Kuka on ruotsinsuomalainen? Termistä päätellen kyseessä voisi olla Ruotsissa asuva suomalainen. Mutta onko vaikkapa Ruotsissa opintojaan suorittava suomalainen ruotsinsuomalainen?
Sanat suomalainen ja ruotsalainen voivat viitata kansallisuuteen ja identiteettiin, tai kertoa asiasta jotakin vastaamalla kysymykseen “minkälainen”? Lähtekäämme tutkimaan termiä ruotsinsuomalainen. Ruotsin on sanan Ruotsi omistusmuoto. Ruotsinsuomalainen on kieliopin logiikan mukaan suomalainen joka kuuluu Ruotsiin, tai on Ruotsin oma. Siis suomalainen, joka on ruotsalainen?
Tässä artikkelissa kirjoitan ruotsinsuomalaisista – keitä he ovat ja miksi he ovat Ruotsissa? Artikkelini pohjaa väitöskirjaani, jossa tutkin ruotsinsuomalaisten nuorten aikuisten tapoja puhua suomalaisuudesta, siirtolaisuudesta ja ei-ruotsalaisuudesta.
Tutkimukseni on etnografinen haastattelututkimus. Tein kenttätyöni Mälarin lahden ympäristössä alueella, jonne suomalaissiirtolaiset asettuivat sankoin joukoin 1960- ja 1970-lukujen suurten muuttovuosien aikana. Tutkimuksen keskeiseksi teemaksi tuli identiteettien monimuotoisuus ja ne puhumisen tavat, jotka meillä on käytössämme kun puhumme identiteeteistä.
Vaikka identiteettipuhe voi olla rajoittavaa, toivat tutkimukseen osallistujat esille identiteettien moninaisuuden sekä yksilön mahdollisuuden luoda itselleen sopiva identiteetti. Heidän kokemuksensa identiteetistä on kaukana mustavalkoisesta joko/tai -maailmasta.
Ruotsinsuomalaisten historiasta
Ruotsin valtakunnan alueella on kautta aikojen asunut ihmisiä alueelta, jota nykyään kutsutaan Suomeksi. Tätä ryhmää ei mielletty yhtenäiseksi tai merkittäväksi vähemmistöksi osana ruotsalaista yhteiskuntaa ennen 1970-lukua. On hyvä pitää mielessä, että Suomeksi kutsuttu maantieteellinen alue oli itsenäisyyteen saakka osa joko Ruotsin valtakuntaa tai Venäjää. Kun viittaan tekstissä aikaan ennen itsenäisyyttä, on siis kyseessä jompaan kumpaan valtakuntaan kuulunut maantieteellinen alue.
Ruotsin ja Suomen alueella on aina muutettu sekä itä-länsi että länsi-itä -suunnassa. Keskiajalta lähtien kauppaa on käyty kumpaankin suuntaan, ja rajoja vedetty sen mukaan kumpi – Ruotsi vai Venäjä – sattui olemaan voimakkaammassa asemassa.
Ruotsista lähetettiin 1400-luvulla ihmisiä asuttamaan nykyisen Savonlinnan alueita ja rakentamaan Olavinlinnaa Venäjän rajalle valtakunnan itäisen rajan puolustuksen parantamiseksi. Keski-Ruotsin metsiin houkuteltiin asukkaita Suomen Savosta 1600- ja 1700-luvuilla. Näitä metsiin asettuneita suomalaisia kutsuttiin metsäsuomalaisiksi. He työstivät umpimetsistä suuria ja menestyviä maatiloja. Ruotsissa on edelleen metsäsuomalaisten jälkeläisiä. Suomesta värvättiin sotilaita milloin Ruotsin kuninkaan, milloin Venäjän tsaarin sotajoukkoihin. Sotilaiden ja sotajoukkojen mukana liikkui paljon muitakin suomalaisia, palvelusväkeä ja apujoukkoja.
Sotalapset kadottivat suomenkielen
Seuraava merkittävä itä-länsi -akselilla kulkenut muutto oli luonteeltaan hyvin toisenlainen kuin aiemmat liikehdinnät. Suomesta lähetettiin talvi- ja jatkosodan aikana vuosina 1939-1945 tuhansia lapsia Ruotsiin turvaan sodan jaloista.
80 000 suomalaislasta siirrettiin turvaan muihin Pohjoismaihin. Heistä valtaosa, jopa 72 000 lasta, meni Ruotsiin. Monet suomalaislapset saivat turvallisen kodin ruotsalaisperheessä, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Harvat sisarukset pääsivät samaan talouteen, ja osa lapsista päätyi ilmaiseksi työvoimaksi kurjiin olosuhteisiin. Lapset olivat pääsääntöisesti suomenkielisiä, ja ruotsia taitamattomalle lapselle oli järkyttävää joutua eroon perheestä ja sisaruksista.
