Suomen Antropologisen Seuran joulukuisessa paneelissa keskusteltiin autoritaarisuuden kasvusta nykymaailmassa. Miten länsikeskeinen maailmankuva voi hankaloittaa autoritaarisen vallankäytön tunnistamista ja siihen puuttumista?
Joulukuussa 2025 joukko antropologian ja lähitieteiden edustajia kokoontui Suomen Antropologisen Seuran järjestämään paneeliin Helsingin yliopistolle. Vaikka tapahtumassa juhlittiin myös seuran 50-vuotista taivalta, oli sen aihe vähemmän hilpeä.
Paneelissa nimittäin keskusteltiin autoritaarisuuden kasvusta nykymaailmassa.
Vuonna 2025 useampi tutkimusraportti totesi demokratian olevan maailmanlaajuisessa taantumassa. Varieties of Democracy -instituutin (V-Dem) mukaan autoritaaristen valtioiden lukumäärä ylitti demokraattiset valtiot nyt ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen.
Samaisessa raportissa mainitaan, että lähes kolme neljäsosaa maailman väestöstä elää autoritaarisen vallan alla ja liberaali demokratia edustaa nyt kaikkein harvalukuisinta valtiomuotoa.
Näkyvin, muttei suinkaan ainoa, esimerkki muutoksesta on ollut Donald Trumpin toinen kausi Yhdysvaltain presidenttinä, minkä seurauksena maa ei enää täytä demokratian tunnusmerkkejä.
Yhdysvallat liittyi siis samaan itsevaltaisten suurvaltojen joukkoon kuin liberaalin lännen vastapareina pidetyt Kiina ja Venäjä.
Samaan aikaan liberalismin ihanteiden – kuten sananvapauden, kansanvallan, yhdenvertaisuuden ja tuomioistuinten riippumattomuuden – rajoja koetellaan aatteen syntysijoilla Euroopassa.
Monissa maissa oikeistopopulistiset ja konservatiiviset näkemykset kasvattavat suosiotaan, suoraa kansalaistoimintaa rajoitetaan ja hallitukset haastavat oikeusvaltioperiaatteita runnomalla päätöksiä lainsäädännön ohi.
EU-maista Unkari on pääministeri Viktor Orbánin johdolla jo lakannut olemasta demokratia.
Alkanut vuosi 2026 ei näytä tuovan helpotusta demokratian ahdinkoon, ei ainakaan tammikuun tapahtumien perusteella. Paneeli osuikin kiinnostavaan ajankohtaan ennen Yhdysvaltojen hyökkäystä Venezuelaan ja Trumpin Grönlanti-uhkausten kiihtymistä.
Autoritarismin tutkimusta kolonialismista vihapuheeseen
Panelistit olivat kukin tutustuneet autoritaarisuuden eri muotoihin tutkimuskentillään.
Uskontotieteen professori Timo Kallinen Itä-Suomen yliopistosta on tehnyt pitkään kenttätyötä Ghanassa.
Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsitteli maan perinteisiä päällikköinstituutioita, joita on tutkimuskirjallisuudessa pidetty sekä autoritaarisina että demokraattisina. Aihe johdatti häntä perehtymään brittiläisen kolonialismin rooliin päällikköinstituution muokkautumisessa sekä muistoihin Ghanan sotilasdiktatuurista.
Tutkijatohtori Annastiina Kallius Helsingin yliopiston tutkijakollegiumista on erikoistunut Unkariin, jossa hän on seurannut maan muuttumista autoritaariseksi valtioksi.
Autoritaarisuuden tutkijaksi hän päätyi omien sanojensa mukaan vahingossa: Kalliuksen väitöskirjatutkimus alkoi aikana, jolloin Unkarin liberaali älymystö heräsi omaan asemaansa vähemmistönä. Näin väitöskirjan aihe vaihtui maahanmuuttopolitiikasta liberalismin ja demokratian kuihtumiseen Unkarissa.
Kulttuurintutkimuksen professori Tuija Saresma Itä-Suomen yliopistosta puolestaan tutkii oikeistopopulismia ja vihapuhetta Suomessa.
Saresma tarkastelee valtakysymyksiä kulttuurintutkimuksen perspektiivistä pohtien, miten kiinnostus autoritaarista valtaa kohtaan ilmenee nykykulttuurissa. Hänen mukaansa esimerkiksi anti-gender-liikkeen voimistuminen myös Suomessa on yhteydessä autoritarismin nousuun.
