Ethnography with a Twist -konferenssi keräsi helmikuussa 2019 Jyväskylään lähes 170 osallistujaa paristakymmenestä maasta, vaikuttavat keynote-puhujat sekä runsaasti näkökulmia etnografisen tiedon tuottamiseen, analysointiin ja rakentamiseen erilaisissa ja erityisissä yhteyksissä.
“Hetken kuluttua Jyväskylä”, ilmoittaa junan automaattinen kuulutus, ja hätkähdän hereille. Katson unisena ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa. Näen tuttuja rakennuksia, mäkiä ja vihdoin lumisena kimmeltävän Jyväsjärven. Hymyilen itsekseni ja ajattelen olevani kotona.
Vietin Jyväskylässä elämäni parhaita vuosia, jotka sittemmin ovat määrittäneet hyvin paljon niin minua, ihmissuhteitani kuin työelämääni. Nyt astelen katuja ylitsevuotavan nostalgian vallassa, sillä olen matkalla Ethnography with a Twist -konferenssiin kahdessa eri roolissa: entisenä akateemisena tutkijana ja nykyisenä soveltavana tutkijana. Tunnen olevani yhtä mutkalle kiertynyt, vääntynyt ja nyrjähtänyt kuin konferenssin teema.
Ohjelman perusteella tiedossa on äärimmäisen vaikuttavia keynote-puhujia. Lisäksi luvassa on runsaasti näkökulmia etnografisen tiedon tuottamiseen, analysointiin ja rakentamiseen erilaisissa ja erityisissä yhteyksissä. Millainen suhde voi olla tutkijalla ja tutkittavilla eri konteksteissa? Miten etnografia voi rakentaa ymmärrystä eri ilmiöistä, prosesseista ja sosiaalisen elämän merkityksistä nopeasti muuttuvassa maailmassa? Millaisia erikoisia väännöksiä ja yhdistelmiä on mahdollista rakentaa etnografisessa tutkimuksessa? Konferenssi kutsui koolle niin tutkimuspapereita, paneeleita kuin kokeellisia työpajojakin, minkä koen erityisen virkistäväksi akateemisessa yhteydessä.
Konferenssiin osallistuu lähes 170 tutkijaa eri tieteenaloilta, lähes paristakymmenestä maasta. Kaikkia yhdistää halu ymmärtää etnografian erityispiirteitä: mitä on etnografia, kun olemme pian siirtymässä 2020-luvulle? Etnografinen tutkimus on tullut pitkän matkan viimeisen sadan vuoden aikana, eikä se ole enää vain laadullista analyysia ja kuvailua tutkittavasta yhteisöstä ja kulttuurista. Se voi itsessään olla myös kokeellinen menetelmä tarkastella tiedon ja tulkinnan tuottamista hyvin monesta eri näkökulmasta.
Pakolaiskriisin kaikuja museoituna
Seminaarinmäen rakennusten kruunu on Alvar Aallon suunnittelema Jyväskylän yliopiston päärakennus, jonka suurimpaan saliin kokoonnumme konferenssin ensimmäisiä puhujia varten. Salissa kuuluu innostunut suhina monella eri kielellä sekä hiljaiset ilahtuneet huudahdukset, kun kollegat tapaavat toisiaan pitkästä aikaa. Penkkirivistöt täyttyvät hiljalleen, tietokoneita availlaan ja muistikirjoja ehkä täytetään otsikoilla “Ethnography with a Twist, 12th of February 2019, Jyväskylä, Finland”. Kolmen päivän konferenssi on alkamassa.
Konferenssin aloittaa apulaisprofessori Marie Sandbergin keynote yhteisetnografiasta eli yhdessä tutkittavien kanssa tehdystä tutkimuksesta, joka käsittelee vuoden 2015 pakolaiskriisin vaikutuksia Tanskassa, Saksassa ja Norjassa. Sandbergin tutkimukseen osallistuneet vapaaehtoistyöntekijät kertovat kokemuksistaan pakolaisten vastaanottajina ja ohjaajina esimerkiksi juna-asemilla. Sandberg korostaa, että pakolaiskriisin sijasta kyse oli itse asiassa vastaanottamisen kriisi. Näkökulmamuutos on hänen mielestään tärkeä erityisesti mediassa esitetyn, turvapaikanhakijoita dehumanisoivan kuvan vuoksi.
