Kiertynyt ja vääntynyt etnografia

Ethnography with a Twist -konferenssi keräsi helmikuussa 2019 Jyväskylään lähes 170 osallistujaa paristakymmenestä maasta, vaikuttavat keynote-puhujat sekä runsaasti näkökulmia etnografisen tiedon tuottamiseen, analysointiin ja rakentamiseen erilaisissa ja erityisissä yhteyksissä.

Hetken kuluttua Jyväskylä”, ilmoittaa junan auto­maat­ti­nen kuulutus, ja hätkähdän hereille. Katson unisena ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa. Näen tuttuja raken­nuk­sia, mäkiä ja vihdoin lumisena kim­mel­tä­vän Jyväsjärven. Hymyilen itsekseni ja ajattelen olevani kotona.

Vietin Jyväskylässä elämäni parhaita vuosia, jotka sittemmin ovat mää­rit­tä­neet hyvin paljon niin minua, ihmis­suh­tei­ta­ni kuin työ­elä­mää­ni. Nyt astelen katuja ylit­se­vuo­ta­van nos­tal­gian vallassa, sillä olen matkalla Ethnography with a Twist -kon­fe­rens­siin kahdessa eri roolissa: entisenä aka­tee­mi­se­na tutkijana ja nykyisenä sovel­ta­va­na tutkijana. Tunnen olevani yhtä mutkalle kiertynyt, vääntynyt ja nyr­jäh­tä­nyt kuin kon­fe­rens­sin teema.

Ohjelman perus­teel­la tiedossa on äärim­mäi­sen vai­kut­ta­via keynote-puhujia. Lisäksi luvassa on runsaasti näkö­kul­mia etno­gra­fi­sen tiedon tuot­ta­mi­seen, ana­ly­soin­tiin ja raken­ta­mi­seen eri­lai­sis­sa ja eri­tyi­sis­sä yhteyk­sis­sä. Millainen suhde voi olla tut­ki­jal­la ja tut­kit­ta­vil­la eri kon­teks­teis­sa? Miten etno­gra­fia voi rakentaa ymmär­rys­tä eri ilmiöistä, pro­ses­seis­ta ja sosi­aa­li­sen elämän mer­ki­tyk­sis­tä nopeasti muut­tu­vas­sa maa­il­mas­sa? Millaisia erikoisia vään­nök­siä ja yhdis­tel­miä on mah­dol­lis­ta rakentaa etno­gra­fi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa? Konferenssi kutsui koolle niin tut­ki­mus­pa­pe­rei­ta, panee­lei­ta kuin kokeel­li­sia työ­pa­jo­ja­kin, minkä koen erityisen vir­kis­tä­väk­si aka­tee­mi­ses­sa yhtey­des­sä.

Konferenssiin osal­lis­tuu lähes 170 tutkijaa eri tie­tee­na­loil­ta, lähes paris­ta­kym­me­nes­tä maasta. Kaikkia yhdistää halu ymmärtää etno­gra­fian eri­tyis­piir­tei­tä: mitä on etno­gra­fia, kun olemme pian siir­ty­mäs­sä 2020-luvulle? Etnografinen tutkimus on tullut pitkän matkan viimeisen sadan vuoden aikana, eikä se ole enää vain laa­dul­lis­ta analyysia ja kuvailua tut­kit­ta­vas­ta yhtei­sös­tä ja kult­tuu­ris­ta. Se voi itsessään olla myös kokeel­li­nen menetelmä tar­kas­tel­la tiedon ja tulkinnan tuot­ta­mis­ta hyvin monesta eri näkö­kul­mas­ta.

Pakolaiskriisin kaikuja museoituna

Seminaarinmäen raken­nus­ten kruunu on Alvar Aallon suun­nit­te­le­ma Jyväskylän yli­opis­ton pää­ra­ken­nus, jonka suu­rim­paan saliin kokoon­num­me kon­fe­rens­sin ensim­mäi­siä puhujia varten. Salissa kuuluu innos­tu­nut suhina monella eri kielellä sekä hiljaiset ilah­tu­neet huu­dah­duk­set, kun kollegat tapaavat toisiaan pitkästä aikaa. Penkkirivistöt täyttyvät hil­jal­leen, tie­to­ko­nei­ta availlaan ja muis­ti­kir­jo­ja ehkä täytetään otsi­koil­la “Ethnography with a Twist, 12th of February 2019, Jyväskylä, Finland”. Kolmen päivän kon­fe­rens­si on alkamassa.

