Jumala on elossa — nähty viimeksi Helsingissä

Teksti: Ninnu Koskenalho, VTM, podcast-lukija: Veikko Lindholm

Ihmismieli taipuu monen­lai­siin koke­muk­siin. Mitä poik­kea­vam­paa niiden sisältö on, sitä toden­nä­köi­sem­min niitä kutsutaan yli­luon­nol­li­sik­si, epä­to­del­li­sik­si tai jopa mie­len­häi­riöi­sik­si. Eräs kiin­nos­ta­va poik­kea­van tie­toi­suu­den muoto on sellainen, jossa näky­mät­tö­män yli­luon­nol­li­sen olennon läsnäolo koetaan todel­li­se­na.

Tutkin aihetta pro gradu ‑työssäni, jota poh­jus­ta­van kent­tä­työn tein syys-jou­lu­kuus­sa 2014. Tutkimukseni kohteena oli eräs uus­ka­ris­maat­ti­nen, evan­ke­li­kaa­li­nen kris­til­li­nen seu­ra­kun­ta ja sen jäsenten yli­luon­nol­li­set koke­muk­set. Helluntailais-karis­maat­ti­set kris­ti­nus­kon suun­tauk­set leviävät maa­il­mal­la vauhdilla ja keräävät kan­na­tus­ta myös lute­ri­lai­ses­sa Suomessa. Niiden Jumala on verevästi elossa ja radi­kaa­lis­ti läsnä, ja ilmentää itseään rakkauden, naurun ja ihmeiden kautta.

Tämän kaupungin karismaatikot

Karismaattisille liik­keil­le uskon kes­kei­se­nä tekijänä ovat armo­lah­jat. Ne ovat Raamatussa mai­nit­tu­ja epä­ta­val­li­sia kykyjä, joiden karis­maa­ti­kot uskovat olevan kaikkien saa­ta­vil­la. Näitä lahjoja ovat esi­mer­kik­si paran­ta­mi­nen, kielillä puhuminen ja pro­fee­tal­li­set tiedon sanat. Tutkimuskohteenani olevassa seu­ra­kun­nas­sa armo­lah­jat ovat voi­mak­kaas­ti läsnä. 

Seurakuntalaiset itse näyttävät ihan taval­li­sil­ta hel­sin­ki­läi­sil­tä. On kan­ta­suo­ma­lai­sia ja maa­han­muut­ta­jia, työttömiä ja opis­ke­li­joi­ta, lää­kä­rei­tä ja vir­ka­mie­hiä, alko­ho­lis­te­ja ja duu­na­rei­ta. Heidät erottaa muista kau­pun­ki­lai­sis­ta vasta seu­ra­kun­nan seinien sisällä. Siellä Jumala on läsnä, mutta ei etee­ri­ses­ti, teo­reet­ti­ses­ti eikä vaa­ti­mat­to­mas­ti. Jumala on paikalla henkilönä: rakas­ta­va­na, huu­mo­rin­ta­jui­se­na isänä. Kun isä saapuu lastensa keskelle, tunnelma muuttuu hetkessä sil­min­näh­den. Hänen sylissään uskovien yhteisö saa levätä — tai tanssia, itkeä, nauraa ja huutaa, kuten usein tapahtuu.

Jeesuksen kanssa jutustelu, Pyhän Hengen ohjaamana tans­si­mi­nen ja kielillä puhuminen ovat osalle karis­maa­ti­kois­ta arki­päi­vää. Joku on nähnyt ihmisen palaavan kuol­leis­ta. Moni on saanut pro­fe­tioi­ta jotka toteu­tui­vat. Krooniset sairaudet ovat paran­tu­neet kerralla. Enkeleitä ja paho­lai­sia on ilmes­ty­nyt makuu­huo­nei­siin. Joku on tehnyt spon­taa­ne­ja matkoja tai­vaa­seen tai hel­vet­tiin.

Seurakuntalaiset kertovat yli­luon­nol­li­sis­ta koke­muk­sis­taan yhtä kepeän luon­te­vas­ti kuin työ­päi­vän­sä sat­tu­muk­sis­ta. Jumalan elävä läsnäolo on erityistä, mutta ei erikoista. Kokemuksien jakaminen voimistaa yhteistä todel­li­suut­ta, jossa tällaisia asioita tapahtuu. Vaikka moni kertoo ihmeistä, kaikki eivät ole kokeneet niitä — mutta he haluavat. Yliluonnollinen kiehtoo, eikä sen kos­ke­tus­ta tarvitse odottaa. Tämä on dynaa­mis­ta uskoa, jossa ihminen voi itse astua kohti poik­kea­via koke­muk­sia.

Miten Jumalalle puhutaan

Näkyvin seu­ra­kun­nas­sa har­joi­tet­tu juma­lal­li­sen kans­sa­käy­mi­sen muoto on kielillä puhuminen. Se kuulostaa riimien lausu­mi­sel­ta jollakin kauan sitten kadon­neel­la kielellä. Seurakunnan jäsenet puhuvat keskenään “samaa kieltä” — siinä on yhte­näi­nen poljento ja toistuvia tavuja. Muista karis­maat­ti­sis­ta piireistä vie­rai­lul­la olevat puhujat tunnistaa “eri kielestä”.

