Kiertynyt ja vääntynyt etnografia

Ethnography with a Twist -konferenssi keräsi helmikuussa 2019 Jyväskylään lähes 170 osallistujaa paristakymmenestä maasta, vaikuttavat keynote-puhujat sekä runsaasti näkökulmia etnografisen tiedon tuottamiseen, analysointiin ja rakentamiseen erilaisissa ja erityisissä yhteyksissä.

Hetken kuluttua Jyväskylä”, ilmoittaa junan auto­maat­ti­nen kuulutus, ja hätkähdän hereille. Katson unisena ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa. Näen tuttuja raken­nuk­sia, mäkiä ja vihdoin lumisena kim­mel­tä­vän Jyväsjärven. Hymyilen itsekseni ja ajattelen olevani kotona.

Vietin Jyväskylässä elämäni parhaita vuosia, jotka sittemmin ovat mää­rit­tä­neet hyvin paljon niin minua, ihmis­suh­tei­ta­ni kuin työ­elä­mää­ni. Nyt astelen katuja ylit­se­vuo­ta­van nos­tal­gian vallassa, sillä olen matkalla Ethnography with a Twist -kon­fe­rens­siin kahdessa eri roolissa: entisenä aka­tee­mi­se­na tutkijana ja nykyisenä sovel­ta­va­na tutkijana. Tunnen olevani yhtä mutkalle kiertynyt, vääntynyt ja nyr­jäh­tä­nyt kuin kon­fe­rens­sin teema.

Ohjelman perus­teel­la tiedossa on äärim­mäi­sen vai­kut­ta­via keynote-puhujia. Lisäksi luvassa on runsaasti näkö­kul­mia etno­gra­fi­sen tiedon tuot­ta­mi­seen, ana­ly­soin­tiin ja raken­ta­mi­seen eri­lai­sis­sa ja eri­tyi­sis­sä yhteyk­sis­sä. Millainen suhde voi olla tut­ki­jal­la ja tut­kit­ta­vil­la eri kon­teks­teis­sa? Miten etno­gra­fia voi rakentaa ymmär­rys­tä eri ilmiöistä, pro­ses­seis­ta ja sosi­aa­li­sen elämän mer­ki­tyk­sis­tä nopeasti muut­tu­vas­sa maa­il­mas­sa? Millaisia erikoisia vään­nök­siä ja yhdis­tel­miä on mah­dol­lis­ta rakentaa etno­gra­fi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa? Konferenssi kutsui koolle niin tut­ki­mus­pa­pe­rei­ta, panee­lei­ta kuin kokeel­li­sia työ­pa­jo­ja­kin, minkä koen erityisen vir­kis­tä­väk­si aka­tee­mi­ses­sa yhtey­des­sä.

Konferenssiin osal­lis­tuu lähes 170 tutkijaa eri tie­tee­na­loil­ta, lähes paris­ta­kym­me­nes­tä maasta. Kaikkia yhdistää halu ymmärtää etno­gra­fian eri­tyis­piir­tei­tä: mitä on etno­gra­fia, kun olemme pian siir­ty­mäs­sä 2020-luvulle? Etnografinen tutkimus on tullut pitkän matkan viimeisen sadan vuoden aikana, eikä se ole enää vain laa­dul­lis­ta analyysia ja kuvailua tut­kit­ta­vas­ta yhtei­sös­tä ja kult­tuu­ris­ta. Se voi itsessään olla myös kokeel­li­nen menetelmä tar­kas­tel­la tiedon ja tulkinnan tuot­ta­mis­ta hyvin monesta eri näkö­kul­mas­ta.

Pakolaiskriisin kaikuja museoituna

Seminaarinmäen raken­nus­ten kruunu on Alvar Aallon suun­nit­te­le­ma Jyväskylän yli­opis­ton pää­ra­ken­nus, jonka suu­rim­paan saliin kokoon­num­me kon­fe­rens­sin ensim­mäi­siä puhujia varten. Salissa kuuluu innos­tu­nut suhina monella eri kielellä sekä hiljaiset ilah­tu­neet huu­dah­duk­set, kun kollegat tapaavat toisiaan pitkästä aikaa. Penkkirivistöt täyttyvät hil­jal­leen, tie­to­ko­nei­ta availlaan ja muis­ti­kir­jo­ja ehkä täytetään otsi­koil­la “Ethnography with a Twist, 12th of February 2019, Jyväskylä, Finland”. Kolmen päivän kon­fe­rens­si on alkamassa.

