Teksti: Simo Sarkki, dosentti. Artikkelikuva: Helmi Räisänen, podcast-lukija: Veikko Lindholm
Miten yhteistoiminnallinen suunnittelu voi johtaa jatkuvien kiistojen noidankehään, vaikka se pyrkii löytämään parhaan mahdollisen kompromissin? Miten tällaisista noidankehistä on mahdollista päästä ulos? Tämä kirjoitus valottaa näitä kysymyksiä Pohjois-Suomen talousmetsien hallinnan tarkastelun kautta. Kirjoitus pohjaa väitöskirjaani, joka tarkasteli metsäkiistoja vuosien 2000 ja 2010 välillä.
Pohjois-Suomen vanhat metsät
Suurin osa Pohjois-Suomen metsistä on valtion omistamia. Näiden metsien hakkuista ja niiden suunnittelusta vastaa valtion liikelaitos Metsähallitus.
Kansainväliset trendit, kuten ympäristöarvojen nousu, luontomatkailun kasvu ja kansalaisten huolten lisääntynyt huomioiminen ympäristöhallinnassa johtivat siihen, että Metsähallitus käynnisti 1990-luvun puolivälissä osallistumiseen perustuvia suunnittelukäytäntöjä. Esimerkiksi luonnonvarasuunnittelun tavoitteena oli kuunnella sidosryhmien tarpeita, ehkäistä kiistoja ja lisätä hakkuiden hyväksyttävyyttä. Tämä tapahtui yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa valtion metsien itsestään selvä käyttötarkoitus ei enää perustunut metsäteollisuuden tukemiseen avohakkuiden kautta.
Osallistavasta suunnittelusta huolimatta hakkuut Pohjois-Suomen valtion talousmetsissä törmäsivät usein kiistoihin. Kiistat syntyivät ristiriitaisista hakkuista vanhoissa metsissä, joilla on arvoa luonnon monimuotoisuudelle. Vanhat metsät luovat myös pohjaa luontomatkailulle sekä toimivat porojen tärkeinä talvilaitumina.
Väitöskirjassani olen tarkastellut Inarin, Metsä-Lapin, Muonion ja Puolangan Liperinsuon kiistoja, joiden osapuolina on ollut saamelaisia ja suomalaisia poronhoitajia, luontomatkailuyrittäjiä, luontojärjestöjä (esim. Greenpeace; Luontoliitto), paikallisia ihmisiä sekä myös Metsähallituksen asiakkaita, kuten Stora Enso.
Vanhaa metsää. Kuva: Mikko Jokinen
Noidankehä metsien hallinnassa
Kiistojen tarkastelu osoittaa, että metsien hallinta ajautui vuosien noidankehään. Suunnitteluprosessit, hakkuuaikeet, hakkuut, protestit ja mediakiistat seurasivat toisiaan. Vaikuttaisi siltä, että noidankehä muodostui ainakin kolmesta seikasta.
Ensinnäkin Metsähallitus oletti osallistavan suunnittelunsa johtavan hakkuiden oikeuttamiseen ja hyväksyntään, vaikka luontojärjestöjen, poronhoitajien ja matkailuyrittäjien mielestä heidän huoliaan ei todella otettu huomioon. Useissa tapauksissa hakkuut alkoivatkin luonnonvarasuunnitteluprosessien päätyttyä ja johtivat avoimiin kiistoihin. Eräs haastateltavani hämmästeli, että ”ensimmäisenä päivänä jumala loi maan ja seuraavana metsät Metsähallitukselle hakattaviksi”.
Toinen kritiikki Metsähallitusta kohtaan on kiteytynyt siihen, että Metsähallitus itse järjestää suunnitteluprosesseja, vaikka on samanaikaisesti intressiryhmä siinä missä muutkin. Tämän kritiikin perusteella kyse on ennemmin vinoutuneesta käytännöstä, jossa sidosryhmien osallistuminen toimii kumileimasimena oikeuttaen hakkuut kuin tasapuolisesta yhteistoiminnallisesta suunnittelusta.
Kolmanneksi, ristiriidat tiettyjen kohteiden kohdalla eivät katoa, vaikka niiden suunnittelu siirrettäisiin seuraavaan prosessiin. Tämä viittaa puolestaan siihen, että esimerkiksi ympäristöjärjestöt eivät olleet halukkaita suostumaan kompromisseihin.
Paikan vastaisku
Eräs haastateltavani kiteytti Metsähallituksen luonnonvarasuunnittelun ongelman: ”se voi olla hyvä strategisessa hakkuiden alueellisessa mitoituksessa, mutta ei kykene ottamaan huomioon yksittäisten sidosryhmille tärkeiden kohteiden kohtaloa”. Suunnittelu ei kyennyt aina ottamaan huomioon ympäristöjärjestöille, poronhoitajille ja matkailuyrittäjille tärkeitä tiettyihin kohteisiin liittyviä arvoja. Puolustaakseen näiden arvojen toteutumista mainitut sidosryhmät etsivät vaihtoehtoisia tapoja vaikuttaa metsiin liittyvään päätöksentekoon luonnonvarasuunnitteluprosessien ulkopuolella.
