Ruotsinsuomalaiset ovat sopivasti ruotsalaisia

Kuka on ruotsinsuomalainen? Termistä päätellen kyseessä voisi olla Ruotsissa asuva suomalainen. Mutta onko vaikkapa Ruotsissa opintojaan suorittava suomalainen ruotsinsuomalainen?

Sanat suo­ma­lai­nen ja ruot­sa­lai­nen voivat viitata kan­sal­li­suu­teen ja iden­ti­teet­tiin, tai kertoa asiasta jotakin vas­taa­mal­la kysy­myk­seen “min­kä­lai­nen”? Lähtekäämme tutkimaan termiä ruot­sin­suo­ma­lai­nen. Ruotsin on sanan Ruotsi omis­tus­muo­to. Ruotsinsuomalainen on kieliopin logiikan mukaan suo­ma­lai­nen joka kuuluu Ruotsiin, tai on Ruotsin oma. Siis suo­ma­lai­nen, joka on ruot­sa­lai­nen? 

Tässä artik­ke­lis­sa kirjoitan ruot­sin­suo­ma­lai­sis­ta — keitä he ovat ja miksi he ovat Ruotsissa? Artikkelini pohjaa väi­tös­kir­jaa­ni, jossa tutkin ruot­sin­suo­ma­lais­ten nuorten aikuisten tapoja puhua suo­ma­lai­suu­des­ta, siir­to­lai­suu­des­ta ja ei-ruot­sa­lai­suu­des­ta.

Tutkimukseni on etno­gra­fi­nen haas­tat­te­lu­tut­ki­mus. Tein kent­tä­työ­ni Mälarin lahden ympä­ris­tös­sä alueella, jonne suo­ma­lais­siir­to­lai­set aset­tui­vat sankoin joukoin 1960- ja 1970-lukujen suurten muut­to­vuo­sien aikana. Tutkimuksen kes­kei­sek­si teemaksi tuli iden­ti­teet­tien moni­muo­toi­suus ja ne puhumisen tavat, jotka meillä on käy­tös­säm­me kun puhumme iden­ti­tee­teis­tä.

Vaikka iden­ti­teet­ti­pu­he voi olla rajoit­ta­vaa, toivat tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­jat esille iden­ti­teet­tien moni­nai­suu­den sekä yksilön mah­dol­li­suu­den luoda itselleen sopiva iden­ti­teet­ti. Heidän koke­muk­sen­sa iden­ti­tee­tis­tä on kaukana mus­ta­val­koi­ses­ta joko/​tai -maa­il­mas­ta.

Ruotsinsuomalaisten historiasta

Ruotsin val­ta­kun­nan alueella on kautta aikojen asunut ihmisiä alueelta, jota nykyään kutsutaan Suomeksi. Tätä ryhmää ei mielletty yhte­näi­sek­si tai mer­kit­tä­väk­si vähem­mis­tök­si osana ruot­sa­lais­ta yhteis­kun­taa ennen 1970-lukua. On hyvä pitää mielessä, että Suomeksi kutsuttu maan­tie­teel­li­nen alue oli itse­näi­syy­teen saakka osa joko Ruotsin val­ta­kun­taa tai Venäjää. Kun viittaan tekstissä aikaan ennen itse­näi­syyt­tä, on siis kyseessä jompaan kumpaan val­ta­kun­taan kuulunut maan­tie­teel­li­nen alue.

Ruotsin ja Suomen alueella on aina muutettu sekä itä-länsi että länsi-itä -suunnassa. Keskiajalta lähtien kauppaa on käyty kum­paan­kin suuntaan, ja rajoja vedetty sen mukaan kumpi — Ruotsi vai Venäjä — sattui olemaan voi­mak­kaam­mas­sa asemassa. 

