Korjaamisen ja korvaamisen politiikkaa: Miten inhimillistä kärsimystä hyvitetään?

Miksi satoja ellei tuhansia grönlantilaislapsia siirrettiin biologisista perheistään tanskalaisiin perheisiin 1950–70-luvuilla, ja minkälaisia korvausvaateita he tekevät? Miten Kanadan valtion sitoutuminen pahamaineisen koulukotihistorian hyvittämiseen ja sovinnontekoon alkuperäiskansojen kanssa näkyy lastensuojelussa, jossa alkuperäiskansojen lapset ovat yhä yliedustettuina? Miten Britannia käytti lapsisiirtolaisuutta imperiuminsa vahvistamisen strategiana?

Tutkimme näitä kysymyksiä Jälkikoloniaalinen anteeksipyyntö ja vaikean menneisyyden perintö –hankkeessa. Tapaukset valottavat lasten koloniaalisia ja jälkikoloniaalisia pakkosiirtoja, imperialismiin ja modernisaatioon kiinnittyvää perhepolitiikkaa sekä niitä seuranneita korjaamis- ja korvaamisprosesseja. 

Pohdimme laajempia kysymyksiä siitä, miten historiallisia vääryyksiä yritetään sovittaa erilaisten korjaavien toimien, kuten anteeksipyyntöjen ja rahallisen korvauksen, avulla. Kenen ääni sovintopolitiikassa kuuluu ja kenen vaientuu? Minkälaisia historiallisia menetyksiä ja kärsimyksiä voidaan kompensoida rahalla ja miten inhimilliselle kärsimykselle lasketaan taloudellinen arvo? 

Anteeksipyyntöjen aikakausi

Viime vuosikymmeninä hankalan menneisyyden käsittelystä on tullut merkittävä poliittinen ilmiö. Ajanjaksosta puhutaan historiallisen hyvittämisen ja anteeksipyyntöjen aikakautena. 

Kansallinen sovintopolitiikka korostui erityisesti 1990-luvun alussa, jolloin konfliktien ja totalitaaristen järjestelmien jälkeisiä yhteiskuntia pyrittiin uudelleenrakentamaan kylmän sodan päätyttyä. Keskeiseksi menetelmäksi on muodostunut totuus- ja sovintokomiteat, joista tunnetuin lienee Etelä-Afrikan apartheidin jälkeinen totuuskomissio. 

Syyllisten rankaisemisen sijaan totuuskomissiot pyrkivät sovintoon, rikkoutuneiden suhteiden korjaamiseen ja kansalliseen eheyteen. Niiden tarkoituksena on dokumentoida aiemmin vaiennettua väkivaltaista historiaa ja tarjota julkinen foorumi sen kollektiiviseen käsittelyyn.

Totuuskomissiot nojaavat ajatukseen siitä, että valtiot ovat halukkaita kyseenalaistamaan kansallisen historiansa kipukohtia ja paljastamaan epämieluisia totuuksia ja että ne katuvat tekojaan ja haluavat korjata ja korvata menneitä vääryyksiä. Barry Schwartz kutsuu tätä “epäsankarilliseksi muistiksi”. Totuuskomissioihin liittyy ongelmallinen oletus siitä, että puheen – todistamisen ja tunnustamisen – vaikutus uhreihin olisi itsestään selvästi positiivinen.

Ajatus totuuden kertomisen, tunnustamisen ja katumuksen parantavasta voimasta heijastelee kristillistä perinnettä ja ihmiskäsitystä, kuten antropologi Vincent Crapanzano on todennut. Tämä voi olla ristiriidassa näkemysten kanssa, joiden mukaan menneisyyden vaurioista puhuminen ylläpitää niitä ja niistä on mahdollista parantua pikemminkin vaikenemalla. Kaikki koetut julmuudet eivät myöskään ole sanoitettavissa. Etelä-Afrikan totuuskomissiota tutkinut antropologi Fiona Ross on huomauttanut, että institutionalisoidut sovintomekanismit rajaavat koetun väkivallan kapeasti, latistaen ja vääristäen ihmisten kokemaa rakenteellista väkivaltaa.