Konferenssin aloittaa apu­lais­pro­fes­so­ri Marie Sandbergin keynote yhtei­set­no­gra­fias­ta eli yhdessä tut­kit­ta­vien kanssa tehdystä tut­ki­muk­ses­ta, joka käsit­te­lee vuoden 2015 pako­lais­krii­sin vai­ku­tuk­sia Tanskassa, Saksassa ja Norjassa. Sandbergin tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­neet vapaa­eh­tois­työn­te­ki­jät kertovat koke­muk­sis­taan pako­lais­ten vas­taa­not­ta­ji­na ja ohjaajina esi­mer­kik­si juna-asemilla. Sandberg korostaa, että pako­lais­krii­sin sijasta kyse oli itse asiassa vas­taa­not­ta­mi­sen kriisi. Näkökulmamuutos on hänen mie­les­tään tärkeä eri­tyi­ses­ti mediassa esitetyn, tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­ta dehu­ma­ni­soi­van kuvan vuoksi.

Kuvakaappaus kon­fe­rens­siin osal­lis­tu­jan twiitistä.

Sandbergin pro­jek­tis­sa tar­kas­tel­tiin myös miten pako­lais­krii­siä on doku­men­toi­tu ja museoitu, sekä miten koke­muk­sia on havain­nol­lis­tet­tu esineiden kautta. Materiaalinen kulttuuri tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den näkö­kul­mas­ta voi kiteytyä hyvin eri­lai­siin esi­nei­siin kuin mitä mediassa on tyy­pil­li­ses­ti nähty.

Tällöin esi­mer­kik­si hygie­nia­tuot­teet, kom­mu­ni­koin­ti­vä­li­neet ja monet muut arkiset esineet ovat saaneet hyvin erilaisen mer­ki­tyk­sen vas­taan­ot­to­kes­kuk­sis­sa sekä juna- ja raja-asemilla. Esineet vaativat tuekseen etno­gra­fi­sen tarinan, jotta koke­muk­set ja mer­ki­tyk­set avautuvat laa­jem­mas­sa kon­teks­tis­sa.

Ei vammainen vaan eri tavoin kyvykäs

Internet- ja Second Life -tutkijana itselleni kon­fe­rens­sin suurin kohokohta on pro­fes­so­ri Tom Boellstorffin keynote sekä paraet­no­gra­fi­nen doku­ment­ti “Our Digital Selves”, jonka esit­tä­mi­sen aikana saamme yhteyden Boellstorffin tut­ki­muk­sen osal­lis­tu­jiin ja doku­men­tin ohjaajaan Skypen ja Second Life -vir­tu­aa­li­maa­il­man avulla. Paraetnografia on yksi nimitys yhtei­set­no­gra­fial­le, jossa tut­kit­ta­vat itse toimivat myös asian­tun­ti­joi­na ja tut­ki­joi­na.

Boellstorff on pro­jek­tis­saan tutkinut, miten vammaiset henkilöt kokevat Second Life -vir­tu­aa­li­maa­il­man ja oman iden­ti­teet­tin­sä niin verkossa kuin verkon ulko­puo­lel­la, sekä miten nämä koke­muk­set muok­kaa­vat toisiaan. Aihe on vähin­tään­kin kiehtova, sillä useat haas­ta­tel­ta­vis­ta kertoivat etteivät koe olevansa vammaisia (eng. disabled), vaan eri tavalla kyvyk­käi­tä (eng. dif­fe­rent­ly abled).

Dokumentin esit­tä­mi­nen on fan­tas­ti­nen kokemus, sillä voimme kysyä muilta osal­lis­tu­jil­ta suoraan reaa­lia­jas­sa doku­men­tin jälkeen heidän koke­muk­sis­taan. Dokumentin ohjasi Bernhard Drax, ja sen tavoit­tee­na oli kuvata sekä tutkijat Tom Boellstorff ja Donna Davis että 13 haas­ta­tel­ta­vaa tasa-arvoi­ses­ti, ilman erään­lais­ta tut­ki­joi­den selit­tä­vää nar­ra­tii­via. Koska tunnen omasta tut­ki­muk­ses­ta­ni Second Life -maailman erittäin hyvin, ymmärrän doku­ment­tiin pii­lo­te­tut erilaiset nyanssit, mutta jotkut toiset kollegani myöntävät myöhemmin jääneensä hiukan ulko­puo­lel­le.