Konferenssin aloittaa apu­lais­pro­fes­so­ri Marie Sandbergin keynote yhtei­set­no­gra­fias­ta eli yhdessä tut­kit­ta­vien kanssa tehdystä tut­ki­muk­ses­ta, joka käsit­te­lee vuoden 2015 pako­lais­krii­sin vai­ku­tuk­sia Tanskassa, Saksassa ja Norjassa. Sandbergin tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­neet vapaa­eh­tois­työn­te­ki­jät kertovat koke­muk­sis­taan pako­lais­ten vas­taa­not­ta­ji­na ja ohjaajina esi­mer­kik­si juna-asemilla. Sandberg korostaa, että pako­lais­krii­sin sijasta kyse oli itse asiassa vas­taa­not­ta­mi­sen kriisi. Näkökulmamuutos on hänen mie­les­tään tärkeä eri­tyi­ses­ti mediassa esitetyn, tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­ta dehu­ma­ni­soi­van kuvan vuoksi.

Kuvakaappaus kon­fe­rens­siin osal­lis­tu­jan twiitistä.

Sandbergin pro­jek­tis­sa tar­kas­tel­tiin myös miten pako­lais­krii­siä on doku­men­toi­tu ja museoitu, sekä miten koke­muk­sia on havain­nol­lis­tet­tu esineiden kautta. Materiaalinen kulttuuri tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den näkö­kul­mas­ta voi kiteytyä hyvin eri­lai­siin esi­nei­siin kuin mitä mediassa on tyy­pil­li­ses­ti nähty.

Tällöin esi­mer­kik­si hygie­nia­tuot­teet, kom­mu­ni­koin­ti­vä­li­neet ja monet muut arkiset esineet ovat saaneet hyvin erilaisen mer­ki­tyk­sen vas­taan­ot­to­kes­kuk­sis­sa sekä juna- ja raja-asemilla. Esineet vaativat tuekseen etno­gra­fi­sen tarinan, jotta koke­muk­set ja mer­ki­tyk­set avautuvat laa­jem­mas­sa kon­teks­tis­sa.

Ei vammainen vaan eri tavoin kyvykäs

Internet- ja Second Life -tutkijana itselleni kon­fe­rens­sin suurin kohokohta on pro­fes­so­ri Tom Boellstorffin keynote sekä paraet­no­gra­fi­nen doku­ment­ti “Our Digital Selves”, jonka esit­tä­mi­sen aikana saamme yhteyden Boellstorffin tut­ki­muk­sen osal­lis­tu­jiin ja doku­men­tin ohjaajaan Skypen ja Second Life -vir­tu­aa­li­maa­il­man avulla. Paraetnografia on yksi nimitys yhtei­set­no­gra­fial­le, jossa tut­kit­ta­vat itse toimivat myös asian­tun­ti­joi­na ja tut­ki­joi­na.

Boellstorff on pro­jek­tis­saan tutkinut, miten vammaiset henkilöt kokevat Second Life -vir­tu­aa­li­maa­il­man ja oman iden­ti­teet­tin­sä niin verkossa kuin verkon ulko­puo­lel­la, sekä miten nämä koke­muk­set muok­kaa­vat toisiaan. Aihe on vähin­tään­kin kiehtova, sillä useat haas­ta­tel­ta­vis­ta kertoivat etteivät koe olevansa vammaisia (eng. disabled), vaan eri tavalla kyvyk­käi­tä (eng. dif­fe­rent­ly abled).

Dokumentin esit­tä­mi­nen on fan­tas­ti­nen kokemus, sillä voimme kysyä muilta osal­lis­tu­jil­ta suoraan reaa­lia­jas­sa doku­men­tin jälkeen heidän koke­muk­sis­taan. Dokumentin ohjasi Bernhard Drax, ja sen tavoit­tee­na oli kuvata sekä tutkijat Tom Boellstorff ja Donna Davis että 13 haas­ta­tel­ta­vaa tasa-arvoi­ses­ti, ilman erään­lais­ta tut­ki­joi­den selit­tä­vää nar­ra­tii­via. Koska tunnen omasta tut­ki­muk­ses­ta­ni Second Life -maailman erittäin hyvin, ymmärrän doku­ment­tiin pii­lo­te­tut erilaiset nyanssit, mutta jotkut toiset kollegani myöntävät myöhemmin jääneensä hiukan ulko­puo­lel­le.

