”Se ei ollut pelkkää tutkimusta, se oli elämää” – Marja-Liisa Swantz, uraauurtava elävän tiedon etsijä

Teksti ja artik­ke­li­ku­va: Linda Sivander, BA Podcast-lukija: Bea Bergholm 

Helmikuussa sain kunnian haas­ta­tel­la suo­ma­lai­sen ant­ro­po­lo­gian ja kehi­tys­tut­ki­muk­sen pioneeria, pro­fes­so­ri Marja-Liisa Swantzia tämän 90-vuo­tis­päi­vän johdosta. Istumme Swantzin työ­huo­neek­si muun­tau­tu­nees­sa olo­huo­nees­sa, jossa lojuu kir­ja­pi­no­ja niin edessämme olevalla pöydällä kuin sohvalla Marja-Liisan ympä­ril­lä­kin. Yksi pöydällä olevista kirjoista on Swantzin muis­tel­mien toinen osa, Tie Vei Tanganjikaan, joka kertoo tulevan monin­ker­tai­sen pro­fes­so­rin neljästä ensim­mäi­ses­tä Tansanian vuodesta.

Tätä kirjaa lues­kel­les­sa­ni huomasin, että kaikki myöhemmät ideani ovat olleet päässäni jo yllät­tä­vän varhain. Nyt ihmet­te­len myös, miten minulla on ollut aikaa kaiken teke­mi­seen!

Marja-Liisan häm­mäs­tyk­sen hänen ehti­vyy­des­tään jakaa varmasti moni – pro­fes­so­ri Swantz on pitkälti Tansaniaan sijoit­tu­neen uransa aikana ehtinyt tehdä laaja-alaista kult­tuu­ris­ta ja kehi­tys­tut­ki­mus­ta, ja johtaa esi­mer­kik­si Suomen ensim­mäis­tä kehi­tys­tut­ki­mus­pro­jek­tia. Hän on hoitanut sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian virkoja Helsingin yli­opis­tos­sa, tullut nimi­te­tyk­si Helsingin yli­opis­ton kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen laitoksen ensim­mäi­sek­si joh­ta­jak­si, ja vai­kut­ta­nut myös yli­opis­tois­sa Suomen ulko­puo­lel­la. Swantz on uransa aikana palkittu monia kertoja; esi­mer­kik­si vuonna 1990 Swantzille luo­vu­tet­tiin Kristiina-palkinto, ja vuonna 2000 hänelle annettiin Helsingin yli­opis­ton val­tio­tie­teel­li­sen tie­de­kun­nan kun­nia­toh­to­rin arvonimi.

Swantz on myös ehtinyt julkaista työstään lukuisia artik­ke­lei­ta ja kirjoja. Tämän vuoden alussa ilmes­ty­nyt uusin teos, In Search of Living Knowledge, on tii­vis­tet­ty katsaus Swantzin mene­tel­mäl­li­sis­tä ja teo­reet­ti­sis­ta aja­tuk­sis­ta. Erityisesti kirja kertoo uraa­uur­ta­van osal­lis­ta­van toi­min­ta­tut­ki­muk­sen kehit­tä­mi­ses­tä, joka muodostaa tärkeän osan Swantzin kont­ri­buu­tios­ta ant­ro­po­lo­gi­aan ja kehi­tys­tut­ki­muk­seen.

Mutta miten suomen kielen ja kir­jal­li­suu­den maisteri, joka aloitti työnsä Tansaniassa vuonna 1952 Lähetysseuran lähet­tä­mä­nä opet­ta­jien kou­lut­ta­ja­na, päätyi lopulta tut­ki­muk­seen ja ant­ro­po­lo­gi­aan?

Minulla oli tarve käyttää vapaa-aikani tutus­tu­mal­la pai­kal­li­siin ihmisiin ja lisäksi opet­ta­mi­nen näytti, miten lähdetään ruo­hon­juu­ri­ta­sol­ta. Miksi yleensä päädyin tut­ki­muk­seen johtui siitä, etten ottanut mitään, minkä näin tai koin itses­tään­sel­vyy­te­nä. Tie ant­ro­po­lo­gi­aan taas on paljon pidempi, koska ant­ro­po­lo­gi­aa ei silloin ollut oppiai­nee­na Suomessa eikä Pohjoismaissa.

