Helsingistä, noin suunnilleen antropologian ja muotoilun ottein

Teksti: Eeva Berglund Cindy Kohtalan kanssa, podcast-lukija: Veikko Lindholm

Graniittisten kivi­jal­ko­jen Helsinki nousee kuin luon­nos­taan maasta itsestään. Vuonna 2015 se on tek­no­lo­gi­nen maailma metsän keskellä, selkeästi euroop­pa­lai­nen ja kuitenkin ainut­laa­tui­nen pää­kau­pun­ki. Täällä matalat kivi­kort­te­lit hohtavat matalalta pais­ta­vas­sa poh­joi­ses­sa auringossa. 

Helsinkiä voi myös tar­kas­tel­la katoavana perintönä. Ajatellaan kult­tuu­ri­pe­rin­töä eli raken­nuk­sia ja muita his­to­rial­li­sia maa­merk­ke­jä, mutta myös luon­non­pe­rin­töä. Täällä on ainut­laa­tui­nen veden, kiven ja metsien lomaan ajan saatossa kehit­ty­nyt asui­nym­pä­ris­tö, jossa ihmisillä on poik­keuk­sel­li­sen hyvät edel­ly­tyk­set voida hyvin.

Ihmiskunnan enemmistö asuu urbaa­nis­ti, joten yhä useampi ant­ro­po­lo­gik­si kou­lut­tau­tu­nut tutkii kau­pun­kie­lä­mää. Kaupungistumisen vauhti ja mit­ta­kaa­va rikkovat kuitenkin jat­ku­vas­ti ennä­tyk­siä. Jotkut tutkijat ovat jopa sitä mieltä, ettei kaikkea urbaania raken­ta­mis­ta voi ajatella kau­pun­gis­tu­mi­se­na. Ei bis­nes­puis­tos­ta eikä prekaarin työvoiman asun­to­lois­ta, eikä liioin val­vo­tuis­ta mutta puo­li­tyh­jis­tä luk­susa­lueis­ta ole eläväksi kaupungiksi.

Historian saatossa kaupungit ovat olleet itseor­ga­ni­soi­tu­mi­sen ja eri­lai­suu­den paikkoja. Enää ei vält­tä­mät­tä ole näin.

Globaaliin finans­si­ta­lou­teen tiiviisti kyt­kök­sis­sä oleva kau­pun­gis­tu­mi­sen kiih­ty­mi­nen on saa­vut­ta­nut myös Suomen. Muutama vuosi sitten Helsingissä alkoi vuo­si­sa­dan raken­nus­buu­mi. Helsingistä olisi tulossa samalla niin sanotusti metropoli, kan­sain­vä­li­ses­ti mer­kit­tä­vä toiminnan keskus. Brändätä täytyy, inves­toi­da täytyy ja luoda vetovoimaisuutta.

Kuulemisestakin on tullut impe­ra­tii­vi. Meitä asukkaita kutsutaan kes­kus­te­lu­ti­lai­suuk­siin, pääsemme katsomaan uusien asui­na­luei­den suun­ni­tel­mia ja meitä keho­te­taan osal­lis­tu­maan tule­vai­suu­den luomiseen netin väli­tyk­sel­lä. Kuunteleminen tuntuu olevan har­vem­mas­sa kuin byro­kra­tian mää­rit­te­le­mä kuuleminen.

Helsingin muutosta siivittää joskus värik­käin­kin sana­kään­tein käyty väittely. Ulkomaisen rahan rooli Helsingin kehit­tä­mi­ses­sä on luonut uuden­lai­sia vas­tak­kai­na­set­te­lu­ja poliit­ti­sel­la kentällä. Töölönlahtea taas haukutaan yli puo­lue­ra­jo­jen. Asuntoalueilla ja muissakin kohteissa Helsinkiin on kopioitu glo­baa­lien kau­pun­ki­suun­nit­te­lu- ja raken­nustren­dien huonointa: raken­nus­liik­kei­tä pikem­min­kin kuin asukkaita suosivia poh­ja­rat­kai­su­ja sekä yli­muo­toil­tua ja silti mitään­sa­no­ma­ton­ta puoli-julkista tilaa. 

Tähän soppaan päätimme puuttua, kun olimme siitä tarpeeksi monta kertaa tuoh­tu­nei­na kes­kus­tel­leet. Helsinkiläisinä, mutta myös ulko­puo­li­si­na – Cindy on Kanadan kan­sa­lai­nen, Eeva on asunut puolet elä­mäs­tään Suomen ulko­puo­lel­la – katsoimme, että kes­kus­te­lus­ta puuttui kaupungin merkitys, niin, merkityksenä. 

uusihelsinkiToimitimme kirjan jonka keskeinen viesti on, että pää­kau­pun­gis­ta voi kes­kus­tel­la moniu­lot­tei­sem­min kuin tähän asti on ollut tapana. Ei ole yhtä totuutta, eikä edes kahta ja koke­muk­sel­li­ses­ti on monta eri Helsinkiä. Kolmikielisen, runsaasti kuvitetun kirjan kustansi Kustannusosakeyhtiö Nemo, tekstit ovat 14 hel­sin­ki­läi­sen raken­ne­tun ympä­ris­tön kanssa työs­ken­te­le­vän kir­joit­ta­jan näke­myk­siä jostain kaupungin alueesta tai ilmiöstä. 

