Teksti: Ninnu Koskenalho, VTM, podcast-lukija: Veikko Lindholm
Ihmismieli taipuu monenlaisiin kokemuksiin. Mitä poikkeavampaa niiden sisältö on, sitä todennäköisemmin niitä kutsutaan yliluonnollisiksi, epätodellisiksi tai jopa mielenhäiriöisiksi. Eräs kiinnostava poikkeavan tietoisuuden muoto on sellainen, jossa näkymättömän yliluonnollisen olennon läsnäolo koetaan todellisena.
Tutkin aihetta pro gradu -työssäni, jota pohjustavan kenttätyön tein syys-joulukuussa 2014. Tutkimukseni kohteena oli eräs uuskarismaattinen, evankelikaalinen kristillinen seurakunta ja sen jäsenten yliluonnolliset kokemukset. Helluntailais-karismaattiset kristinuskon suuntaukset leviävät maailmalla vauhdilla ja keräävät kannatusta myös luterilaisessa Suomessa. Niiden Jumala on verevästi elossa ja radikaalisti läsnä, ja ilmentää itseään rakkauden, naurun ja ihmeiden kautta.
Tämän kaupungin karismaatikot
Karismaattisille liikkeille uskon keskeisenä tekijänä ovat armolahjat. Ne ovat Raamatussa mainittuja epätavallisia kykyjä, joiden karismaatikot uskovat olevan kaikkien saatavilla. Näitä lahjoja ovat esimerkiksi parantaminen, kielillä puhuminen ja profeetalliset tiedon sanat. Tutkimuskohteenani olevassa seurakunnassa armolahjat ovat voimakkaasti läsnä.
Seurakuntalaiset itse näyttävät ihan tavallisilta helsinkiläisiltä. On kantasuomalaisia ja maahanmuuttajia, työttömiä ja opiskelijoita, lääkäreitä ja virkamiehiä, alkoholisteja ja duunareita. Heidät erottaa muista kaupunkilaisista vasta seurakunnan seinien sisällä. Siellä Jumala on läsnä, mutta ei eteerisesti, teoreettisesti eikä vaatimattomasti. Jumala on paikalla henkilönä: rakastavana, huumorintajuisena isänä. Kun isä saapuu lastensa keskelle, tunnelma muuttuu hetkessä silminnähden. Hänen sylissään uskovien yhteisö saa levätä – tai tanssia, itkeä, nauraa ja huutaa, kuten usein tapahtuu.
Jeesuksen kanssa jutustelu, Pyhän Hengen ohjaamana tanssiminen ja kielillä puhuminen ovat osalle karismaatikoista arkipäivää. Joku on nähnyt ihmisen palaavan kuolleista. Moni on saanut profetioita jotka toteutuivat. Krooniset sairaudet ovat parantuneet kerralla. Enkeleitä ja paholaisia on ilmestynyt makuuhuoneisiin. Joku on tehnyt spontaaneja matkoja taivaaseen tai helvettiin.
Seurakuntalaiset kertovat yliluonnollisista kokemuksistaan yhtä kepeän luontevasti kuin työpäivänsä sattumuksista. Jumalan elävä läsnäolo on erityistä, mutta ei erikoista. Kokemuksien jakaminen voimistaa yhteistä todellisuutta, jossa tällaisia asioita tapahtuu. Vaikka moni kertoo ihmeistä, kaikki eivät ole kokeneet niitä – mutta he haluavat. Yliluonnollinen kiehtoo, eikä sen kosketusta tarvitse odottaa. Tämä on dynaamista uskoa, jossa ihminen voi itse astua kohti poikkeavia kokemuksia.
