Taiteen antropologinen tutkimus tarkastelee taidetta erilaisissa sosiaalisissa, kulttuurisissa ja historiallisissa konteksteissa. Damien Hirstin Mother and Child (Divided), venäjän-ortodoksiset ikonit, Eero Järnefeltin Maisema Kolilta, Marina Abramovicin Rhytm 0, aboriginaalien unimaalaukset, Vincent van Goghin Tähtikirkas yö ja Nastja Säde Rönkön for those yet to be esimerkiksi ovat kaikki kovin erilaisia teoksia, mutta taidetta yhtä kaikki. Mieleen voi nousta kysymys, mikä teoksille on yhteistä, jotta ne voidaan niputtaa samaan kategoriaan.
Taide voi olla kaunista, herättää paheksuntaa, kuvata kansallista tai kulttuurista identiteettiä, liikuttaa, kertoa tarinoita, kritisoida valtarakenteita, opettaa ja merkitä hyvin eri asioita eri yleisöille. Maailma on pullollaan museoita, joissa mittaamattoman arvokkaita maalauksia, veistoksia ja muita taide-esineitä pidetään näytillä kulttuurinnälkäisille. Taidetta löytyy myös teattereista, valkokankailta, konserttisaleista ja kaupunkien kaduilta. Mutta mitä taide oikeastaan on? Antropologiassa taiteelle ei ole universaalia määritelmää. Kiinnostavampaa on kysyä, milloin jostakin asiasta tulee taidetta tai mitä taiteella voi tehdä.
Taideantropologia on moninainen tutkimusala täynnä varsin kärkkäästi eriäviä näkökulmia siitä, mitkä kysymykset ovat tärkeitä. Taiteen antropologinen tutkimus on läheisesti yhteydessä niin visuaaliseen antropologiaan ja materiaalisen kulttuurin tutkimukseen kuin arkeologiaan, taidehistoriaan ja itse taiteen tekemiseen.
Antropologian tieteenalan sisällä taide on marginaalinen tutkimussuunta. Syynä lienee juuri taiteen vaikeasti määriteltävyys, sillä taide on käsitteenä euroamerikkalaisen kulttuurin tuotos. Näin taiteen rooli yhteiskunnassa yhdistetään usein vain euroamerikkalaisten kapitalististen yhteiskuntien luokkarakenteeseen. Yleisesti ottaen taiteen antropologista tutkimusta yhdistää kuitenkin oletus, että taiteella on jokin erityinen materiaalinen, visuaalinen tai muuten havaittavissa oleva ilmenemismuoto, jonka analysoinnilla voidaan pyrkiä ymmärtämään tutkittavien yhteisöjen sosiaalisia ja kulttuurisia ominaispiirteitä.
Taiteen määrittelemisen vaikeudesta
Taide kategoriana ei nykyantropologisen näkemyksen mukaan ole olemassa kaikissa kulttuureissa samalla tavalla, jos lainkaan. Taiteellisen ilmaisun katsotaan kuitenkin olevan olennainen osa ihmisyhteisöjä. Sen sivuuttaminen tutkimusaineistona eväisi pääsyn merkittävään tietovarantoon tutkittavan yhteisön sisällä.
Taideantropologiassa hallitseva kiista liittyy taiteen määrittelemisen tarpeellisuuteen ja mahdollisuuteen. Yritykset laatia antropologisia taiteen määritelmiä ovat pyrkineet olemaan mahdollisimman laajasti sovellettavia ilman, että niistä tulee merkityksettömiä. Esimerkiksi antropologi Roy Sieber on ehdottanut, että taide voitaisiin määritellä kahdeksan ominaisuuden kautta: se on ihmisen tekemää, esittelee taitoa, ilmaisee järjestystä, kantaa merkityksiä, on tietoisesti tuotettua, on vaikuttavaa, välittää yhtenäisyyden tunnetta ja herättää välittömästi vastakaikua.