Kuvakaappaus konferenssiin osallistujan twiitistä.
Sandbergin projektissa tarkasteltiin myös miten pakolaiskriisiä on dokumentoitu ja museoitu, sekä miten kokemuksia on havainnollistettu esineiden kautta. Materiaalinen kulttuuri turvapaikanhakijoiden näkökulmasta voi kiteytyä hyvin erilaisiin esineisiin kuin mitä mediassa on tyypillisesti nähty.
Tällöin esimerkiksi hygieniatuotteet, kommunikointivälineet ja monet muut arkiset esineet ovat saaneet hyvin erilaisen merkityksen vastaanottokeskuksissa sekä juna- ja raja-asemilla. Esineet vaativat tuekseen etnografisen tarinan, jotta kokemukset ja merkitykset avautuvat laajemmassa kontekstissa.
Ei vammainen vaan eri tavoin kyvykäs
Internet- ja Second Life -tutkijana itselleni konferenssin suurin kohokohta on professori Tom Boellstorffin keynote sekä paraetnografinen dokumentti “Our Digital Selves”, jonka esittämisen aikana saamme yhteyden Boellstorffin tutkimuksen osallistujiin ja dokumentin ohjaajaan Skypen ja Second Life -virtuaalimaailman avulla. Paraetnografia on yksi nimitys yhteisetnografialle, jossa tutkittavat itse toimivat myös asiantuntijoina ja tutkijoina.
Boellstorff on projektissaan tutkinut, miten vammaiset henkilöt kokevat Second Life -virtuaalimaailman ja oman identiteettinsä niin verkossa kuin verkon ulkopuolella, sekä miten nämä kokemukset muokkaavat toisiaan. Aihe on vähintäänkin kiehtova, sillä useat haastateltavista kertoivat etteivät koe olevansa vammaisia (eng. disabled), vaan eri tavalla kyvykkäitä (eng. differently abled).
Dokumentin esittäminen on fantastinen kokemus, sillä voimme kysyä muilta osallistujilta suoraan reaaliajassa dokumentin jälkeen heidän kokemuksistaan. Dokumentin ohjasi Bernhard Drax, ja sen tavoitteena oli kuvata sekä tutkijat Tom Boellstorff ja Donna Davis että 13 haastateltavaa tasa-arvoisesti, ilman eräänlaista tutkijoiden selittävää narratiivia. Koska tunnen omasta tutkimuksestani Second Life -maailman erittäin hyvin, ymmärrän dokumenttiin piilotetut erilaiset nyanssit, mutta jotkut toiset kollegani myöntävät myöhemmin jääneensä hiukan ulkopuolelle.
Kuvakaappaus Our Digital Selves -dokumentista.
Onko kyse autoetnografiasta vain itsereflektiosta?
Keynotessaan Boellstorff haastaa virtuaalisen ja “reaalisen” eli verkon ulkopuolisen maailman vastakkainasettelua. Ei ole enää olemassa jakoa näiden kahden välillä – jos koskaan on ollutkaan. Etenkin kasvokkaisen tapaamisen vaatimus on Boellstorffin mukaan eräänlaista “etnografista fetisisointia”, kasvokkaisen tapaamisen ihannointia, joka ei ole perusteltua tutkittaessa digitaalista ja virtuaalista kokemusta. Kritiikki on jyrkkä, mutta kohdistuu etenkin Iso-Britanniassa vallalla olevaan tutkimuslinjaukseen, jossa haastateltavat on aina tavattava kasvokkain, vaikka käsiteltäisiin virtuaalista kokemusta verkossa.