Ruotsista lähe­tet­tiin 1400-luvulla ihmisiä asut­ta­maan nykyisen Savonlinnan alueita ja raken­ta­maan Olavinlinnaa Venäjän rajalle val­ta­kun­nan itäisen rajan puo­lus­tuk­sen paran­ta­mi­sek­si. Keski-Ruotsin metsiin hou­ku­tel­tiin asukkaita Suomen Savosta 1600- ja 1700-luvuilla. Näitä metsiin aset­tu­nei­ta suo­ma­lai­sia kut­sut­tiin met­sä­suo­ma­lai­sik­si. He työstivät umpi­met­sis­tä suuria ja menes­ty­viä maatiloja. Ruotsissa on edelleen met­sä­suo­ma­lais­ten jäl­ke­läi­siä. Suomesta vär­vät­tiin sotilaita milloin Ruotsin kuninkaan, milloin Venäjän tsaarin sota­jouk­koi­hin. Sotilaiden ja sota­jouk­ko­jen mukana liikkui paljon muitakin suo­ma­lai­sia, pal­ve­lus­vä­keä ja apu­jouk­ko­ja.

Sotalapset kadottivat suomenkielen

Seuraava mer­kit­tä­vä itä-länsi -akselilla kulkenut muutto oli luon­teel­taan hyvin toi­sen­lai­nen kuin aiemmat lii­keh­din­nät. Suomesta lähe­tet­tiin talvi- ja jat­ko­so­dan aikana vuosina 1939 – 1945 tuhansia lapsia Ruotsiin turvaan sodan jaloista.

80 000 suo­ma­lais­las­ta siir­ret­tiin turvaan muihin Pohjoismaihin. Heistä valtaosa, jopa 72 000 lasta, meni Ruotsiin. Monet suo­ma­lais­lap­set saivat tur­val­li­sen kodin ruot­sa­lais­per­hees­sä, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnek­kai­ta. Harvat sisa­ruk­set pääsivät samaan talouteen, ja osa lapsista päätyi ilmai­sek­si työ­voi­mak­si kurjiin olo­suh­tei­siin. Lapset olivat pää­sään­töi­ses­ti suo­men­kie­li­siä, ja ruotsia tai­ta­mat­to­mal­le lapselle oli jär­kyt­tä­vää joutua eroon perheestä ja sisa­ruk­sis­ta.

Valtaosa lapsista palau­tet­tiin Suomeen bio­lo­gis­ten van­hem­pien­sa luo sodan päätyttyä, mutta osa jäi Ruotsiin uusien van­hem­pien luo. Paluu kotiin Suomeen ei vält­tä­mät­tä ollut onnel­li­nen tapahtuma. Taaperoikäisenä Ruotsiin lähetetyt lapset eivät tun­nis­ta­neet suo­ma­lai­sia van­hem­pi­aan Ruotsissa vie­tet­ty­jen vuosien jälkeen. Lasten suo­men­kie­len taito oli monesti kadonnut, ja monet palau­tet­tiin varsin alkeel­li­siin oloihin.

Ruotsista palaavia sota­lap­sia Helsingin Rautatieasemalla vuonna 1945.

Kuva: Pietinen Matti/​Museovirasto (CC BY 2.0)

Sotalapsia on tutkittu yllät­tä­vän vähän. 2000-luvun alussa ilmes­ty­nyt Klaus Härön elokuva Äideistä parhain toi sota­lap­set suuremman yleisön tie­toi­suu­teen Suomessa. Kyseessä oli mer­kit­tä­vä kan­sain­vä­li­nen operaatio lasten pelas­ta­mi­sek­si, mutta myös suuri suru ja trauma monelle perheelle ja lapselle. 

Suuren muuton vuodet

Toisen maa­il­man­so­dan jälkeen naa­pu­rus­maat Suomi ja Ruotsi katsoivat tule­vai­suu­teen sangen eri­lai­sis­ta läh­tö­koh­dis­ta. Suomi ryhtyi maksamaan valtavaa sota­vel­kaa Neuvostoliitolle, kun taas Ruotsissa kan­sa­kun­ta satsasi ener­gian­sa vau­ras­tu­mi­seen.

1960-luvulle tultaessa sosio­eko­no­mi­set erot Suomen ja Ruotsin välillä olivat suuret.