Antropologi Maruska Svasek puolestaan määrittelee taiteen kulkeutumisen (transit) ja muutoksen (transition) kautta. Kulkeutuminen kuvaa taideteosten sijaintia tai liikettä ajassa yli sosiaalisten tai maantieteellisten rajojen. Muutos vuorostaan analysoi, miten teosten merkitys, arvo ja status sekä ihmisten kokemus niistä muuttuvat tässä prosessissa. Hyvänä esimerkkinä toimivat Vincent van Goghin maalaukset, jotka eivät hänen elinaikanaan olleet erityisen arvostettuja mutta luetaan nykyään maailman arvokkaimpien mestariteosten joukkoon. Kulkeuduttuaan maailmalle keräilijöiden ja museoiden kokoelmiin maalausten status ja merkitys ovat muuttuneet.
Svasek pitää siis taidetta kokoelmana historiallisesti spesifejä ideoita ja käytäntöjä. Hän keskittyy ristiriitaisiin ja vaihtuviin käsityksiin taiteesta konkreettisissa sosiaalisissa ja historiallisissa konteksteissa.
Marina Abramovicin performanssityö “Artist is Present” MoMAssa toukokuussa 2010. Kuva: Shelby Lessig, CC BY-SA 3.0, via Wikimedia Commons.
Taideantropologian taustaa
Taiteen antropologisen tutkimuksen historia kulkee käsi kädessä tieteenalan eri vaiheiden kanssa. Se kuvastaa, miten kulttuuria on milloinkin pyritty analysoimaan. Keskeisiä analyyttisiä käsitteitä taideantropologiassa ovat olleet muoto, funktio, materiaalisuus, merkitys ja valta, jotka myös kronologisesti tässä järjestyksessä heijastelevat eri aikakausien analyyttisiä painopisteitä.
Antropologiassa ’taiteen’ ja ’kulttuurin’ käsitteet liittyvät erottamattomasti tieteenalan ongelmalliseen historiaan osana kolonialismia. Varhaisimmat antropologiset tutkimukset taiteesta 1800-luvun lopulta – kuten esimerkiksi Alfred Cort Haddonin ‘The Decorative Art of British New Guinea: A Study in Papuan Ethnography’ (1894) – ajanmukaisesti käsittivät taiteen evolutiivisesta näkökulmasta. Evolutionismille oli tyypillistä, että eurooppalaisten sivistysvaltioiden katsottiin olevan muita kehittyneempiä niin poliittisesti, taloudellisesti, uskonnollisesti kuin taiteellisen ilmaisun puolesta.Eurooppalaisen kuvataiteen katsottiin edustavan kulttuurista ylivertaisuutta. Vertaamalla kaikkea muuta siihen tehtiin etnosentrisiä eli oman kulttuurin tärkeyttä korostavia oletuksia esteettisistä standardeista ja muiden kulttuureiden esineistä. Muiden kulttuureiden artefaktien ei aina esimerkiksi katsottu yltävän taiteen kategoriaan, vaan niitä pidettiin vähempiarvoisina käsitöinä. Tämän jaottelun avulla ajatus euroamerikkalaisesta taiteesta ‘korkeakulttuurina’ erotettiin oletetusti vähemmän kehittyneistä, ‘primitiivisistä’ kulttuurin ja taiteen muodoista.
Taiteen antropologian pioneerina pidetty Franz Boas kritisoi kulttuurievolutionistista näkökulmaa taiteeseen ja kulttuuriin kirjassaan ’Primitive Art’ (1927). Analysoimalla lukuisten alkuperäiskansojen taidetta, Boas tarkasteli, miten taiteellisia esineitä käytettiin, ja miten niille annettiin merkityksiä tietyssä sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa korostaen näin kulttuurirelativistista vertailevaa näkökulmaa. Kulttuurirelativismi painotti kulttuurien ainutlaatuisuutta ja haastoi evolutionistisen vertailun kulttuurien välillä. Boas piti teknistä taitoa universaalina taiteen ominaisuutena ja keskittyi taiteen analyysissaan muotoon ja tekniikkaan.
