”Se ei ollut pelkkää tutkimusta, se oli elämää” – Marja-Liisa Swantz, uraauurtava elävän tiedon etsijä

Teksti ja artik­ke­li­ku­va: Linda Sivander, BA Podcast-lukija: Bea Bergholm 

Helmikuussa sain kunnian haas­ta­tel­la suo­ma­lai­sen ant­ro­po­lo­gian ja kehi­tys­tut­ki­muk­sen pioneeria, pro­fes­so­ri Marja-Liisa Swantzia tämän 90-vuo­tis­päi­vän johdosta. Istumme Swantzin työ­huo­neek­si muun­tau­tu­nees­sa olo­huo­nees­sa, jossa lojuu kir­ja­pi­no­ja niin edessämme olevalla pöydällä kuin sohvalla Marja-Liisan ympä­ril­lä­kin. Yksi pöydällä olevista kirjoista on Swantzin muis­tel­mien toinen osa, Tie Vei Tanganjikaan, joka kertoo tulevan monin­ker­tai­sen pro­fes­so­rin neljästä ensim­mäi­ses­tä Tansanian vuodesta.

Tätä kirjaa lues­kel­les­sa­ni huomasin, että kaikki myöhemmät ideani ovat olleet päässäni jo yllät­tä­vän varhain. Nyt ihmet­te­len myös, miten minulla on ollut aikaa kaiken teke­mi­seen!

Marja-Liisan häm­mäs­tyk­sen hänen ehti­vyy­des­tään jakaa varmasti moni – pro­fes­so­ri Swantz on pitkälti Tansaniaan sijoit­tu­neen uransa aikana ehtinyt tehdä laaja-alaista kult­tuu­ris­ta ja kehi­tys­tut­ki­mus­ta, ja johtaa esi­mer­kik­si Suomen ensim­mäis­tä kehi­tys­tut­ki­mus­pro­jek­tia. Hän on hoitanut sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian virkoja Helsingin yli­opis­tos­sa, tullut nimi­te­tyk­si Helsingin yli­opis­ton kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen laitoksen ensim­mäi­sek­si joh­ta­jak­si, ja vai­kut­ta­nut myös yli­opis­tois­sa Suomen ulko­puo­lel­la. Swantz on uransa aikana palkittu monia kertoja; esi­mer­kik­si vuonna 1990 Swantzille luo­vu­tet­tiin Kristiina-palkinto, ja vuonna 2000 hänelle annettiin Helsingin yli­opis­ton val­tio­tie­teel­li­sen tie­de­kun­nan kun­nia­toh­to­rin arvonimi.

Swantz on myös ehtinyt julkaista työstään lukuisia artik­ke­lei­ta ja kirjoja. Tämän vuoden alussa ilmes­ty­nyt uusin teos, In Search of Living Knowledge, on tii­vis­tet­ty katsaus Swantzin mene­tel­mäl­li­sis­tä ja teo­reet­ti­sis­ta aja­tuk­sis­ta. Erityisesti kirja kertoo uraa­uur­ta­van osal­lis­ta­van toi­min­ta­tut­ki­muk­sen kehit­tä­mi­ses­tä, joka muodostaa tärkeän osan Swantzin kont­ri­buu­tios­ta ant­ro­po­lo­gi­aan ja kehi­tys­tut­ki­muk­seen.

Mutta miten suomen kielen ja kir­jal­li­suu­den maisteri, joka aloitti työnsä Tansaniassa vuonna 1952 Lähetysseuran lähet­tä­mä­nä opet­ta­jien kou­lut­ta­ja­na, päätyi lopulta tut­ki­muk­seen ja ant­ro­po­lo­gi­aan?

Minulla oli tarve käyttää vapaa-aikani tutus­tu­mal­la pai­kal­li­siin ihmisiin ja lisäksi opet­ta­mi­nen näytti, miten lähdetään ruo­hon­juu­ri­ta­sol­ta. Miksi yleensä päädyin tut­ki­muk­seen johtui siitä, etten ottanut mitään, minkä näin tai koin itses­tään­sel­vyy­te­nä. Tie ant­ro­po­lo­gi­aan taas on paljon pidempi, koska ant­ro­po­lo­gi­aa ei silloin ollut oppiai­nee­na Suomessa eikä Pohjoismaissa.