Kuvakaappaus Our Digital Selves -doku­men­tis­ta.

Onko kyse autoetnografiasta vain itsereflektiosta?

Keynotessaan Boellstorff haastaa vir­tu­aa­li­sen ja “reaalisen” eli verkon ulko­puo­li­sen maailman vas­tak­kai­na­set­te­lua. Ei ole enää olemassa jakoa näiden kahden välillä – jos koskaan on ollutkaan. Etenkin kas­vok­kai­sen tapaa­mi­sen vaatimus on Boellstorffin mukaan erään­lais­ta “etno­gra­fis­ta feti­si­soin­tia”, kas­vok­kai­sen tapaa­mi­sen ihan­noin­tia, joka ei ole perus­tel­tua tut­kit­taes­sa digi­taa­lis­ta ja vir­tu­aa­lis­ta kokemusta. Kritiikki on jyrkkä, mutta kohdistuu etenkin Iso-Britanniassa vallalla olevaan tut­ki­mus­lin­jauk­seen, jossa haas­ta­tel­ta­vat on aina tavattava kas­vok­kain, vaikka käsi­tel­täi­siin vir­tu­aa­lis­ta kokemusta verkossa.

Boellstorff myös kysee­na­lais­taa yllättäen autoet­no­gra­fian ole­mas­sao­loa. Autoetnografiassa kuvail­laan ja ana­ly­soi­daan tutkijan omaa kokemusta. Boellstorffin mukaan kyse on itsea­sias­sa enemmän etno­gra­fi­sel­le tut­ki­muk­sel­le olen­nai­ses­ta itse­reflek­tios­ta, joka kuuluu osaksi analyysia ja tut­ki­mus­pro­ses­sia, kuin omasta tut­ki­mus­me­ne­tel­mäs­tään. Tätä kri­tiik­kiä vasten onkin häm­mäs­tyt­tä­vää huomata, että koko kon­fe­rens­sin esitysten yleisin teema oli juuri autoet­no­gra­fia – sen saamasta kri­tii­kis­tä huo­li­mat­ta.

Autoetnografiaa on kri­ti­soi­tu muun muassa puhtaan sub­jek­tii­vi­sek­si tiedon tuot­ta­mi­sek­si, joka vääristää etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­a­se­tel­maa, sillä se ei sisällä muiden näke­myk­siä kuin tutkijan oman koke­muk­sen. Joissain tut­ki­mus­a­se­tel­mis­sa tämä voi olla perus­tel­tua, mutta monissa esi­tyk­sis­sä oli mie­les­tä­ni valittu ensin menetelmä ja vasta sen jälkeen tut­ki­mus­kent­tä.

Tyypillisesti tut­ki­mus­kent­tä mää­rit­te­lee millaisia mene­tel­miä kannattaa ja voi käyttää. Voinko haas­ta­tel­la ihmisiä? Voinko havain­noi­da asioita itse? Tarvitsenko tulkkia? Missä kenttä sijaitsee ja kuinka kauan voin viettää siellä aikaa? Miten doku­men­toin tut­ki­musai­neis­toa? Millaisia eettisiä riskejä tut­ki­muk­seen voi liittyä? Muun muassa nämä kysy­myk­set mää­rit­tä­vät mene­tel­mä­va­lin­nan.

Kokonaisuudessa kaipasin enemmän kriit­tis­tä kes­kus­te­lua ja reflek­tio­ta omien mene­tel­mä­va­lin­to­jen suhteen. Huomaan, ettei ole itsestään selvää, että kaikki ihmis­tie­tei­li­jät ymmär­tä­vät, kuinka paljon autoet­no­gra­fi­nen lähes­ty­mis­ta­pa muokkaa itse tut­ki­mus­ta ja tiedon tuot­ta­mis­ta.

Kun tutkija ja tut­kit­ta­va ovat sama henkilö, vaaditaan äärim­mäi­sen raa­dol­lis­ta itse­tun­te­mus­ta, joka perustuu myös omien ennak­ko­luu­lo­jen ja heik­kouk­sien näke­mi­seen objek­tii­vi­sen linssin lävitse. Tällaisen reflek­sii­vi­syy­den tulisi näkyä tiukasti aina tut­ki­mus­ky­sy­mys­ten valin­nas­ta ana­lyy­siin ja tulosten esit­tä­mi­seen.

