Helsingin Sanomat kirjoitti marraskuussa henkilökuvan suomalaisnaisesta, joka päätti 19-vuotiaana perustaa lastenkodin Kenian maaseudulle. Pian Yle teki samasta naisesta ihannoivan jutun, ja lukuisat muut lehdet seurasivat perässä. Kriittistä näkökulmaa omatoimisesta hyväntekemisestä ei tuotu esiin, vaikka tutkimukset osoittavat kritiikin tarpeen.
Hollantilaiseen jouluperinteeseen keskeisesti kuuluva rasistinen Zwarte Piet-hahmo ylläpitää kolonialismin perintöä ja aiheuttaa vuosittain kuohuntaa.
Alkuperäiskansa määritellään kulttuurisesti omaleimaiseksi väestöksi, joka on myöhemmin syrjäytetty, ja joka on jäänyt sivuun modernin valtion kehityksestä. Niiden oletetaan usein olevan kulttuurisia reliikkejä, jotka ovat säilyneet kansallisvaltion marginaalissa muinaisajoista lähtien. Alkuperäiskansan käsite on samalla aina poliittisesti latautunut, sillä sitä käytetään esitettäessä erityisiä poliittisia vaatimuksia. Mutta miten “alkuperäisiä” alkuperäiskansat kulttuureineen ovat?
Kulttuurisen omimisen käsite on tullut tutuksi lähinnä iltapäivälehtien kohukirjoitusten ja television keskusteluohjelmien kautta, joissa vähemmistöjä kuvataan omimisesta ”loukkaantuneina”. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet ilmiön todelliset vaikutukset alkuperäiskansojen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen asemaan. Monet vähemmistöryhmät kokevat syrjintää käyttäessään julkisesti omien kulttuuriensa symboleita, vaikka samalla valtaväestö voi hyötyä näistä esimerkiksi taloudellisesti.
Alkuperäiskansojen edustajat viittaavat kulttuurisella omimisella kolonialismin perintöön ja siitä juontuviin valtasuhteisiin. Kuten professori Olufynmilayo Arewa mainitsee, vajavainen keskustelu kulttuurisesta omimisesta jättää huomioimatta sen, että kulttuurin lainaaminen, yhteensulautuminen ja jakaminen eivät ole sama asia kuin omiminen. Lainaamisesta tulee omimista, kun se vahvistaa historiallisesti hyväksikäyttävää suhdetta, tai riistää ryhmältä mahdollisuudet hyötyä kulttuurisesta materiaalistaan ja hallita sitä itse.