Kehityksen äiti ja Salumin tytär

Opettajanpestin päätyttyä vuonna 1956 Swantz matkusti miehensä Lloyd Swantzin luo pako­lais­työ­hön Englantiin, kunnes aviomies kut­sut­tiin Dar es Salaamiin vuonna 1960. Tällöin Marja-Liisa ei enää löytänyt paikkaa kirkon työn­te­ki­jä­nä. Bukoban piispaksi valittu ruot­sa­lai­nen pro­fes­so­ri Bengt Sundkler ehdotti, että Marja-Liisa jatkaisi opin­to­jaan ja tut­ki­mus­taan. Swantz ryhtyi tuumasta toimeen, ja tut­ki­muk­sen kohteeksi vali­koi­tui Bantu-ryhmään kuuluva Zaramo-yhteisö. Marja-Liisa alkoi ensin opettaa lukemista zaramo-naisille ystävänsä Emman pyynnöstä.

Useat opet­ta­mis­tam­me naisista oppi­vat­kin lukemaan. He rupesivat kutsumaan minua nimellä Mama Maendeleo. Maendeleo on swahilin vastine kehi­tyk­sel­le, mutta suoraan kään­net­ty­nä se tar­koit­taa edistystä. Edistyksen äiti, kehi­tyk­sen äiti.

Kuva: Helmi Räisänen

AntroBlogi ja Suomen Antropologinen Seura muistivat Swantzia tämän syn­ty­mä­päi­vä­nä yllä olevalla Helmi Räisäsen toteut­ta­mal­la kortilla.

Silloin myös totesin, että nämä naisethan ovat ne, joiden elämään voin tutustua myös tut­ki­mus­ta­ni varten. Emma pyysi naisia kutsumaan minut ritu­aa­lei­hin­sa; osal­lis­tuin esi­mer­kik­si paran­ta­mis­se­re­mo­nioi­hin ja tyttöjen täysi-ikäi­syys­ri­tu­aa­lei­hin. Kun ryhdyin käymään kylässä aktii­vi­sem­min, tutustuin paran­ta­ja­mie­heen nimeltä Salum. Pian hän sanoi minulle, ‘Et sinä voi täällä tällä tavalla olla, jos et kuulu mihinkään. Minä adoptoin sinut tyt­tä­rek­se­ni, jotta olet osa perhettä.’ Sen jälkeen he rupesivat kutsumaan minua nimellä Binti Salum (Salumin tytär). Minulla oli niin valtavia koke­muk­sia… Se ei ollut pelkkää tut­ki­mus­ta, se oli elämää.”

Zaramojen ritu­aa­lien ja sym­bo­lii­kan mer­ki­tyk­seen muut­tu­vas­sa yhteis­kun­nas­sa kes­kit­ty­nyt tutkimus kesti viisi vuotta, ja saman­ai­kai­ses­ti Swantz toimi tut­ki­ja­toh­to­ri­na Dar es Salaamin yli­opis­tos­sa. Tällöin hän pääsi tapaamaan yli­opis­tos­sa työs­ken­nel­lei­tä sekä vie­rai­le­via pro­fes­so­rei­ta, joiden kanssa käytyjen kes­kus­te­lu­jen ansiosta Swantzin tie­teel­li­nen ymmärrys laajeni. Lopputuloksena oli Swantzin väi­tös­kir­ja, Ritual and Symbol in tran­si­tio­nal Zaramo Society with special reference to women, jolla hän väitteli mis­sio­lo­gian oppiai­nees­sa teologian toh­to­rik­si Uppsalan yli­opis­tos­sa vuonna 1970.