Toisinaan yhteisö keskittyy pitkiksi ajoiksi ylis­tä­mään Jumalaa yhdessä kielillä. Rukouksessa on mukana ylit­se­pur­sua­va määrä tunnetta. Ilman sanojen ja käsit­tei­den ylivaltaa näyttää olevan paljon helpompaa päästä käsiksi tun­tei­siin ja onnistua niiden ilmai­sus­sa. Naurua, itkua, lii­ku­tus­ta, iloa, kii­tol­li­suut­ta, surua, murhetta ja ekstaasia: ilma kokouk­sis­sa on tunteista sakeana. Suomalaiset pitävät toisiaan kädestä, itkevät ilosta, kaatuvat lattialle, huutavat ja nyyh­kyt­tä­vät ja nauravat kovaan ääneen.

Kielillä puhumista pidetään tapana kom­mu­ni­koi­da Jumalan kanssa tavalla, jota ihmis­mie­li ei voi ymmärtää mutta joka Jumalalle merkitsee jotain. Tämän vuoksi kielillä rukoilu auttaa ylit­tä­mään hen­ki­lö­koh­tai­set rajoi­tuk­set. Silloin voi rukoilla sel­lais­ten asioiden puolesta, joiden kanssa olisi muuten vai­keuk­sia — vaikkapa terveyttä jol­le­kul­le, jota vastaan kantaa kaunaa. Kielillä puhuminen on punainen linja ihmisen sydämen ja Jumalan sydämen välillä ilman, että rajoit­tu­nut ja pik­ku­mai­nen mieli ehtii väliin tah­raa­maan yhteyttä.

Armolahjat tulevat Pyhältä Hengeltä. Koska karis­maa­ti­koi­den Jumala on aktii­vi­nen ja läs­nä­ole­va, lahjoja ei tarvitse odotella — niitä voi lähteä itse hakemaan. “Kokeile rukoilla kielillä”, kehottaa pastori. “Sano eka sana joka tulee mieleen, sano ihan mitä vaan.” Punainen linja toimii myös toiseen suuntaan, ja Jumalan oletetaan vastaavan. Vaikka kaik­ki­voi­pa olento kom­mu­ni­koi monien hie­no­va­rais­ten merkkien avulla, hän puhuu myös suoraan, osana mielessä kulkevaa ajatusten virtaa.

Seurakunnassa kan­nus­te­taan siihen, että opettelee erot­ta­maan Jumalan äänen omien ajatusten seka­mels­kas­ta. Siten hänen läs­nä­olon­sa voi havaita yhä suoremmin omien aistien kautta, keskellä arkea. 

Antropologi Tanya Luhrmann on tutkinut samaa ilmiötä poh­joi­sa­me­rik­ka­lais­ten ja gha­na­lais­ten karis­maa­ti­koi­den parissa. Mainiossa kir­jas­saan When God Talks Back hän kuvailee moni­nai­sia ja ilmeisen toimivia tek­nii­koi­ta, joiden avulla uskovat her­kis­tä­vät itsensä havait­se­maan yli­luon­nol­li­sia asioita. Luhrmannin ana­lyy­sis­sa näyttää siltä, että toiset oppivat “virit­täy­ty­mään” Jumalaan paremmin kuin toiset. Tällä kyvyllä on hänen mukansa yhteys siihen, kuinka voimakas taipumus hen­ki­löl­lä on uppoutua omiin koke­muk­siin­sa, mie­li­ku­viin­sa ja ais­ti­muk­siin­sa.

Jeesushan on hippi

USA:ssa ja Intiassa vaikutti 1960 – 1980 ‑luvuilla uus­hin­du­lai­nen henkinen opettaja nimeltä Osho. Hän opetti “dynaa­mi­sik­si medi­taa­tioik­si” kut­su­mi­aan tek­nii­koi­ta, joiden piti olla moder­nil­le län­si­mai­sel­le mielelle parempia har­joi­tuk­sia kuin hiljaa istuminen. Yksi tek­nii­kois­ta oli puhua sian­sak­saa tau­koa­mat­ta puoli tuntia putkeen — laulaen, rii­mi­tel­len, hokien, yhtä sanaa tois­tel­len — ja vasta sen jälkeen istua alas hil­jai­seen medi­taa­tioon.

Karismaattisessa kris­til­li­syy­des­sä on paljon yhty­mä­koh­tia new age ‑liik­kee­seen. Molemmat ovat syntyneet 1960 – 1970 ‑luvulla hip­pi­liik­keen parissa. Osa hipeistä löysi huumeiden jälkeen joogan, osa Krishnan ja osa Jeesuksen. Hippien Jeesus oli pukeu­tu­nut merkkien ja ihmeiden tai­ka­viit­taan. Hän lupasi intiimiä rakkautta, mut­ka­ton­ta ja hen­ki­lö­koh­tais­ta juma­lyh­teyt­tä sekä ylen­palt­ti­sia ihmeitä jokai­sel­le. Karismaattiset liikkeet toteut­ta­vat näitä lupauksia onnis­tu­nees­ti. Niiden jäsenet rapor­toi­vat runsaasti yli­luon­nol­li­sia koke­muk­sia ja kuvai­le­vat hyvin intiimiä jumal­suh­det­ta.

