Noidankehä ja paikan vastaisku Pohjois-Suomen metsien hallinnassa

Teksti: Simo Sarkki, dosentti. Artikkelikuva: Helmi Räisänen, podcast-lukija: Veikko Lindholm

Miten yhteis­toi­min­nal­li­nen suun­nit­te­lu voi johtaa jatkuvien kiistojen noi­dan­ke­hään, vaikka se pyrkii löytämään parhaan mah­dol­li­sen kom­pro­mis­sin? Miten täl­lai­sis­ta noi­dan­ke­his­tä on mah­dol­lis­ta päästä ulos? Tämä kirjoitus valottaa näitä kysy­myk­siä Pohjois-Suomen talous­met­sien hallinnan tar­kas­te­lun kautta. Kirjoitus pohjaa väi­tös­kir­jaa­ni, joka tar­kas­te­li met­sä­kiis­to­ja vuosien 2000 ja 2010 välillä.

Pohjois-Suomen vanhat metsät

Suurin osa Pohjois-Suomen metsistä on valtion omistamia. Näiden metsien hakkuista ja niiden suun­nit­te­lus­ta vastaa valtion lii­ke­lai­tos Metsähallitus. 

Kansainväliset trendit, kuten ympä­ris­tö­ar­vo­jen nousu, luon­to­mat­kai­lun kasvu ja kan­sa­lais­ten huolten lisään­ty­nyt huo­mioi­mi­nen ympä­ris­tö­hal­lin­nas­sa johtivat siihen, että Metsähallitus käynnisti 1990-luvun puo­li­vä­lis­sä osal­lis­tu­mi­seen perus­tu­via suun­nit­te­lu­käy­tän­tö­jä. Esimerkiksi luon­non­va­ra­suun­nit­te­lun tavoit­tee­na oli kuunnella sidos­ryh­mien tarpeita, ehkäistä kiistoja ja lisätä hakkuiden hyväk­syt­tä­vyyt­tä. Tämä tapahtui yhteis­kun­nal­li­ses­sa ilma­pii­ris­sä, jossa valtion metsien itsestään selvä käyt­tö­tar­koi­tus ei enää perus­tu­nut met­sä­teol­li­suu­den tuke­mi­seen avo­hak­kui­den kautta. 

Osallistavasta suun­nit­te­lus­ta huo­li­mat­ta hakkuut Pohjois-Suomen valtion talous­met­sis­sä tör­mä­si­vät usein kiis­toi­hin. Kiistat syntyivät ris­ti­rii­tai­sis­ta hakkuista vanhoissa metsissä, joilla on arvoa luonnon moni­muo­toi­suu­del­le. Vanhat metsät luovat myös pohjaa luon­to­mat­kai­lul­le sekä toimivat porojen tärkeinä talvilaitumina. 

Väitöskirjassani olen tar­kas­tel­lut Inarin, Metsä-Lapin, Muonion ja Puolangan Liperinsuon kiistoja, joiden osa­puo­li­na on ollut saa­me­lai­sia ja suo­ma­lai­sia poron­hoi­ta­jia, luon­to­mat­kai­lu­yrit­tä­jiä, luon­to­jär­jes­tö­jä (esim. Greenpeace; Luontoliitto), pai­kal­li­sia ihmisiä sekä myös Metsähallituksen asiak­kai­ta, kuten Stora Enso. 

Vanhaa Metsää. Kuva Mikko Jokinen

Vanhaa metsää. Kuva: Mikko Jokinen

Noidankehä metsien hallinnassa

Kiistojen tar­kas­te­lu osoittaa, että metsien hallinta ajautui vuosien noi­dan­ke­hään. Suunnitteluprosessit, hak­kuu­ai­keet, hakkuut, protestit ja media­kiis­tat seu­ra­si­vat toisiaan. Vaikuttaisi siltä, että noi­dan­ke­hä muodostui ainakin kolmesta seikasta. 