Porolaidunten merkitsemistä. Kuva: Greenpeace/Patrik Rastenberger
”Paikan vastaisku” koostui monenlaisista sidosryhmien käyttämistä painostusmenetelmistä. Luontojärjestöt raportoivat ristiriitaisista hakkuista Metsähallituksen asiakkaille ja medialle, tekivät mielenilmauksista hakkuupaikoilla, pysäyttivät sellulaivoja ja kampanjoivat mediassa. Eräät poronhoitajat puolestaan käynnistivät oikeusprosesseja Metsähallitusta vastaan esimerkiksi YK:n ihmisoikeuskomissiossa, koska he näkivät hakkuiden uhkaavan heidän oikeuttaan harjoittaa saamelaista kulttuuria. Poronhoitajat ottivat myös suoraan yhteyttä Maa- ja Metsätalousministeriöön, jonka alaisuudessa Metsähallitus toimii.
Näillä painostusmenetelmillä oli myös sivuvaikutuksia. Esimerkiksi Inarissa eräiden poronhoitajien ja Greenpeacen liittouma aiheutti närää ja jakoi paikallisyhteisön kahtia.
Laivamielenosoitus Kemissä 2005. Kuva: Greenpeace/Patrik Rastenberger
Ulos noidankehästä
Vuosina 2007 ja 2009 tapahtui jotain, mikä onnistui rikkomaan noidankehän. Vuonna 2007 Muoniossa hakkuiden käynnistäminen aiheutti paikallisen protestin ja lopulta luontomatkailuyrittäjät ehdottivat, että voisivat maksaa Metsähallitukselle, ettei se hakkaisi yrittäjille tärkeitä alueita. Neuvoteltuaan paikallisten sidosryhmien kanssa Metsähallitus perui hakkuusuunnitelmat ja vuokrasi alueet kymmeneksi vuodeksi kunnalle ja yrittäjille. Tuolloin kompromissi vaikutti mahdottomalta. Kuitenkin vuonna 2014 Metsähallitus ja paikalliset sidosryhmät pääsivät sopuun, joka säästi joitain kohteita ja salli kevyet hakkuut toisaalla.
Hiihtäjiä. Kuva: Mikko Jokinen
Vuonna 2009 kaksi vuosia jatkunutta kiistaa saatiin ratkaistua. Metsähallitus aloitti Metsä-Lapin kohteissa paikkakohtaiset neuvottelut sidosryhmien kanssa. Tätä seurasi kaikkien osapuolten hyväksymä kompromissi. Niin ikään vuonna 2009 Inarin kiista ratkaistiin jättämällä poronhoitajille ja ympäristöjärjestöille tärkeitä alueita hakkuiden ulkopuolelle sallien hakkuut toisissa kohteissa. Nämä päätökset lopettivat Greenpeacen metsäkampanjat Lapissa ja poronhoitajien kampanjat tärkeiden laitumiensa puolesta.
Monissa tapauksissa noidankehästä päästiin irti, kun Metsähallitus käynnisti paikkakohtaisia neuvotteluita varsinaisten luonnonvarasuunnitteluprosessien ulkopuolella. Näihin lisäneuvotteluihin kutsuttiin usein sidosryhmien edustajia, jotka eivät olleet osana luonnonvarasuunnittelua. Tämä paransi päätösten hyväksyttävyyttä. Esimerkiksi Metsä-Lapissa myös Greenpeace oli neuvottelupöydässä, kun taas Muoniossa laaja kirjo paikallisia toimijoita osallistui lisäneuvotteluihin. Lisäksi näissä lisäneuvotteluissa pystyttiin paremmin kehittämään paikkakohtaisia ratkaisuja, kuin alueellisessa luonnonvarasuunnittelussa.
Johtopäätökset
Noidankehät vaikuttaisivat olevan seurausta molemminpuolisesta oman aseman puolustamisesta ja sitä seuraavista vastareaktioista. Kiistat ratkaisevissa neuvotteluissa annettiin myös periksi omista asemista, mikä mahdollisti ”pieniä voittoja” molemmille osapuolille. Hyväksyttävän kompromissin saavuttaminen tuli todennäköisemmäksi.
Kiistaprosessit osoittavat, että sidosryhmiä ei pidä vain kuulla, vaan myös kuunnella. Kuitenkin lokakuussa 2015 kolmentoista saamelaispaliskunnan poroisännät ovat allekirjoittaneet ympäristöministeriölle ja maa- ja metsätalousministeriölle lausunnon. Siinä esitetään, että “Meidän kanssamme ei ole neuvoteltu eikä meitä oltu kutsuttu kuulemiseen” uuden Metsähallituslain valmistelussa.
Tämä on huolestuttavaa, sillä vain huomioimalla sidosryhmien huolia ja näkökulmia voidaan kehittää tasapainoisempaa suunnittelua, joka on herkkä paikkakohtaisille toiveille. Lisäksi relevanttien sidosryhmien aito osallistuminen neuvotteluihin alusta asti voi toimia ennakoivasti kiistoja ehkäisten ja auttaa välttämään hallinnan noidankehät.
Kuva: Mikko Jokinen
Kirjoitus pohjautuu Oulun yliopistossa tehtyyn väitöskirjaan:
Paluuviite: Saamelaisuudesta, identiteetistä ja vähemmistöjen oikeuksista - AntroBlogi