Sabine ja Toby Littlen esitys jäi eri­tyi­ses­ti mieleen mene­tel­mäl­li­sen läpi­nä­ky­vyy­den ja reflek­tion vuoksi. Kyseessä oli äidin ja 9-vuotiaan pojan esittämä kon­fe­rens­si­pa­pe­ri, jossa tar­kas­tel­tiin kak­si­kie­li­sen perheen sisäistä autoet­no­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta.

Littlet olivat tutkineet, miten perheen sisäinen dyna­miik­ka kahden kielen välillä toimi sekä Tobyn (kielen oppijan ja lapsen) että Sabinen (kielen opettajan ja äidin) näkö­kul­mas­ta. Toby halusi oppia toisen kielen ollessaan kuusi­vuo­tias. Viimeiset kolme vuotta he ovat yhdessä kir­jan­neet havain­to­jaan sekä äitinä ja poikana että kahtena tutkijana. Sabine ja Toby ovat myös jul­kai­se­mas­sa tut­ki­muk­ses­taan, joten odotan innolla jul­kai­su­ja.

Kuvakaappaus kon­fe­rens­siin osal­lis­tu­jan twiitistä.

Mihin etnografia on menossa?

Ethnography with a Twist hou­kut­te­li abstrak­til­laan laajasti erilaisia ja eri­koi­sia­kin tapoja sekä ymmärtää etno­gra­fi­aa että käyttää sitä mene­tel­mä­nä. Kokeelliset tavat ovat omassa työssäni arki­päi­vää, kun tutkin ja suun­nit­te­len digi­taa­li­sia pal­ve­lui­ta eri­lai­sil­la muo­toi­lus­ta sovel­le­tuil­la mene­tel­mil­lä. Keskeisin kysymys, jonka kanssa usein työssäni painin, on mene­tel­mä­va­lin­ta. Menetelmä muokkaa aina tut­ki­muk­sen lop­pu­tu­lok­sia. Menetelmä ei ole koskaan neutraali tapa hankkia tietoa, vaan se edustaa paitsi tutkijan tekemiä valintoja myös tutkijan ja mene­tel­män tut­ki­mus­his­to­ri­aa.

Konferenssissa näkyi kiin­nos­ta­vas­ti kaksi ääripäätä: tut­kit­ta­vien hen­ki­löi­den osal­lis­ta­mi­nen itse tut­ki­mus­pro­ses­siin ja tulosten esit­tä­mi­seen, sekä puhtaasti sub­jek­tii­vi­nen autoet­no­gra­fia. Tämä ei jär­jes­tä­jien mukaan ollut tar­koi­tuk­sel­lis­ta, vaan abstrak­tit tuntuivat suu­rim­mak­si osaksi orgaa­ni­ses­ti käsit­te­le­vän näitä teemoja. Herää kysymys, onko 1980-luvun etno­gra­fi­sen tut­ki­mus­his­to­rian reflek­sii­vi­nen käänne unohtunut (tai jäänyt huo­mioi­mat­ta), ja onko osa tut­ki­jois­ta päättänyt korvata reflek­tion autoet­no­gra­fi­sel­la sub­jek­tii­vi­suu­del­la?

Refleksiivisellä kään­teel­lä viitataan ant­ro­po­lo­gias­sa 1980-luvulla tapah­tu­nee­seen muu­tok­seen, jolloin ryh­dyt­tiin yhä enemmän kysee­na­lais­ta­maan etno­gra­fis­ta objek­tii­vi­suut­ta sekä koros­ta­maan reflek­tion mer­ki­tys­tä itse tut­ki­mus­pro­ses­sis­sa. Reflektion avulla tutkija tuo julki omat näkö­kul­man­sa ja läh­tö­koh­tan­sa, jolloin lukija voi perus­tel­lus­ti arvioida luke­maan­sa eli itse etno­gra­fis­ta kuvausta. Vaikea sanoa vielä yhden kon­fe­rens­sin perus­teel­la, mutta aihe ehdot­to­mas­ti kaipaa lisää kes­kus­te­lua ihmis­tie­tei­li­jöi­den kesken.