Ensinnäkin Metsähallitus oletti osal­lis­ta­van suun­nit­te­lun­sa johtavan hakkuiden oikeut­ta­mi­seen ja hyväk­syn­tään, vaikka luon­to­jär­jes­tö­jen, poron­hoi­ta­jien ja mat­kai­lu­yrit­tä­jien mielestä heidän huoliaan ei todella otettu huomioon. Useissa tapauk­sis­sa hakkuut alkoi­vat­kin luon­non­va­ra­suun­nit­te­lu­pro­ses­sien päätyttyä ja johtivat avoimiin kiis­toi­hin. Eräs haas­ta­tel­ta­va­ni häm­mäs­te­li, että ”ensim­mäi­se­nä päivänä jumala loi maan ja seu­raa­va­na metsät Metsähallitukselle hakattaviksi”.

Toinen kritiikki Metsähallitusta kohtaan on kitey­ty­nyt siihen, että Metsähallitus itse järjestää suun­nit­te­lu­pro­ses­se­ja, vaikka on saman­ai­kai­ses­ti int­res­si­ryh­mä siinä missä muutkin. Tämän kritiikin perus­teel­la kyse on ennemmin vinou­tu­nees­ta käy­tän­nös­tä, jossa sidos­ryh­mien osal­lis­tu­mi­nen toimii kumi­lei­ma­si­me­na oikeut­taen hakkuut kuin tas­a­puo­li­ses­ta yhteis­toi­min­nal­li­ses­ta suunnittelusta. 

Kolmanneksi, ris­ti­rii­dat tiettyjen kohteiden kohdalla eivät katoa, vaikka niiden suun­nit­te­lu siir­ret­täi­siin seu­raa­vaan pro­ses­siin. Tämä viittaa puo­les­taan siihen, että esi­mer­kik­si ympä­ris­tö­jär­jes­töt eivät olleet haluk­kai­ta suos­tu­maan kompromisseihin.

Paikan vastaisku

Eräs haas­ta­tel­ta­va­ni kiteytti Metsähallituksen luon­non­va­ra­suun­nit­te­lun ongelman: ”se voi olla hyvä stra­te­gi­ses­sa hakkuiden alu­eel­li­ses­sa mitoi­tuk­ses­sa, mutta ei kykene ottamaan huomioon yksit­täis­ten sidos­ryh­mil­le tärkeiden kohteiden kohtaloa”. Suunnittelu ei kyennyt aina ottamaan huomioon ympä­ris­tö­jär­jes­töil­le, poron­hoi­ta­jil­le ja mat­kai­lu­yrit­tä­jil­le tärkeitä tiet­tyi­hin koh­tei­siin liittyviä arvoja. Puolustaakseen näiden arvojen toteu­tu­mis­ta mainitut sidos­ryh­mät etsivät vaih­toeh­toi­sia tapoja vaikuttaa metsiin liit­ty­vään pää­tök­sen­te­koon luon­non­va­ra­suun­nit­te­lu­pro­ses­sien ulkopuolella. 

Deep in an old growth forest in Nellim, Finland, Greenpeace activists from the Netherlands and Germany mount a sign reading "No Logging. Reindeer Forest Area. Reindeer Herding Act 2." The demarcation sign is placed on a boundary of reindeer forest at Paadarskaidi in the Inari municipality, northern Lapland, Finland. Greenpeace Aktivisten und einheimische Sami markieren Schutzgebiet im finnischen Urwald . Auf dem Schild steht:"Keine Abholzung. Rentier-Wald, Rentier Herding Act.2 "

Porolaidunten mer­kit­se­mis­tä. Kuva: Greenpeace/​Patrik Rastenberger

”Paikan vastaisku” koostui monen­lai­sis­ta sidos­ryh­mien käyt­tä­mis­tä pai­nos­tus­me­ne­tel­mis­tä. Luontojärjestöt rapor­toi­vat ris­ti­rii­tai­sis­ta hakkuista Metsähallituksen asiak­kail­le ja medialle, tekivät mie­le­nil­mauk­sis­ta hak­kuu­pai­koil­la, pysäyt­ti­vät sel­lu­lai­vo­ja ja kam­pan­joi­vat mediassa. Eräät poron­hoi­ta­jat puo­les­taan käyn­nis­ti­vät oikeus­pro­ses­se­ja Metsähallitusta vastaan esi­mer­kik­si YK:n ihmi­soi­keus­ko­mis­sios­sa, koska he näkivät hakkuiden uhkaavan heidän oikeut­taan har­joit­taa saa­me­lais­ta kult­tuu­ria. Poronhoitajat ottivat myös suoraan yhteyttä Maa- ja Metsätalousministeriöön, jonka alai­suu­des­sa Metsähallitus toimii. 