Osallistavan toimintatutkimuksen kulmakivet

Zaramo-tut­ki­muk­sen aikana luodut ystä­vyys­suh­teet ja voi­mak­kaat koke­muk­set etenkin naisten ja paran­ta­jien kanssa tekivät Swantziin suuren vai­ku­tuk­sen. Tämän pohjalta hän alkoi väi­tös­kir­jan­sa jälkeen kehittää osal­lis­ta­vaa toi­min­ta­tut­ki­mus­me­ne­tel­mää, jossa ylei­sem­min infor­mant­tei­na tunnetut tut­kit­ta­vat saivat nyt aktii­vi­sen osan tut­ki­muk­sen tiedon tuot­ta­mi­ses­sa.

Jos lähtee tutkimaan mitä tahansa joka on vierasta, niin senhän täytyy lähteä siitä tiedosta, mikä niillä ihmisillä on. Yleensä kehi­tys­tut­ki­muk­ses­sa lähdetään niistä kysy­myk­sis­tä, jotka tutkija asettaa itsel­len­sä, kun hän lähtee tekemään tut­ki­mus­ta. Eikä siitä, miten nämä ihmiset itse näkevät ongel­man­sa ja elämänsä.

Nykyään osal­lis­ta­mi­nen on yksi kehi­ty­syh­teis­työn perus­tois­ta, mutta sitä saatetaan silti tehdä pitkälti pro­jek­tien vetäjien sään­nöil­lä. Tässä Swantzin osal­lis­ta­va toi­min­ta­tut­ki­mus eroaa, sillä osit­tai­sen osal­lis­ta­mi­sen sijaan se antaa sekä tut­ki­jal­le että tut­ki­muk­seen osal­lis­tu­jil­le sama­nar­voi­set roolit. Hän kutsuu tut­ki­mus­ta­paa jaetuksi oppi­mis­pro­ses­sik­si, jossa läh­tö­koh­ta tulee tut­ki­muk­sen osal­lis­tu­jil­ta, ei tut­ki­jal­ta itseltään.

Tansaniasta tulikin niin Swantzin kuin myös kas­va­tus­fi­lo­so­fi Paolo Freiren ja aikuis­kou­lu­tus­tie­tei­li­jä Budd Hallin vai­ku­tuk­sen myötä osal­lis­ta­van toi­min­ta­tut­ki­muk­sen kes­kit­ty­mä. Vuosina 1972 – 1975 vanhempi tut­ki­ja­toh­to­ri Swantz pani alulle osal­lis­ta­van kehi­tys­tut­ki­muk­sen ohjaa­mal­la Dar es Salaamin yli­opis­ton opis­ke­li­joi­ta. Tämä antoi Swantzille kehi­tys­työ­hön orien­toi­tu­neem­man lähes­ty­mis­ta­van, vaikka kehitystä käsit­tee­nä ei vielä ollut mää­ri­tel­ty ant­ro­po­lo­gian yhtey­des­sä. Sen vuoksi Swantz kri­ti­soi­kin ant­ro­po­lo­ge­ja, jotka ovat halunneet pitäytyä ”puhtaasti ant­ro­po­lo­gias­sa” ottamatta huomioon tut­ki­mus­kon­teks­tis­sa tapah­tu­nut­ta kehi­tys­pro­ses­sia.

Kehityksen pois­ta­mi­nen luo vää­ris­ty­neen näkö­kul­man. Olen osoit­ta­nut, ettei kukaan taval­li­sis­ta kylä­läi­sis­tä aluksi ymmär­tä­nyt, mitä kehi­tys­kä­sit­teel­lä tar­koi­tet­tiin. Kehitystekijää ei sillä tavalla tie­dos­tet­tu. Oli enemmän kysymys esi­mer­kik­si siitä, miten pai­kal­li­nen hen­ki­pa­ran­ta­ja korreloi ulkoapäin tuodun ter­veys­sys­tee­min kanssa.