Konservatiivisemmat kris­til­li­set piirit kri­ti­soi­vat karis­maa­ti­koi­ta tästä jopa paka­nal­li­se­na pidetystä pai­no­tuk­ses­ta. Seurakunnan jäsenet taas mai­nit­se­vat lähes poik­keuk­set­ta “kai­pauk­sen yli­luon­nol­li­seen” yhtenä tärkeänä syynä sille, että juuri tämä kris­ti­nus­kon suuntaus on alkanut vetää heitä puoleensa. Samalla new age ‑kat­to­kä­sit­teen alle kuuluvat ilmiöt edustavat pahuutta lähes kaikissa kent­tä­työ­ni aikana käydyissä kes­kus­te­luis­sa, kenties kate­go­ri­sen lähei­syy­ten­sä vuoksi.

Yliluonnollisen paikka

Yliluonnollisen kaipuu on selvästi olemassa niin new age ‑har­ras­ta­jien kuin karis­maa­ti­koi­den­kin parissa. Mutta olisiko kaipuun lisäksi kyse tai­pu­muk­ses­ta siihen, mitä kutsumme yli­luon­nol­li­sek­si? Ihmismielen jous­ta­vuus on häkel­lyt­tä­vä. Uskonnosta puhuessa tämä tulee useim­mi­ten esiin päi­vi­tel­les­sä sitä, kuinka helppoa meidät on aivopestä uskomaan kaiken maailman hai­tal­li­seen, epä­to­del­li­seen soopaan.

Kuva: pixabay.comJotta koke­muk­sel­lis­ta todel­li­suut­ta voisi todella ymmärtää, on hylättävä ennak­ko­luu­lot sen luon­tees­ta ja totuusar­vos­ta. Esimerkiksi Jumala-nimisen olennon toimijuus on kiin­nos­ta­va kysymys. Voidaanko puhua vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta, jonka toinen osapuoli on ei-yleisesti-havait­ta­va näkymätön kaik­ki­voi­pa olento? Seurakunnan jäsenet elävät kanssani samassa kau­pun­gis­sa — ja samalla todel­li­suu­des­sa, jossa Jumala on oikea henkilö jolla on omat aikeet, toiveet ja suun­ni­tel­mat.

Tämä on tietenkin helppoa kuitata jonkin sortin mie­len­häi­riö­nä. Mutta jos juma­lo­len­to on ihmisen koke­muk­ses­sa aktii­vi­nen toimija, jonka teoilla näyttää olevan seu­rauk­sia fyy­si­ses­sä maa­il­mas­sa, ei ihmistä ymmär­tä­mään pyrkivä tark­kai­li­ja voi kir­joit­taa juma­lo­len­toa tarinan ulko­puo­lel­le. Jos kyky oppia kuulemaan juma­lal­li­sen ääni on Luhrmannin esit­tä­mäl­lä tavalla yhtey­des­sä tai­pu­muk­seen uppoutua omiin koke­muk­siin, reitti poik­kea­viin tie­toi­suu­den tiloihin saattaa olla hyvin lähellä. Henkisen elämän muodot voivatkin par­haim­mil­laan tarjota tur­val­li­sen tilan niin poik­kea­vien tie­toi­suu­den tilojen koke­mi­sel­le kuin niiden tut­ki­mi­sel­le­kin.


Koskenalho, Ninnu. 2015. Leikkiä Jumalan kanssa. Uskon kokemisen mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­set tekniikat Elävä Sana ‑seu­ra­kun­nas­sa. Pro gradu ‑työ, Helsingin yliopisto, sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia.

Luhrmann, Tanya M. 2012. When God Talks Back. Understanding the American Evangelical Relationship with God.

Artikkelikuva: Art4TheGlryOfGod, CC BY-ND 2.0

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Lopettaako Libanonin "lokakuun vallankumous" sisällissodan, joka loppui 30 vuotta sitten? Lokakuussa 2019 kansa lähti Libanonissa kaduille vaatimaan loppua korruptiolle, sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä uusia vaaleja. Ennen kaikkea vallankumoukselliset vaativat maan uskonkuntien väliselle vallanjaolle perustuvan järjestelmän kaatamista.

Luurankohahmot ovat ilmenneet erilaisissa muodoissa meksikolaisessa symboliikassa kansallisvaltion historian aikana. Hahmot ovat erityisen esillä Kuolleiden päivän juhlinnassa, joka on iloista ja edesmenneitä kunnioittavaa. Populaarikulttuurin nauravaan luurankoon suhtaudutaan leikillisesti kuin vanhaan ystävään.