Tampereen yliopiston tutkijatohtori Antti Tarvainen on perehtynyt varsinkin Israelia ja Palestiinaa koskeviin kysymyksiin.
Tarvainen pyrkii ymmärtämään maailmaa kolonialismin ja eurosentrisen ajattelun purkamisen kautta tarkastellen poliittisten maailmojen muutoksia Palestiinasta käsin. Väitöskirjassaan hän tutki Palestiinan ja Piilaakson välisiä yhteyksiä. Tarvaisen tämänhetkinen tutkimus käsittelee riskisijoittamista Kaliforniassa ja Lähi-idässä.
Keskustelun moderaattorina toimi yliopistotutkija Heidi Härkönen Helsingin yliopistosta. Härkösellä on taustaa sekä antropologiassa että sukupuolentutkimuksessa, ja hän on tehnyt tutkimusta erityisesti Kuubassa.
Paneelikeskustelun aikana pureuduttiin autoritaarisuuden suosion juurisyihin, tutkimustapoihin ja keinoihin sen vastustamiseen.
Mitä jos liberaalin lännen maailmankuva ja toimintatavat eivät olekaan vastavoima autoritarismille, vaan pikemminkin osa ongelmaa?
Mikä autoritarismissa viehättää?
Paneelikeskustelu alkoi pohdinnalla siitä, mikä autoritaarisuudessa oikein vetoaa ja miksi itsevaltaisuus on nousussa juuri nyt.
Professori Tuija Saresma pohti, kuinka vahvat johtajat ja mustavalkoinen ajattelu tuovat turvaa epävarmoina aikoina.
Hän näkee autoritaarisen ajattelun yleistymisen kanssa yhtäläisyyksiä sosiologi ja kansanedustaja Anna Kontulan käyttämään pikkuporvarillisuuden käsitteeseen – eli sääntöjen kaipuuseen, turvallisuushakuisuuteen ja toiveeseen siitä, että joku muu ottaisi vastuun vaikeista päätöksistä.
Tutkijatohtori Antti Tarvainen lisäsi, että nykyajan autoritaarisiin johtajiin liittyy ironinen elementti, joka saa heidät erottumaan perinteisistä poliitikoista.
Esimerkiksi Donald Trumpin imagoon liittyy komiikkaa, ironiaa ja karnevaalisuutta, minkä seurauksena Yhdysvaltain presidentin sanoja ja tekoja on usein vaikea ottaa tosissaan.
Tutkijatohtori Annastiina Kallius nosti esiin unelmien ja tulevaisuuskuvien merkityksen.
Albanialaisen filosofin Lea Ypin mukaan merkittävä syy autoritaarisuuden viehätykseen on siinä, että liberaalit demokratiat eivät pysty antamaan kansalaisilleen heitä puhuttelevia tulevaisuuskuvia. Siinä missä laitaoikeisto houkuttelee kannattajia unelmilla ja utopioilla, koostuu liberaalien ja vasemmiston tarjoama visio lähinnä politiikasta ja lainsäädännöstä.
Kuten Kallius huomautti, ovat autoritaaristen liikkeiden kriitikot usein hyviä huomaamaan niissä vallitsevia ristiriitoja esimerkiksi miljardööri Elon Muskin hyperkapitalismin ja ruohonjuuritason populismin välillä.
Liikkeen sisäisillä ristiriidoilla ei kuitenkaan ole merkitystä, jos sen jäseniä yhdistää sama päämäärä. Visioiden kyky saattaa ihmisiä yhteen jää autoritarismin vastustajilta helposti huomaamatta.
Professori Timo Kallinen pohti uskonnon roolia ihmisiä yhdistävänä tekijänä nykyisissä autokratioissa.
Siinä missä natsi-Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto olivat tunnetusti uskonnonvastaisia, ovat Venäjän presidentti Vladimir Putin, Trump ja Orbán joko tehneet uskonnosta keskeisen osan politiikkaa tai vähintäänkin lämmitelleet välejään tiettyihin uskonnollisiin organisaatioihin.
Uskonnon merkitys kansalaisille on jotain, mikä liberaaleissa demokratioissa usein unohdetaan ja mihin autoritaariset liikkeet voivat siten tarttua.
Saresma lisäsi, että tutkijat harvoin edes tajuavat tutkia uskonnollisuuden merkitystä yhteiskunnallisissa ja kulttuurisissa ilmiöissä.