Myös myöhemmät Boasin kulttuurirelativismista ammentaneet antropologiset tutkimussuunnat määrittelivät taiteen toimintana, joka saa kontekstista riippuen erilaisia muotoja, merkityksiä ja toimintoja, joita voidaan tieteellisesti tutkia ja vertailla. Brittiläinen rakennefunktionalismi 1950-luvulla haki selityksiä kulttuurille universaalien yhteiskunnan lakien kautta. Claude Lévi-Straussin strukturalismi 1960-luvulla yhdisti kulttuurin universaaleihin mielen rakenteisiin, jotka tuottavat merkitysrakenteita. Kognitiivinen antropologia puolestaan käsitteli kulttuuria tietojärjestelmänä tai kognitiivisena karttana, jossa yhteiskunnilla on tietylle kulttuuriille ominaisia esteettisiä koodeja ja mieltymyksiä.
Boasin lisäksi etenkin Lévi-Straussilla on ollut merkittävä rooli taiteen antropologisen tutkimuksen muotoutumisessa. Hän pyrki etsimään yhteyksiä taide-objektien muodon ja yhteiskunnan rakenteellisten ominaisuuksien välillä. Vertailemalla esimerkkejä eri kulttuureista Lévi-Strauss määritteli taiteen tyypilliseksi inhimillisen kulttuurin ilmaisumuodoksi, joka toisintaa ihmismielen järjestäviä universaaleja mekanismeja.
Nämä universaaleihin oletuksiin perustuvat systeemiset lähestymistavat kulttuuriin ja taiteeseen on sittemmin syrjäytetty ymmärryksellä, jossa taide nähdään tuottamisen, tulkitsemisen ja kokemisen prosessina, toiminnan kautta.
Taide visuaalisena kommunikaationa, materiaalisena kulttuurina ja osana laajempaa maailmanjärjestystä
1960-luvun lopun antropologiaa leimasi kiinnostus uskonnon, myyttien ja kosmologian visuaaliseen symboliikkaan, ja myös taidetta alettiin tutkia kommunikaatiojärjestelmänä. Nancy Munn esimerkiksi teki tutkimusta keski-Australian aboriginaalien, walbirien, parissa analysoiden heidän rituaalielämälleen keskeisiä hiekkapiirustuksia ja toteemikuvioita.
Munnin mukaan walbirit ovat unien kautta yhteydessä esi-isiinsä, joilla on merkittävä rooli yhteisöä ylläpitävässä visuaalisessa symboliikassa. Walbiri-naiset esimerkiksi käyttävät tietyistä toistuvista viivoista ja ympyröistä koostuvia kuvioita yhdessä tarinallisen kerronnan kanssa opettaakseen lapsilleen esi-isistään. Munnin mukaan kuvioilla oli siis kielen kaltaisia ominaisuuksia.
1970-luvulla symbolisen antropologian edustaja Clifford Geertz katsoi, että taiteen ja kollektiivisen elämän välinen yhteys on semioottinen eli merkkeihin ja merkityksiin perustuva. Munnin tavoin myös Geertz näki taiteen kommunikaationa. Symbolista antropologiaa seurasivat lukuisat muut kielitieteellisiin metaforiin nojaavat antropologiset teoriat taiteesta, jotka analysoivat taiteen merkitsevyyttä, diskursseja ja representaatioita. Teoriat asettivat vallan ja ideologiat taiteellisen ilmaisun keskeiseksi tutkimuskohteeksi. Analyysin kohteiksi otettiin esimerkiksi maalauksia kansallismaisemista ja nationalistista identiteettiä juhlistavia patsaita.
