Teksti: Eeva Berglund Cindy Kohtalan kanssa, podcast-lukija: Veikko Lindholm
Graniittisten kivijalkojen Helsinki nousee kuin luonnostaan maasta itsestään. Vuonna 2015 se on teknologinen maailma metsän keskellä, selkeästi eurooppalainen ja kuitenkin ainutlaatuinen pääkaupunki. Täällä matalat kivikorttelit hohtavat matalalta paistavassa pohjoisessa auringossa.
Helsinkiä voi myös tarkastella katoavana perintönä. Ajatellaan kulttuuriperintöä eli rakennuksia ja muita historiallisia maamerkkejä, mutta myös luonnonperintöä. Täällä on ainutlaatuinen veden, kiven ja metsien lomaan ajan saatossa kehittynyt asuinympäristö, jossa ihmisillä on poikkeuksellisen hyvät edellytykset voida hyvin.
Ihmiskunnan enemmistö asuu urbaanisti, joten yhä useampi antropologiksi kouluttautunut tutkii kaupunkielämää. Kaupungistumisen vauhti ja mittakaava rikkovat kuitenkin jatkuvasti ennätyksiä. Jotkut tutkijat ovat jopa sitä mieltä, ettei kaikkea urbaania rakentamista voi ajatella kaupungistumisena. Ei bisnespuistosta eikä prekaarin työvoiman asuntoloista, eikä liioin valvotuista mutta puolityhjistä luksusalueista ole eläväksi kaupungiksi.
Historian saatossa kaupungit ovat olleet itseorganisoitumisen ja erilaisuuden paikkoja. Enää ei välttämättä ole näin.
Globaaliin finanssitalouteen tiiviisti kytköksissä oleva kaupungistumisen kiihtyminen on saavuttanut myös Suomen. Muutama vuosi sitten Helsingissä alkoi vuosisadan rakennusbuumi. Helsingistä olisi tulossa samalla niin sanotusti metropoli, kansainvälisesti merkittävä toiminnan keskus. Brändätä täytyy, investoida täytyy ja luoda vetovoimaisuutta.
Kuva: Gennady Kurushin, CC BY-NC-ND 4.0
Kuulemisestakin on tullut imperatiivi. Meitä asukkaita kutsutaan keskustelutilaisuuksiin, pääsemme katsomaan uusien asuinalueiden suunnitelmia ja meitä kehotetaan osallistumaan tulevaisuuden luomiseen netin välityksellä. Kuunteleminen tuntuu olevan harvemmassa kuin byrokratian määrittelemä kuuleminen.
Helsingin muutosta siivittää joskus värikkäinkin sanakääntein käyty väittely. Ulkomaisen rahan rooli Helsingin kehittämisessä on luonut uudenlaisia vastakkainasetteluja poliittisella kentällä. Töölönlahtea taas haukutaan yli puoluerajojen. Asuntoalueilla ja muissakin kohteissa Helsinkiin on kopioitu globaalien kaupunkisuunnittelu- ja rakennustrendien huonointa: rakennusliikkeitä pikemminkin kuin asukkaita suosivia pohjaratkaisuja sekä ylimuotoiltua ja silti mitäänsanomatonta puoli-julkista tilaa.
Tähän soppaan päätimme puuttua, kun olimme siitä tarpeeksi monta kertaa tuohtuneina keskustelleet. Helsinkiläisinä, mutta myös ulkopuolisina – Cindy on Kanadan kansalainen, Eeva on asunut puolet elämästään Suomen ulkopuolella – katsoimme, että keskustelusta puuttui kaupungin merkitys, niin, merkityksenä.
Toimitimme kirjan jonka keskeinen viesti on, että pääkaupungista voi keskustella moniulotteisemmin kuin tähän asti on ollut tapana. Ei ole yhtä totuutta, eikä edes kahta ja kokemuksellisesti on monta eri Helsinkiä. Kolmikielisen, runsaasti kuvitetun kirjan kustansi Kustannusosakeyhtiö Nemo, tekstit ovat 14 helsinkiläisen rakennetun ympäristön kanssa työskentelevän kirjoittajan näkemyksiä jostain kaupungin alueesta tai ilmiöstä.
Paitsi brittikriitikko Jonathan Glancey, kaikki kirjan tekijät ovat helsinkiläisiä, mutta Glanceynkin tekstistä paistaa läpi rakkaus tätä kaupunkia kohtaan.
Kirjamme korostaa sitä, että Helsinki on muutakin kuin tonttimaata, investointimahdollisuuksia tai asunto- ja muita jonoja. Helsinki on paikka. Se on kulttuuria, yhteistyötä ja bio-fyysisiä prosesseja, joihin kaupunkilaiset tavalla tai toisella sitoutuvat.
Samalla, kuten kukoistavat uuden urbaanin muodot Helsingissäkin kertovat, kaupunkilaiset yhä aktiivisemmin pyrkivät tekemään ympäristönsä itse. Kaupunkiviljelmät, ravintolapäivät ja aktiiviset kaupunginosayhdistykset eivät ole mitään pintakoristusta: yhä selkeämmin ne ovat kaupunkielämän uusintamisen tae, mikä myös hallinnossa tunnistetaan.
Helsingissä onkin kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten protesti-liikkeiden toiminta ja ruohonjuuritason aktivismi on kehittynyt toimivaksi hallinnoksi. Toisaalta poliittinen kulttuuri Suomessa helposti suitsee keskustelun muutoksesta, kytkemällä erimielisyydet puoluepolitiikkaan.
Kaupunkien elinvoima ei kuitenkaan historiallisesti ole perustunut hallintokoneistoihin, eikä liioin korporaatioihin. Sen sijaan kaupungeissa yhteiskunnan heikommatkin ovat voineet osallistua historiaan ja kulttuurin kehitykseen. Rakentaminen taas on selkeästi kietoutunut valtaan ja politiikkaan. Kirjan johdannossa siteeraammekin yhdysvaltalaista arkkitehtia ja kriitikkoa Michael Sorkinia, joka toteaa, että arkkitehtuuri ”tuotetaan taiteen ja omistusten yhtymäkohdassa, ja siksi siitä on niin helppotajuisesti lukea yhteisen elämämme historia”
Siksi kaupungissa tapahtuvaa muutosta kannattaa mielestämme pohtia, ja siitä keskustella ja kirjoittaa huolella, hitaasti ja harkiten, yhdessä muidenkin kuin arkkitehtien, rakennuttajien, grynderien ja kaupunkisuunnittelijoiden kanssa. On ollut erittäin kiitollista tutkia Helsinkiä antropologian ja muotoilun yhtymäkohdasta.
Eeva Berglund on antropologiksi kouluttautunut kirjoittaja ja tutkija. Cindy Kohtala on kestävän muotoilun asiantuntija Aalto Yliopistolla.
Uusi Helsinki? 11 näkökulmaa kaupungin mahdollisuuksiin, toim. Eeva Berglund ja Cindy Kohtala, ISBN 978-952-240-292-9 Sivumäärä 365 Ovh 35 €.
Artikkelikuva: Suvi Jaakkola, CC BY-NC-ND 2.0
