra­si­vat lukuisat muut kie­li­tie­teel­li­siin meta­fo­riin nojaavat ant­ro­po­lo­gi­set teoriat taiteesta, jotka ana­ly­soi­vat taiteen mer­kit­se­vyyt­tä, dis­kurs­se­ja ja repre­sen­taa­tioi­ta. Teoriat asettivat vallan ja ideo­lo­giat tai­teel­li­sen ilmaisun kes­kei­sek­si tut­ki­mus­koh­teek­si. Analyysin kohteiksi otettiin esi­mer­kik­si maa­lauk­sia kan­sal­lis­mai­se­mis­ta ja natio­na­lis­tis­ta iden­ti­teet­tiä juh­lis­ta­via patsaita.

Lingvististä näkö­kul­maa tai­tee­seen alettiin kri­ti­soi­da, koska se jätti huo­mio­mat­ta, että mate­ri­aa­li­sil­la todel­li­suuk­sil­la on omi­nai­suuk­sia, joita ei voi täysin ymmärtää vain kielen kaltaisen kom­mu­ni­kaa­tion kautta. Muun muassa filosofi Michel Foucault’n vaikutus nosti mate­ri­aa­li­suu­den taiteen ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa tarkemman tar­kas­te­lun kohteeksi. Kirjassaan ‘This is Not a Pipe’ (1973) Foucault esitti, että taiteessa mate­ri­aa­li­ses­ti kuvat­ta­val­la asialla, kuten piipulla, ja piippu-sanalla on toi­sis­taan erillisiä omi­nai­suuk­sia. Materiaalisen kult­tuu­rin tut­ki­muk­ses­ta pon­nis­ta­va design-ant­ro­po­lo­gia eriytyi tai­deant­ro­po­lo­gian rinnalle tutkimaan esineitä ihmisten arkie­lä­mäs­sä.

1900-luvun lop­pu­puo­lis­kol­la mer­kit­tä­vät, osittain pääl­lek­käi­set maa­il­man­laa­jui­set tapah­tu­mat vai­kut­ti­vat huo­mat­ta­vas­ti taiteen ant­ro­po­lo­gi­seen tut­ki­muk­seen. Erityisesti toisen maa­il­man­so­dan jälkeinen entisten siir­to­mai­den itse­näis­ty­mi­nen 1950 – 1980-luvuilla, 1960-luvun kan­sa­lai­soi­keus­liik­keet ja repre­sen­taa­tion kriisi 1980-luvulla muuttivat ant­ro­po­lo­gien ymmär­rys­tä taiteesta.

Merkittävä vaikutus oli etenkin repre­sen­taa­tion kriisillä, joka viittaa kas­va­nee­seen ymmär­ryk­seen siitä, että ant­ro­po­lo­gi­set tulkinnat tut­kit­ta­vis­ta yhtei­söis­tä eivät koskaan vastaa täysin heidän elettyä todel­li­suut­taan. Tutkijan rooli nousi entistä tarkemman tar­kas­te­lun kohteeksi. Samalla alettiin kysee­na­lais­taa pitkään val­lin­nut­ta valkoisen, euroa­me­rik­ka­lai­sen miehen tuottaman tie­teel­li­sen tiedon auk­to­ri­teet­tia­se­maa, jota myös tai­deant­ro­po­lo­gian oppi­his­to­ria oli tähän asti joitakin poik­keuk­sia lukuun ottamatta hei­jas­tel­lut.

Antropologit alkoivat entistä laajemmin kysee­na­lais­taa, onko tut­kit­ta­van kult­tuu­rin ulko­puo­li­nen käsitys taiteesta enää perus­tel­tu. Toisin sanoen alettiin ymmärtää, kuinka ant­ro­po­lo­git olivat siihen saakka itse asiassa han­ka­loit­ta­neet taiteen tut­ki­mis­ta hei­jas­ta­mal­la euroa­me­rik­ka­lai­sen este­tii­kan miel­ty­myk­siä tut­ki­miin­sa yhtei­söi­hin. Muun muassa ant­ro­po­lo­gi Sally Price on kri­ti­soi­nut euroa­me­rik­ka­lais­ta käsitystä muiden kult­tuu­rien taiteesta kir­jas­saan ‘Primitive Art in Civilized Places’ (1989). Hän nostaa kir­jas­saan esiin ‘pri­mi­tii­vi­sen’ ja ‘modernin’ taiteen rajojen kei­no­te­koi­suu­den.

