Helsingistä, noin suunnilleen antropologian ja muotoilun ottein

Teksti: Eeva Berglund Cindy Kohtalan kanssa, podcast-lukija: Veikko Lindholm

Graniittisten kivi­jal­ko­jen Helsinki nousee kuin luon­nos­taan maasta itsestään. Vuonna 2015 se on tek­no­lo­gi­nen maailma metsän keskellä, selkeästi euroop­pa­lai­nen ja kuitenkin ainut­laa­tui­nen pää­kau­pun­ki. Täällä matalat kivi­kort­te­lit hohtavat matalalta pais­ta­vas­sa poh­joi­ses­sa aurin­gos­sa.

Helsinkiä voi myös tar­kas­tel­la katoavana perintönä. Ajatellaan kult­tuu­ri­pe­rin­töä eli raken­nuk­sia ja muita his­to­rial­li­sia maa­merk­ke­jä, mutta myös luon­non­pe­rin­töä. Täällä on ainut­laa­tui­nen veden, kiven ja metsien lomaan ajan saatossa kehit­ty­nyt asui­nym­pä­ris­tö, jossa ihmisillä on poik­keuk­sel­li­sen hyvät edel­ly­tyk­set voida hyvin.

Ihmiskunnan enemmistö asuu urbaa­nis­ti, joten yhä useampi ant­ro­po­lo­gik­si kou­lut­tau­tu­nut tutkii kau­pun­kie­lä­mää. Kaupungistumisen vauhti ja mit­ta­kaa­va rikkovat kuitenkin jat­ku­vas­ti ennä­tyk­siä. Jotkut tutkijat ovat jopa sitä mieltä, ettei kaikkea urbaania raken­ta­mis­ta voi ajatella kau­pun­gis­tu­mi­se­na. Ei bis­nes­puis­tos­ta eikä prekaarin työvoiman asun­to­lois­ta, eikä liioin val­vo­tuis­ta mutta puo­li­tyh­jis­tä luk­susa­lueis­ta ole eläväksi kau­pun­gik­si.

Historian saatossa kaupungit ovat olleet itseor­ga­ni­soi­tu­mi­sen ja eri­lai­suu­den paikkoja. Enää ei vält­tä­mät­tä ole näin.

Globaaliin finans­si­ta­lou­teen tiiviisti kyt­kök­sis­sä oleva kau­pun­gis­tu­mi­sen kiih­ty­mi­nen on saa­vut­ta­nut myös Suomen. Muutama vuosi sitten Helsingissä alkoi vuo­si­sa­dan raken­nus­buu­mi. Helsingistä olisi tulossa samalla niin sanotusti metropoli, kan­sain­vä­li­ses­ti mer­kit­tä­vä toiminnan keskus. Brändätä täytyy, inves­toi­da täytyy ja luoda veto­voi­mai­suut­ta.

Kuulemisestakin on tullut impe­ra­tii­vi. Meitä asukkaita kutsutaan kes­kus­te­lu­ti­lai­suuk­siin, pääsemme katsomaan uusien asui­na­luei­den suun­ni­tel­mia ja meitä keho­te­taan osal­lis­tu­maan tule­vai­suu­den luomiseen netin väli­tyk­sel­lä. Kuunteleminen tuntuu olevan har­vem­mas­sa kuin byro­kra­tian mää­rit­te­le­mä kuu­le­mi­nen.

Helsingin muutosta siivittää joskus värik­käin­kin sana­kään­tein käyty väittely. Ulkomaisen rahan rooli Helsingin kehit­tä­mi­ses­sä on luonut uuden­lai­sia vas­tak­kai­na­set­te­lu­ja poliit­ti­sel­la kentällä. Töölönlahtea taas haukutaan yli puo­lue­ra­jo­jen. Asuntoalueilla ja muissakin kohteissa Helsinkiin on kopioitu glo­baa­lien kau­pun­ki­suun­nit­te­lu- ja raken­nustren­dien huonointa: raken­nus­liik­kei­tä pikem­min­kin kuin asukkaita suosivia poh­ja­rat­kai­su­ja sekä yli­muo­toil­tua ja silti mitään­sa­no­ma­ton­ta puoli-julkista tilaa.

Tähän soppaan päätimme puuttua, kun olimme siitä tarpeeksi monta kertaa tuoh­tu­nei­na kes­kus­tel­leet. Helsinkiläisinä, mutta myös ulko­puo­li­si­na – Cindy on Kanadan kan­sa­lai­nen, Eeva on asunut puolet elä­mäs­tään Suomen ulko­puo­lel­la – katsoimme, että kes­kus­te­lus­ta puuttui kaupungin merkitys, niin, mer­ki­tyk­se­nä.

uusihelsinkiToimitimme kirjan jonka keskeinen viesti on, että pää­kau­pun­gis­ta voi kes­kus­tel­la moniu­lot­tei­sem­min kuin tähän asti on ollut tapana. Ei ole yhtä totuutta, eikä edes kahta ja koke­muk­sel­li­ses­ti on monta eri Helsinkiä. Kolmikielisen, runsaasti kuvitetun kirjan kustansi Kustannusosakeyhtiö Nemo, tekstit ovat 14 hel­sin­ki­läi­sen raken­ne­tun ympä­ris­tön kanssa työs­ken­te­le­vän kir­joit­ta­jan näke­myk­siä jostain kaupungin alueesta tai ilmiöstä.