Kehityksen äiti ja Salumin tytär

Opettajanpestin päätyttyä vuonna 1956 Swantz matkusti miehensä Lloyd Swantzin luo pako­lais­työ­hön Englantiin, kunnes aviomies kut­sut­tiin Dar es Salaamiin vuonna 1960. Tällöin Marja-Liisa ei enää löytänyt paikkaa kirkon työn­te­ki­jä­nä. Bukoban piispaksi valittu ruot­sa­lai­nen pro­fes­so­ri Bengt Sundkler ehdotti, että Marja-Liisa jatkaisi opin­to­jaan ja tut­ki­mus­taan. Swantz ryhtyi tuumasta toimeen, ja tut­ki­muk­sen kohteeksi vali­koi­tui Bantu-ryhmään kuuluva Zaramo-yhteisö. Marja-Liisa alkoi ensin opettaa lukemista zaramo-naisille ystävänsä Emman pyynnöstä.

Useat opet­ta­mis­tam­me naisista oppi­vat­kin lukemaan. He rupesivat kutsumaan minua nimellä Mama Maendeleo. Maendeleo on swahilin vastine kehi­tyk­sel­le, mutta suoraan kään­net­ty­nä se tar­koit­taa edistystä. Edistyksen äiti, kehi­tyk­sen äiti.

Kuva: Helmi Räisänen

AntroBlogi ja Suomen Antropologinen Seura muistivat Swantzia tämän syn­ty­mä­päi­vä­nä yllä olevalla Helmi Räisäsen toteut­ta­mal­la kortilla.

Silloin myös totesin, että nämä naisethan ovat ne, joiden elämään voin tutustua myös tut­ki­mus­ta­ni varten. Emma pyysi naisia kutsumaan minut ritu­aa­lei­hin­sa; osal­lis­tuin esi­mer­kik­si paran­ta­mis­se­re­mo­nioi­hin ja tyttöjen täysi-ikäi­syys­ri­tu­aa­lei­hin. Kun ryhdyin käymään kylässä aktii­vi­sem­min, tutustuin paran­ta­ja­mie­heen nimeltä Salum. Pian hän sanoi minulle, ‘Et sinä voi täällä tällä tavalla olla, jos et kuulu mihinkään. Minä adoptoin sinut tyt­tä­rek­se­ni, jotta olet osa perhettä.’ Sen jälkeen he rupesivat kutsumaan minua nimellä Binti Salum (Salumin tytär). Minulla oli niin valtavia koke­muk­sia… Se ei ollut pelkkää tut­ki­mus­ta, se oli elämää.”

Zaramojen ritu­aa­lien ja sym­bo­lii­kan mer­ki­tyk­seen muut­tu­vas­sa yhteis­kun­nas­sa kes­kit­ty­nyt tutkimus kesti viisi vuotta, ja saman­ai­kai­ses­ti Swantz toimi tut­ki­ja­toh­to­ri­na Dar es Salaamin yli­opis­tos­sa. Tällöin hän pääsi tapaamaan yli­opis­tos­sa työs­ken­nel­lei­tä sekä vie­rai­le­via pro­fes­so­rei­ta, joiden kanssa käytyjen kes­kus­te­lu­jen ansiosta Swantzin tie­teel­li­nen ymmärrys laajeni. Lopputuloksena oli Swantzin väi­tös­kir­ja, Ritual and Symbol in tran­si­tio­nal Zaramo Society with special reference to women, jolla hän väitteli mis­sio­lo­gian oppiai­nees­sa teologian toh­to­rik­si Uppsalan yli­opis­tos­sa vuonna 1970.