Lingvististä näkökulmaa taiteeseen alettiin kritisoida, koska se jätti huomiomatta, että materiaalisilla todellisuuksilla on ominaisuuksia, joita ei voi täysin ymmärtää vain kielen kaltaisen kommunikaation kautta. Muun muassa filosofi Michel Foucault’n vaikutus nosti materiaalisuuden taiteen antropologisessa tutkimuksessa tarkemman tarkastelun kohteeksi. Kirjassaan ‘This is Not a Pipe’ (1973) Foucault esitti, että taiteessa materiaalisesti kuvattavalla asialla, kuten piipulla, ja piippu-sanalla on toisistaan erillisiä ominaisuuksia. Materiaalisen kulttuurin tutkimuksesta ponnistava design-antropologia eriytyi taideantropologian rinnalle tutkimaan esineitä ihmisten arkielämässä.
1900-luvun loppupuoliskolla merkittävät, osittain päällekkäiset maailmanlaajuiset tapahtumat vaikuttivat huomattavasti taiteen antropologiseen tutkimukseen. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen entisten siirtomaiden itsenäistyminen 1950–1980-luvuilla, 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeet ja representaation kriisi 1980-luvulla muuttivat antropologien ymmärrystä taiteesta.
Merkittävä vaikutus oli etenkin representaation kriisillä, joka viittaa kasvaneeseen ymmärrykseen siitä, että antropologiset tulkinnat tutkittavista yhteisöistä eivät koskaan vastaa täysin heidän elettyä todellisuuttaan. Tutkijan rooli nousi entistä tarkemman tarkastelun kohteeksi. Samalla alettiin kyseenalaistaa pitkään vallinnutta valkoisen, euroamerikkalaisen miehen tuottaman tieteellisen tiedon auktoriteettiasemaa, jota myös taideantropologian oppihistoria oli tähän asti joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta heijastellut.
Antropologit alkoivat entistä laajemmin kyseenalaistaa, onko tutkittavan kulttuurin ulkopuolinen käsitys taiteesta enää perusteltu. Toisin sanoen alettiin ymmärtää, kuinka antropologit olivat siihen saakka itse asiassa hankaloittaneet taiteen tutkimista heijastamalla euroamerikkalaisen estetiikan mieltymyksiä tutkimiinsa yhteisöihin. Muun muassa antropologi Sally Price on kritisoinut euroamerikkalaista käsitystä muiden kulttuurien taiteesta kirjassaan ‘Primitive Art in Civilized Places’ (1989). Hän nostaa kirjassaan esiin ‘primitiivisen’ ja ‘modernin’ taiteen rajojen keinotekoisuuden.
Taide ja toimijuus
Viime vuosikymmenten kenties merkittävin ja samaan aikaan kiistellyin teos taiteen antropologiassa lienee Alfred Gellin ’Art and Agency: An Anthropological Theory’ (1998), jonka katsotaan muuttaneen radikaalisti taideantropologian suuntaa. Gellin mukaan materiaalisia objekteja tulisi tarkastella toimijuuden kautta: niillä on kyky kiinnittää katsojan huomio, herättää tunteita ja synnyttää sosiaalista toimintaa. Toisin sanoen antropologisen teorian taiteesta tulisi keskittyä sosiaalisiin suhteisiin, jotka toteutuvat ja tulevat ilmi menneessä ja nykyhetkessä taideobjekteissa. Taideteoksista tulee sosiaalisesti vaikuttavia, kun niiden katsojat ja käyttäjät ’kaappaavat’ teosten välittämän toimijuuden. Taideteos on siis yhtä aikaa sosiaalisen toimijuuden tulosta ja sen väline. Gellille ei ollut tärkeää niinkään määritellä mitä taide on, vaan mitä taide tekee.