Ymmärrys ja kunnioitus kulttuurien erilaisuudelle

Kun kehi­ty­syh­teis­työ alkoi ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tua vahvemmin, Swantz aloitti ja johti suuren Suomen Akatemian ja Tansanian Kansallisen kulttuuri- ja nuo­ri­so­mi­nis­te­riön kehi­tys­tut­ki­mus­pro­jek­tin. Vuosina 1975 – 1979 jär­jes­tet­tyyn Jipemoyo-nimen saa­nee­seen pro­jek­tiin osal­lis­tui monen alan tut­ki­joi­ta, ja siinä sovel­let­tiin osal­lis­ta­vaa toi­min­ta­tut­ki­mus­ta. Jipemoyo-projektin ansiosta kyseinen tut­ki­mus­ta­pa saikin paljon kan­sain­vä­lis­tä huomiota.

Segeran tienristeys, Tanzania. Kuva: César González Palomo

Segeran tien­ris­teys, Tanzania. Kuva: César González Palomo (CC BY-SA 2.0)

Jipemoyo-pro­jek­tis­sa eri tutkijat kes­kit­tyi­vät eri aihea­luei­siin. Swantzin kiin­nos­tuk­sen­koh­tee­na olivat muun muassa Parakuyo-yhteisö ja sen naiset. Hän kertoo Parakuyo-miesten jär­jes­tä­neen projektin aikana semi­naa­rin, johon naiset eivät saaneet osal­lis­tua, koska siellä syötiin miesten teu­ras­ta­maa lihaa. Naistutkijat eivät voineet vaatia naisten osal­lis­tu­mis­ta, jotteivat vaa­ran­tai­si semi­naa­rin onnis­tu­mis­ta. Swantz, jonka hank­keis­sa suku­puo­li­nä­kö­kul­ma on aina ollut mer­kit­tä­vä, pohti kuitenkin myöhemmin, puut­tu­vat­ko län­si­maa­lai­set joskus liian usein kult­tuu­ri­siin tapoihin nais­ky­sy­myk­sen nimessä (katso video Swantzin aja­tuk­sis­ta naisten asemasta täältä).

Mietin että onko se vält­tä­mät­tä naisen arvoa alentavaa, jos naiset eivät syöneet yhdessä miesten kanssa? Oliko se vain tapa, jossa oli kyse eri­lai­ses­ta elä­män­muo­dos­ta? Siinä liha­sym­bo­lis­mis­sa saattoi olla kyse jostakin muusta kuin naisen arvosta, sillä naisethan tekivät arvokkaan työn, kun he lait­toi­vat ruoan. Se mikä on arvokasta, ei ole samalla tavalla mitat­ta­vis­sa, miten meillä suku­puol­ten tasa-arvoa mitataan.

Kulttuurirelativismin tärkeys ja uni­ver­saa­liu­den vaarat ovat olleet Swantzin työssä aina läsnä. Häntä tur­haut­ta­vat kehi­ty­syh­teis­työn yleis­tä­vät mene­tel­mät, esi­mer­kik­si YK:n vuo­si­tu­hat­ta­voit­teet, joiden hän ei usko tavoit­ta­van pai­kal­lis­ten ihmisten arkea.

Otetaanko kult­tuu­rien eri­lai­suut­ta huomioon ollenkaan kehi­ty­syh­teis­työs­sä? Siinä koko kehi­ty­syh­teis­työm­me menee vikaan. Voiko kehitystä tehdä kat­so­mat­ta, miten se liittyy pai­kal­lis­ten omaan tapaan ymmärtää asioita? On todella yleistä, että lähdetään jostakin kehi­tyk­sen olet­ta­muk­ses­ta, ikään kuin tie­täi­sim­me, mitä kehitys on kussakin kon­teks­tis­sa.

Kehitysyhteistyössä lisään­ty­vä moni­tie­tei­syys on Swantzin mielestä erin­omai­nen askel eteenpäin, sillä sen avulla pai­kal­lis­ten näke­myk­set voidaan huomioida tehok­kaam­min. Kuitenkin kehi­tyk­sen yleinen, stan­dar­doi­tu ja eva­luoin­ti­pai­not­tei­nen suunta, ei jätä paljoa tilaa osal­lis­ta­val­le tut­ki­muk­sel­le. Tämä huo­les­tut­taa Swantzia etenkin kehi­ty­syh­teis­työ­hön koh­dis­tu­nei­den leik­kaus­ten valossa (katso video Swantzin aja­tuk­sis­ta kehi­tyk­sen kult­tuu­ri­si­don­nai­suu­des­ta täältä).