Osallistavan toimintatutkimuksen kulmakivet

Zaramo-tut­ki­muk­sen aikana luodut ystä­vyys­suh­teet ja voi­mak­kaat koke­muk­set etenkin naisten ja paran­ta­jien kanssa tekivät Swantziin suuren vai­ku­tuk­sen. Tämän pohjalta hän alkoi väi­tös­kir­jan­sa jälkeen kehittää osal­lis­ta­vaa toi­min­ta­tut­ki­mus­me­ne­tel­mää, jossa ylei­sem­min infor­mant­tei­na tunnetut tut­kit­ta­vat saivat nyt aktii­vi­sen osan tut­ki­muk­sen tiedon tuot­ta­mi­ses­sa.

Jos lähtee tutkimaan mitä tahansa joka on vierasta, niin senhän täytyy lähteä siitä tiedosta, mikä niillä ihmisillä on. Yleensä kehi­tys­tut­ki­muk­ses­sa lähdetään niistä kysy­myk­sis­tä, jotka tutkija asettaa itsel­len­sä, kun hän lähtee tekemään tut­ki­mus­ta. Eikä siitä, miten nämä ihmiset itse näkevät ongel­man­sa ja elämänsä.

Nykyään osal­lis­ta­mi­nen on yksi kehi­ty­syh­teis­työn perus­tois­ta, mutta sitä saatetaan silti tehdä pitkälti pro­jek­tien vetäjien sään­nöil­lä. Tässä Swantzin osal­lis­ta­va toi­min­ta­tut­ki­mus eroaa, sillä osit­tai­sen osal­lis­ta­mi­sen sijaan se antaa sekä tut­ki­jal­le että tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­jil­le sama­nar­voi­set roolit. Hän kutsuu tut­ki­mus­ta­paa jaetuksi oppi­mis­pro­ses­sik­si, jossa läh­tö­koh­ta tulee tut­ki­muk­sen osal­lis­tu­jil­ta, ei tut­ki­jal­ta itseltään.

Tansaniasta tulikin niin Swantzin kuin myös kas­va­tus­fi­lo­so­fi Paolo Freiren ja aikuis­kou­lu­tus­tie­tei­li­jä Budd Hallin vai­ku­tuk­sen myötä osal­lis­ta­van toi­min­ta­tut­ki­muk­sen kes­kit­ty­mä. Vuosina 1972 – 1975 vanhempi tut­ki­ja­toh­to­ri Swantz pani alulle osal­lis­ta­van kehi­tys­tut­ki­muk­sen ohjaa­mal­la Dar es Salaamin yli­opis­ton opis­ke­li­joi­ta. Tämä antoi Swantzille kehi­tys­työ­hön orien­toi­tu­neem­man lähes­ty­mis­ta­van, vaikka kehitystä käsit­tee­nä ei vielä ollut mää­ri­tel­ty ant­ro­po­lo­gian yhtey­des­sä. Sen vuoksi Swantz kri­ti­soi­kin ant­ro­po­lo­ge­ja, jotka ovat halunneet pitäytyä ”puhtaasti ant­ro­po­lo­gias­sa” ottamatta huomioon tut­ki­mus­kon­teks­tis­sa tapah­tu­nut­ta kehi­tys­pro­ses­sia.

Kehityksen pois­ta­mi­nen luo vää­ris­ty­neen näkö­kul­man. Olen osoit­ta­nut, ettei kukaan taval­li­sis­ta kylä­läi­sis­tä aluksi ymmär­tä­nyt, mitä kehi­tys­kä­sit­teel­lä tar­koi­tet­tiin. Kehitystekijää ei sillä tavalla tie­dos­tet­tu. Oli enemmän kysymys esi­mer­kik­si siitä, miten pai­kal­li­nen hen­ki­pa­ran­ta­ja korreloi ulkoapäin tuodun ter­veys­sys­tee­min kanssa.