Kuvakaappaus Our Digital Selves -doku­men­tis­ta.

Onko kyse autoetnografiasta vain itsereflektiosta?

Keynotessaan Boellstorff haastaa vir­tu­aa­li­sen ja “reaalisen” eli verkon ulko­puo­li­sen maailman vas­tak­kai­na­set­te­lua. Ei ole enää olemassa jakoa näiden kahden välillä – jos koskaan on ollutkaan. Etenkin kas­vok­kai­sen tapaa­mi­sen vaatimus on Boellstorffin mukaan erään­lais­ta “etno­gra­fis­ta feti­si­soin­tia”, kas­vok­kai­sen tapaa­mi­sen ihan­noin­tia, joka ei ole perus­tel­tua tut­kit­taes­sa digi­taa­lis­ta ja vir­tu­aa­lis­ta kokemusta. Kritiikki on jyrkkä, mutta kohdistuu etenkin Iso-Britanniassa vallalla olevaan tut­ki­mus­lin­jauk­seen, jossa haas­ta­tel­ta­vat on aina tavattava kas­vok­kain, vaikka käsi­tel­täi­siin vir­tu­aa­lis­ta kokemusta verkossa.

Boellstorff myös kysee­na­lais­taa yllättäen autoet­no­gra­fian ole­mas­sao­loa. Autoetnografiassa kuvail­laan ja ana­ly­soi­daan tutkijan omaa kokemusta. Boellstorffin mukaan kyse on itsea­sias­sa enemmän etno­gra­fi­sel­le tut­ki­muk­sel­le olen­nai­ses­ta itse­reflek­tios­ta, joka kuuluu osaksi analyysia ja tut­ki­mus­pro­ses­sia, kuin omasta tut­ki­mus­me­ne­tel­mäs­tään. Tätä kri­tiik­kiä vasten onkin häm­mäs­tyt­tä­vää huomata, että koko kon­fe­rens­sin esitysten yleisin teema oli juuri autoet­no­gra­fia – sen saamasta kri­tii­kis­tä huo­li­mat­ta.

Autoetnografiaa on kri­ti­soi­tu muun muassa puhtaan sub­jek­tii­vi­sek­si tiedon tuot­ta­mi­sek­si, joka vääristää etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­a­se­tel­maa, sillä se ei sisällä muiden näke­myk­siä kuin tutkijan oman koke­muk­sen. Joissain tut­ki­mus­a­se­tel­mis­sa tämä voi olla perus­tel­tua, mutta monissa esi­tyk­sis­sä oli mie­les­tä­ni valittu ensin menetelmä ja vasta sen jälkeen tut­ki­mus­kent­tä.

Tyypillisesti tut­ki­mus­kent­tä mää­rit­te­lee millaisia mene­tel­miä kannattaa ja voi käyttää. Voinko haas­ta­tel­la ihmisiä? Voinko havain­noi­da asioita itse? Tarvitsenko tulkkia? Missä kenttä sijaitsee ja kuinka kauan voin viettää siellä aikaa? Miten doku­men­toin tut­ki­musai­neis­toa? Millaisia eettisiä riskejä tut­ki­muk­seen voi liittyä? Muun muassa nämä kysy­myk­set mää­rit­tä­vät mene­tel­mä­va­lin­nan.

Kokonaisuudessa kaipasin enemmän kriit­tis­tä kes­kus­te­lua ja reflek­tio­ta omien mene­tel­mä­va­lin­to­jen suhteen. Huomaan, ettei ole itsestään selvää, että kaikki ihmis­tie­tei­li­jät ymmär­tä­vät, kuinka paljon autoet­no­gra­fi­nen lähes­ty­mis­ta­pa muokkaa itse tut­ki­mus­ta ja tiedon tuot­ta­mis­ta.