Ruotsalaisissa kodeissa juokseva, lämmin vesi ja kaa­ke­loi­dut kyl­py­huo­neet alkoivat olla normi, kun taas suo­ma­lai­sis­sa kodeissa varsinkin maa­seu­dul­la ulko­huus­sit ja kaivosta kan­net­ta­va vesi olivat arkea.

Valtaosa suo­ma­lai­sis­ta asui edelleen maa­seu­dul­la. Kaupungistuminen alkoi toden teolla vasta 1960-luvulla, jolloin ihmiset muuttivat olo­suh­tei­den pakosta maa­seu­dul­ta kau­pun­kei­hin: peltoja pantiin pakettiin ja työt­tö­myy­sas­te oli korkea. Monelle muutto Pohjanlahden yli Ruotsiin ei ollut yhtään sen suurempi askel kuin muutto maalta pää­kau­pun­ki­seu­dul­le.

Ruotsin väes­tö­muut­to­ti­las­ton mukaan vuosien 1945 -1999 Ruotsiin muutti Suomesta 530 000 henkilöä. Vuosina 1969 – 1970 Suomesta Ruotsiin muutto oli niin voi­ma­kas­ta, että Suomen väkiluku pieneni. Luonnollinen väes­tön­kas­vu eli syntyvyys ei pystynyt kor­vaa­maan muut­to­tap­pio­ta. Ruotsille muut­to­voit­to on merkinnyt lähes puolen miljoonan hengen väestön lisäystä, kun siir­to­lais­ten jäl­ke­läi­set lasketaan mukaan.

Ruotsiin läh­det­tiin Suomesta usein tuttavan tai per­heen­jä­se­nen innoit­ta­ma­na, ja moni sai työpaikan pian maahan saa­vut­tu­aan. Ruotsissa oli huutava pula teol­li­suu­den työn­te­ki­jöis­tä. Ellei tulijaa rek­ry­toi­tu heti Tukholman satamassa, yksi käynti Volvon tai ASEAn tehtaalla riitti työpaikan saamiseen.

Suurin osa 1960- ja 1970-luvun suo­ma­lais­siir­to­lai­sis­ta löysi työpaikan joko raskaan teol­li­suu­den pal­ve­luk­ses­sa tai kotia­pu­lai­se­na tuttavan tai oman sisa­ruk­sen perheessä. Tutkimusten mukaan lähtijät olivat varsin nuoria per­heet­tö­miä naisia ja miehiä. Kansatieteen pro­fes­so­ri Hanna Snellman on tutkinut 2000-luvun alussa Göteborgiin läh­te­nei­tä lap­pi­lai­sia. Hän toteaa monen lähteneen Ruotsiin seik­kai­lu­mie­lel­lä, jopa hetken mie­li­joh­tees­ta, ja löytäneen Göteborgista uuden koti­kau­pun­gin.

Pohjois-Ruotsin suo­ma­lai­sia vuonna 1953.

Kuva: Pekka Kyytinen/​Museovirasto (CC BY 2.0)

Koulutie ja kieli

Kun suo­ma­lais­siir­to­lai­set huo­ma­si­vat aset­tu­neen­sa pysyvästi uusille koti­kon­nuil­leen Ruotsiin ja heidän lastensa oli aika lähteä kouluun, saivat suo­ma­lai­suus ja suo­men­kie­li­syys uutta mer­ki­tys­tä ja pai­noar­voa. Monilla perheillä oli suku­lai­nen tai tuttava aut­ta­mas­sa lasten hoidossa. Joillakin paik­ka­kun­nil­la seu­ra­kun­nat olivat jär­jes­tä­neet jo pidemmän aikaa suo­men­kie­lis­tä päi­vä­hoi­toa ja ker­ho­toi­min­taa, ja kunnat monen­lai­sia opin­to­pii­re­jä siir­to­lais­ten omalla äidin­kie­lel­lä.