2000-luvulta lähtien  monet demokraattisina pidetyt valtiot, kuten Iso-Britannia ja Kanada, ovat käsitelleet menneisyytensä kipeitä kohtia – kuten siirtomaahistoriaansa – anteeksipyyntöjen sekä totuus- ja sovintokomissioiden kautta. Niiden tavoitteena on usein ollut lasten historiallisten kaltoinkohtelujen ja hyväksikäyttöjen selvittäminen. Sen sijaan esimerkiksi Tanskan valtio kieltäytyi vuosikymmeniä sekä pyytämästä anteeksi että osallistumasta totuuskomissioon: Tanskan ja Grönlannin yhteinen selvitys tanskalaistamispolitiikan vaikutuksista grönlantilaisiin käynnistyi vasta vuonna 2024.

Myös Suomi on 2010-luvun aikana selvittänyt ja pyytänyt anteeksi esimerkiksi lastensuojelun historiassa tapahtuneita vääryyksiä. Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio taas selvittää parhaillaan Suomessa saamelaisiin kohdistunutta historiallista ja nykyistä syrjintää sekä oikeuksien loukkauksia. 

Totuuskomissioiden lisäksi historiallisia vääryyksiä käsittelevät sovintoprosessit ovat  yhdistelmä symbolisia ja materiaalisia korjaamisen ja sovinnonteon välineitä. Niihin kuuluvat poliittiset anteeksipyynnöt, julkisen tunnustamisen muodot, kuten kommemoraatiot, muistomerkit, museonäyttelyt ja opetussisältöjen uudistukset; anastettujen maiden, taide-esineiden ja ihmisten jäänteiden palauttamiset; ja rahalliset kompensaatiot ja psykososiaalinen tuki.

Jälkikoloniaalinen anteeksipyyntö – ja sen rajallisuus

Helmikuussa 2010 Britannian pääministeri Gordon Brown esitti anteeksipyynnön brittilapsisiirtolaisille ja kutsui 130 000 lapsen lähettämistä siirtomaihin “häpeälliseksi ajanjaksoksi” kansakunnan historiassa. Lastensuojelun ja siirtomaiden asuttamisen yhteenkietoutuminen jatkui brittiläisessä sosiaalipolitiikassa 1600-luvulta aina 1970-luvulle saakka. Ilmiöstä on julkisuudessa vaiettu. 

Brownin anteeksipyyntöä seurasi perheidenyhdistämisrahaston perustaminen. Sen tavoitteena oli antaa entisille lapsisiirtolaisille mahdollisuus rakentaa uudelleen suhteita perheisiinsä – ja  ”saavuttaa uudelleen todellinen identiteettinsä”. Tässä vaiheessa oli kulunut jo vuosikymmeniä siitä, kun heidät oli lapsina irroitettu perheistään, joten ajatus “paluusta” oli monin tavoin keinotekoinen.

Vuonna 2008 Kanadan valtio esitti anteeksipyynnön koulukotien entisille oppilaille ja sitoutui maksamaan heille korvauksia. Valtion toimia koulukotien rakenteellisen perinnön purkamiseksi on kuitenkin kritisoitu hitaiksi. Alkuperäiskansojen lapset ovat yliedustettuina lastensuojelun sijoituksissa, ja Kanadan ihmisoikeustuomioistuin totesi vuonna 2016 liittovaltion ylläpitävän tilannetta alirahoittamalla yhteisöjen perhepalveluita. Tuomioistuin määräsi sittemmin valtion maksamaan korvauksia kodin ulkopuolelle sijoitetuille lapsille ja näiden huoltajille. Lopullinen sopimus korvausten maksamisesta on yhä työn alla. 