Taide ja toimijuus

Viime vuo­si­kym­men­ten kenties mer­kit­tä­vin ja samaan aikaan kiis­tel­lyin teos taiteen ant­ro­po­lo­gias­sa lienee Alfred Gellin ’Art and Agency: An Anthropological Theory’ (1998), jonka katsotaan muut­ta­neen radi­kaa­lis­ti tai­deant­ro­po­lo­gian suuntaa. Gellin mukaan mate­ri­aa­li­sia objekteja tulisi tar­kas­tel­la toi­mi­juu­den kautta: niillä on kyky kiin­nit­tää katsojan huomio, herättää tunteita ja synnyttää sosi­aa­lis­ta toimintaa. Toisin sanoen ant­ro­po­lo­gi­sen teorian taiteesta tulisi keskittyä sosi­aa­li­siin suh­tei­siin, jotka toteu­tu­vat ja tulevat ilmi menneessä ja nyky­het­kes­sä tai­deob­jek­teis­sa. Taideteoksista tulee sosi­aa­li­ses­ti vai­kut­ta­via, kun niiden katsojat ja käyttäjät ’kaap­paa­vat’ teosten välit­tä­män toi­mi­juu­den. Taideteos on siis yhtä aikaa sosi­aa­li­sen toi­mi­juu­den tulosta ja sen väline. Gellille ei ollut tärkeää niinkään mää­ri­tel­lä mitä taide on, vaan mitä taide tekee.

Vincent Van Goghin kuuluisa teos Tähtikirkas yö. Kuva: Sowbarnika .S, CC BY-SA 4.0, Wikimedia Commons

Merkittävän Gellin teoriasta tekee myös se, ettei teoria keskity vain ei-euroa­me­rik­ka­lai­seen tai­tee­seen, joka dominoi pitkään tai­deant­ro­po­lo­gis­ta kes­kus­te­lua, vaan hän käsitteli myös euroa­me­rik­ka­lais­ta taidetta ottaen esi­merk­ke­jä moder­nis­ta ja nyky­tai­tees­ta. Gell halusi teoriansa olevan sovel­let­ta­vis­sa kaikkeen tai­tee­seen ja kritisoi kate­go­ris­ta jakoa taiteen eri muotojen välillä. Siksi hän myös kiisti este­tii­kan ana­ly­soin­nin tar­peel­li­suu­den taiteen tut­ki­muk­ses­sa.

Gelliin koh­dis­tu­va kritiikki on koskenut etenkin tämän irrot­tau­tu­mis­ta taiteen kom­mu­ni­koi­vuu­des­ta ja sym­bo­li­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä sekä esteet­ti­ses­tä arvosta. Kritiikistä huo­li­mat­ta Gellin ajatus toi­mi­juu­des­ta on ollut mer­kit­tä­vä. Se toistuu, tosin varsin eri läh­tö­koh­dis­ta, myös Bruno Latourin toimija-ver­kos­to­teo­rias­sa, jota on myös sovel­let­tu taiteen ja designin ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa, sekä tek­no­lo­gian ant­ro­po­lo­gias­sa. Latourin mukaan esineet, taide mukaan lukien, ovat sosi­aa­li­sia toi­mi­joi­ta, jotka luovat, yllä­pi­tä­vät ja laa­jen­ta­vat sosi­aa­li­sia yhteyksiä.

Taidemaailma’ ja taiteen arvo

Kuten todettu, pitkälle 1900-luvulle taidetta arvioi­tiin niin ant­ro­po­lo­gias­sa kuin tai­de­his­to­rias­sa­kin euroop­pa­kes­kei­sen este­tii­kan kautta ja euroop­pa­lai­nen kuvataide ero­tet­tiin tiukasti ’pri­mi­tii­vi­ses­tä taiteesta’. Samalla esineitä Euroopan ulko­puo­lel­ta kerättiin museo­ko­koel­miin ympäri maailmaa.

Huomionarvoista on, ettei etno­gra­fi­sia kokoelmia ole enää esillä ainoas­taan kult­tuu­ri­his­to­rial­li­sis­sa tai luon­non­tie­teel­li­sis­sä museoissa, vaan yhä ene­ne­vis­sä määrin tai­de­museois­sa mes­ta­ri­teos­ten rinnalla. Taidemuseoilla ja ’tai­de­maa­il­mal­la’ onkin ollut mer­kit­tä­vä rooli siinä, miten me nykyään ymmär­räm­me tai­de­teok­sia.