Ymmärrys ja kunnioitus kulttuurien erilaisuudelle

Kun kehi­ty­syh­teis­työ alkoi ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tua vahvemmin, Swantz aloitti ja johti suuren Suomen Akatemian ja Tansanian Kansallisen kulttuuri- ja nuo­ri­so­mi­nis­te­riön kehi­tys­tut­ki­mus­pro­jek­tin. Vuosina 1975 – 1979 jär­jes­tet­tyyn Jipemoyo-nimen saa­nee­seen pro­jek­tiin osal­lis­tui monen alan tut­ki­joi­ta, ja siinä sovel­let­tiin osal­lis­ta­vaa toi­min­ta­tut­ki­mus­ta. Jipemoyo-projektin ansiosta kyseinen tut­ki­mus­ta­pa saikin paljon kan­sain­vä­lis­tä huomiota.

Segeran tienristeys, Tanzania. Kuva: César González Palomo

Segeran tien­ris­teys, Tanzania. Kuva: César González Palomo (CC BY-SA 2.0)

Jipemoyo-pro­jek­tis­sa eri tutkijat kes­kit­tyi­vät eri aihea­luei­siin. Swantzin kiin­nos­tuk­sen­koh­tee­na olivat muun muassa Parakuyo-yhteisö ja sen naiset. Hän kertoo Parakuyo-miesten jär­jes­tä­neen projektin aikana semi­naa­rin, johon naiset eivät saaneet osal­lis­tua, koska siellä syötiin miesten teu­ras­ta­maa lihaa. Naistutkijat eivät voineet vaatia naisten osal­lis­tu­mis­ta, jotteivat vaa­ran­tai­si semi­naa­rin onnis­tu­mis­ta. Swantz, jonka hank­keis­sa suku­puo­li­nä­kö­kul­ma on aina ollut mer­kit­tä­vä, pohti kuitenkin myöhemmin, puut­tu­vat­ko län­si­maa­lai­set joskus liian usein kult­tuu­ri­siin tapoihin nais­ky­sy­myk­sen nimessä (katso video Swantzin aja­tuk­sis­ta naisten asemasta täältä).

Mietin että onko se vält­tä­mät­tä naisen arvoa alentavaa, jos naiset eivät syöneet yhdessä miesten kanssa? Oliko se vain tapa, jossa oli kyse eri­lai­ses­ta elä­män­muo­dos­ta? Siinä liha­sym­bo­lis­mis­sa saattoi olla kyse jostakin muusta kuin naisen arvosta, sillä naisethan tekivät arvokkaan työn, kun he lait­toi­vat ruoan. Se mikä on arvokasta, ei ole samalla tavalla mitat­ta­vis­sa, miten meillä suku­puol­ten tasa-arvoa mitataan.

Kulttuurirelativismin tärkeys ja uni­ver­saa­liu­den vaarat ovat olleet Swantzin työssä aina läsnä. Häntä tur­haut­ta­vat kehi­ty­syh­teis­työn yleis­tä­vät mene­tel­mät, esi­mer­kik­si YK:n vuo­si­tu­hat­ta­voit­teet, joiden hän ei usko tavoit­ta­van pai­kal­lis­ten ihmisten arkea.

Otetaanko kult­tuu­rien eri­lai­suut­ta huomioon ollenkaan kehi­ty­syh­teis­työs­sä? Siinä koko kehi­ty­syh­teis­työm­me menee vikaan. Voiko kehitystä tehdä kat­so­mat­ta, miten se liittyy pai­kal­lis­ten omaan tapaan ymmärtää asioita? On todella yleistä, että lähdetään jostakin kehi­tyk­sen olet­ta­muk­ses­ta, ikään kuin tie­täi­sim­me, mitä kehitys on kussakin kon­teks­tis­sa.

Kehitysyhteistyössä lisään­ty­vä moni­tie­tei­syys on Swantzin mielestä erin­omai­nen askel eteenpäin, sillä sen avulla pai­kal­lis­ten näke­myk­set voidaan huomioida tehok­kaam­min. Kuitenkin kehi­tyk­sen yleinen, stan­dar­doi­tu ja eva­luoin­ti­pai­not­tei­nen suunta, ei jätä paljoa tilaa osal­lis­ta­val­le tut­ki­muk­sel­le. Tämä huo­les­tut­taa Swantzia etenkin kehi­ty­syh­teis­työ­hön koh­dis­tu­nei­den leik­kaus­ten valossa (katso video Swantzin aja­tuk­sis­ta kehi­tyk­sen kult­tuu­ri­si­don­nai­suu­des­ta täältä).