Kun tutkija ja tut­kit­ta­va ovat sama henkilö, vaaditaan äärim­mäi­sen raa­dol­lis­ta itse­tun­te­mus­ta, joka perustuu myös omien ennak­ko­luu­lo­jen ja heik­kouk­sien näke­mi­seen objek­tii­vi­sen linssin lävitse. Tällaisen reflek­sii­vi­syy­den tulisi näkyä tiukasti aina tut­ki­mus­ky­sy­mys­ten valin­nas­ta ana­lyy­siin ja tulosten esit­tä­mi­seen.

Sabine ja Toby Littlen esitys jäi eri­tyi­ses­ti mieleen mene­tel­mäl­li­sen läpi­nä­ky­vyy­den ja reflek­tion vuoksi. Kyseessä oli äidin ja 9-vuotiaan pojan esittämä kon­fe­rens­si­pa­pe­ri, jossa tar­kas­tel­tiin kak­si­kie­li­sen perheen sisäistä autoet­no­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta.

Littlet olivat tutkineet, miten perheen sisäinen dyna­miik­ka kahden kielen välillä toimi sekä Tobyn (kielen oppijan ja lapsen) että Sabinen (kielen opettajan ja äidin) näkö­kul­mas­ta. Toby halusi oppia toisen kielen ollessaan kuusi­vuo­tias. Viimeiset kolme vuotta he ovat yhdessä kir­jan­neet havain­to­jaan sekä äitinä ja poikana että kahtena tutkijana. Sabine ja Toby ovat myös jul­kai­se­mas­sa tut­ki­muk­ses­taan, joten odotan innolla jul­kai­su­ja.

Kuvakaappaus kon­fe­rens­siin osal­lis­tu­jan twiitistä.

Mihin etnografia on menossa?

Ethnography with a Twist hou­kut­te­li abstrak­til­laan laajasti erilaisia ja eri­koi­sia­kin tapoja sekä ymmärtää etno­gra­fi­aa että käyttää sitä mene­tel­mä­nä. Kokeelliset tavat ovat omassa työssäni arki­päi­vää, kun tutkin ja suun­nit­te­len digi­taa­li­sia pal­ve­lui­ta eri­lai­sil­la muo­toi­lus­ta sovel­le­tuil­la mene­tel­mil­lä. Keskeisin kysymys, jonka kanssa usein työssäni painin, on mene­tel­mä­va­lin­ta. Menetelmä muokkaa aina tut­ki­muk­sen lop­pu­tu­lok­sia. Menetelmä ei ole koskaan neutraali tapa hankkia tietoa, vaan se edustaa paitsi tutkijan tekemiä valintoja myös tutkijan ja mene­tel­män tut­ki­mus­his­to­ri­aa.

Konferenssissa näkyi kiin­nos­ta­vas­ti kaksi ääripäätä: tut­kit­ta­vien hen­ki­löi­den osal­lis­ta­mi­nen itse tut­ki­mus­pro­ses­siin ja tulosten esit­tä­mi­seen, sekä puhtaasti sub­jek­tii­vi­nen autoet­no­gra­fia. Tämä ei jär­jes­tä­jien mukaan ollut tar­koi­tuk­sel­lis­ta, vaan abstrak­tit tuntuivat suu­rim­mak­si osaksi orgaa­ni­ses­ti käsit­te­le­vän näitä teemoja. Herää kysymys, onko 1980-luvun etno­gra­fi­sen tut­ki­mus­his­to­rian reflek­sii­vi­nen käänne unohtunut (tai jäänyt huo­mioi­mat­ta), ja onko osa tut­ki­jois­ta päättänyt korvata reflek­tion autoet­no­gra­fi­sel­la sub­jek­tii­vi­suu­del­la?

Refleksiivisellä kään­teel­lä viitataan ant­ro­po­lo­gias­sa 1980-luvulla tapah­tu­nee­seen muu­tok­seen, jolloin ryh­dyt­tiin yhä enemmän kysee­na­lais­ta­maan etno­gra­fis­ta objek­tii­vi­suut­ta sekä koros­ta­maan reflek­tion mer­ki­tys­tä itse tut­ki­mus­pro­ses­sis­sa. Reflektion avulla tutkija tuo julki omat näkö­kul­man­sa ja läh­tö­koh­tan­sa, jolloin lukija voi perus­tel­lus­ti arvioida luke­maan­sa eli itse etno­gra­fis­ta kuvausta. Vaikea sanoa vielä yhden kon­fe­rens­sin perus­teel­la, mutta aihe ehdot­to­mas­ti kaipaa lisää kes­kus­te­lua ihmis­tie­tei­li­jöi­den kesken.