Paitsi brit­ti­krii­tik­ko Jonathan Glancey, kaikki kirjan tekijät ovat hel­sin­ki­läi­siä, mutta Glanceynkin tekstistä paistaa läpi rakkaus tätä kaupunkia kohtaan.

Kirjamme korostaa sitä, että Helsinki on muutakin kuin tont­ti­maa­ta, inves­toin­ti­mah­dol­li­suuk­sia tai asunto- ja muita jonoja. Helsinki on paikka. Se on kult­tuu­ria, yhteis­työ­tä ja bio-fyysisiä pro­ses­se­ja, joihin kau­pun­ki­lai­set tavalla tai toisella sitou­tu­vat.

Samalla, kuten kukois­ta­vat uuden urbaanin muodot Helsingissäkin kertovat, kau­pun­ki­lai­set yhä aktii­vi­sem­min pyrkivät tekemään ympä­ris­tön­sä itse. Kaupunkiviljelmät, ravin­to­la­päi­vät ja aktii­vi­set kau­pun­gin­osayh­dis­tyk­set eivät ole mitään pin­ta­ko­ris­tus­ta: yhä sel­keäm­min ne ovat kau­pun­kie­lä­män uusin­ta­mi­sen tae, mikä myös hal­lin­nos­sa tun­nis­te­taan.

Helsingissä onkin kiin­nos­ta­via esi­merk­ke­jä siitä, miten protesti-liik­kei­den toiminta ja ruo­hon­juu­ri­ta­son aktivismi on kehit­ty­nyt toi­mi­vak­si hal­lin­nok­si. Toisaalta poliit­ti­nen kulttuuri Suomessa helposti suitsee kes­kus­te­lun muu­tok­ses­ta, kyt­ke­mäl­lä eri­mie­li­syy­det puo­lue­po­li­tiik­kaan. 

Kaupunkien elinvoima ei kui­ten­kaan his­to­rial­li­ses­ti ole perus­tu­nut hal­lin­to­ko­neis­toi­hin, eikä liioin kor­po­raa­tioi­hin. Sen sijaan kau­pun­geis­sa yhteis­kun­nan hei­kom­mat­kin ovat voineet osal­lis­tua his­to­ri­aan ja kult­tuu­rin kehi­tyk­seen. Rakentaminen taas on selkeästi kie­tou­tu­nut valtaan ja poli­tiik­kaan. Kirjan joh­dan­nos­sa sitee­raam­me­kin yhdys­val­ta­lais­ta ark­ki­teh­tia ja krii­tik­koa Michael Sorkinia, joka toteaa, että ark­ki­teh­tuu­ri ”tuotetaan taiteen ja omis­tus­ten yhty­mä­koh­das­sa, ja siksi siitä on niin help­po­ta­jui­ses­ti lukea yhteisen elämämme historia”

Siksi kau­pun­gis­sa tapah­tu­vaa muutosta kannattaa mie­les­täm­me pohtia, ja siitä kes­kus­tel­la ja kir­joit­taa huolella, hitaasti ja harkiten, yhdessä muidenkin kuin ark­ki­teh­tien, raken­nut­ta­jien, gryn­de­rien ja kau­pun­ki­suun­nit­te­li­joi­den kanssa. On ollut erittäin kii­tol­lis­ta tutkia Helsinkiä ant­ro­po­lo­gian ja muotoilun yhty­mä­koh­das­ta.


Eeva Berglund on ant­ro­po­lo­gik­si kou­lut­tau­tu­nut kir­joit­ta­ja ja tutkija. Cindy Kohtala on kestävän muotoilun asian­tun­ti­ja Aalto Yliopistolla.

Uusi Helsinki? 11 näkö­kul­maa kaupungin mah­dol­li­suuk­siin, toim. Eeva Berglund ja Cindy Kohtala, ISBN 978−952−240−292−9 Sivumäärä 365 Ovh 35 €.

Artikkelikuva: Suvi Jaakkola, CC BY-NC-ND 2.0

Kirjoittajat

Eeva Berglund on antropologiksi kouluttautunut kirjoittaja ja tutkija.


Cindy Kohtala on kestävän muotoilun asiantuntija Aalto Yliopistolla.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

Helsingissä vuokrataso on karannut niin korkealle, että monien palkansaajien tuloista leijonanosa kuluu vuokraan. Suomessa yleisen käsityksen mukaan vuokrasääntely on turmiollista vuokramarkkinoiden toiminnalle.

Positiivista asennetta korostaessa elämän varjopuolet jäävät vähemmälle huomiolle. Filosofi Sami Pihlströmin mukaan tämä on virhe. Kypsän ihmisen tulisi kyetä myös negatiiviseen ajatteluun, sillä maailman puutteiden myöntäminen on edellytys moraaliselle kypsyydelle. Onko negatiivisella ajattelulla jotain annettavaa myös antropologialle?

Siirtomaa-ajoista lähtien kauneutta on pidetty Latinalaisessa Amerikassa naisen tärkeimpänä pääomana avioliitto- ja työmarkkinoilla. Melba Escobarin kirja Kauneussalonki paljastaa, kuinka rodullistetut kauneusihanteet ovat edelleen sidoksissa sosiaaliseen luokkaan. Teos pohtii, onko kauneus sittenkin kirous.