Yleisöstä myös nostettiin esiin, kuinka uskonnolla on ollut merkittävä rooli demokratian edistämisessä, mikä näyttää sittemmin unohtuneen. Esimerkiksi afroamerikkalaiset kirkot muodostivat keskeisen toimijan Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeessä.
Muuttuiko maailmanjärjestys äkisti?
Julkista keskustelua seuraamalla saa helposti vaikutelman, että käänne autoritarismiin olisi tapahtunut äkkiä. Antropologit ja muut yhteiskuntatieteilijät yleensä suhtautuvat tällaisiin selitysmalleihin kriittisesti, eivätkä panelistit olleet tässä poikkeus.
Tarvaisen mukaan ajatus nopeasta käänteestä voi estää näkemästä pitkän aikavälin kehityssuuntia. Esimerkiksi Israelin sotatoimiin ja kansanmurhaan Gazassa on länsimaissa reagoitu ikään kuin äkillisenä shokkina, mikä peittää alleen Israelin vuosikymmeniä jatkuneen sorron palestiinalaisia kohtaan.
Yhteiskuntateoreetikko Theodor Adornoon viitaten hän sanoi, että autoritaariset järjestelmät syntyvät pikemminkin sisältäpäin kuin tulevat äkillisesti ulkopuolelta.
Natsit nousivat 1930-luvun Saksassa valtaan demokraattisesti aikansa yhteiskunnallisia olosuhteita hyödyntäen, ja näin ovat tehneet myös Putin, Orbán ja Trump.
Kallius oli samoilla linjoilla todeten, että Orbánin valtaannousuun vaikuttivat tietynlaiset yhteiskunnalliset olosuhteet ja muistot lähihistoriasta.
Euroopan talouskriisi oli heikentänyt uskoa perinteiseen politiikkaan, mutta sen lisäksi 1990-luvun talousuudistusten traumat elivät Unkarissa vahvoina.
Trauman skaalaa hän kuvaili toteamalla, että pääministeri Petteri Orpon hallituksen leikkaukset hyvinvointivaltioon kalpenevat sen rinnalla, mitä Itä-Euroopassa 1990-luvulla tehtiin.
Toisaalta monet autoritaristiset liikkeet ovat hyvin verkostoituneita ja kokeilunhaluisia, mikä edesauttaa autoritaaristen ideoiden leviämistä kansainvälisesti.
Kallinen totesikin autoritarismin muotojen olevan paikallisia, mutta omaavan kansainvälisiä piirteitä.
Autoritaarisuus ei ole saari
Yksi panelistien keskeisistä viesteistä oli kokonaisvaltaisemman näkökulman tuominen mukaan autoritaarisuuskeskusteluun. Rajat autoritarismin ja demokratian välillä kun voivat olla kontekstisidonnaisia, eivätkä aina täysin selkeitä.
Euroopan maissa esimerkiksi Israel nähdään liberaalina demokratiana, vaikka sen toimet palestiinalaisia kohtaan ovat autoritaarisia. Palestiinan kontekstista tarkasteltuna länsimainen liberaali demokratia näyttäytyy siten erityisen julmana ja epäoikeudenmukaisena valtiomuotona.
Länsimaisen liberalismin historia on pitkälti ymmärretty autoritaaristen rakenteiden vastustamisena. Mutta kuten panelistit huomauttivat, uudempi tutkimus osoittaa liberalismin historian olleen tiiviisti yhteydessä yhdenlaiseen autoritaarisen vallan muotoon – kolonialismiin.
Esimerkiksi antropologi David Graeber ja arkeologi David Wengrow ovat kuvanneet teoksessaan Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia, kuinka liberalismille keskeiset ajatukset vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta saapuivat Eurooppaan siirtomaiden alkuperäisväestöltä – eivät siis eurooppalaisilta itseltään, kuten on perinteisesti väitetty.
Haitin itsenäistymistä Ranskan siirtomaavallasta ja orjataloudesta taas ajoivat samanlaiset ihanteet yhdenvertaisuudesta kuin Ranskan omaa vallankumousta. Haitin merkitys länsimaisen vapausaatteen kehitykselle jätettiin kuitenkin huomiotta, sillä se ei istunut eurooppalaisen historiankirjoituksen kaanoniin.
Täten autoritaarisuuden – ja laajemmin koko Euroopan – lähihistoriaa ei voi ymmärtää kolonialismista irrallaan.
Tarvainen huomautti, kuinka natsi-Saksan hirmuteot eivät niinkään olleet poikkeus Euroopan historiassa, vaan jatkoa sille, mitä eurooppalaiset olivat tehneet siirtomaissaan.