Tieteellinen ja käytännöllinen tieto vaakakupissa

Yhden Swantzin elä­män­työn tärkeistä osuuk­sis­ta muodostaa tiedon tuot­ta­mi­sen kysee­na­lais­ta­mi­nen. Swantz on kri­ti­soi­nut tiedettä tie­to­jär­jes­tel­mä­nä sekä sen valta-asemaa, ja hän on pyrkinyt jo pitkään nostamaan esille arkisen tiedon tärkeyden. Vaikka Swantz ei laiminlyö tie­teel­li­sen tiedon arvoa, hän uskoo vahvasti, että se on liian kaukana ihmisten joka­päi­väi­ses­tä elämästä.

Tietysti käy­tän­nöl­li­sen ja tie­teel­li­sen tiedon yhte­ne­väi­syys olisi se, mikä olisi tärkeintä. Mutta jos se tieto tuodaan tavalla, joka ei liitä sitä käy­tän­töön, niin silloin siitä ei ole hyötyä … Jos tekee tut­ki­mus­ta kehitystä, ei kehi­tys­tut­ki­mus­ta varten, täytyy olla vapaa poik­kea­maan tie­teel­li­sis­tä normeista. Kehitysyhteistyössä tär­keäm­pää on tutkimus, joka kom­mu­ni­koi käytännön kanssa.

Professori Swantz osallistui syksyllä 2015 Suomen Antropologisen Seuran järjestämille antropologipäiville. Kuvassa lisäksi tapahtuman järjestäjiä ja antropologian tohtori Jane Guyer. Kuva: Saara Toukolehto

Professori Swantz osal­lis­tui syksyllä 2015 Suomen Antropologisen Seuran jär­jes­tä­mil­le ant­ro­po­lo­gi­päi­vil­le. Kuvassa lisäksi tapah­tu­man jär­jes­tä­jis­tä Hilja Aunela ja ant­ro­po­lo­gian pro­fes­so­ri Jane Guyer. Kuva: Saara Toukolehto

Samasta syystä Swantz uskoo, että vaikka ant­ro­po­lo­gian perusta rakentuu sille, että ihmisiä ymmär­ret­täi­siin heidän omista läh­tö­koh­dis­taan, ei näin käy­tän­nös­sä kui­ten­kaan tapahdu. Antropologia on liikaa sidottu tie­teel­li­siin käy­tän­tei­siin, mikä osaltaan estää tut­kit­ta­vien osal­lis­ta­mis­ta tut­ki­muk­seen, ja täten perus­ta­van­laa­tui­nen ymmärrys heidän tie­dos­taan jää hämärän peittoon.

Elävän tiedon etsintä jatkuu

In Search of Living Knowledge on Marja-Liisan mukaan hänen viimeisin kirjansa. Se on kokoelma hänen pitkään vireillä olleista miet­teis­tään, jotka täytyi jotenkin koota kirjaksi, koska ”ajatukset ovat jo väsyneet”. Tätä on vaikea uskoa kuusi­tun­ti­sen haas­tat­te­lum­me päät­teek­si. Kun pakkaan tava­roi­ta­ni, Marja-Liisa kertoo tule­vai­suu­den suun­ni­tel­mis­taan; artik­ke­lien kir­joit­ta­mi­ses­ta, kes­kus­te­lui­hin osal­lis­tu­mi­ses­ta ja suun­nit­teil­la olevasta Tansanian matkasta. Hän on myös erityisen tyy­ty­väi­nen siihen, että on kyennyt näkemään elämän monesta eri näkö­kul­mas­ta koko uransa ajan, ja että hänellä on ollut mie­li­ku­vi­tus­ta tehdä uusia aloit­tei­ta. Kysyn vielä lopuksi, mitä In Search of Living Knowledge –kirjan nimen ”elävä tieto” oikeas­taan tar­koit­taa.