Miten Jumalalle puhutaan
Näkyvin seurakunnassa harjoitettu jumalallisen kanssakäymisen muoto on kielillä puhuminen. Se kuulostaa riimien lausumiselta jollakin kauan sitten kadonneella kielellä. Seurakunnan jäsenet puhuvat keskenään ”samaa kieltä” – siinä on yhtenäinen poljento ja toistuvia tavuja. Muista karismaattisista piireistä vierailulla olevat puhujat tunnistaa ”eri kielestä”.
Toisinaan yhteisö keskittyy pitkiksi ajoiksi ylistämään Jumalaa yhdessä kielillä. Rukouksessa on mukana ylitsepursuava määrä tunnetta. Ilman sanojen ja käsitteiden ylivaltaa näyttää olevan paljon helpompaa päästä käsiksi tunteisiin ja onnistua niiden ilmaisussa. Naurua, itkua, liikutusta, iloa, kiitollisuutta, surua, murhetta ja ekstaasia: ilma kokouksissa on tunteista sakeana. Suomalaiset pitävät toisiaan kädestä, itkevät ilosta, kaatuvat lattialle, huutavat ja nyyhkyttävät ja nauravat kovaan ääneen.
Kielillä puhumista pidetään tapana kommunikoida Jumalan kanssa tavalla, jota ihmismieli ei voi ymmärtää mutta joka Jumalalle merkitsee jotain. Tämän vuoksi kielillä rukoilu auttaa ylittämään henkilökohtaiset rajoitukset. Silloin voi rukoilla sellaisten asioiden puolesta, joiden kanssa olisi muuten vaikeuksia – vaikkapa terveyttä jollekulle, jota vastaan kantaa kaunaa. Kielillä puhuminen on punainen linja ihmisen sydämen ja Jumalan sydämen välillä ilman, että rajoittunut ja pikkumainen mieli ehtii väliin tahraamaan yhteyttä.
Armolahjat tulevat Pyhältä Hengeltä. Koska karismaatikoiden Jumala on aktiivinen ja läsnäoleva, lahjoja ei tarvitse odotella – niitä voi lähteä itse hakemaan. ”Kokeile rukoilla kielillä”, kehottaa pastori. ”Sano eka sana joka tulee mieleen, sano ihan mitä vaan.” Punainen linja toimii myös toiseen suuntaan, ja Jumalan oletetaan vastaavan. Vaikka kaikkivoipa olento kommunikoi monien hienovaraisten merkkien avulla, hän puhuu myös suoraan, osana mielessä kulkevaa ajatusten virtaa.
Seurakunnassa kannustetaan siihen, että opettelee erottamaan Jumalan äänen omien ajatusten sekamelskasta. Siten hänen läsnäolonsa voi havaita yhä suoremmin omien aistien kautta, keskellä arkea.
Antropologi Tanya Luhrmann on tutkinut samaa ilmiötä pohjoisamerikkalaisten ja ghanalaisten karismaatikoiden parissa. Mainiossa kirjassaan When God Talks Back hän kuvailee moninaisia ja ilmeisen toimivia tekniikoita, joiden avulla uskovat herkistävät itsensä havaitsemaan yliluonnollisia asioita. Luhrmannin analyysissa näyttää siltä, että toiset oppivat ”virittäytymään” Jumalaan paremmin kuin toiset. Tällä kyvyllä on hänen mukansa yhteys siihen, kuinka voimakas taipumus henkilöllä on uppoutua omiin kokemuksiinsa, mielikuviinsa ja aistimuksiinsa.
Jeesushan on hippi
USA:ssa ja Intiassa vaikutti 1960-1980 -luvuilla uushindulainen henkinen opettaja nimeltä Osho. Hän opetti ”dynaamisiksi meditaatioiksi” kutsumiaan tekniikoita, joiden piti olla modernille länsimaiselle mielelle parempia harjoituksia kuin hiljaa istuminen. Yksi tekniikoista oli puhua siansaksaa taukoamatta puoli tuntia putkeen – laulaen, riimitellen, hokien, yhtä sanaa toistellen – ja vasta sen jälkeen istua alas hiljaiseen meditaatioon.