Esimerkiksi Saksa käytti keskitysleirejä aluksi siirtomaassaan Namibiassa osana paikalliseen herero- ja nama-väestöön kohdistunutta kansanmurhaa. Natsijohtaja Hermann Göringin isä toimi siirtomaan kuvernöörinä 1800-luvun lopulla.
Euroopan ja länsimaiden näkeminen historian hyviksinä estää näkemästä, kuinka läntiset demokratiat itse osallistuvat demokratian rapauttamiseen. Uusliberaalilla markkinataloudella on tässä huomattava rooli, joka jää usein vähälle huomiolle.
Tarvainen antoi tästä esimerkin kolonialistisia vertauskuvia viljelevien Piilaakson riskisijoittajien parista. Riskisijoittajille demokratianjälkeinen maailma näyttäytyy eräänlaisena uudisraivaajien rajaseutuna – suurena seikkailuna täynnä uudenlaisia mahdollisuuksia haalia mainetta ja mammonaa.
Kalliuksen mukaan vapaiden markkinoiden vaikutus näkyy myös muiden EU-maiden suhtautumisessa Unkariin.
Mediassa maa esitetään Euroopan mustana lampaana tavalla, joka toisintaa stereotypiaa pahasta ja takapajuisesta itäblokista. Aina kun Orbán tekee tai sanoo jotain provosoivaa, mediassa nousee keskustelua siitä, milloin Unkari erotetaan EU:sta.
Näin ei Kalliuksen mukaan tule kuitenkaan tapahtumaan, sillä erityisesti Saksalla on tarvetta pitää maa mukana unionissa – viidesosa Unkarin viennistä kun kohdistuu Saksaan.
EU:lta saatujen tukien sijaan huomio tulisi kiinnittää saksalaisten autonvalmistajien jätti-investointeihin, mutta tätä on Kalliuksen havaintojen mukaan pidetty liian hankalana aiheena Suomen mediassa.
Samalla Unkarin tilannetta harmittelevilta mailta on jäänyt huomaamatta, kuinka aktiivisesti Orbán ja kumppanit ovat luomassa suhteita globaaliin etelään.
Viime aikoina Orbán on järjestänyt Saudi-Arabian ja Intian kanssa kansainvälisiä konferensseja, joissa hän on esittänyt itsensä läntisen kolonialismin vastavoimana.
Itsevaltiuden tunnistaminen ja siihen puuttuminen
Autoritaarisia mekanismeja käsittelevälle tutkimukselle olisi selkeää tarvetta, mutta millaista annettavaa antropologialla voisi siihen olla?
Panelistit mainitsivat mainitsivat, että antropologian tapa tarkastella valtaa ruohonjuuritasolta käsin tarjoaa näkökulmia, jotka poikkeavat ylhäältä alaspäin tehdyistä analyyseistä.
Kallinen nosti esiin antropologialle keskeisen etnografisen kenttätyön, jossa tutkimusaineistoa kerätään viettämällä pitkiä ajanjaksoja tutkittavan yhteisön parissa.
Aihepiirin huomioon ottaen kenttätyöhön sisältyy kuitenkin ilmeisiä haasteita. Vaikka tutkimuksen tekeminen autoritaarisissa yhteiskunnissa on ylipäänsä vaikeaa, käytännön haasteet kasvavat sitä mukaa, mitä lähemmäksi valtaapitäviä mennään – eettisistä kysymyksistä puhumattakaan.
Silloin kun tämänkaltaiset tutkimukset onnistuvat, tulokset voivat olla hyvinkin hedelmällisiä autoritaaristen yhteiskuntien ymmärtämisen suhteen.
Kallinen mainitsi esimerkkinä antropologi Tobias Köllnerin etnografisen tutkimuksen yrittäjien ja valtion välisestä suhteesta Putinin Venäjällä.
Tutkimuksessa selvisi, kuinka suosio vallanpitäjien keskuudessa on välttämätöntä yrityksen kasvaessa tarpeeksi suureksi. Niinpä parempaa taloudellista menestystä tavoittelevat yrittäjät pyrkivät lahjoittamaan osan tuotostaan valtiolle mieluisiin kohteisiin, kuten Venäjän ortodoksikirkolle, tai osallistumaan puolustusteollisuuteen.
Muussa tapauksessa ovelle saattaa pian ilmestyä terveys- tai veroviranomainen.
Panelistit kuitenkin korostivat, ettei tutkimustyö tai median edessä puhuminen yksinään riitä autoritarismin vastavoimaksi.