Etnografia tuntuu olevan myös ihmis­tie­tei­den lem­pi­kiis­ta­ka­pu­la. On helppoa väitellä siitä, mitä etno­gra­fia on ja ei ole, sillä sitä sovel­le­taan aina yhteis­kun­ta- ja sosi­aa­li­tie­teis­tä kauppa- ja lää­ke­tie­tee­seen. Yhdelle etno­gra­fia on tiukkaan rajattu valikoima laa­dul­li­sia tut­ki­mus­me­ne­tel­miä. Toiselle se on avoin ajat­te­lu­ta­pa, joka mah­dol­lis­taa kokeel­li­set tavat lähestyä inhi­mil­lis­tä kokemusta.

Eipäs – juupas-väittelyn sijasta vuo­ro­pu­he­lun ja kritiikin säi­lyt­tä­mi­nen on ensiar­voi­sen tärkeää. Matkustaessani takaisin Turkuun, yli­opis­to­maa­il­man ulko­puo­lel­le, kirjoitan muis­ti­kir­jaa­ni lauseet: Mitä aka­tee­mi­nen ja soveltava etno­gra­fia voivat oppia toi­sil­taan? Miten säi­ly­te­tään avoin dialogi ja voimme altistaa työmme myös ereh­ty­mi­sel­le?

Altistamalla omia ajatuksia, mene­tel­mä­va­lin­to­ja ja tuloksia toisille – niin tut­ki­joil­le kuin ei-tut­ki­joil­le – kykenemme säi­lyt­tä­mään etno­gra­fian eri­tyi­syy­den juuri inhi­mil­li­sen tiedon kerääjänä ja jalos­ta­ja­na, sekä kasvamaan itse etno­gra­fi­si­na tut­ki­joi­na – vaikka sitten hiukan vinoon ja vink­sal­leen.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Artikkelikuva: rawpixel/​Unsplash
  1. Boellstorff, Tom (2008) Coming of Age in Second Life: An Anthropologist Explores the Virtually Human. Princeton University Press, New Jersey.
  2. Boellstorff, Tom & Nardi, Bonnie & Pearce, Celia & Taylor, T.L. (2012) Ethnography and Virtual Worlds: A Handbook of Methods. Princeton University Press, New Jersey.
  3. Geertz, Cliffort & Marcus, George (1986) Writing Culture: The Poetics and Politics of Ethnography. University of California Press, California.
  4. Gould, Jeremy & Uusihakala, Katja (2016) Tutkija peilin edessä – reflek­sii­vi­syys ja etno­gra­fi­nen tieto. Gaudeamus, Helsinki.
  5. Hämeenaho, Pilvi & Koskinen-Koivisto, Eerika (2014) Moniulotteinen etno­gra­fia. Ethnos ry., Helsinki. 
  6. Ruby, Jay (1982) A Crack in the Mirror: Reflexive Perspective in Anthropology. University of Pennsylvania, Philadelphia.
  7. Uotinen, Johanna (2010): Aistimuksellisuus, autoet­no­gra­fia ja ruu­miil­li­nen tie­tä­mi­nen. Elore (ISSN 1456 – 3010), vol. 17 – 1/​2010. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry.

Kirjoittaja

Anna Haverinen, FT, on digitaalisen kulttuurin tutkija, luennoitsija ja design-antropologi, joka on tutkinut ilmiöitä stand upista sururituaaleihin ja verkkoväkivaltaan. Tällä hetkellä hän työskentelee digitaalisen palvelumuotoilun parissa Taisteella.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Havainnot maapallon resurssien rajallisuudesta sekä epätasaisesta jakautumisesta haastavat talouskasvupakkoa, mikä kannustaa miettimään talousajattelua uudestaan. Vaikka joidenkin kasvukriitikoiden mukaan talouden pohdinta kuuluu kaikille, kaikkien kokemuksen huomioiminen ei ole itsestäänselvyys. Tulokulmia-kolumnissa tutkija Eeva Houtbeckers kertoo, mitä annettavaa antropologialla on kasvutalouden jälkeiselle ajalle.

Suomessa on paljon aikuisia amatöörikilpaurheilijoita, joista osa on lajinsa huippuja maailmalla. Mikä saa heidät harrastamaan ja kilpailemaan vaativissa, paikoin tapaturma-alttiissa lajeissa ja käyttämään siihen lähes kaiken vapaa-aikansa?

Työkentällä-haastattelussa kuulemme tällä kertaa Aalto-yliopiston markkinoinnin vierailijaprofessori Eric Arnouldia. Arnouldin tie Suomeen käy monen eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen yliopiston kautta. Hänellä on myös pitkä työhistoria kehitysantropologina Länsi-Afrikassa.