Streitkultur, eli asioista rakentavasti riiteleminen tai kiisteleminen, on tärkeä osa saksalaista demokratiaa. Palestiina-solidaarisuuden hiljentäminen Saksan vankan Israel-tuen nimissä paljastaa kuitenkin avoimen kiistelyn rajat.
“Streitkultur“ on saksalaisen yhteiskunnan ja yliopistomaailman yksi tärkeä peruspilari. Saksan kielen sana Streit tarkoittaa suomeksi riitaa tai kiistaa, joten kirjaimellisesti “Streitkultur” kääntyy suomeksi joko “riita-” tai “kiistakulttuuriksi”.
Streitkultur käsittää ajatuksen, että demokratialle on välttämätöntä, että asioista keskustellaan – tai pikemminkin kiistellään – rakentavasti. Poliittinen yksimielisyys ja näennäinen mielipiteiden harmonia vallitsee vain diktatuureissa, muistuttaa kiistakulttuurin saloihin koululaisia perehdyttävä Saksan poliittisen kasvatuksen keskus Bundeszentrale für politische Bildung.
Väittelykerhot ovat konkreettinen esimerkki kiistakulttuurin tärkeydestä Saksassa. Maassa toimii useita vapaaehtoistoimintaan perustuvia kerhoja, joiden tarkoituksena on kannustaa kansalaisia väittelemään. Periaatteessa väittelyn kohteena voi olla mikä tahansa riitakysymys, lukuun ottamatta rikosoikeudellisesti tuomittavia asioita, kuten kiihottamista kansanryhmää vastaan tai holokaustin, eli juutalaisten kansanmurhan, kieltämistä.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana on kuitenkin tullut selvästi ilmi, että ihan kaikesta ei Saksassa kuitenkaan voi “riidellä”. Kansainvälisen tuomioistuimen tutkiessa kansanmurhasyytöstä Israelia kohtaan on keskustelun hiljentäminen liittyen Israelin tekemään tuhoon Gazassa osoittanut, että Israeliin kohdistuvan kritiikin esittäminen ei ole mahdollista edes kiistakulttuurin nimissä.
Israel-kritiikin hiljentämisen taustalla vaikuttaa Saksan historiallinen vastuu holokaustista, mikä on perusta Saksan ehdottomalle Israel-tuelle. Sen vuoksi myöskään Saksan asema Israelin toiseksi suurimpana aseiden toimittajana ei järky kritiikistä ja kansalaisjärjestöjen nostamista kanteista huolimatta.
Israel-tuen kääntöpuolena on jo vuosikymmeniä vallinnut ristiriitainen suhtautuminen Saksassa asuviin noin 200 000 palestiinalaiseen ja palestiinalaistaustaiseen ihmiseen sekä Palestiina-solidaarisuuden hiljentäminen.
Väittelykerhot opettavat kiistakulttuuria
Lyhyt katsaus kiistakulttuuria opettavien kerhojen maailmaan auttaa ymmärtämään, mitä kiistakulttuurilla tarkoitetaan ja miten sitä opetetaan Saksassa.
Akateemisia yliopisto-opiskelijoille suunnattuja kerhoja on Saksan eri osavaltioissa yhteensä 70. Ne kopioivat brittiläisissä yliopistoissa vuosisatoja vaikuttaneita yhdistyksiä, ja väittely niissä tapahtuu brittiläisen alahuoneen mallin mukaan.
Väittelyä käydään valitusta kiistakysymyksestä hallituksen ja opposition välillä yleensä muiden kerhon jäsenten toimiessa yleisönä. Puheenvuorojen jälkeen argumenttien vahvuudesta päättää tuomaristo, joka koostuu kerhon kokeneimmista jäsenistä.
Yksi väittelykerhojen kattojärjestö määrittelee kiistelemisen (“Streit”) näin:
Missä ihmiset kohtaavat, kohtaavat myös eriävät mielipiteet. Rakentava dialogi mahdollistaa toisen kunnioittamiseen perustuvan yhteiselon.