Ruotsissa oli 1970-luvulla vallalla ajatus siitä, että siir­to­lais­ten äidin­kiel­tä tulee tukea mah­dol­li­sim­man paljon. Ajateltiin, että siir­to­lai­set kotou­tu­vat nopeammin ja sopeu­tu­vat Ruotsiin paremmin, jos heidän omaa kieltää ja kult­tuu­ri­aan tuetaan. Ruotsissa tätä kut­sut­tiin nimellä inte­gra­tions politik. Näin ollen myös suo­ma­lai­sil­le riitti tukea ja apua valtion ja kunnan taholta.

Suomalaisperheet saat­toi­vat elää suo­men­kie­lis­tä arkea. Monilla paik­ka­kun­nil­la oli niin paljon suo­ma­lai­sia, että sosi­aa­li­set verkostot saat­toi­vat muodostua toisista suo­men­kie­li­sis­tä. Suomalaisten yhdis­tys­toi­min­ta oli vilkasta ja tapah­tu­mia jär­jes­tet­tiin. Myös pesä­pal­lon pelaa­mi­nen ja tanssit olivat suo­ma­lais­ten tapoja viettää aikaa yhdessä.

Raskaassa ja usein melui­sas­sa teh­das­työym­pä­ris­tös­sä ei käy­tän­nös­sä edes voinut kes­kus­tel­la, eikä siten oppia ruotsia työn ohessa. Monet yritykset tar­jo­si­vat siir­to­lai­sil­le kie­li­kurs­se­ja, ja jotkut kävivät töiden ohessa opis­ke­le­mas­sa ruotsia. Raskaan teh­das­työ­päi­vän jälkeen kie­li­kurs­sil­le meno oli kuitenkin val­tao­sal­le liian raskasta, ja ruotsin kie­li­tai­to karttui hitaasti.

Kielen oppimista jar­rut­te­li varmasti myös se, että monille paluu Suomeen oli itses­tään­sel­vyys. Valtaosa suo­ma­lai­sis­ta jäi kuitenkin loppujen lopuksi pysyvästi Ruotsiin.

Lasten kou­lu­tai­pa­leen aloit­ta­mi­nen oli monessa perheessä suuri askel kohti osal­lis­tu­mis­ta ruot­sa­lai­seen yhteis­kun­taan. Ruotsissa oltiin jo jonkin aikaa kes­kus­tel­tu kou­lu­pii­rien vel­vol­li­suu­des­ta tarjota opetusta lasten koti­kie­lel­lä, jos perheet niin halusivat. 1980-luvulla useimmat suo­ma­lais­lap­set saivat koti­kie­len opetusta muutaman tunnin viikossa ruot­sin­kie­li­sen opetuksen ohella. Joissain kau­pun­geis­sa ja esi­mer­kik­si Tukholman lähiöissä oli myös suo­men­kie­li­siä kou­lu­luok­kia, joissa opetus tapahtui suomeksi. 

Osaksi yhteiskuntaa vai väliaikaisia työläisiä?

Tehtyjen tut­ki­mus­ten mukaan valtaosa suo­ma­lais­siir­to­lai­sis­ta suun­nit­te­li työs­ken­te­le­vän­sä Ruotsissa vain muutaman vuoden. Toisin kuitenkin kävi. Joidenkin arvioiden mukaan noin puolet suo­ma­lais­siir­to­lai­sis­ta palasi jossain vaiheessa Suomeen joko pysyvästi tai väliai­kai­ses­ti. Monet perheet muuttivat Suomeen muutaman Ruotsissa vietetyn vuoden jälkeen. Osa heistä huomasi nopeasti, ettei Suomi enää tun­tu­nut­kaan kotoi­sal­ta, ja palasi Ruotsiin. Suomessa työl­lis­ty­mi­nen saattoi olla paluu­muut­ta­jal­le vaikeaa: Ruotsissa ei tätä ongelmaa ollut. Monelle Ruotsista tuli pysyvä uusi kotimaa.