Valtaosa lapsista palautettiin Suomeen biologisten vanhempiensa luo sodan päätyttyä, mutta osa jäi Ruotsiin uusien vanhempien luo. Paluu kotiin Suomeen ei välttämättä ollut onnellinen tapahtuma. Taaperoikäisenä Ruotsiin lähetetyt lapset eivät tunnistaneet suomalaisia vanhempiaan Ruotsissa vietettyjen vuosien jälkeen. Lasten suomenkielen taito oli monesti kadonnut, ja monet palautettiin varsin alkeellisiin oloihin. 
Ruotsista palaavia sotalapsia Helsingin Rautatieasemalla vuonna 1945.
Kuva: Pietinen Matti/Museovirasto (CC BY 2.0)
Sotalapsia on tutkittu yllättävän vähän. 2000-luvun alussa ilmestynyt Klaus Härön elokuva Äideistä parhain toi sotalapset suuremman yleisön tietoisuuteen Suomessa. Kyseessä oli merkittävä kansainvälinen operaatio lasten pelastamiseksi, mutta myös suuri suru ja trauma monelle perheelle ja lapselle.
Suuren muuton vuodet
Toisen maailmansodan jälkeen naapurusmaat Suomi ja Ruotsi katsoivat tulevaisuuteen sangen erilaisista lähtökohdista. Suomi ryhtyi maksamaan valtavaa sotavelkaa Neuvostoliitolle, kun taas Ruotsissa kansakunta satsasi energiansa vaurastumiseen.
1960-luvulle tultaessa sosioekonomiset erot Suomen ja Ruotsin välillä olivat suuret.
Ruotsalaisissa kodeissa juokseva, lämmin vesi ja kaakeloidut kylpyhuoneet alkoivat olla normi, kun taas suomalaisissa kodeissa varsinkin maaseudulla ulkohuussit ja kaivosta kannettava vesi olivat arkea.
Valtaosa suomalaisista asui edelleen maaseudulla. Kaupungistuminen alkoi toden teolla vasta 1960-luvulla, jolloin ihmiset muuttivat olosuhteiden pakosta maaseudulta kaupunkeihin: peltoja pantiin pakettiin ja työttömyysaste oli korkea. Monelle muutto Pohjanlahden yli Ruotsiin ei ollut yhtään sen suurempi askel kuin muutto maalta pääkaupunkiseudulle.
Ruotsin väestömuuttotilaston mukaan vuosien 1945 -1999 Ruotsiin muutti Suomesta 530 000 henkilöä. Vuosina 1969-1970 Suomesta Ruotsiin muutto oli niin voimakasta, että Suomen väkiluku pieneni. Luonnollinen väestönkasvu eli syntyvyys ei pystynyt korvaamaan muuttotappiota. Ruotsille muuttovoitto on merkinnyt lähes puolen miljoonan hengen väestön lisäystä, kun siirtolaisten jälkeläiset lasketaan mukaan.
Ruotsiin lähdettiin Suomesta usein tuttavan tai perheenjäsenen innoittamana, ja moni sai työpaikan pian maahan saavuttuaan. Ruotsissa oli huutava pula teollisuuden työntekijöistä. Ellei tulijaa rekrytoitu heti Tukholman satamassa, yksi käynti Volvon tai ASEAn tehtaalla riitti työpaikan saamiseen.
Suurin osa 1960- ja 1970-luvun suomalaissiirtolaisista löysi työpaikan joko raskaan teollisuuden palveluksessa tai kotiapulaisena tuttavan tai oman sisaruksen perheessä. Tutkimusten mukaan lähtijät olivat varsin nuoria perheettömiä naisia ja miehiä. Kansatieteen professori Hanna Snellman on tutkinut 2000-luvun alussa Göteborgiin lähteneitä lappilaisia. Hän toteaa monen lähteneen Ruotsiin seikkailumielellä, jopa hetken mielijohteesta, ja löytäneen Göteborgista uuden kotikaupungin.
Pohjois-Ruotsin suomalaisia vuonna 1953.
Kuva: Pekka Kyytinen/Museovirasto (CC BY 2.0)
Koulutie ja kieli
Kun suomalaissiirtolaiset huomasivat asettuneensa pysyvästi uusille kotikonnuilleen Ruotsiin ja heidän lastensa oli aika lähteä kouluun, saivat suomalaisuus ja suomenkielisyys uutta merkitystä ja painoarvoa. Monilla perheillä oli sukulainen tai tuttava auttamassa lasten hoidossa. Joillakin paikkakunnilla seurakunnat olivat järjestäneet jo pidemmän aikaa suomenkielistä päivähoitoa ja kerhotoimintaa, ja kunnat monenlaisia opintopiirejä siirtolaisten omalla äidinkielellä.