Näillä pai­nos­tus­me­ne­tel­mil­lä oli myös sivu­vai­ku­tuk­sia. Esimerkiksi Inarissa eräiden poron­hoi­ta­jien ja Greenpeacen liittouma aiheutti närää ja jakoi pai­kal­li­syh­tei­sön kahtia. 

Laivamielenosoitus Kemissä 2005. Kuvalähde Greenpeace, Patrik Rastenberger

Laivamielenosoitus Kemissä 2005. Kuva: Greenpeace/​Patrik Rastenberger

Ulos noidankehästä

Vuosina 2007 ja 2009 tapahtui jotain, mikä onnistui rikkomaan noi­dan­ke­hän. Vuonna 2007 Muoniossa hakkuiden käyn­nis­tä­mi­nen aiheutti pai­kal­li­sen protestin ja lopulta luon­to­mat­kai­lu­yrit­tä­jät ehdot­ti­vat, että voisivat maksaa Metsähallitukselle, ettei se hakkaisi yrit­tä­jil­le tärkeitä alueita. Neuvoteltuaan pai­kal­lis­ten sidos­ryh­mien kanssa Metsähallitus perui hak­kuusuun­ni­tel­mat ja vuokrasi alueet kym­me­nek­si vuodeksi kunnalle ja yrit­tä­jil­le. Tuolloin kom­pro­mis­si vaikutti mah­dot­to­mal­ta. Kuitenkin vuonna 2014 Metsähallitus ja pai­kal­li­set sidos­ryh­mät pääsivät sopuun, joka säästi joitain kohteita ja salli kevyet hakkuut toisaalla. 

Hiihtäjiä. Kuva: Mikko Jokinen

Hiihtäjiä. Kuva: Mikko Jokinen

Vuonna 2009 kaksi vuosia jat­ku­nut­ta kiistaa saatiin rat­kais­tua. Metsähallitus aloitti Metsä-Lapin kohteissa paik­ka­koh­tai­set neu­vot­te­lut sidos­ryh­mien kanssa. Tätä seurasi kaikkien osa­puol­ten hyväksymä kom­pro­mis­si. Niin ikään vuonna 2009 Inarin kiista rat­kais­tiin jät­tä­mäl­lä poron­hoi­ta­jil­le ja ympä­ris­tö­jär­jes­töil­le tärkeitä alueita hakkuiden ulko­puo­lel­le sallien hakkuut toisissa kohteissa. Nämä päätökset lopet­ti­vat Greenpeacen met­sä­kam­pan­jat Lapissa ja poron­hoi­ta­jien kampanjat tärkeiden lai­tu­mien­sa puolesta. 

Monissa tapauk­sis­sa noi­dan­ke­häs­tä päästiin irti, kun Metsähallitus käynnisti paik­ka­koh­tai­sia neu­vot­te­lui­ta var­si­nais­ten luon­non­va­ra­suun­nit­te­lu­pro­ses­sien ulko­puo­lel­la. Näihin lisä­neu­vot­te­lui­hin kut­sut­tiin usein sidos­ryh­mien edustajia, jotka eivät olleet osana luon­non­va­ra­suun­nit­te­lua. Tämä paransi päätösten hyväk­syt­tä­vyyt­tä. Esimerkiksi Metsä-Lapissa myös Greenpeace oli neu­vot­te­lu­pöy­däs­sä, kun taas Muoniossa laaja kirjo pai­kal­li­sia toi­mi­joi­ta osal­lis­tui lisä­neu­vot­te­lui­hin. Lisäksi näissä lisä­neu­vot­te­luis­sa pys­tyt­tiin paremmin kehit­tä­mään paik­ka­koh­tai­sia rat­kai­su­ja, kuin alu­eel­li­ses­sa luonnonvarasuunnittelussa. 

Johtopäätökset

Noidankehät vai­kut­tai­si­vat olevan seurausta molem­min­puo­li­ses­ta oman aseman puo­lus­ta­mi­ses­ta ja sitä seu­raa­vis­ta vas­ta­reak­tiois­ta. Kiistat rat­kai­se­vis­sa neu­vot­te­luis­sa annettiin myös periksi omista asemista, mikä mah­dol­lis­ti ”pieniä voittoja” molem­mil­le osa­puo­lil­le. Hyväksyttävän kom­pro­mis­sin saa­vut­ta­mi­nen tuli todennäköisemmäksi. 