Edestakaisesta muut­to­liik­kees­tä ei ole tarkkoja tilastoja, sillä Pohjoismaissa on 1950-luvulta lähtien ollut käytössä vapaan liik­ku­vuu­den periaate ja pas­si­va­paus. Rajoilla ei siis tar­kas­tet­tu eikä tilas­toi­tu menemisiä ja tulemisia. Mikäli suo­ma­lais­siir­to­lai­set muistivat ilmoittaa muu­tos­taan kul­loi­sen­kin maan viran­omai­sil­le, jäi muutosta merkintä. Tilastoista puuttuvat myös kaikki ne, jotka eivät asuneet “viral­li­ses­ti” Ruotsissa.

Vuosien vieriessä suo­ma­lai­sis­ta on tullut osa ruot­sa­lais­ta yhteis­kun­taa. Tämä prosessi ei ole ollut kivuton tai helppo: 1970- ja vielä 1980-luvul­la­kin suo­ma­lai­siin lii­tet­tiin kiel­tei­siä luon­teen­piir­tei­tä. Slussenin met­roa­se­mal­la notkuneet juopot ja suo­ma­lais­siir­to­lais­ten vii­nan­huu­rui­nen maine eivät tie­ten­kään kuvanneet kuin häviävän pientä joukkoa suo­ma­lais­siir­to­lai­sis­ta, mutta silti alko­ho­lis­mi lii­tet­tiin tiiviisti suo­ma­lai­suu­teen.

Vuosi 2000 loi uuden raamin suomalaisuudelle Ruotsissa

Ruotsinsuomalaiset saivat kan­sal­li­sen vähem­mis­tön aseman Ruotsissa vuonna 2000. Vuosituhannen vaih­tues­sa suo­ma­lais­ten asema muuttui, ja ruot­sin­suo­ma­lai­set miel­le­tään osaksi ruot­sa­lais­ta yhteis­kun­taa eri tavalla kuin muut, myöhemmin tulleet siir­to­lai­set.

Kansallisille vähem­mis­töil­le kuuluu tiettyjä oikeuksia ja turvaa. Esimerkiksi van­hus­ten­hoi­dos­sa suo­men­kie­li­sel­lä van­huk­sel­la pitäisi olla oikeus suo­men­kie­li­seen hoitoon ja hoivaan. Jos perheessä puhutaan suomea, on koulusta löy­dyt­tä­vä suo­men­kie­lis­tä toimintaa, mikäli perhe niin haluaa. Käytännössä monet kunnat joutuvat kuitenkin tar­joa­maan eioota, kun suo­men­kie­li­siä hoitajia tai opettajia ei ole saa­ta­vil­la. 

Väitöskirjatutkija Tuire Liimatainen Helsingin yli­opis­tol­ta tutkii, min­kä­lais­ta kes­kus­te­lua ruot­sin­suo­ma­lai­sis­ta on käyty Ruotsissa 2000-luvulla. Liimatainen tutkii ruot­sin­suo­ma­lai­sen kult­tuu­rin tuot­ta­mis­ta vähem­mis­tön omista läh­tö­koh­dis­ta käsin. Hän nimeää sen erääksi kon­kreet­ti­sek­si sym­bo­lik­si ruot­sin­suo­ma­lais­ten oman lipun, joka otettiin käyttöön vuonna 2014. 

Ruotsinsuomalaisten lippu.

Kuva: Wikimedia Commons (CC BY 2.0)

Keitä ruotsinsuomalaiset ovat?

Ruotsinsuomalainen on siis suh­teel­li­sen uusi sana. Sillä viitataan Ruotsissa asuviin hen­ki­löi­hin, joilla on suo­ma­lai­set suku­juu­ret. Äidinkielellä ei tässä mää­rit­te­lys­sä ole mer­ki­tys­tä: myös ruot­sin­kie­li­set henkilöt, joilla on suo­ma­lai­sia suku­juu­ria (eli suo­men­ruot­sa­lai­set) lukeu­tu­vat ruot­sin­suo­ma­lais­ten ryhmään. Ruotsissa elää las­ku­ta­vas­ta riippuen 200 000 — 700 000 ruot­sin­suo­ma­lais­ta henkilöä.