Karismaattisessa kristillisyydessä on paljon yhtymäkohtia new age -liikkeeseen. Molemmat ovat syntyneet 1960-1970 -luvulla hippiliikkeen parissa. Osa hipeistä löysi huumeiden jälkeen joogan, osa Krishnan ja osa Jeesuksen. Hippien Jeesus oli pukeutunut merkkien ja ihmeiden taikaviittaan. Hän lupasi intiimiä rakkautta, mutkatonta ja henkilökohtaista jumalyhteyttä sekä ylenpalttisia ihmeitä jokaiselle. Karismaattiset liikkeet toteuttavat näitä lupauksia onnistuneesti. Niiden jäsenet raportoivat runsaasti yliluonnollisia kokemuksia ja kuvailevat hyvin intiimiä jumalsuhdetta.
Konservatiivisemmat kristilliset piirit kritisoivat karismaatikoita tästä jopa pakanallisena pidetystä painotuksesta. Seurakunnan jäsenet taas mainitsevat lähes poikkeuksetta ”kaipauksen yliluonnolliseen” yhtenä tärkeänä syynä sille, että juuri tämä kristinuskon suuntaus on alkanut vetää heitä puoleensa. Samalla new age -kattokäsitteen alle kuuluvat ilmiöt edustavat pahuutta lähes kaikissa kenttätyöni aikana käydyissä keskusteluissa, kenties kategorisen läheisyytensä vuoksi.
Yliluonnollisen paikka
Yliluonnollisen kaipuu on selvästi olemassa niin new age -harrastajien kuin karismaatikoidenkin parissa. Mutta olisiko kaipuun lisäksi kyse taipumuksesta siihen, mitä kutsumme yliluonnolliseksi? Ihmismielen joustavuus on häkellyttävä. Uskonnosta puhuessa tämä tulee useimmiten esiin päivitellessä sitä, kuinka helppoa meidät on aivopestä uskomaan kaiken maailman haitalliseen, epätodelliseen soopaan.
Jotta kokemuksellista todellisuutta voisi todella ymmärtää, on hylättävä ennakkoluulot sen luonteesta ja totuusarvosta. Esimerkiksi Jumala-nimisen olennon toimijuus on kiinnostava kysymys. Voidaanko puhua vuorovaikutuksesta, jonka toinen osapuoli on ei-yleisesti-havaittava näkymätön kaikkivoipa olento? Seurakunnan jäsenet elävät kanssani samassa kaupungissa – ja samalla todellisuudessa, jossa Jumala on oikea henkilö jolla on omat aikeet, toiveet ja suunnitelmat.
Tämä on tietenkin helppoa kuitata jonkin sortin mielenhäiriönä. Mutta jos jumalolento on ihmisen kokemuksessa aktiivinen toimija, jonka teoilla näyttää olevan seurauksia fyysisessä maailmassa, ei ihmistä ymmärtämään pyrkivä tarkkailija voi kirjoittaa jumalolentoa tarinan ulkopuolelle. Jos kyky oppia kuulemaan jumalallisen ääni on Luhrmannin esittämällä tavalla yhteydessä taipumukseen uppoutua omiin kokemuksiin, reitti poikkeaviin tietoisuuden tiloihin saattaa olla hyvin lähellä. Henkisen elämän muodot voivatkin parhaimmillaan tarjota turvallisen tilan niin poikkeavien tietoisuuden tilojen kokemiselle kuin niiden tutkimisellekin.
Koskenalho, Ninnu. 2015. Leikkiä Jumalan kanssa. Uskon kokemisen mielikuvitukselliset tekniikat Elävä Sana -seurakunnassa. Pro gradu -työ, Helsingin yliopisto, sosiaali- ja kulttuuriantropologia.
Luhrmann, Tanya M. 2012. When God Talks Back. Understanding the American Evangelical Relationship with God.