Svasek analysoi myös, miten tietyt esineet on este­ti­soi­tu ’taiteeksi’ jakamalla taide käsit­teel­li­ses­ti kahteen kate­go­ri­aan: tai­tee­seen, joka on syntynyt tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti taiteeksi, ja tai­tee­seen, josta on tullut taidetta omimisen kautta. Näistä ensim­mäi­nen viittaa tai­tee­seen, joka on tehty esi­tel­tä­väk­si gal­le­riois­sa, museoissa ja keräi­li­jöi­den seinillä oli kyse sitten klas­si­ses­ta maa­lauk­ses­ta tai sarjasta video­per­for­mans­se­ja. Jälkimmäinen viittaa esi­nei­siin, jotka on alun perin tehty muuhun tar­koi­tuk­seen, mutta joista on tullut ‘taidetta’ niiden astuttua tai­de­maa­il­maan. Näin on käynyt esi­mer­kik­si monille alku­pe­räis­kan­so­jen tai­dok­kail­le käyt­tö­esi­neil­le.

Näiden yllä­ole­vien kon­sep­tien kautta voidaan tutkia, miten trendit ja mark­ki­na­voi­mat vai­kut­ta­vat siihen, miten ihmiset ymmär­tä­vät taiteen. Näin aja­tel­tu­na taide ei enää ole muut­tu­ma­ton kategoria, vaan elää esteet­ti­sen arvon mukana.

Taide-esineiden este­ti­soin­ti on erot­ta­mat­to­mas­ti yhtey­des­sä hyö­dyk­keel­lis­tä­mi­seen. Siinä esineillä ja ideoilla aja­tel­laan olevan talou­del­lis­ta arvoa, sillä mark­ki­na­voi­mien arvok­kaik­si mää­rit­te­le­mät asiat ja esineet myös koetaan kauniina tai muuten mer­kit­tä­vi­nä. Kuvaava esimerkki tästä on jo aiemmin mai­nit­tu­jen van Goghin maa­laus­ten esteet­ti­sen arvos­tuk­sen muut­tu­mi­nen niiden talou­del­li­sen arvon nousun myötä.

Markkinat siis luovat ja vah­vis­ta­vat tiettyä esteet­tis­tä dis­kurs­sia. Antropologi Fred Myers on tutkinut abo­ri­gi­naa­li­tai­teen mark­ki­noin­tia kuva­tai­de­mark­ki­noil­la osoittaen, että kulut­ta­jien tietämys, tai sen puute, abo­ri­gi­naa­lien elämästä muokkasi heidän käsi­tys­tään ’aidosta abo­ri­gi­naa­li­tai­tees­ta’. Taidemaailma toisin sanoen pitää yllä mie­li­ku­vaa siitä, miltä aidon abo­ri­gi­naa­li­tai­teen tulisi näyttää eivätkä kaikki kulut­ta­jat osaa arvioida sitä tämän vii­te­ke­hyk­sen ulko­puo­lel­la.

Esteettisyyteen liittyy myös arvot­ta­via ajatuksia ‘hyvästä’ ja ’huonosta’ taiteesta. Tämä tulee näkyväksi etenkin nyky­tai­teen yhtey­des­sä. Katsojan saattaa olla vaikeaa arvioida Hirstin hal­kais­tu­ja eläimiä tai Abramovicin per­for­mans­se­ja esteet­ti­sen kauneuden läh­tö­koh­dis­ta. Tässä palataan jälleen kysy­myk­siin taiteen mää­ri­tel­mis­tä, jotka eivät ole kiis­tet­tä­vis­sä ainoas­taan eri kult­tuu­ri­sia kon­teks­te­ja ver­tai­le­mal­la, sillä myös saman yhteisön sisällä on kil­pai­le­via näke­myk­siä eri ryhmien välillä. Museovierailijalla ja tai­de­krii­ti­kol­la voi olla täysin erilainen mielipide siitä, millainen taide on hyvää tai huonoa. Näkemyserot koros­ta­vat taiteen tuotannon ja sosi­aa­lis­ten luokkien välisiä eroja.