Vuonna 2020 Tanskan pääministeri Mette Frederiksen pyysi anteeksi kuudelta elossa olevalta grönlantilaiselta, jotka oli erotettu perheistään ja viety Tanskaan vuonna 1951. He olivat osa kokeilua, jossa 22 lasta valittiin Grönlannin modernisaation edelläkävijöiksi. Kuusi jäi Tanskaan, ja 16 sijoitettiin Grönlannissa tanskankieliseen lastenkotiin. Kokeilu erotti lapset pysyvästi perheistään ja kulttuuristaan aiheuttaen syviä traumoja. Pääministeri kutsui tapausta “yhdeksi Tanskan historian synkimmistä luvuista”.  Vaikka tätä anteeksipyyntöä oli vaadittu jo vuosikymmeniä, pääministeri toisensa perään kieltäytyi vedoten siihen, etteivät he ole vastuussa edeltäjiensä teoista. 

Kuten Tanskan esimerkki osoittaa, poliitikot ovat usein perustelleet kieltäytymistään anteeksipyytämisestä sillä, että menneitä tekoja ei voida tuomita nykyhetken moraalisten arvojen ohjaamana. Jälkikoloniaalisissa anteeksipyynnöissä väärinteon ja anteeksipyynnön välillä on väistämättä ajallinen katkos, eikä anteeksipyytäjä juuri koskaan ole väärinteon varsinainen tekijä. Voivatko syyllisyys ja vastuu periytyä sukupolvelta ja vallankäyttäjältä toiselle tai voiko anteeksipyyntö jonkun toisen teoista olla koskaan vilpitön? 

Tanskan pääministerin anteeksipyynnössä korostetaan, että väärinteon alkuperäinen “tarkoitus oli tarjota hyvää elämää” ja “vaikka kokeilu satutti, se tehtiin hyvää tarkoittaen”. Toisaalta kansalaisilla – valtionjohto etunenässä – on vastuu valtioidensa menneistä teoista. Filosofi Hannah Arendtin mukaan ylisukupolvinen vastuu perustuu siihen, että kansalaiset jakavat etuoikeuteen perustuvan syyllisyyden. 

Julkiset anteeksipyynnöt toteutetaan usein performatiivisina tilaisuuksina, joissa valtionjohto seremoniallisesti irtisanoutuu väärinteosta. Anteeksipyyntö esitetään  muutoskohtana menneen ja nykyisen välillä: sen katsotaan sulkevan oven menneeseen ja merkitsevän uuden aikakauden alkamista. Samalla anteeksipyyntö pyrkii vahvistamaan kansakunnan moraalisia periaatteita niin, että vääryys esitetään poikkeustapauksena, joka ei enää heijasta kansakunnan moraalista luonnetta. 

Kanadan valtion anteeksipyynnössä koulukotien entisille oppilaille silloinen pääministeri Stephen Harper julisti valtion “nyt tunnustavan, että (…) assimilaatiopolitiikka oli väärin, aiheutti suurta vahinkoa, ja sillä ei ole paikkaa maassamme.” Historialliset vääryydet menneeseen rajaavaa retoriikkaa on kritisoitu Kanadan kaltaisten valtioiden kohdalla, joissa koloniaaliset rakenteet määrittävät yhä yhteiskuntaa.

Huolimatta pyrkimyksistään antaa ääni vaiennetuille, anteeksipyynnöillä on taipumus vahvistaa tiettyjä hiljaisuuksia. Esimerkiksi Gordon Brownin anteeksipyyntö käsittelee avoimesti lasten kaltoinkohtelua ja esittää, että epämieluisten historioiden tunnustaminen on valtion moraalinen velvollisuus. Samalla anteeksipyyntö jättää huomioimatta olennaisia poliittisia rakenteita ja ohjelmia, jotka mahdollistivat lasten pakkomuuton. 

Tanskassa lapsisiirtolaisuutta motivoitiin sen tarjoamalla yksilöllisellä ”paremmalla elämällä” ja sosiaalisella nousulla, vaikka sen laajemmat tarkoitusperät liittyivät siirtomaiden valkoisen väestön vahvistamiseen. Julkisilla anteeksipyynnöillä on tapana huomioida lasten tai muiden uhrien yksilöllinen kärsimys ja jättää huomiotta tekojen poliittiset pyrkimykset ja niiden yksilöä laajemmat sosiaaliset seuraukset. 