Elävä tieto on sitä, joka ei ole vain tie­teel­lis­tä tietoa tai vain käy­tän­töön liittyviä muistoja. Elävä tieto elää minussa, ja vie elämää eteenpäin. Minulla on sisäinen rauha.


Marja-Liisa Swantz on ant­ro­po­lo­gi ja kehi­tys­maa­tut­ki­ja, joka on raivannut tietä molem­mil­le tie­tee­na­loil­le Suomessa. Professori Swantz on tehnyt työtä Tansaniassa jo ennen maan itse­näis­ty­mis­tä, ja todis­ta­nut kehi­tys­työn koko elin­kaa­ren sen syn­ty­ajois­ta nyky­päi­vään. Lukuisten tut­ki­mus­hank­kei­den lisäksi hän on ollut mukana Helsingin yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gian sekä kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen laitosten syn­ty­vai­heis­sa. Yhdessä muiden asian­tun­ti­joi­den kanssa hän on kehit­tä­nyt osal­lis­ta­vaa toi­min­ta­tut­ki­mus­me­ne­tel­mää, jonka vai­ku­tuk­set kehi­tys­tut­ki­muk­seen ja ‑yhteis­työ­hön ovat olleet suuret.

Kirjallisuus:

Haastattelu: Marja-Liisa Swantz. Helmikuu 2016.

Kansallisbibliografia: Swantz, Marja-Liisa (1926-) http://​www​.kan​sal​lis​bio​gra​fia​.fi/​k​b​/​a​r​t​i​k​k​e​l​i​/​8​9​74/

Swantz, M. 1986 [1970]: Ritual and symbol in tran­si­tio­nal Zaramo society with special reference to women. Motala: Motala Grafiska.

Swantz, M. 1989: Transfer of Technology as an Intercultural Process. Helsinki: Painokaari Oy.

Swantz, M. 2002: Omaa tietä etsimässä. Suomen Lähetysseura ry.

Swantz, M. 2003: Tie vei Tanganjikaan. Suomen Lähetysseura ry.

Swantz, M. 2004: Aikani Afrikassa. Ajatus: Gummerus.

Swantz, M. 2016: In Search of Living Knowledge. Dar es Salaam: Mkuki na Nyota Publishers Ltd.

Lisälukemistoa:

Bradbury, H. (toim.) 2015: The SAGE Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice – 3rd edition. Lontoo: SAGE Publications.

Reason, P. ja Bradbury, H. (toim.) 2001: The SAGE Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice. Lontoo: SAGE Publications.

Reason, P. ja Bradbury, H. (toim.) 2008: The SAGE Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice – 2nd edition. Lontoo: SAGE Publications.

Swantz, L. 1990: The Medicine Man among the Zaramo of Dar es Salaam. Uppsala: Scandinavian Institute of African Studies.

Swantz, M. 1985: Women in Development: A Creative Role Denied?: The Case of Tanzania. London: C. Hurst.

Kirjoittaja

Linda Sivander on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Parhaillaan hän työstää pro gradu-tutkielmaansa, joka käsittelee veden hallinnointia ja porakaivojen kestävyyttä Pohjois-Ugandassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Etnografia on paitsi kenttätyötä, myös tieteellistä kirjoittamista ja vahvasti tekijänsä näköistä tarinankerrontaa. Etnografista tutkimustekstiä voi lukea kuten kertomusta, ja siten saada uutta näkökulmaa siihen, miten etnografista tietoa tuotetaan.

Suomea edustaa joukko huippuluokan viranomaisia ympäri maailmaa. Yksi heistä on Olli Ruohomäki. Niin tutkijana, kehityshankekoordinaattorina kuin rauhanvälittäjänä toiminut Ruohomäki kertoo työkentällä-haastattelussa, miten hienolta tuntuu todistaa, kun maa valitsee sodan sijaan rauhan.