Vincent Van Goghin kuuluisa teos Tähtikirkas yö. Kuva: Sowbarnika .S, CC BY-SA 4.0, Wikimedia Commons
Merkittävän Gellin teoriasta tekee myös se, ettei teoria keskity vain ei-euroamerikkalaiseen taiteeseen, joka dominoi pitkään taideantropologista keskustelua, vaan hän käsitteli myös euroamerikkalaista taidetta ottaen esimerkkejä modernista ja nykytaiteesta. Gell halusi teoriansa olevan sovellettavissa kaikkeen taiteeseen ja kritisoi kategorista jakoa taiteen eri muotojen välillä. Siksi hän myös kiisti estetiikan analysoinnin tarpeellisuuden taiteen tutkimuksessa.
Gelliin kohdistuva kritiikki on koskenut etenkin tämän irrottautumista taiteen kommunikoivuudesta ja symbolisesta merkityksestä sekä esteettisestä arvosta. Kritiikistä huolimatta Gellin ajatus toimijuudesta on ollut merkittävä. Se toistuu, tosin varsin eri lähtökohdista, myös Bruno Latourin toimija-verkostoteoriassa, jota on myös sovellettu taiteen ja designin antropologisessa tutkimuksessa, sekä teknologian antropologiassa. Latourin mukaan esineet, taide mukaan lukien, ovat sosiaalisia toimijoita, jotka luovat, ylläpitävät ja laajentavat sosiaalisia yhteyksiä.
‘Taidemaailma’ ja taiteen arvo
Kuten todettu, pitkälle 1900-luvulle taidetta arvioitiin niin antropologiassa kuin taidehistoriassakin eurooppakeskeisen estetiikan kautta ja eurooppalainen kuvataide erotettiin tiukasti ’primitiivisestä taiteesta’. Samalla esineitä Euroopan ulkopuolelta kerättiin museokokoelmiin ympäri maailmaa.
Huomionarvoista on, ettei etnografisia kokoelmia ole enää esillä ainoastaan kulttuurihistoriallisissa tai luonnontieteellisissä museoissa, vaan yhä enenevissä määrin taidemuseoissa mestariteosten rinnalla. Taidemuseoilla ja ’taidemaailmalla’ onkin ollut merkittävä rooli siinä, miten me nykyään ymmärrämme taideteoksia.
Svasek analysoi myös, miten tietyt esineet on estetisoitu ’taiteeksi’ jakamalla taide käsitteellisesti kahteen kategoriaan: taiteeseen, joka on syntynyt tarkoituksenmukaisesti taiteeksi, ja taiteeseen, josta on tullut taidetta omimisen kautta. Näistä ensimmäinen viittaa taiteeseen, joka on tehty esiteltäväksi gallerioissa, museoissa ja keräilijöiden seinillä oli kyse sitten klassisesta maalauksesta tai sarjasta videoperformansseja. Jälkimmäinen viittaa esineisiin, jotka on alun perin tehty muuhun tarkoitukseen, mutta joista on tullut ‘taidetta’ niiden astuttua taidemaailmaan. Näin on käynyt esimerkiksi monille alkuperäiskansojen taidokkaille käyttöesineille.
Näiden ylläolevien konseptien kautta voidaan tutkia, miten trendit ja markkinavoimat vaikuttavat siihen, miten ihmiset ymmärtävät taiteen. Näin ajateltuna taide ei enää ole muuttumaton kategoria, vaan elää esteettisen arvon mukana.
Taide-esineiden estetisointi on erottamattomasti yhteydessä hyödykkeellistämiseen. Siinä esineillä ja ideoilla ajatellaan olevan taloudellista arvoa, sillä markkinavoimien arvokkaiksi määrittelemät asiat ja esineet myös koetaan kauniina tai muuten merkittävinä. Kuvaava esimerkki tästä on jo aiemmin mainittujen van Goghin maalausten esteettisen arvostuksen muuttuminen niiden taloudellisen arvon nousun myötä.