Berliinin Debating Unionin ohjeistusten mukaan kiistakysymykset voivat koskea lähes mitä tahansa liittyen vaikka diktatuuriin, kidutukseen tai kuolemantuomioon. Katsaus eri väittelykerhojen sivuille paljastaa, että aiheet ovat usein päivänpoliittisia, mutta joukkoon mahtuu myös ikivihreitä kysymyksiä, kuten eutanasia.
Kiistakulttuuri ei jää pelkästään opiskelijoiden ja koululaisten harrastukseksi, vaan se on myös tärkeä osa julkista keskustelua Saksassa. Muun muassa valtakunnallinen radiokanava Deutschlandfunk tuottaa viikottaista “Streitkultur”-ohjelmaa, ja yksi Saksan suurimpi levikkisistä päivälehdistä, Die Zeit, julkaisee Streit-nimistä palstaa. Molemmat perustuvat kahden jostakin asiasta eri mieltä olevan henkilön väittelyyn.
Jos lähes kaikesta pitää voida kiistellä kiistakulttuurin nimissä, miksi sitten Israel-kritiikin julkilausuminen ja Palestiina-solidaarisuuden esittäminen on niin ongelmallista Saksassa?
Staatsräson asettaa rajat kiistelylle
Saksan tuen Israelille määrittelee niin kutsuttu Staatsräson (suom. valtionetu). Se viittaa siihen, että Israelin turvallisuus on Saksan valtion olemassaolon kannalta tärkeä periaate.
Historioitsija Enzo Traverso kiteyttää tämän itsevaltiaiden aikaan kukoistaneen periaatteen nykyisen Saksan kontekstissa. Hänen mukaansa Staatsräson tarkoittaa, että valtion lait ja moraaliset periaatteet voidaan tulkita toissijaisina, ja niiden rikkominen nähdään oikeutettuna tämän periaatteen, eli Staatsräsonin, turvaamiseksi.
Staatsräsonista on kyse muun muassa silloin, kun Saksan valtionjohto osoittaa epäluottamusta kansainvälisen oikeuden toimielimiä kohtaan tukeakseen Israelia.
Esimerkkinä tästä liittokansleri Olaf Scholtz sanoi haastattelussa ennen helmikuun liittotasavallan vaaleja, että Etelä-Afrikan ja muiden valtioiden Kansainväliselle tuomioistuimelle viemä kansanmurhasyytös Israelia kohtaan on absurdi.
Samoin Staatsräson mahdollisti Saksan ulkoministeri Anna-Lena Barboeckin lausunnon, jossa hän sanoi, että siivilikohteet voivat menettää kansainvälisen humanitäärisen oikeuden takaaman suojelun, jos ne majoittavat “terroristeja”. Tutkijat syyttävät ulkoministeriä kansainvälisen oikeuden heikentämisestä.
Niin ikään Saksan tuleva liittokansleri Friedrich Merz ilmoitti heti vaalien jälkeen, että hän vastaanottaisi sotarikoksista syytetyn Israelin presidentti Benjamin Netanjahun Kansainvälisen rikostuomioistuimen kiinniottamismääräyksestä huolimatta.
Staatsräsonin määrittelemällä tuella Israelille ei ole vain keskeinen rooli Saksan ulkopolitiikassa, vaan sillä on myös merkittävä vaikutus keskustelukulttuuriin yliopistoissa ja muissa demokratian kannalta tärkeissä instituutioissa.
IHRA-määritelmä
Staatsräsonin lisäksi keskustelua – tai kiistelyä – Palestiinan tilanteesta Saksassa rajoittaa vuonna 2017 käyttöönotettu International Holocaust Remembrance Alliancen (IHRA) antisemitismin määritelmä.
Antisemitismi- ja rasismitutkijat pitävät tätä IHRAn määritelmää ongelmallisena, koska se ei selkeästi erota juutalaisvihaa Israelin ja sionismin kritiikistä. Sionismilla tarkoitetaan etnonationalistista juutalaisvaltion perustamista ajavaa poliittista liikettä.
Ongelmallista on, että IHRA-määritelmä niputtaa kaikki maailman juutalaiset ja Israelin yhteen, jolloin myös kritiikkiä Israelia kohtaan voidaan pitää antisemitisminä.