Paitsi brit­ti­krii­tik­ko Jonathan Glancey, kaikki kirjan tekijät ovat hel­sin­ki­läi­siä, mutta Glanceynkin tekstistä paistaa läpi rakkaus tätä kaupunkia kohtaan.

Kirjamme korostaa sitä, että Helsinki on muutakin kuin tont­ti­maa­ta, inves­toin­ti­mah­dol­li­suuk­sia tai asunto- ja muita jonoja. Helsinki on paikka. Se on kult­tuu­ria, yhteis­työ­tä ja bio-fyysisiä pro­ses­se­ja, joihin kau­pun­ki­lai­set tavalla tai toisella sitoutuvat. 

Samalla, kuten kukois­ta­vat uuden urbaanin muodot Helsingissäkin kertovat, kau­pun­ki­lai­set yhä aktii­vi­sem­min pyrkivät tekemään ympä­ris­tön­sä itse. Kaupunkiviljelmät, ravin­to­la­päi­vät ja aktii­vi­set kau­pun­gin­osayh­dis­tyk­set eivät ole mitään pin­ta­ko­ris­tus­ta: yhä sel­keäm­min ne ovat kau­pun­kie­lä­män uusin­ta­mi­sen tae, mikä myös hal­lin­nos­sa tunnistetaan. 

Helsingissä onkin kiin­nos­ta­via esi­merk­ke­jä siitä, miten protesti-liik­kei­den toiminta ja ruo­hon­juu­ri­ta­son aktivismi on kehit­ty­nyt toi­mi­vak­si hal­lin­nok­si. Toisaalta poliit­ti­nen kulttuuri Suomessa helposti suitsee kes­kus­te­lun muu­tok­ses­ta, kyt­ke­mäl­lä eri­mie­li­syy­det puoluepolitiikkaan. 

Kaupunkien elinvoima ei kui­ten­kaan his­to­rial­li­ses­ti ole perus­tu­nut hal­lin­to­ko­neis­toi­hin, eikä liioin kor­po­raa­tioi­hin. Sen sijaan kau­pun­geis­sa yhteis­kun­nan hei­kom­mat­kin ovat voineet osal­lis­tua his­to­ri­aan ja kult­tuu­rin kehi­tyk­seen. Rakentaminen taas on selkeästi kie­tou­tu­nut valtaan ja poli­tiik­kaan. Kirjan joh­dan­nos­sa sitee­raam­me­kin yhdys­val­ta­lais­ta ark­ki­teh­tia ja krii­tik­koa Michael Sorkinia, joka toteaa, että ark­ki­teh­tuu­ri ”tuotetaan taiteen ja omis­tus­ten yhty­mä­koh­das­sa, ja siksi siitä on niin help­po­ta­jui­ses­ti lukea yhteisen elämämme historia”

Siksi kau­pun­gis­sa tapah­tu­vaa muutosta kannattaa mie­les­täm­me pohtia, ja siitä kes­kus­tel­la ja kir­joit­taa huolella, hitaasti ja harkiten, yhdessä muidenkin kuin ark­ki­teh­tien, raken­nut­ta­jien, gryn­de­rien ja kau­pun­ki­suun­nit­te­li­joi­den kanssa. On ollut erittäin kii­tol­lis­ta tutkia Helsinkiä ant­ro­po­lo­gian ja muotoilun yhtymäkohdasta.


Eeva Berglund on ant­ro­po­lo­gik­si kou­lut­tau­tu­nut kir­joit­ta­ja ja tutkija. Cindy Kohtala on kestävän muotoilun asian­tun­ti­ja Aalto Yliopistolla.

Uusi Helsinki? 11 näkö­kul­maa kaupungin mah­dol­li­suuk­siin, toim. Eeva Berglund ja Cindy Kohtala, ISBN 978−952−240−292−9 Sivumäärä 365 Ovh 35 €.

Artikkelikuva: Suvi Jaakkola, CC BY-NC-ND 2.0

Kirjoittajat

Eeva Berglund on antropologiksi kouluttautunut kirjoittaja ja tutkija.


Cindy Kohtala on kestävän muotoilun asiantuntija Aalto Yliopistolla.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kaahailu – puhekielellä tafheet – muutti ajoittain Saudi-Arabian pääkaupunki Riadin keskustan pääkadut kilparadoiksi, joiden varsilla poikien ja nuorten miesten joukot seurasivat uhkarohkeita ajoesityksiä.