Markkinat siis luovat ja vahvistavat tiettyä esteettistä diskurssia. Antropologi Fred Myers on tutkinut aboriginaalitaiteen markkinointia kuvataidemarkkinoilla osoittaen, että kuluttajien tietämys, tai sen puute, aboriginaalien elämästä muokkasi heidän käsitystään ’aidosta aboriginaalitaiteesta’. Taidemaailma toisin sanoen pitää yllä mielikuvaa siitä, miltä aidon aboriginaalitaiteen tulisi näyttää eivätkä kaikki kuluttajat osaa arvioida sitä tämän viitekehyksen ulkopuolella.
Esteettisyyteen liittyy myös arvottavia ajatuksia ‘hyvästä’ ja ’huonosta’ taiteesta. Tämä tulee näkyväksi etenkin nykytaiteen yhteydessä. Katsojan saattaa olla vaikeaa arvioida Hirstin halkaistuja eläimiä tai Abramovicin performansseja esteettisen kauneuden lähtökohdista. Tässä palataan jälleen kysymyksiin taiteen määritelmistä, jotka eivät ole kiistettävissä ainoastaan eri kulttuurisia konteksteja vertailemalla, sillä myös saman yhteisön sisällä on kilpailevia näkemyksiä eri ryhmien välillä. Museovierailijalla ja taidekriitikolla voi olla täysin erilainen mielipide siitä, millainen taide on hyvää tai huonoa. Näkemyserot korostavat taiteen tuotannon ja sosiaalisten luokkien välisiä eroja.
Lisäksi taiteella on ollut osansa viime vuosina käydyssä keskustelussa kulttuurisesta omimisesta. Esimerkiksi alkuperäiskansat ovat vaatineet kulttuurisen omaisuutensa repatriaatiota eli palauttamista museoista takaisin alkuperäisille omistajilleen. Repatriaatiokeskusteluissa taide-esineiden kulttuurinen arvo on saanut keskeisen roolin. Kiistan keskiössä on tarve määritellä kumpi on tärkeämpää, yhteisöjen oma käsitys esineistään vai taidemaailman niille antama yleismaailmallisempi kulttuurihistoriallinen ’arvo’.
Australian Aboriginaalien Mimi-henkiä esittävä luolamaalaus Anbangbangissä, Nourlangiessa, Kakadun kansallispuistossa. Valokuva teoksesta: ©2002 Dustin M. Ramsey (Kralizec!), CC BY-SA 2.5, Wikimedia Commons
Taiteen sosiaaliset ulottuvuudet ja yhteiskunnallinen merkitys
Taideantropologian mukaan mielipiteet taiteesta heijastavat sosiaalisia, koulutuksellisia, ammatillisia ja sukupolvien välisiä eroja. Myös sukupuoli, etnisyys ja esimerkiksi kuulo- tai näkövammat vaikuttavat taiteesta muodostettaviin mielikuviin. Taiteen katsotaan heijastavan myös kulttuurista pääomaa. ’Taidemaailma’ on eksklusiivinen varakkaiden leikkikenttä, jossa vain pienellä superrikkaiden ryhmällä sekä varakkailla gallerioilla ja museoilla on pääsy arvokkaimpiin taideteoksiin kuten van Goghin tai Järnefeltin tuotantoon. Tämä asetelma määrittelee, minkälaisissa ympäristöissä taide sijaitsee, mikä edelleen lisää taideteosten arvoa. Taide toimii omistajansa statussymbolina – se viestii taloudellisesta valta-asemasta ja vaikutusvallasta.
Taide myös koetaan varsin erilaisin tavoin sosiaalisesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä riippuen. Yksi ja sama esine näyttäytyy eri lailla riippuen siitä, miten ja kuka sitä katsoo. Taiteen toimijuuden viitekehyksessä merkitystä on myös sillä, miten esineet on laitettu esille, missä ja kenen toimesta. Gellin mukaan taide-esineitä katsellessa on tärkeää huomioida, miten niitä pitäisi katsoa. Esimerkiksi venäjän-ortodoksiset ikonit galleriatilassa näyttäytyvät varsin erilaisina muille vierailijoille ja niille venäläisille, joille ikonien suuteleminen on kulttuurinen käytäntö.