Sen sijaan he pitivät Eurooppa-keskeisyyden purkamista, yhteisöjen luomista ja yhteisten strategioiden laatimista varteenotettavampina vaihtoehtoina.
Keskeistä olisi myös tunnistaa demokraattisten ja autoritaaristen yhteisöjen keskinäiset riippuvuussuhteet, mikä pakottaisi meitä myös haastamaan omia vakiintuneita käsitystämme demokratiasta.
Tutkijatohtori Tarvainen kannusti tämänkaltaiseen kietoutuneeseen analyysiin, jossa autoritaarisuutta ei lähtökohtaisesti tarkastella omana saarekkeenaan.
Huomio tulisi kiinnittää siihen, kuinka eri instituutiot demokraattisissa maissa edesauttavat autoritarismia muualla maailmassa – esimerkiksi yliopistot Israel-kytköksillään.
Professori Kallinen totesi, että myös Suomessa huomattava osa meitä itseämme koskevista päätöksistä tehdään muulla kuin kansanvallalla. Hän kannusti pohtimaan, kuinka demokraattisessa järjestelmässä loppujen lopuksi elämme.
Mikäli autoritaarisuutta – ja samalla myös omaa osallisuuttaan siihen – voi aktiivisesti tunnistaa omassa yhteiskunnassaan, voi siitä olla apua sen vastustamisessa, hän sanoi.
Tutkijatohtori Kalliuksen mielestä tutkijoiden ja analyytikoiden tulisi seurata pääoman liikkumista, jotta autoritaaristen järjestelmien rakenteet, mekanismit ja yhteenkietoutuneisuus myös omaan yhteiskuntaamme tulisivat esiin.
Samalla hän painotti yhteisöjen luomisen tärkeyttä. Autoritarismin vastustajat tarvitsevat yhteisiä tiloja, joissa he voisivat kohdata ja luoda yhdessä uskottavaa vastavoimaa – visoita unohtamatta.
Vanhoja toimintatapoja tulisi arvioida uudelleen: esimerkiksi edistyksellisen tai progressiivisen politiikan markkinoinnilla ei Kalliuksen mielestä tavoiteta kovin laajaa yleisöä, sillä moni näkee kyseiset sanat punaisena vaatteena.
Samalla hän pohti, voisiko katseen siirtäminen historiaan toimia paremmin. Jos painotettaisiin esimerkiksi sitä, että samaa sukupuolta olevia pareja on ollut kautta historian, se kenties voisi vaikuttaa vähemmän pelottavalta konservatiivisemmin asiaan suhtautuville.
Myös professori Saresma painotti yhteisön luomisen merkitystä, yliopistoväen aktivoitumista ja solidaarisuutta.
Suomalaisessa yliopistomaailmassa on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa ilmapiirin muutosta, mikä on johtanut esimerkiksi vaikeiksi tai politisoiduiksi koettujen aiheiden välttelemiseen yliopisto-opetuksessa.
Ja mikäli sananvapautta ja akateemista vapautta rapauttaville voimille ei panna kampoihin, tämänkaltaisia tilaisuuksia tuskin voidaan enää järjestää, hän kiteytti paneelikeskustelun päätteeksi.
Suomen Antropologisen Seuran paneelikeskustelu Autoritaarisuuden kasvu maailmassa – Uusia yhteiskuntatieteellisiä tulokulmia järjestettiin 12.12.2025 Helsingin yliopiston päärakennuksella. Paneelin toteutuksesta vastasivat Maarit Forde, Heidi Härkönen ja Anu Lounela.
Toimitus
- Toimittaja: Niina Ahola
- Kielenhuolto: Paula Vitie
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Kuva 1: Sakari Mesimäki. Kuvat 2, 3, 4 ja 5: Wikimedia Commons.
- Artikkelikuva: U.S. Immigration and Customs Enforcement/Flickr
Lukemista
- David Graeber ja David Wengrow: Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia. Suomentanut Anna Tuomikoski. Teos 2022.
- Anna Kontula: Pikkuporvarit. Into 2021.
- Tobias Köllner 2011: Built with Gold or Tears? Moral discourses on church construction and the role of entrepreneurial donation. Teoksessa Multiple Moralities and Religions in Post-Soviet Russia. Toimittanut Jarrett Zigon. Berghahn Books.
- Varieties of Democracy (V-Dem): Democracy Report 2025: 25 Years of Autocratization – Democracy Trumped.
.jpg){kind=link}