Kärsimyksen hintalappu

Anteeksipyyntöjen lisäksi sovintoprosesseihin kuuluu usein rahallinen kompensaatio. Tanskaan vuonna 1951 siirretyt grönlantilaislapset saivat valtiolta kukin noin 34 000 euron suuruisen korvauksen vuonna 2021 sen jälkeen, kun he uhkasivat haastaa valtion oikeuteen. Britannian Etelä-Rhodesiaan lähettämät lapset saivat kukin 20 000 punnan suuruisen korvauksen vuonna 2019 seurauksena erillisestä selvityksestä, jossa valtion oli todettu olevan syyllinen lasten kaltoinkohteluun ja hyväksikäyttöön. Lisäksi vuonna 2023 Fairbridge-säätiö, merkittävä brittiläinen lapsisiirtolaisorganisaatio 1920–1970-luvuilla, myönsi 2 760 punnan kertasumman kullekin korvausta hakeneelle entiselle lapsisiirtolaiselle. 

Kanadan valtio maksoi entisille koulukotioppilaille henkilökohtaisia korvauksia 10 000 dollaria ensimmäisestä kouluvuodesta ja 3 000 kustakin seuraavasta. Lisäksi oppilaat pystyivät hakemaan erilliskorvauksia koulukodeissa kokemastaan väkivallasta. 2010-luvulla valtio on määrätty eri oikeustapauksissa maksamaan 25 000–40 000 dollarin korvauksia lastensuojelun kautta kodin ulkopuolelle sijoitetuille alkuperäiskansojen jäsenille.

Kuten esimerkit osoittavat, kärsimyksen hintalaput vaihtelevat. Tanskaan pakkosiirrettyjen grönlantilaislasten kompensaation suuruus laskettiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ennakkotapausten perusteella, eli ihmisoikeusartiklojen rikkomisesta aiemmin määrättyjen korvausten perusteella. Lisäksi kompensaation määrittelyyn vaikutti globaali taloustilanne, esimerkiksi inflaatio ja elinkustannusten muutokset suhteessa aikaisempiin oikeuspäätöksiin. Sen sijaan uhrien kärsimyksen kesto ja pakkosiirtojen ihmisoikeusraamiin mahtumattomat seuraukset jäivät huomioimatta ja ilman rahallista arvoa. 

Sekä uhrit että korvauksia myöntävät hallitusten ja organisaatioiden edustajat jakavat usein ajatuksen, ettei raha voi olla yhteismitallinen kärsimysten kanssa eikä hyvittää menetettyä. Tästä huolimatta rahaa haetaan ja tarjotaan tehokkaana korjauksen ja oikeuden välineenä. Kathleen Daly ja Julie Davies kutsuvat tätä rahan oikeudenmukaisuuden paradoksiksi: vaikka raha saattaa epäonnistua oikeuden tai vastuullisuuden välineenä, siitä on käytännön hyötyä sen saajille.

Kompensaatiorahalla on sekä konkreettisia että symbolisia merkityksiä sen saajille. Se voi   mahdollistaa vierailuja biologisten sukulaisten luona tai rahan käyttämisen elämän muihin elinkustannuksiin. Esimerkiksi grönlantilaisille lapsisiirtojen uhreille kompensaatiorahaa on käytetty perheenjäsenten Grönlannin matkojen kustannusten kattamiseen. 

Kompensaatioprosessi on toiminut uhreille ja heidän läheisilleen virallisena vahvistuksena siitä, että heidän kokemansa vääryydet ovat todella tapahtuneet. Talousantropologi Keith Hart on ehdottanut, että raha voidaan nähdä julkisena muistipankkina, kirjanpitona ihmisten teoista toisiaan kohtaan: näin ollen kompensaatio voi toimia julkisesti dokumentoituna muistutuksena vääryydestä ja sen korjaamisyrityksestä.