Lisäksi taiteella on ollut osansa viime vuosina käydyssä kes­kus­te­lus­sa kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta. Esimerkiksi alku­pe­räis­kan­sat ovat vaatineet kult­tuu­ri­sen omai­suu­ten­sa repat­ri­aa­tio­ta eli palaut­ta­mis­ta museoista takaisin alku­pe­räi­sil­le omis­ta­jil­leen. Repatriaatiokeskusteluissa taide-esineiden kult­tuu­ri­nen arvo on saanut keskeisen roolin. Kiistan keskiössä on tarve mää­ri­tel­lä kumpi on tär­keäm­pää, yhtei­sö­jen oma käsitys esi­neis­tään vai tai­de­maa­il­man niille antama yleis­maa­il­mal­li­sem­pi kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen ’arvo’.

Australian Aboriginaalien Mimi-henkiä esittävä luo­la­maa­laus Anbangbangissä, Nourlangiessa, Kakadun kan­sal­lis­puis­tos­sa. Valokuva teoksesta: ©2002 Dustin M. Ramsey (Kralizec!), CC BY-SA 2.5, Wikimedia Commons

Taiteen sosiaaliset ulottuvuudet ja yhteiskunnallinen merkitys

Taideantropologian mukaan mie­li­pi­teet taiteesta hei­jas­ta­vat sosi­aa­li­sia, kou­lu­tuk­sel­li­sia, amma­til­li­sia ja suku­pol­vien välisiä eroja. Myös sukupuoli, etnisyys ja esi­mer­kik­si kuulo- tai näkö­vam­mat vai­kut­ta­vat taiteesta muo­dos­tet­ta­viin mie­li­ku­viin. Taiteen katsotaan hei­jas­ta­van myös kult­tuu­ris­ta pääomaa. ’Taidemaailma’ on eksklusii­vi­nen varak­kai­den leik­ki­kent­tä, jossa vain pienellä super­rik­kai­den ryhmällä sekä varak­kail­la gal­le­rioil­la ja museoilla on pääsy arvok­kaim­piin tai­de­teok­siin kuten van Goghin tai Järnefeltin tuo­tan­toon. Tämä asetelma mää­rit­te­lee, min­kä­lai­sis­sa ympä­ris­töis­sä taide sijaitsee, mikä edelleen lisää tai­de­teos­ten arvoa. Taide toimii omis­ta­jan­sa sta­tus­sym­bo­li­na – se viestii talou­del­li­ses­ta valta-asemasta ja vai­ku­tus­val­las­ta.

Taide myös koetaan varsin erilaisin tavoin sosi­aa­li­ses­ta ja kult­tuu­ri­ses­ta vii­te­ke­hyk­ses­tä riippuen. Yksi ja sama esine näyt­täy­tyy eri lailla riippuen siitä, miten ja kuka sitä katsoo. Taiteen toi­mi­juu­den vii­te­ke­hyk­ses­sä mer­ki­tys­tä on myös sillä, miten esineet on laitettu esille, missä ja kenen toimesta. Gellin mukaan taide-esineitä kat­sel­les­sa on tärkeää huomioida, miten niitä pitäisi katsoa. Esimerkiksi venäjän-orto­dok­si­set ikonit gal­le­ria­ti­las­sa näyt­täy­ty­vät varsin eri­lai­si­na muille vie­rai­li­joil­le ja niille venä­läi­sil­le, joille ikonien suu­te­le­mi­nen on kult­tuu­ri­nen käytäntö.

Taidetta on ant­ro­po­lo­gias­sa lähes­tyt­ty myös val­ta­suh­tei­den ana­ly­soin­nin kautta. Taidemaailmassa val­ta­suh­teet esi­mer­kik­si mää­rit­te­le­vät sen, kuka menestyy ja kenelle varal­li­suus kertyy tai­de­mark­ki­noil­la. Toisaalta taidetta on ana­ly­soi­tu myös vas­ta­rin­nan keinona ja välineenä. Antropologi Isaac Marrero-Guillamón on tutkinut este­tii­kan ja poli­tii­kan keskistä suhdetta ana­ly­soi­mal­la taidetta eri­mie­li­syy­den näkyväksi tuomisen välineenä. Näin syntyvät ’toi­si­na­jat­te­lun tilat’ kri­ti­soi­vat hal­lit­se­vaa poliit­tis­ta tilan­net­ta mah­dol­lis­taen uuden­lai­sia tapoja osal­lis­tua ja ottaa kantaa yhteis­kun­nan toi­min­taan.

Suomessa tai­deant­ro­po­lo­gia on kie­tou­tu­nut muihin ant­ro­po­lo­gian suun­tauk­siin, eri­tyi­ses­ti visu­aa­li­seen ant­ro­po­lo­gi­aan. Esimerkiksi Jari Kupiainen on väi­tös­kir­jas­saan tutkinut puu­veis­to­tai­det­ta Salomonsaarilla, mutta hänet tunnetaan ennen kaikkea visu­aa­li­sen, ei niinkään taiteen, ant­ro­po­lo­gian asian­tun­ti­ja­na.