Ruotsinsuomalaisuus ei siis ole kan­sal­li­suus, vaan kuvaa henkilön tai ryhmän iden­ti­teet­tiä poh­jois­mai­ses­sa kon­teks­tis­sa. Suomalainen, Ruotsissa opin­to­jaan tekevä henkilö ei näin ollen ole ruot­sin­suo­ma­lai­nen. Ruotsinsuomalaisuuteen “vaaditaan” jokunen Ruotsissa elänyt sukupolvi ja omaa halua lukeutua ryhmään.

Kaikki haas­ta­tel­ta­va­ni kuvai­li­vat itseään ja Ruotsissa syn­ty­nei­tä suo­ma­lai­sia ystäviään eri­lai­sik­si kuin Suomessa asuvat suo­ma­lai­set. Suomalaisia kuvail­tiin hil­jai­sem­mik­si ja vaka­vam­mik­si, Ruotsissa asuvia ren­nom­mik­si. Suomessa moni koki olevansa paljon ruot­sa­lai­sem­pi kuin Ruotsissa, ja Ruotsissa paljon suo­ma­lai­sem­pi kuin Suomessa. Kulttuuriseen iden­ti­teet­tiin vaikuttaa voi­mak­kaas­ti myös se, miten ympäristö suhtautuu kult­tuu­ri­seen vähem­mis­töön ja min­kä­lai­sia ste­reo­ty­pioi­ta vähem­mis­töön liitetään. 

Väitöskirjatutkimuksessani pyysin ruot­sin­suo­mai­sia haas­ta­tel­ta­via­ni — nuoria aikuisia — nimeämään oman iden­ti­teet­tin­sä. Kaikki haas­ta­tel­ta­vat olivat joko syntyneet Ruotsissa tai muut­ta­neet sinne vau­vaiäs­sä van­hem­pien­sa kanssa. Valtaosalla oli kaksi suo­ma­lais­ta, suo­men­kie­lis­tä vanhempaa, jotka olivat joko muut­ta­neet Ruotsiin perheenä tai tavanneet toisensa Ruotsissa ja perus­ta­neet perheen.

Osalle ruot­sin­suo­ma­lai­nen oli luonteva tapa iden­ti­fioi­tua. Osa kavahti termiä ja valitsi joko suo­ma­lai­sen tai ruot­sa­lai­sen, ajasta ja paikasta riippuen. Jotkut haas­tat­te­le­ma­ni nuoret aikuiset pitivät termiä ruot­sin­suo­ma­lai­nen kei­no­te­koi­se­na: heidän mie­les­tään se kuulosti “byro­kraat­ti­sel­ta” tai “ylemmältä taholta annetulta”. Ne haas­ta­tel­ta­vat, jotka eivät pitäneet termistä, puhuivat itsestään suo­ma­lai­si­na tai sopivasti ruot­sa­lai­si­na.

Kaikissa haas­tat­te­luis­sa tuli esille iden­ti­tee­tin elä­väi­syys. Identiteetistä puhuttiin muut­tu­va­na osana ihmistä. Esimerkiksi lapsen syntymä oli monille kään­teen­te­ke­vä hetki suomalaisen/​ruotsalaisen iden­ti­tee­tin suhteen. Vanhemmuuden myötä myös suo­men­kie­li­syys ja suo­ma­lai­nen iden­ti­teet­ti — mitä se itse kullekin sitten merkitsee — tulivat tärkeiksi. Tästä voimme päätellä, että iden­ti­teet­ti on jotain, joka voi muuttua ajan kuluessa ja paikan vaih­tues­sa. 