Tutkijoiden mukaan IHRA-määritelmä luo pelon ilmapiiriä. Kansainvälisen oikeuden professori Neve Gordonin mukaan IHRA-määritelmä toimii kuin ase ”kapinaa vastaan”, koska sen avulla voidaan hiljentää Israelin toimintaan liittyvä kritiikki sekä valvoa ja kriminalisoida palestiinalaisten oikeuksien puolesta taistelevia.
Saksan lisäksi monissa muissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, IHRA-määritelmän avulla rajoitetaan ja tukahdutetaan opiskelijoiden protesteja.
Anti-antisemitismi-byrokratia
Historioitsija Miriam Chorley-Schultz esittää, että vuoden 2015 alussa käynnistynyt niin sanottu pakolaiskriisi ja IHRA-määritelmän käyttöönotto ovat Saksassa yhteydessä toisiinsa.
Arabitaustaisten maahanmuuttajien määrän kasvaessa Arabikevään jälkeen poliittiset tahot alkoivat yhä enemmän yhdistää antisemitismin maahanmuuttoon, eikä sitä enää nähty pelkästään Saksan sisäisenä ongelmana. Maassa alettiin puhua antisemitismistä “tuontitavarana” (ns. importierer Antisemitismus).
Arabitaustaiset ihmiset koetaan uhkana Saksan toisen maailmansodan jälkeiselle identiteetille Israelin tukijana.
Koko puoluekenttä, mukaan lukien itse antisemitismisyytöksien kohteena oleva laitaoikeiston Alternative für Deutschland (AfD) -puolue, päätti vuonna 2018 yksimielisesti antisemitismivaltuutetun viran perustamisesta.
Sen seurauksena liittovaltiot, poliisi, korkeakoulut ja muut julkiset instituutiot ovat saaneet omat antisemitismivaltuutettunsa.
Heidän virallinen tehtävänsä on herättää tietoisuutta kansalaisten ja maahanmuuttajien keskuudessa Saksan vastuusta juutalaisia ja Israelia kohtaan. Chorley-Schultz ja muut tutkijat kutsuvat tätä jatkuvasti laajenevaa ilmiötä anti-antisemitismi-byrokratiaksi.
Palestiina-solidaarisuuden tukahduttaminen yliopistoissa
Muutama päivä sitten sain sähköpostia professori Andreas Speeriltä, joka on tilaisuuden vastuuhenkilö. Hän kertoi, että oli kuullut Kölnin yliopiston rehtorilta, että olin marraskuussa allekirjoittanut „Philosophy for Palestine“ -julistuksen (2023), ja halusi, että esitän näkökulmani asiaan. Mikä röyhkeys! Mitä se hänelle kuuluu, mitä näkemyksiä minulla on Lähi-itään liittyen? Olen vapaa työntekijä ja saan allekirjoittaa mitä haluan. – Nancy Fraser
Yllä lainattu amerikkalais-juutalainen filosofi Nancy Fraser on yksi niistä kansainvälisistä vierailijoista, joiden kutsu Saksassa sijaitsevaan instituuttiin, Kölnin yliopistoon, peruttiin hänen Israelin boikottia vaativalle BDS-liikkeelle (The Boycott, Divestment and Sanctions movement) osoittamansa tuen takia.
Kutsun perumista edelsi muun muassa vasemmistolaisen Taz-lehden julkaisema kolumni, jossa Fraserin allekirjoittamaa julistusta kutsuttiin teennäiseksi ja filosofien “konkurssihakemukseksi”. Sama kolumni väitti, että kansanmurhasyytös on vain “muodikas taistelutermi”.
Fraser ei ole yksin. Peruutettujen kansainvälisesti tunnettujen puhujien listalle kuuluvat muun muassa sukupuolentutkimuksen uranuurtaja Judith Butler, politiikan tutkija John Keane, antropologi Ghassan Hage ja taiteilija Laurie Anderson.
Kuten Fraserin tapauksessa, muihinkin peruutuksiin on yleensä johtanut esiintyjien epäilty tai todellinen tuki Israelin boikottia vaativille BDS-liikettä tukeville järjestöille tai epäily heidän Hamas-sympatioistaan. Vuoden 2019 ei-lainvoimaisessa päätöslauselmassaan Saksan liittopäivät totesi BDS-liikkeen olevan antisemiittinen. Julkista rahaa tai tiloja ei saisi käyttää sen tukemiseen.