Boellstorff myös kyseenalaistaa yllättäen autoetnografian olemassaoloa. Autoetnografiassa kuvaillaan ja analysoidaan tutkijan omaa kokemusta. Boellstorffin mukaan kyse on itseasiassa enemmän etnografiselle tutkimukselle olennaisesta itsereflektiosta, joka kuuluu osaksi analyysia ja tutkimusprosessia, kuin omasta tutkimusmenetelmästään. Tätä kritiikkiä vasten onkin hämmästyttävää huomata, että koko konferenssin esitysten yleisin teema oli juuri autoetnografia – sen saamasta kritiikistä huolimatta.
Autoetnografiaa on kritisoitu muun muassa puhtaan subjektiiviseksi tiedon tuottamiseksi, joka vääristää etnografista tutkimusasetelmaa, sillä se ei sisällä muiden näkemyksiä kuin tutkijan oman kokemuksen. Joissain tutkimusasetelmissa tämä voi olla perusteltua, mutta monissa esityksissä oli mielestäni valittu ensin menetelmä ja vasta sen jälkeen tutkimuskenttä.
Tyypillisesti tutkimuskenttä määrittelee millaisia menetelmiä kannattaa ja voi käyttää. Voinko haastatella ihmisiä? Voinko havainnoida asioita itse? Tarvitsenko tulkkia? Missä kenttä sijaitsee ja kuinka kauan voin viettää siellä aikaa? Miten dokumentoin tutkimusaineistoa? Millaisia eettisiä riskejä tutkimukseen voi liittyä? Muun muassa nämä kysymykset määrittävät menetelmävalinnan.Kokonaisuudessa kaipasin enemmän kriittistä keskustelua ja reflektiota omien menetelmävalintojen suhteen. Huomaan, ettei ole itsestään selvää, että kaikki ihmistieteilijät ymmärtävät, kuinka paljon autoetnografinen lähestymistapa muokkaa itse tutkimusta ja tiedon tuottamista.
Kun tutkija ja tutkittava ovat sama henkilö, vaaditaan äärimmäisen raadollista itsetuntemusta, joka perustuu myös omien ennakkoluulojen ja heikkouksien näkemiseen objektiivisen linssin lävitse. Tällaisen refleksiivisyyden tulisi näkyä tiukasti aina tutkimuskysymysten valinnasta analyysiin ja tulosten esittämiseen.
Sabine ja Toby Littlen esitys jäi erityisesti mieleen menetelmällisen läpinäkyvyyden ja reflektion vuoksi. Kyseessä oli äidin ja 9-vuotiaan pojan esittämä konferenssipaperi, jossa tarkasteltiin kaksikielisen perheen sisäistä autoetnografista tutkimusta.
Littlet olivat tutkineet, miten perheen sisäinen dynamiikka kahden kielen välillä toimi sekä Tobyn (kielen oppijan ja lapsen) että Sabinen (kielen opettajan ja äidin) näkökulmasta. Toby halusi oppia toisen kielen ollessaan kuusivuotias. Viimeiset kolme vuotta he ovat yhdessä kirjanneet havaintojaan sekä äitinä ja poikana että kahtena tutkijana. Sabine ja Toby ovat myös julkaisemassa tutkimuksestaan, joten odotan innolla julkaisuja.
Kuvakaappaus konferenssiin osallistujan twiitistä.
Mihin etnografia on menossa?
Ethnography with a Twist houkutteli abstraktillaan laajasti erilaisia ja erikoisiakin tapoja sekä ymmärtää etnografiaa että käyttää sitä menetelmänä. Kokeelliset tavat ovat omassa työssäni arkipäivää, kun tutkin ja suunnittelen digitaalisia palveluita erilaisilla muotoilusta sovelletuilla menetelmillä. Keskeisin kysymys, jonka kanssa usein työssäni painin, on menetelmävalinta. Menetelmä muokkaa aina tutkimuksen lopputuloksia. Menetelmä ei ole koskaan neutraali tapa hankkia tietoa, vaan se edustaa paitsi tutkijan tekemiä valintoja myös tutkijan ja menetelmän tutkimushistoriaa.