Ruotsissa oli 1970-luvulla vallalla ajatus siitä, että siirtolaisten äidinkieltä tulee tukea mahdollisimman paljon. Ajateltiin, että siirtolaiset kotoutuvat nopeammin ja sopeutuvat Ruotsiin paremmin, jos heidän omaa kieltää ja kulttuuriaan tuetaan. Ruotsissa tätä kutsuttiin nimellä integrations politik. Näin ollen myös suomalaisille riitti tukea ja apua valtion ja kunnan taholta.
Suomalaisperheet saattoivat elää suomenkielistä arkea. Monilla paikkakunnilla oli niin paljon suomalaisia, että sosiaaliset verkostot saattoivat muodostua toisista suomenkielisistä. Suomalaisten yhdistystoiminta oli vilkasta ja tapahtumia järjestettiin. Myös pesäpallon pelaaminen ja tanssit olivat suomalaisten tapoja viettää aikaa yhdessä.
Raskaassa ja usein meluisassa tehdastyöympäristössä ei käytännössä edes voinut keskustella, eikä siten oppia ruotsia työn ohessa. Monet yritykset tarjosivat siirtolaisille kielikursseja, ja jotkut kävivät töiden ohessa opiskelemassa ruotsia. Raskaan tehdastyöpäivän jälkeen kielikurssille meno oli kuitenkin valtaosalle liian raskasta, ja ruotsin kielitaito karttui hitaasti.
Kielen oppimista jarrutteli varmasti myös se, että monille paluu Suomeen oli itsestäänselvyys. Valtaosa suomalaisista jäi kuitenkin loppujen lopuksi pysyvästi Ruotsiin.
Lasten koulutaipaleen aloittaminen oli monessa perheessä suuri askel kohti osallistumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Ruotsissa oltiin jo jonkin aikaa keskusteltu koulupiirien velvollisuudesta tarjota opetusta lasten kotikielellä, jos perheet niin halusivat. 1980-luvulla useimmat suomalaislapset saivat kotikielen opetusta muutaman tunnin viikossa ruotsinkielisen opetuksen ohella. Joissain kaupungeissa ja esimerkiksi Tukholman lähiöissä oli myös suomenkielisiä koululuokkia, joissa opetus tapahtui suomeksi.
Osaksi yhteiskuntaa vai väliaikaisia työläisiä?
Tehtyjen tutkimusten mukaan valtaosa suomalaissiirtolaisista suunnitteli työskentelevänsä Ruotsissa vain muutaman vuoden. Toisin kuitenkin kävi. Joidenkin arvioiden mukaan noin puolet suomalaissiirtolaisista palasi jossain vaiheessa Suomeen joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Monet perheet muuttivat Suomeen muutaman Ruotsissa vietetyn vuoden jälkeen. Osa heistä huomasi nopeasti, ettei Suomi enää tuntunutkaan kotoisalta, ja palasi Ruotsiin. Suomessa työllistyminen saattoi olla paluumuuttajalle vaikeaa: Ruotsissa ei tätä ongelmaa ollut. Monelle Ruotsista tuli pysyvä uusi kotimaa.
Edestakaisesta muuttoliikkeestä ei ole tarkkoja tilastoja, sillä Pohjoismaissa on 1950-luvulta lähtien ollut käytössä vapaan liikkuvuuden periaate ja passivapaus. Rajoilla ei siis tarkastettu eikä tilastoitu menemisiä ja tulemisia. Mikäli suomalaissiirtolaiset muistivat ilmoittaa muutostaan kulloisenkin maan viranomaisille, jäi muutosta merkintä. Tilastoista puuttuvat myös kaikki ne, jotka eivät asuneet “virallisesti” Ruotsissa.
Vuosien vieriessä suomalaisista on tullut osa ruotsalaista yhteiskuntaa. Tämä prosessi ei ole ollut kivuton tai helppo: 1970- ja vielä 1980-luvullakin suomalaisiin liitettiin kielteisiä luonteenpiirteitä. Slussenin metroasemalla notkuneet juopot ja suomalaissiirtolaisten viinanhuuruinen maine eivät tietenkään kuvanneet kuin häviävän pientä joukkoa suomalaissiirtolaisista, mutta silti alkoholismi liitettiin tiiviisti suomalaisuuteen.