  1. Korkiasaari, Jouni ja Vartiainen, Kari. 2000. Suomalaisen Siirtolaisuuden Historiaa 3.
  2. Snellman, Hanna. 2003. Sallan suurin kylä — Göteborg. Tutkimus Ruotsin lap­pi­lai­sis­ta.
  3. Suutari, Pekka. 2000. Götajoen jenkka. Tanssimusiikki ruot­sin­suo­ma­lai­sen iden­ti­tee­tin raken­ta­ja­na. Suomen etno­musi­ko­lo­gi­sen seuran jul­kai­su­ja 7.
  4. Vuonokari, Erkki ja Pelkonen, Juhamatti (eds.)1993. Luokan kynnyksen yli. RUotsinsuomalaiset kir­joit­ta­vat kou­lu­his­to­ri­aa.
  5. Weckström, Lotta. 2011. Suomalaisuus on kuin vaha­kan­gas. Ruotsinsuomalaiset nuoret kertovat suo­ma­lai­suu­des­ta.
  6. Ågren, Marja. 2006. “Är du finsk, eller…?”

Kirjoittaja

Lotta Weckström työskentelee University of California, Berkeleyn kampuksella Skandinavian laitoksen Finnish Studies -lehtorina.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Kirsi Blomberg 27.2.2019 klo 12:38

    Hyvä, että mukana oli muutama men­nei­syy­den­kin muut­to­aal­to. Niitä on ollut useam­pia­kin. Eli mie­lel­lään siitä aiheesta lisää. Myös teol­li­suus­työ­väen tulo Ruotsiin oli hyvin kuvattu. Tästäkin puuttui kuvaus 1970-luvun laajasta opis­ke­li­ja-aallosta. Moni meistä jäi tänne ja on toiminut yhteis­kun­nas­sa hyvin erilaisin ehdoin kuin teh­das­työ­läi­set. Eli se mistä kirjoitit oli hyvin tehty mutta lisäyksiä kaivataan.

    Vastaa
  • Piia Tainio 27.2.2019 klo 18:57

    Hei, mie­len­kiin­tois­ta luettavaa! Huomasin yhden virheen jonka haluaisin korjata “Jos perheessä puhutaan suomea, on koulusta löy­dyt­tä­vä suo­men­kie­lis­tä toimintaa, mikäli perhe niin haluaa.” Tämä ei siis pidä paik­kaan­sa. Skolverketin sivulla lukee näin “Elever som tillhör de natio­nel­la mino­ri­te­ter­na har rätt att utveckla sitt mino­ri­tetsspråk även om det inte är ett levande språk i hemmet.” Erittäin tärkeää leivttää tästä tietoa laa­jem­mal­ti. Opetan itse useita lapsia jotka ovat aloit­ta­neet ihan nollasta. Koen heidän vah­vis­tu­van iden­ti­tee­tis­sään tutus­tues­saan esim iso­van­hem­pien­sa kieleen.

    Vastaa
    • Henna 28.2.2019 klo 09:34

      Juuri näin. Ulkomaisten kielten osalta pitää paikkaa artik­ke­lis­sa mainittu — eli jos kotona puhutaan (=elävä kieli) vaikka saksaa, niin koulun on tar­jot­ta­va äidin­kie­len­ope­tus­ta.

      Vastaa

Lue myös nämä:

Siirtomaa-ajoista lähtien kauneutta on pidetty Latinalaisessa Amerikassa naisen tärkeimpänä pääomana avioliitto- ja työmarkkinoilla. Melba Escobarin kirja Kauneussalonki paljastaa, kuinka rodullistetut kauneusihanteet ovat edelleen sidoksissa sosiaaliseen luokkaan. Teos pohtii, onko kauneus sittenkin kirous.

Hakaristi ja ruiskaunokki ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten jokaisen symbolin merkitys rakentuu kulttuurisesti ja historiallisesti. Hakaristi on eräs ihmiskunnan vanhimmista ja laajimmalle levinneistä ornamenttisymboleista. Sitä on käytetty Euraasiassa laajalla alueella Japanista ja Intiasta aina Baltiaan ja Skandinaviaan saakka. Myös Suomessa hakaristi on ollut kuviona käytössä rautakaudelta lähtien.

Kouluikäisten lasten ja nuorten kielessä sana “jonne” pitää pintansa. Mitä tuo sana tarkoittaa, ja millaisia sävyjä sen sosiaaliseen merkitykseen sisältyy? AntroBlogi kävi haastattelemassa kouluikäisiä lapsia jonneudesta.