Konferenssissa näkyi kiinnostavasti kaksi ääripäätä: tutkittavien henkilöiden osallistaminen itse tutkimusprosessiin ja tulosten esittämiseen, sekä puhtaasti subjektiivinen autoetnografia. Tämä ei järjestäjien mukaan ollut tarkoituksellista, vaan abstraktit tuntuivat suurimmaksi osaksi orgaanisesti käsittelevän näitä teemoja. Herää kysymys, onko 1980-luvun etnografisen tutkimushistorian refleksiivinen käänne unohtunut (tai jäänyt huomioimatta), ja onko osa tutkijoista päättänyt korvata reflektion autoetnografisella subjektiivisuudella?
Refleksiivisellä käänteellä viitataan antropologiassa 1980-luvulla tapahtuneeseen muutokseen, jolloin ryhdyttiin yhä enemmän kyseenalaistamaan etnografista objektiivisuutta sekä korostamaan reflektion merkitystä itse tutkimusprosessissa. Reflektion avulla tutkija tuo julki omat näkökulmansa ja lähtökohtansa, jolloin lukija voi perustellusti arvioida lukemaansa eli itse etnografista kuvausta. Vaikea sanoa vielä yhden konferenssin perusteella, mutta aihe ehdottomasti kaipaa lisää keskustelua ihmistieteilijöiden kesken.
Etnografia tuntuu olevan myös ihmistieteiden lempikiistakapula. On helppoa väitellä siitä, mitä etnografia on ja ei ole, sillä sitä sovelletaan aina yhteiskunta- ja sosiaalitieteistä kauppa- ja lääketieteeseen. Yhdelle etnografia on tiukkaan rajattu valikoima laadullisia tutkimusmenetelmiä. Toiselle se on avoin ajattelutapa, joka mahdollistaa kokeelliset tavat lähestyä inhimillistä kokemusta.
Eipäs–juupas-väittelyn sijasta vuoropuhelun ja kritiikin säilyttäminen on ensiarvoisen tärkeää. Matkustaessani takaisin Turkuun, yliopistomaailman ulkopuolelle, kirjoitan muistikirjaani lauseet: Mitä akateeminen ja soveltava etnografia voivat oppia toisiltaan? Miten säilytetään avoin dialogi ja voimme altistaa työmme myös erehtymiselle?
Altistamalla omia ajatuksia, menetelmävalintoja ja tuloksia toisille – niin tutkijoille kuin ei-tutkijoille – kykenemme säilyttämään etnografian erityisyyden juuri inhimillisen tiedon kerääjänä ja jalostajana, sekä kasvamaan itse etnografisina tutkijoina – vaikka sitten hiukan vinoon ja vinksalleen.
Toimitus
Lukemista
- Boellstorff, Tom (2008) Coming of Age in Second Life: An Anthropologist Explores the Virtually Human. Princeton University Press, New Jersey.
- Boellstorff, Tom & Nardi, Bonnie & Pearce, Celia & Taylor, T.L. (2012) Ethnography and Virtual Worlds: A Handbook of Methods. Princeton University Press, New Jersey.
- Geertz, Cliffort & Marcus, George (1986) Writing Culture: The Poetics and Politics of Ethnography. University of California Press, California.
- Gould, Jeremy & Uusihakala, Katja (2016) Tutkija peilin edessä – refleksiivisyys ja etnografinen tieto. Gaudeamus, Helsinki.
- Hämeenaho, Pilvi & Koskinen-Koivisto, Eerika (2014) Moniulotteinen etnografia. Ethnos ry., Helsinki.
- Ruby, Jay (1982) A Crack in the Mirror: Reflexive Perspective in Anthropology. University of Pennsylvania, Philadelphia.
- Uotinen, Johanna (2010): Aistimuksellisuus, autoetnografia ja ruumiillinen tietäminen. Elore (ISSN 1456-3010), vol. 17 – 1/2010. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry.