Vuosi 2000 loi uuden raamin suomalaisuudelle Ruotsissa
Ruotsinsuomalaiset saivat kansallisen vähemmistön aseman Ruotsissa vuonna 2000. Vuosituhannen vaihtuessa suomalaisten asema muuttui, ja ruotsinsuomalaiset mielletään osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa eri tavalla kuin muut, myöhemmin tulleet siirtolaiset.
Kansallisille vähemmistöille kuuluu tiettyjä oikeuksia ja turvaa. Esimerkiksi vanhustenhoidossa suomenkielisellä vanhuksella pitäisi olla oikeus suomenkieliseen hoitoon ja hoivaan. Jos perheessä puhutaan suomea, on koulusta löydyttävä suomenkielistä toimintaa, mikäli perhe niin haluaa. Käytännössä monet kunnat joutuvat kuitenkin tarjoamaan eioota, kun suomenkielisiä hoitajia tai opettajia ei ole saatavilla.
Väitöskirjatutkija Tuire Liimatainen Helsingin yliopistolta tutkii, minkälaista keskustelua ruotsinsuomalaisista on käyty Ruotsissa 2000-luvulla. Liimatainen tutkii ruotsinsuomalaisen kulttuurin tuottamista vähemmistön omista lähtökohdista käsin. Hän nimeää sen erääksi konkreettiseksi symboliksi ruotsinsuomalaisten oman lipun, joka otettiin käyttöön vuonna 2014. 
Ruotsinsuomalaisten lippu.
Kuva: Wikimedia Commons (CC BY 2.0)
Keitä ruotsinsuomalaiset ovat?
Ruotsinsuomalainen on siis suhteellisen uusi sana. Sillä viitataan Ruotsissa asuviin henkilöihin, joilla on suomalaiset sukujuuret. Äidinkielellä ei tässä määrittelyssä ole merkitystä: myös ruotsinkieliset henkilöt, joilla on suomalaisia sukujuuria (eli suomenruotsalaiset) lukeutuvat ruotsinsuomalaisten ryhmään. Ruotsissa elää laskutavasta riippuen 200 000 – 700 000 ruotsinsuomalaista henkilöä.
Ruotsinsuomalaisuus ei siis ole kansallisuus, vaan kuvaa henkilön tai ryhmän identiteettiä pohjoismaisessa kontekstissa. Suomalainen, Ruotsissa opintojaan tekevä henkilö ei näin ollen ole ruotsinsuomalainen. Ruotsinsuomalaisuuteen “vaaditaan” jokunen Ruotsissa elänyt sukupolvi ja omaa halua lukeutua ryhmään.
Kaikki haastateltavani kuvailivat itseään ja Ruotsissa syntyneitä suomalaisia ystäviään erilaisiksi kuin Suomessa asuvat suomalaiset. Suomalaisia kuvailtiin hiljaisemmiksi ja vakavammiksi, Ruotsissa asuvia rennommiksi. Suomessa moni koki olevansa paljon ruotsalaisempi kuin Ruotsissa, ja Ruotsissa paljon suomalaisempi kuin Suomessa. Kulttuuriseen identiteettiin vaikuttaa voimakkaasti myös se, miten ympäristö suhtautuu kulttuuriseen vähemmistöön ja minkälaisia stereotypioita vähemmistöön liitetään.
Väitöskirjatutkimuksessani pyysin ruotsinsuomaisia haastateltaviani – nuoria aikuisia – nimeämään oman identiteettinsä. Kaikki haastateltavat olivat joko syntyneet Ruotsissa tai muuttaneet sinne vauvaiässä vanhempiensa kanssa. Valtaosalla oli kaksi suomalaista, suomenkielistä vanhempaa, jotka olivat joko muuttaneet Ruotsiin perheenä tai tavanneet toisensa Ruotsissa ja perustaneet perheen.
Osalle ruotsinsuomalainen oli luonteva tapa identifioitua. Osa kavahti termiä ja valitsi joko suomalaisen tai ruotsalaisen, ajasta ja paikasta riippuen. Jotkut haastattelemani nuoret aikuiset pitivät termiä ruotsinsuomalainen keinotekoisena: heidän mielestään se kuulosti “byrokraattiselta” tai “ylemmältä taholta annetulta”. Ne haastateltavat, jotka eivät pitäneet termistä, puhuivat itsestään suomalaisina tai sopivasti ruotsalaisina.
