Israel/Palestiinassa rauha ei ole koloniaalisen sodan vastakohta tai loppu, vaan sen jatke. Viimeaikainen keskustelu Trumpin rauhansuunnitelman ympärillä todistaa jälleen kerran sen, kuinka helppoa väkivalta on pukea rauhan kaapuun.
Viime päivät mediassa on keskusteltu Yhdysvaltojen presidentti Trumpin esityksestä Israel/Palestiinan rauhansuunnitelmaksi. Trumpin esitys jatkaa pitkää historiaa, jossa ‘rauhaa’ käytetään palestiinalaisten hallinnan välineenä.
Rauhansuunnitelmia arvioidessa kannattaa kiinnittää huomiota ensinnäkin siihen, kenen aseet esitetään uhkana turvallisuudelle ja kenen aseiden puolestaan nähdään lisäävän vakautta ja turvallisuutta.
Trumpin suunnitelmassa Hamas de-militarisoidaan, mutta Israelin annetaan jatkaa aseiden piippujen osoittamista palestiinalaisia kohti niin Gazan saartorenkaan reunalta kuin uudelta laajennetulta niin kutsutulta turvavyöhykkeeltäkin.
Israelin vastuun häivyttäminen
Israelin aseet, joilla on suoritettu kansanmurhaa viimeisen kahden vuoden ajan, eivät näytä olevan ongelma Trumpin suunnitelmaa kehuville suomalaisille poliitikoillekaan.
Esimerkiksi Ylelle antamassaan kommentissa ulkoministeri Elina Valtonen korostaa sitä, että Hamas on riisuttava aseista vaikka väkisin. Israelin aseista tai esimerkiksi Suomen asekaupasta Israelin kanssa hän ei haastattelussa lausu mitään.
Ulkoministeri Valtonen korostaa, kuinka ”emme voi hyväksyä minkäänlaista terroristiryhmittymää minkään maa-alueen tai varsinkaan tulevaisuudessa valtion ruorissa”. Toki silloin kun Suomi tunnusti Israelin valtion vuonna 1949, sen parlamentissa istui lukuisia poliitikkoja, joiden tausta oli Iso-Britannian hallintoa alueella vastustaneissa terroristijärjestöissä. Ne tekivät verisiä iskuja niin brittejä kuin palestiinalaisia siviilejä kohtaan.
Helsingin Sanomien haastattelussa myös entinen ulkoministeri ja Vihreiden kansanedustaja Pekka Haavisto nostaa esiin Hamasin aseet ja muistelee palestiinalaisen terrorin historiaa 1970-luvulla. Jostain syystä palestiinalaisten kohtaama yli satavuotinen terrori ei nouse taustaksi, josta käsin Haavisto rauhaa visioi.
Israelin ja sen kumppanimaiden harjoittamaan joukkotuhoon Haavisto viittaa puolestaan lauseella ”Gazassa on tapahtunut valtava tuho” ikäänkuin tuho olisi vailla tekijää.
Valtosen ja Haaviston mentaaliakrobatian taustalla on pitkä historia, jossa lännen aseet ovat aina lähtökohtaisesti esitetty terrorismin vastaisina kun taas arabien, ja erityisesti palestiinalaisten, aseet verisen kaaoksen ja epäjärjestyksen airueina.
Vain yksi hallinto nähdään ongelmana
Toinen huomionarvoinen seikka on se, mitä suunnitelmat paljastavat siitä, miten Israelin ja palestiinalaisten poliittiset rakenteet ymmärretään: kenen hallinto nähdään rauhan esteenä, ja kenen ei?
Presidentti Trumpin mallissa palestiinalaiset eivät ole kykeneviä hallitsemaan itseään, vaan tarvitsevat amerikkalaisista, israelilaisista ja arabimaista koostuvan koalition ’kehittyäkseen’ kohti vastuullista, rauhanomaista, ja demokraattista hallintoa. Tässä ajattelussa väkivalta Israel/Palestiinassa johtuu siis paitsi väkivaltaisesta radikalisaatiosta myös poliittisesta epäkypsyydestä.
Myös ulkoministeri Valtonen esittää Ylen artikkelissa Israelin demokratiana, kun taas koko palestiinalainen hallintorakenne tulee hänen mukaansa uudistaa. Vaatimus hallinnon muutoksesta kohdistuu siis yksipuolisesti palestiinalaisiin. Käsittelemättä jää, että Israel on ’demokratia’ ainoastaan niin kauan kun sen väite miehityksen väliaikaisuudesta (vuodesta 1967) otetaan tosissaan, tai kun johtavien ihmisoikeusjärjestöjen analyysi Israelista apartheid-valtiona sivuutetaan.
Demokratian ja epädemokratian välille luotu vastakkainasettelu jättää varjoonsa olennaisen kysymyksen siitä, minkä vuoksi palestiinalainen poliittinen järjestelmä on epädemokraattinen.
Oslon sopimuksen myötä vuonna 1993 luotu palestiinalaishallinto rakennettiin tarkoituksella epädemokraattiseksi Israelin ja länsivaltojen kehittämän riippuvuusjärjestelmän avulla.
Siinä palestiinalaishallinnon ensisijainen rooli on Israelin turvallisuuden ja talouden vahvistaminen. Riippuvuusrakenne on keskittänyt valtaa autoritäärisille johtajille ja kaventanut kansalaisyhteiskunnan tilaa. Presidentti Trumpin mallissa sama riippuvuus on tarkoitus ulottaa Gazaan päivitetyssä muodossa. Se tulee syömään niin mahdollisuudet rauhaan kuin demokratiaankin.