Kiistaprosessit osoit­ta­vat, että sidos­ryh­miä ei pidä vain kuulla, vaan myös kuunnella. Kuitenkin loka­kuus­sa 2015 kol­men­tois­ta saa­me­lais­pa­lis­kun­nan poroi­sän­nät ovat alle­kir­joit­ta­neet ympä­ris­tö­mi­nis­te­riöl­le ja maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riöl­le lausunnon. Siinä esitetään, että “Meidän kanssamme ei ole neu­vo­tel­tu eikä meitä oltu kutsuttu kuu­le­mi­seen” uuden Metsähallituslain valmistelussa.

Tämä on huo­les­tut­ta­vaa, sillä vain huo­mioi­mal­la sidos­ryh­mien huolia ja näkö­kul­mia voidaan kehittää tasa­pai­noi­sem­paa suun­nit­te­lua, joka on herkkä paik­ka­koh­tai­sil­le toiveille. Lisäksi rele­vant­tien sidos­ryh­mien aito osal­lis­tu­mi­nen neu­vot­te­lui­hin alusta asti voi toimia enna­koi­vas­ti kiistoja ehkäisten ja auttaa vält­tä­mään hallinnan noidankehät.

Kuva: Mikko Jokinen

Kuva: Mikko Jokinen


Kirjoitus pohjautuu Oulun yli­opis­tos­sa tehtyyn väitöskirjaan:

Simo Sarkki (2011). ’The site strikes back’: multi-level forest gover­nance and par­tici­pa­tion in northern Finland

Kirjoittaja

Simo Sarkki on ympäristöhallinnan antropologian dosentti Oulun yliopistossa. Sarkki on toiminut postdoc-tutkijana Thule- instituutissa tehden töitä monissa suomalaisissa ja EU-projekteissa. Sarkki on julkaissut 31 vertaisarvioitua artikkelia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Saamelaisuudesta, iden­ti­tee­tis­tä ja vähem­mis­tö­jen oikeuk­sis­ta — AntroBlogi 8.3.2016 klo 10:19

    […] ant­ro­po­lo­gian dosentti Simo Sarkki kirjoitti mar­ras­kuus­sa AntroBlogissa pohjoisen alueiden maa­kiis­tois­ta. Sarkin tut­ki­mas­sa tapauk­ses­sa metsien hallinta oli ajautunut […]

    Vastaa

Lue myös nämä:

Miten pelastetaan katoava kieli tai elvytetään marginaaliin ajettu kulttuuri? Kielen ja kulttuurin välinen suhde on kiistaton, mutta samaan aikaan kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Tämä johtuu yleensä siitä, että kieli ei siirry luontevasti vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille poliittisista tai sosiaalisista syistä. Myös Suomessa saamelaisten kielen ja kulttuurin siirto sukupolvien välillä on ollut vaarassa. Ongelmaan on löydetty yhtenä ratkaisuna kielipesät varhaiskasvatuksen muotona.

Yhteiskuntatasolla teknologisessa kehityksessä ei ole kyse vain teknisistä sovelluksista, vaan ennen kaikkea prosesseista, jotka noita hyödykkeitä tuottavat. Prosessit saavat muotonsa ja sisältönsä pääosin modernin, länsimaisen intellektuaalisen perinteen luomaa taustaa vasten, mikä jättää alkuperäiskansoja teknologiaprosessien ulkopuolelle. Teknologinen kehitys luo lisäksi yhteiskunnallista levottomuutta erilaisten yhteiskuntamallien, perinteiden ja identiteettien sekoittuessa globalisaation edetessä.

Ensimmäinen saamelaisten kokous järjestettiin 6. helmikuuta 1917 Norjan Trondheimissa. Tänä vuonna tulee siis täyteen sata vuotta saamelaista yhteispohjoismaista yhteistyötä ja poliittista aktivismia. Suomen tasavallan juhliessa paikkaansa itsenäisten valtioiden joukossa saamelaiset etsivät kuitenkin yhä omaa paikkaansa.