Nancy Fraserin tapaus on esimerkki siitä, kuinka Palestiina-solidaarisuuden valvominen ja kriminalisoiminen vaikuttaa yliopistojen sisällä. Fraserin tutkimuksella ei ole mitään tekemistä Lähi-idän konfliktin kanssa. Eikä hänelle myönnetyn – ja sittemmin perutun – Albertus-Magnus -professuurin aihe liittynyt millään tavalla Palestiinaan vaan työntekoon kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Vaikka tuki Israelille ei olekaan uusi ilmiö, lokakuun 7. päivän 2023 Hamasin iskun jälkeen Palestiina-solidaarisuuden valvonta ja hiljentäminen on saanut Saksassa aivan uuden mittakaavan.
Suurimpina kärsijöinä ovat opiskelijat, joiden opetus- ja luentotarjontaan Staatsräson ja IHRA-määritelmä vaikuttavat, ja joiden protestit poliisi on hajoittanut yliopistojen tiloissa turvallisuussyihin vedoten. Räikeimpänä esimerkkinä tästä näyttäytyy viime vuoden toukokuussa Berliinin Freie Universitätin (tästä eteenpäin FU) tapa kutsua poliisit häätämään Gazaan tulitaukoa ja Palestiinan miehityksen lopettamista vaativat mielenosoittajat yliopiston tiloista ilman yritystäkään dialogiin heidän kanssaan.
Media mustamaalaajana ja yliopistojen rooli
IHRA-määritelmä ja Staasräson mahdollistavat sen, että Saksan valtamedioiden – erityisesti mediakonserni Axel Springerin kustantamien julkaisujen – Israelia kritisoivien tahojen mustamaalaaminen “juutalaisvihaajiksi”, “Israelin vihaajiksi“ ja “antisemiiteiksi“ on osa normaalia uutisointia.
Tuki Israelille on yksi mediakonsernin pääperiaatteista, ja The Interceptin julkaiseman selvityksen mukaan se on jopa tehnyt bisnestä asuntokaupoilla laittomasti miehitetyillä Palestiinalaisalueilla.
Mielenosoittajien lisäksi Springer-median hampaisiin ovat joutuneet myös kokoontumisoikeutta ja opiskelijoiden mielenosoitusoikeutta yliopistoissa puolustaneet opettajat.
Muun muassa keväällä 2024 Spiringerin sensaatiohakuisin iltapäivälehti Bild julkaisi Berliinin yliopistojen dosenttien ja professorien henkilökuvilla varustetun aukeamanmittaisen jutun, jossa se syytti heitä juutalaisvihaajien tukijoiksi.
Syy skandaalihakuiselle uutisoinnille oli yliopistonopettajien kirje, jossa he kritisoivat edellä mainittua Berliinin FU:n hallinnon tapaa poistaa Palestiina-solidaarisuutta osoittaneet mielenosoittajat yliopiston tiloista poliisin avulla. Saksassa yliopistot ovat autonomisia yksiköitä ja saavat itse päättää, tarvitaanko niiden tiloissa poliisia.
Tapaus Albanese
YK:n miehitettyjen Palestiinalaisalueiden erikoisraportoija Francesca Albanesen luentojen peruminen FU:ssa helmikuussa – tai niiden siirtäminen verkkoon, kuten yliopisto argumentoi – on yksi viimeisimmistä avoimuuteen perustuvan kiistakulttuurin loukkauksista.
FU:n hallinto piti Albanesen ja forensisen arkkitehtuurin avulla Gazan sotarikoksia tutkivan professori Eyal Weizmanin yhteisluentoa turvallisuusriskinä. Luento pidettiin yliopiston sijaan lopulta yksityisen tapahtumanjärjestäjän tiloissa.
Opiskelijat saivat seurata luentoa videon välityksellä yliopiston tiloissa jälleen kerran suhteettoman suuren poliisijoukon tarkkaillessa tilannetta.