Tieteellinen ja käytännöllinen tieto vaakakupissa

Yhden Swantzin elä­män­työn tärkeistä osuuk­sis­ta muodostaa tiedon tuot­ta­mi­sen kysee­na­lais­ta­mi­nen. Swantz on kri­ti­soi­nut tiedettä tie­to­jär­jes­tel­mä­nä sekä sen valta-asemaa, ja hän on pyrkinyt jo pitkään nostamaan esille arkisen tiedon tärkeyden. Vaikka Swantz ei laiminlyö tie­teel­li­sen tiedon arvoa, hän uskoo vahvasti, että se on liian kaukana ihmisten joka­päi­väi­ses­tä elämästä.

Tietysti käy­tän­nöl­li­sen ja tie­teel­li­sen tiedon yhte­ne­väi­syys olisi se, mikä olisi tärkeintä. Mutta jos se tieto tuodaan tavalla, joka ei liitä sitä käy­tän­töön, niin silloin siitä ei ole hyötyä … Jos tekee tut­ki­mus­ta kehitystä, ei kehi­tys­tut­ki­mus­ta varten, täytyy olla vapaa poik­kea­maan tie­teel­li­sis­tä normeista. Kehitysyhteistyössä tär­keäm­pää on tutkimus, joka kom­mu­ni­koi käytännön kanssa.

Professori Swantz osallistui syksyllä 2015 Suomen Antropologisen Seuran järjestämille antropologipäiville. Kuvassa lisäksi tapahtuman järjestäjiä ja antropologian tohtori Jane Guyer. Kuva: Saara Toukolehto

Professori Swantz osal­lis­tui syksyllä 2015 Suomen Antropologisen Seuran jär­jes­tä­mil­le ant­ro­po­lo­gi­päi­vil­le. Kuvassa lisäksi tapah­tu­man jär­jes­tä­jis­tä Hilja Aunela ja ant­ro­po­lo­gian pro­fes­so­ri Jane Guyer. Kuva: Saara Toukolehto

Samasta syystä Swantz uskoo, että vaikka ant­ro­po­lo­gian perusta rakentuu sille, että ihmisiä ymmär­ret­täi­siin heidän omista läh­tö­koh­dis­taan, ei näin käy­tän­nös­sä kui­ten­kaan tapahdu. Antropologia on liikaa sidottu tie­teel­li­siin käy­tän­tei­siin, mikä osaltaan estää tut­kit­ta­vien osal­lis­ta­mis­ta tut­ki­muk­seen, ja täten perus­ta­van­laa­tui­nen ymmärrys heidän tie­dos­taan jää hämärän peittoon.

Elävän tiedon etsintä jatkuu

In Search of Living Knowledge on Marja-Liisan mukaan hänen viimeisin kirjansa. Se on kokoelma hänen pitkään vireillä olleista miet­teis­tään, jotka täytyi jotenkin koota kirjaksi, koska ”ajatukset ovat jo väsyneet”. Tätä on vaikea uskoa kuusi­tun­ti­sen haas­tat­te­lum­me päät­teek­si. Kun pakkaan tava­roi­ta­ni, Marja-Liisa kertoo tule­vai­suu­den suun­ni­tel­mis­taan; artik­ke­lien kir­joit­ta­mi­ses­ta, kes­kus­te­lui­hin osal­lis­tu­mi­ses­ta ja suun­nit­teil­la olevasta Tansanian matkasta. Hän on myös erityisen tyy­ty­väi­nen siihen, että on kyennyt näkemään elämän monesta eri näkö­kul­mas­ta koko uransa ajan, ja että hänellä on ollut mie­li­ku­vi­tus­ta tehdä uusia aloit­tei­ta. Kysyn vielä lopuksi, mitä In Search of Living Knowledge –kirjan nimen ”elävä tieto” oikeas­taan tar­koit­taa.

Elävä tieto on sitä, joka ei ole vain tie­teel­lis­tä tietoa tai vain käy­tän­töön liittyviä muistoja. Elävä tieto elää minussa, ja vie elämää eteenpäin. Minulla on sisäinen rauha.