Etnografia tuntuu olevan myös ihmis­tie­tei­den lem­pi­kiis­ta­ka­pu­la. On helppoa väitellä siitä, mitä etno­gra­fia on ja ei ole, sillä sitä sovel­le­taan aina yhteis­kun­ta- ja sosi­aa­li­tie­teis­tä kauppa- ja lää­ke­tie­tee­seen. Yhdelle etno­gra­fia on tiukkaan rajattu valikoima laa­dul­li­sia tut­ki­mus­me­ne­tel­miä. Toiselle se on avoin ajat­te­lu­ta­pa, joka mah­dol­lis­taa kokeel­li­set tavat lähestyä inhi­mil­lis­tä kokemusta.

Eipäs – juupas-väittelyn sijasta vuo­ro­pu­he­lun ja kritiikin säi­lyt­tä­mi­nen on ensiar­voi­sen tärkeää. Matkustaessani takaisin Turkuun, yli­opis­to­maa­il­man ulko­puo­lel­le, kirjoitan muis­ti­kir­jaa­ni lauseet: Mitä aka­tee­mi­nen ja soveltava etno­gra­fia voivat oppia toi­sil­taan? Miten säi­ly­te­tään avoin dialogi ja voimme altistaa työmme myös ereh­ty­mi­sel­le?

Altistamalla omia ajatuksia, mene­tel­mä­va­lin­to­ja ja tuloksia toisille – niin tut­ki­joil­le kuin ei-tut­ki­joil­le – kykenemme säi­lyt­tä­mään etno­gra­fian eri­tyi­syy­den juuri inhi­mil­li­sen tiedon kerääjänä ja jalos­ta­ja­na, sekä kasvamaan itse etno­gra­fi­si­na tut­ki­joi­na – vaikka sitten hiukan vinoon ja vink­sal­leen.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Artikkelikuva: rawpixel/​Unsplash
  1. Boellstorff, Tom (2008) Coming of Age in Second Life: An Anthropologist Explores the Virtually Human. Princeton University Press, New Jersey.
  2. Boellstorff, Tom & Nardi, Bonnie & Pearce, Celia & Taylor, T.L. (2012) Ethnography and Virtual Worlds: A Handbook of Methods. Princeton University Press, New Jersey.
  3. Geertz, Cliffort & Marcus, George (1986) Writing Culture: The Poetics and Politics of Ethnography. University of California Press, California.
  4. Gould, Jeremy & Uusihakala, Katja (2016) Tutkija peilin edessä – reflek­sii­vi­syys ja etno­gra­fi­nen tieto. Gaudeamus, Helsinki.
  5. Hämeenaho, Pilvi & Koskinen-Koivisto, Eerika (2014) Moniulotteinen etno­gra­fia. Ethnos ry., Helsinki. 
  6. Ruby, Jay (1982) A Crack in the Mirror: Reflexive Perspective in Anthropology. University of Pennsylvania, Philadelphia.
  7. Uotinen, Johanna (2010): Aistimuksellisuus, autoet­no­gra­fia ja ruu­miil­li­nen tie­tä­mi­nen. Elore (ISSN 1456 – 3010), vol. 17 – 1/​2010. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry.

Kirjoittaja

Anna Haverinen, FT, on digitaalisen kulttuurin tutkija, luennoitsija ja design-antropologi, joka on tutkinut ilmiöitä stand upista sururituaaleihin ja verkkoväkivaltaan. Tällä hetkellä hän työskentelee digitaalisen palvelumuotoilun parissa Taisteella.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomen luontokeskus Haltian johtaja Tom Selänniemi tunnetaan turismin tutkijana, Aurinkomatkojen entisenä toimitusjohtajana ja kestävän matkailun asiantuntijana. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo, miksi matkailu on niin koukuttavaa, miten tutkimuksesta tulee bisnestä ja kuinka matkailu muuttuu luonnonsuojeluksi.