Toisinaan kompensaatio voi olla niin pieni, että se koetaan enemmän loukkauksena kuin korvauksena. Esimerkiksi Etelä-Rhodesiaan lähetettyjen lasten saama 2 760 punnan kompensaatio oli niin vaatimaton, että se symboloi enemmän kärsimyksen väheksymistä kuin syyllisyyden myöntämistä ja vakavasti otettavaa korjaamispyrkimystä. 

Lain rajallisuus korjaamispolitiikassa

Antropologisessa rahan arvon ja merkitysten tutkimuksessa on keskeistä ymmärtää niiden sosiaaliset, poliittiset ja kulttuuriset kontekstit ja historialliset juuret. Syventymällä yksittäisten ihmisten ja yhteisöjen kokemuksiin ja arkeen antropologinen tutkimus auttaa sanoittamaan historiallisen vääryyden ulottuvuuksia, jotka jäävät korjaamis- ja oikeusprosessien ulkopuolelle. Etnografinen lähestymistapa auttaa ymmärtämään, miten hankalaa tai traumaattista menneisyyttä käsitellään sukupolvien välillä tai vääryydestä vastuullisena pidetyssä instituutiossa. Toisaalta tämä mahdollistaa huomion kiinnittämisen kollektiivisen muistin aukkoihin; vääryyksien ylisukupolviset vaikutukset voivat ilmetä myös vaikenemisena. 

Tutkimuksemme tuo esille historiallisten vääryyksien sovittamisen ristiriitoja. Tarkastelemalla vaikkapa miten juristit ja oikeusjärjestelmät neuvottelevat ja tuottavat kompensaatioita, lain rajallisuus korjauspolitiikassa korostuu. Joissain tapauksissa kompensaatiosta sopiminen sulkee sen saajilta mahdollisuuden myöhempiin oikeustoimiin vääryydestä vastuulliseksi katsottua tahoa, kuten valtiota, vastaan. 

Rahalle annetut arvot kompensaatioprosesseissa ovat moninaisia. Yhtäältä niillä on voimaa konkretisoida ja vahvistaa anteeksipyyntöjä dokumentoimalla väärintekoja ja mahdollistamalla uhrien arkisten projektien toteuttamista. Toisaalta rahalliselta arvoltaan mitättömät korvaukset loukkaavat saajaansa ja mitätöivät historiallisia vääryyksiä.  Rahallisen korvauksen suhteellisuus ja kyky hyvittää menneisyyttä ovat erityisen mutkikkaan moraalisen neuvotteluprosessin kohteena, kun kyse on loukatulle lapsuudelle lasketusta arvosta. 

Toimitus

• Toimittaja: Emmi Holm
• Kielenhuolto: Paula Vitie
• Seniori: Liina Mustonen 
• Verkkotaitto: Taru Äkräs
• Artikkelikuva: Truth and Reconciliation Commission of Canada / Wikipedia Commons, CC BY 3.0.
• Kuvitus: kuva 1: Pixabay.com (Pixabay License), kuva 2: Hanna Rask, kuva 3: Pixabay.com (Pixabay License).

Luettavaa

• Bentley, Tom 2020. Settler State Apologies and the Elusiveness of Forgiveness: The purification ritual that does not purify. Contemporary Political Theory 19 (3): 381-403.
• Coulthard, Glean Sean. 2014. Red Skin, White Masks: Rejecting the Colonial Politics of Recognition. Minneapolis: University of Minnesota Press.
• Mokherjee, Nayanika 2022. Introduction: On irreconciliation. Journal of the Royal Anthropological Institute 28 (1): 11–33.
• Ross, Fiona 2003. Bearing Witness: Truth and reconciliation committee in South Africa. London: Pluto Press.
• Zelizer, Viviana. (1985) 1994. Pricing the Priceless Child: The Changing Social Value of Children. 2^nd edition. New York: Basic Books.