Kaikissa haastatteluissa tuli esille identiteetin eläväisyys. Identiteetistä puhuttiin muuttuvana osana ihmistä. Esimerkiksi lapsen syntymä oli monille käänteentekevä hetki suomalaisen/ruotsalaisen identiteetin suhteen. Vanhemmuuden myötä myös suomenkielisyys ja suomalainen identiteetti – mitä se itse kullekin sitten merkitsee – tulivat tärkeiksi. Tästä voimme päätellä, että identiteetti on jotain, joka voi muuttua ajan kuluessa ja paikan vaihtuessa.
Toimitus
- Podcast-lukija: Milla Heikkinen
- Verkkotaitto: Satu-Emilia Myllymäki
- Artikkelikuva: Anton Malyshev/Flickr (CC BY 2.0)
Lukemista
- Korkiasaari, Jouni ja Vartiainen, Kari. 2000. Suomalaisen Siirtolaisuuden Historiaa 3.
- Snellman, Hanna. 2003. Sallan suurin kylä – Göteborg. Tutkimus Ruotsin lappilaisista.
- Suutari, Pekka. 2000. Götajoen jenkka. Tanssimusiikki ruotsinsuomalaisen identiteetin rakentajana. Suomen etnomusikologisen seuran julkaisuja 7.
- Vuonokari, Erkki ja Pelkonen, Juhamatti (eds.)1993. Luokan kynnyksen yli. RUotsinsuomalaiset kirjoittavat kouluhistoriaa.
- Weckström, Lotta. 2011. Suomalaisuus on kuin vahakangas. Ruotsinsuomalaiset nuoret kertovat suomalaisuudesta.
- Ågren, Marja. 2006. “Är du finsk, eller…?”
Hyvä, että mukana oli muutama menneisyydenkin muuttoaalto. Niitä on ollut useampiakin. Eli mielellään siitä aiheesta lisää. Myös teollisuustyöväen tulo Ruotsiin oli hyvin kuvattu. Tästäkin puuttui kuvaus 1970-luvun laajasta opiskelija-aallosta. Moni meistä jäi tänne ja on toiminut yhteiskunnassa hyvin erilaisin ehdoin kuin tehdastyöläiset. Eli se mistä kirjoitit oli hyvin tehty mutta lisäyksiä kaivataan.
Hei, mielenkiintoista luettavaa! Huomasin yhden virheen jonka haluaisin korjata ”Jos perheessä puhutaan suomea, on koulusta löydyttävä suomenkielistä toimintaa, mikäli perhe niin haluaa.” Tämä ei siis pidä paikkaansa. Skolverketin sivulla lukee näin ”Elever som tillhör de nationella minoriteterna har rätt att utveckla sitt minoritetsspråk även om det inte är ett levande språk i hemmet.” Erittäin tärkeää leivttää tästä tietoa laajemmalti. Opetan itse useita lapsia jotka ovat aloittaneet ihan nollasta. Koen heidän vahvistuvan identiteetissään tutustuessaan esim isovanhempiensa kieleen.
Juuri näin. Ulkomaisten kielten osalta pitää paikkaa artikkelissa mainittu – eli jos kotona puhutaan (=elävä kieli) vaikka saksaa, niin koulun on tarjottava äidinkielenopetusta.
Finns det här på svenska?
Mielenkiintoista – en kuitenkaan löytänyt tästä itseäni. Synnyin ruotsissa 60-luvun muuttoaallon mukana sinne Pohjois-Karjalasta muuttaneille vanhemmilleni. He muuttivat sitten takaisin (työhön etelä-suomeen) 7 ruotsin-vuoden jälkeen 70-luvun alussa minun ollessani 2,5v. Ruotsiin jäi osa isän sisaruksista perheineen (olivat lähteneet samassa aallossa koti-Suomesta) ja heidän luonaan käytiin sitten kylässä joka kesä. Huom myös Suomen kotiseudut ja sukulaiset olivat kaukana, heilläkin vierailtiin kesäisin. Ruotsi on ollut aina luonteva osa historiaa ja elämää, kieltä on ollut jostain syystä erityisen helppo oppia vaikkeivät vanhempani sitä osanneet. Olen naimisissa suomenruotsalaisen kanssa,asun ruotsinkielisellä alueella etelä-suomessa ja lapsemme käyvät ruotsinkielistä koulua. En ole suomenruotsalainen, ruotsinsuomalainen enkä ehkä suomalainenkaan. Siirtolainen?? Työsiirtolaisten juureton jälkeläinen, sukua siellä-täällä ( Äidin puolelta myös evakon jälkeläinen.) Syntymäpaikka on virastosta riippuen välillä ruotsin kunta ja välillä suomen kunta jossa äitini oli kirjoilla vaikka asui ruotsissa. Saan sitten selitellä 😀 en oikein tiedä miksi minut määritellään.