Marja-Liisa Swantz on ant­ro­po­lo­gi ja kehi­tys­maa­tut­ki­ja, joka on raivannut tietä molem­mil­le tie­tee­na­loil­le Suomessa. Professori Swantz on tehnyt työtä Tansaniassa jo ennen maan itse­näis­ty­mis­tä, ja todis­ta­nut kehi­tys­työn koko elin­kaa­ren sen syn­ty­ajois­ta nyky­päi­vään. Lukuisten tut­ki­mus­hank­kei­den lisäksi hän on ollut mukana Helsingin yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gian sekä kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen laitosten syn­ty­vai­heis­sa. Yhdessä muiden asian­tun­ti­joi­den kanssa hän on kehit­tä­nyt osal­lis­ta­vaa toi­min­ta­tut­ki­mus­me­ne­tel­mää, jonka vai­ku­tuk­set kehi­tys­tut­ki­muk­seen ja -yhteis­työ­hön ovat olleet suuret.

Kirjallisuus:

Haastattelu: Marja-Liisa Swantz. Helmikuu 2016.

Kansallisbibliografia: Swantz, Marja-Liisa (1926-) http://​www​.kan​sal​lis​bio​gra​fia​.fi/​k​b​/​a​r​t​i​k​k​e​l​i​/​8​9​74/

Swantz, M. 1986 [1970]: Ritual and symbol in tran­si­tio­nal Zaramo society with special reference to women. Motala: Motala Grafiska.

Swantz, M. 1989: Transfer of Technology as an Intercultural Process. Helsinki: Painokaari Oy.

Swantz, M. 2002: Omaa tietä etsimässä. Suomen Lähetysseura ry.

Swantz, M. 2003: Tie vei Tanganjikaan. Suomen Lähetysseura ry.

Swantz, M. 2004: Aikani Afrikassa. Ajatus: Gummerus.

Swantz, M. 2016: In Search of Living Knowledge. Dar es Salaam: Mkuki na Nyota Publishers Ltd.

Lisälukemistoa:

Bradbury, H. (toim.) 2015: The SAGE Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice – 3rd edition. Lontoo: SAGE Publications.

Reason, P. ja Bradbury, H. (toim.) 2001: The SAGE Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice. Lontoo: SAGE Publications.

Reason, P. ja Bradbury, H. (toim.) 2008: The SAGE Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice – 2nd edition. Lontoo: SAGE Publications.

Swantz, L. 1990: The Medicine Man among the Zaramo of Dar es Salaam. Uppsala: Scandinavian Institute of African Studies.

Swantz, M. 1985: Women in Development: A Creative Role Denied?: The Case of Tanzania. London: C. Hurst.

Kirjoittaja

Linda Sivander on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Parhaillaan hän työstää pro gradu-tutkielmaansa, joka käsittelee veden hallinnointia ja porakaivojen kestävyyttä Pohjois-Ugandassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Aktivisti ja yrittäjä, vuorovaikutus- ja mindfulness-kouluttaja, antropologi ja ihmislähtöinen tekijä. Elina Kauppila on kirjoittanut kasvatusoppaita kiireisille, vetänyt vuorovaikutuskursseja vanhemmille ja toimii vapaa-ajallaan ilmastotoimia vaativan Elokapina-liikkeen joukoissa. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo urastaan hyvinvointialalla.

Suomessa on paljon aikuisia amatöörikilpaurheilijoita, joista osa on lajinsa huippuja maailmalla. Mikä saa heidät harrastamaan ja kilpailemaan vaativissa, paikoin tapaturma-alttiissa lajeissa ja käyttämään siihen lähes kaiken vapaa-aikansa?

Työkentällä-haastattelussa kuulemme tällä kertaa Aalto-yliopiston markkinoinnin vierailijaprofessori Eric Arnouldia. Arnouldin tie Suomeen käy monen eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen yliopiston kautta. Hänellä on myös pitkä työhistoria kehitysantropologina Länsi-Afrikassa.