Tärkeä luento Gazan tilanteesta otsikolla “Elämän olosuhteet, jotka on suunniteltu tuhottavaksi: lain ja forensiikan näkökulmat meneillään olevaan Gazan kansanmurhaan“ jäi valitettavan lyhyeksi, koska puhujat ottivat kantaa myös sananvapauden rajoittamiseen Saksassa. Albanese kommentoi, että ei ole kohdannut vastaavaa ilmaisuvapauden tukahduttamista muualla.
FU:n hallinto ilmoitti, että Albanesen ja Weizmanin luentoa ei peruttu eikä sen verkkoon siirtämisellä ollut poliittisia syitä. Sitä edelsi kuitenkin massiivinen painostus poliittisilta tahoilta ja eri medioista, kuten Berliinin pormestari Kai Wegneriltä ja Saksalais-Israelilaiselta seuralta (DIG).
Israelin Saksan suurlähettiläs kysyi, onko FU “Hamas-taistelijoiden harjoitteluleiri“. Bild-lehti taas skandalisoi vierailuluennon nimittämällä YK:n erikoisraportoijaa “fanaattiseksi Israelin vihaajaksi“.
Albanesen tapaus on esimerkki siitä, kuinka kiistakulttuurin periaatteiden hylkääminen tapahtuu samaan aikaan yliopiston autonomian rapautuessa.
Strateginen sanomattomuus
Staatsräson ja IHRA-määritelmä eivät vain aseta kiistakulttuurille rajoja, vaan niiden toteutumisen valvominen anti-antisemitismi-byrokratian avulla kaventaa yleisesti ilmaisunvapautta.
Helsingin yliopistolla helmikuussa vieraillut FU:n Islamin tutkimuksen professori Schirin Amir-Moazami valaisi luennossaan osuvasti, kuinka Staatsräson toimii ideologian tavoin julkisessa keskustelussa ja yliopistoympäristössä Saksassa.
Se ohjailee ihmisiä ja organisaatioita itsevalvontaan, ennakoivaan sensuuriin ja strategiseen sanomattomuuteen.
Tutkijat ja journalistit joutuvat jatkuvasti miettimään, mitä voi sanoa tai kirjoittaa. Seuraako Israel-kritiikistä tai Palestiina-solidaarisuudesta mustamaalauskampanja vai kenties työpaikan menetys? Nämä kysymykset ovat strategisen sanomattomuuden taustalla.
Francesca Albanesen lainaus holokaustin selviytyjän Primo Levin tekstistä muistuttaa tämän strategisen sanomattomuuden vaaroista:
“Hirviöitä on olemassa. Mutta niitä on liian vähän, jotta ne olisivat todella vaarallisia. Vaarallisempia ovat tavalliset ihmiset ja virkamiehet, jotka ovat valmiita uskomaan ja toimimaan esittämättä kysymyksiä.”
Toimitus
- Toimittaja: Saara Toukolehto
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Verkkotaitto: Taru Äkräs
- Artikkelikuva: Pixabay.com (Pixabay License).
- Kuvitus: kuva 1: Free Palestine -mielenosoitus Oranienplatzilla Berliinissä 21.10.2023. Montecruz Foto, CC BY-SA 3.0, kuva 2: Pixabay.com, kuva 3: Francesca Albanese, The Left, Flickr.com, CC BY-NC-SA 2.0, kuva 4: Pixabay.com, kuva 5: Pixabay.com (Pixabay License).
Luettavaa
- Gordon, Neve (2024) Antisemitism and Zionism: The Internal Operations of the IHRA Definition, Middle East Critique, 33:3, 345-360, DOI:10.1080/19436149.2024.2330821.
- Miriam, Chorley-Schulz (2024) Jüdische Vielfalt unter deutscher Aufsicht, 6.12. Jacobin.
- Ullrich, Peter, Sina Arnold, Anna Danilina, Klaus Holz, Uffa Jensen, Ingolf Seidel ja Jan Weyand. Was ist Antisemitismus? : Begriffe und Definitionen von Judenfeindschaft. 1. Auflage 2024. Göttingen: Wallstein Verlag, 2024. Web.