Esittävää taidetta kuten tanssia tutkitaan Suomessa, mutta kehol­li­sen ilmaisun teo­reet­ti­nen vii­te­ke­hys on usein ennemmin feno­me­no­lo­gi­nen eli koke­muk­seen ja ais­ti­ha­vain­toi­hin perustuva kuin taiteen ant­ro­po­lo­gi­seen tut­ki­muk­seen pohjaava. Esimerkiksi tunnettu ant­ro­po­lo­gi Liisa Malkki luennoi vuoden 2017 Antropologipäivillä aloit­ta­mas­taan tut­ki­muk­ses­ta metal­li­sep­pien ja ‑esineiden parissa eri kult­tuu­reis­sa niin ikään kehol­li­suu­den kautta. Tutkimuksessaan hän tar­kas­te­lee, miten sepät val­mis­ta­vat asioita, sekä mitä he ajat­te­le­vat teke­mi­ses­tä ja siihen liit­ty­väs­tä luo­vuu­des­ta ja mie­li­ku­vi­tuk­ses­ta. Malkki kysee­na­lais­taa miksi ’taidetta’ pidetään kor­keam­mas­sa arvossa kuin käsi­työ­tai­to­ja.

Varsinaista tai­deant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta on Suomessa tehty vähän, mutta sille voisi olla tilausta. Taide syntyy ja on olemassa aina tietyssä sosi­aa­li­ses­sa, kult­tuu­ri­ses­sa ja his­to­rial­li­ses­sa ympä­ris­tös­sä, ja tai­teel­li­sel­la ilmai­sul­la on mer­kit­tä­vä rooli kult­tuu­rien mate­ri­aa­li­ses­sa todel­li­suu­des­sa. Taide ei ole vain esteet­ti­siä esineitä, vaan keskeinen osa ihmisten elämää. Taiteen ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus avaa mah­dol­li­suu­den tar­kas­tel­la ja ymmärtää ihmi­syyt­tä entistä koko­nais­val­tai­sem­min.

  • Verkkotaitto: Saara Toukolehto
  • Anthony Forge, Alison Clark ja Nicholas Thomas, 2017: Style and Meaning: Essays on the Anthropology of Art.
  • Clifford Geertz, 1983: Local Knowledge: Further Essays in Interpretive Anthropology.
  • Claude Lévi-Strauss, 1963. Structural Anthropology.
  • Jari Kupiainen, 2000: Tradition, Trade and Woodcarving in Solomon Islands
  • Howard Morphy ja Morgan Perkins, 2009: The Anthropology of Art: A Reader.
  • Maruska Svasek, 2007: Anthropology, Art and Cultural Production.
  • Nancy Munn, 1973: Walbiri Iconography: Graphic Representation and Cultural Symbolism in a Central Australian Society.
  • Roger Sansi-Roca, 2015. Art, Anthropology and the Gift.
  • Susanne Küchler, 2002: Malanggan: Art, Memory and Sacrifice.

Aiheesta lisää AntroBlogissa

Kirjoittaja

Nette Holopainen on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta ja kiinnostunut kaupunkielämästä, taiteesta ja kansalaisaktiivisuudesta. Sosiaali- ja kulttuuriantropologian pro gradu -tutkielmassaan hän tutki gentrifikaatiota ja oikeutta kaupunkiin tarkastelemalla muun muassa taidetta aktivismin muotona.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • om 12.11.2020 klo 12:50

    Solomon-saarten nimi on suomen kielessä Salomonsaaret.

    Vastaa
    • Suvi Jaakkola 12.11.2020 klo 15:40

      Kiitos huomiosta! Korjattu!

      Vastaa

Lue myös nämä:

Designmuseo esittelee kevään päänäyttelyssään “Secret Universe – Maailmojen salat” muotoilijakaksikko Aamu Songin ja Johan Olinin tuotantoa yli kymmenen vuoden ajalta. Näyttelyssä pyritään nostamaan esiin käsityöläisiä ja kulutuskriittisyyttä. Valtasuhteet kuitenkin piiloutuvat kolonialististen jaotteluiden taakse, ja näyttelyn sankari on muotoilija, joka haluaa pelastaa uhanalaisiksi nimetyt käsityötaidot.