Jos demokratisoitumisesta oltaisiin oikeasti huolissaan, pyrkimykset kohdistuisivat ensisijaisesti Israelin hallinnon muuttamiseen ja yllä kuvatun riippuvuusrakenteen murtamiseen.
Presidentti Trumpin suunnitelma, kuten myös Haavisto ja Valtonen haastatteluissaan, jättävät käsittelemättä niin Israelin hallinnon asuttajakolonialistisen luonteen kuin sen johtajien ja hallitusten oikeudellisen vastuun, ja niistä koituvat seuraukset.
Palestiinalaisten ’demokratiakehittäminen’ osana ’rauhanprosesseja’ on ennen kaikkea alibi, jolla pyritään siirtämään huomio pois Israelin miehitys- ja kolonisaatiovallan kansainvälisisistä rakenteista.
Trumpin mallissa Gaza on alueellisen hallinnan laboratorio
Valitettavasti kriittinen keskustelu rauhanprosessien väkivaltaisuudesta loistaa Suomessa poissaolollaan. Rauhassa ei Oslon sopimuksesta alkaen ole oikeastaan ollut kyse palestiinalaisista, vaan alueen vakauttamisesta Israelin, Yhdysvaltojen, ja johtavien arabimaiden kaupallisten ja turvallisuuteen liittyvien intressien turvaamiseksi.
Trumpin malli jatkaa Oslon sopimuksen epäsuoran riippuvuusrakenteen jalostamista alueellisen normalisaation saavuttamiseksi. Jo Oslon sopimuksessa nimenomaan yksityiset intressit ja yksityiset toimijat olivat keskeisessä roolissa, mutta Trump pyrkii kiihdyttämään rauhan kaupallista potentiaalia seuraavalle tasolle jatkona ensimmäisen kauden Abraham-sopimuksilleen. Niissä solmittiin rauha Israelin ja useiden arabimaiden välillä, ja pian tämän jälkeen maiden välillä solmittiin merkittäviä investointisopimuksia.
Gazasta pyritään rakentamaan uudenlaista harmaata aluetta, joka sijaitsee jossain valtiokoalition ja riskipääomasijoituksen välimaastossa; eräänlaista Intian kauppakompanian ja vapaakauppasataman yhdistelmää. Tämän kaltaisella harmaalla alueella kansainvälisen oikeuden, humanitäärisen oikeuden ja ihmisoikeuksien periaatteet ja velvollisuudet vesittäytyisivät entisestään.
Tämänkaltainen ristiriitaisuuksien ja harmaan vyöhykkeen ratkaisu on jo käytössä Länsirannalla, jossa Israelin ja sen kumppaneiden julistama miehityksen väliaikaisuus on pystytetty suojamuuriksi Israelin oikeudellisen vastuun eteen. Kansanedustaja Haavisto huomioi haastattelussa presidentti Trumpin mallin aikajänteiden abstraktin tason, mutta ei sitä miten abstraktio palvelee Israelin harjoittamaa kolonisaatiota.
Sen lisäksi, että on tärkeä seurata millaista väkivaltaa väliaikaisuuden avulla mahdollistetaan, on syytä kiinnittää huomiota Länsirantaan ja koko Israel/Palestiinaan huomion kohdistuessa Gazaan. Presidentti Trumpin suunnitelmassa, saati Haaviston tai Valtosen kommenteissa, Länsirantaa ei mainita sanallakaan, vaan Gazan näennäisrauha erotetaan omaksi kysymyksekseen. Usein, kun valokeila on Gazassa, Israel suunnittelee jo toimia myös Länsirannalla. Rauhanprosessi voi ylläpitää savuverhoa, joka erottaa Gazan ja muun Israel/Palestiinan kohtalot ja kysymykset toisistaan.
Kansanedustaja Haaviston ja ulkoministeri Valtosen haastattelut osoittavat jälleen kerran, kuinka Palestiina-kysymys on pyöröovi, jossa johtavat poliitikot käyvät välillä kääntymässä tullakseen samojen vastauksien kanssa ulos.
Niin sanottu Palestiina-kysymys onkin pysähtynyt toiston maailmaan, jossa puhutaan yleviä kahden valtion mallista kohtaamatta kolonialismin alueellisia ja kansainvälisiä ulottuvuuksia.
Minusta näyttää siltä, että myös mediassa liian usein osallistutaan tähän sirkukseen, jossa väkivalta maalataan rauhaksi ja vaikeat kysymykset jätetään kysymättä. Ei ole vaikea ennustaa, että jos presidentti Trumpin suunnitelma runnotaan läpi, vajoamme taas itsetyytyväiseen kuvitelmaan ’rauhanprosessista’. Siis siihen saakka kunnes alistettujen vapauden kaipuu ja viha onnistuu ylittämään niitä vartioivat muurit, ja kysymys Palestiinasta pulpahtaa uudelleen pintaan. Sitten uutisstudioissa taas kysytään, mitä juuri tapahtui, ja mitä tapahtuu seuraavaksi?
Seuraavan kerran kun ulkoministeri tai joku muu poliitikko kertoo siitä, kuinka tärkeää on riisua Hamas aseista rauhan saavuttamiseksi toivoisin, että toimittaja keskeyttäisi: ”hyvä, entä mitä tehdään Israelin aseille? Riisutaanko myös vai jatketaanko vain niiden ostamista?”
Luettavaa
Tartir, A. (2018). The limits of securitized peace: The EU’s sponsorship of Palestinian authoritarianism. Middle East Critique, 27(4), 365-381.
Tarvainen, A., & Challand, B. (2024). Innovation as erasure: Palestine and the new regional alliances of technology. Transactions of the Institute of British Geographers, 49(2), e12663.
Turner, M. (2006). Building democracy in Palestine: liberal peace theory and the election of Hamas. Democratization, 13(5), 739-755.