Taidetta on antropologiassa lähestytty myös valtasuhteiden analysoinnin kautta. Taidemaailmassa valtasuhteet esimerkiksi määrittelevät sen, kuka menestyy ja kenelle varallisuus kertyy taidemarkkinoilla. Toisaalta taidetta on analysoitu myös vastarinnan keinona ja välineenä. Antropologi Isaac Marrero-Guillamón on tutkinut estetiikan ja politiikan keskistä suhdetta analysoimalla taidetta erimielisyyden näkyväksi tuomisen välineenä. Näin syntyvät ’toisinajattelun tilat’ kritisoivat hallitsevaa poliittista tilannetta mahdollistaen uudenlaisia tapoja osallistua ja ottaa kantaa yhteiskunnan toimintaan.
Suomessa taideantropologia on kietoutunut muihin antropologian suuntauksiin, erityisesti visuaaliseen antropologiaan. Esimerkiksi Jari Kupiainen on väitöskirjassaan tutkinut puuveistotaidetta Salomonsaarilla, mutta hänet tunnetaan ennen kaikkea visuaalisen, ei niinkään taiteen, antropologian asiantuntijana.
Esittävää taidetta kuten tanssia tutkitaan Suomessa, mutta kehollisen ilmaisun teoreettinen viitekehys on usein ennemmin fenomenologinen eli kokemukseen ja aistihavaintoihin perustuva kuin taiteen antropologiseen tutkimukseen pohjaava. Esimerkiksi tunnettu antropologi Liisa Malkki luennoi vuoden 2017 Antropologipäivillä aloittamastaan tutkimuksesta metalliseppien ja -esineiden parissa eri kulttuureissa niin ikään kehollisuuden kautta. Tutkimuksessaan hän tarkastelee, miten sepät valmistavat asioita, sekä mitä he ajattelevat tekemisestä ja siihen liittyvästä luovuudesta ja mielikuvituksesta. Malkki kyseenalaistaa miksi ’taidetta’ pidetään korkeammassa arvossa kuin käsityötaitoja.
Varsinaista taideantropologista tutkimusta on Suomessa tehty vähän, mutta sille voisi olla tilausta. Taide syntyy ja on olemassa aina tietyssä sosiaalisessa, kulttuurisessa ja historiallisessa ympäristössä, ja taiteellisella ilmaisulla on merkittävä rooli kulttuurien materiaalisessa todellisuudessa. Taide ei ole vain esteettisiä esineitä, vaan keskeinen osa ihmisten elämää. Taiteen antropologinen tutkimus avaa mahdollisuuden tarkastella ja ymmärtää ihmisyyttä entistä kokonaisvaltaisemmin.
Tekijät
- Verkkotaitto: Saara Toukolehto
Luettavaa
- Anthony Forge, Alison Clark ja Nicholas Thomas, 2017: Style and Meaning: Essays on the Anthropology of Art.
- Clifford Geertz, 1983: Local Knowledge: Further Essays in Interpretive Anthropology.
- Claude Lévi-Strauss, 1963. Structural Anthropology.
- Jari Kupiainen, 2000: Tradition, Trade and Woodcarving in Solomon Islands
- Howard Morphy ja Morgan Perkins, 2009: The Anthropology of Art: A Reader.
- Maruska Svasek, 2007: Anthropology, Art and Cultural Production.
- Nancy Munn, 1973: Walbiri Iconography: Graphic Representation and Cultural Symbolism in a Central Australian Society.
- Roger Sansi-Roca, 2015. Art, Anthropology and the Gift.
- Susanne Küchler, 2002: Malanggan: Art, Memory and Sacrifice.
Solomon-saarten nimi on suomen kielessä Salomonsaaret.
Kiitos huomiosta! Korjattu!