Teksti ja artikkelikuva: Linda Sivander, BA Podcast-lukija: Bea Bergholm
Helmikuussa sain kunnian haastatella suomalaisen antropologian ja kehitystutkimuksen pioneeria, professori Marja-Liisa Swantzia tämän 90-vuotispäivän johdosta. Istumme Swantzin työhuoneeksi muuntautuneessa olohuoneessa, jossa lojuu kirjapinoja niin edessämme olevalla pöydällä kuin sohvalla Marja-Liisan ympärilläkin. Yksi pöydällä olevista kirjoista on Swantzin muistelmien toinen osa, Tie Vei Tanganjikaan, joka kertoo tulevan moninkertaisen professorin neljästä ensimmäisestä Tansanian vuodesta.
Tätä kirjaa lueskellessani huomasin, että kaikki myöhemmät ideani ovat olleet päässäni jo yllättävän varhain. Nyt ihmettelen myös, miten minulla on ollut aikaa kaiken tekemiseen!
Marja-Liisan hämmästyksen hänen ehtivyydestään jakaa varmasti moni – professori Swantz on pitkälti Tansaniaan sijoittuneen uransa aikana ehtinyt tehdä laaja-alaista kulttuurista ja kehitystutkimusta, ja johtaa esimerkiksi Suomen ensimmäistä kehitystutkimusprojektia. Hän on hoitanut sosiaali- ja kulttuuriantropologian virkoja Helsingin yliopistossa, tullut nimitetyksi Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksen ensimmäiseksi johtajaksi, ja vaikuttanut myös yliopistoissa Suomen ulkopuolella. Swantz on uransa aikana palkittu monia kertoja; esimerkiksi vuonna 1990 Swantzille luovutettiin Kristiina-palkinto, ja vuonna 2000 hänelle annettiin Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtorin arvonimi.
Swantz on myös ehtinyt julkaista työstään lukuisia artikkeleita ja kirjoja. Tämän vuoden alussa ilmestynyt uusin teos, In Search of Living Knowledge, on tiivistetty katsaus Swantzin menetelmällisistä ja teoreettisista ajatuksista. Erityisesti kirja kertoo uraauurtavan osallistavan toimintatutkimuksen kehittämisestä, joka muodostaa tärkeän osan Swantzin kontribuutiosta antropologiaan ja kehitystutkimukseen.
Mutta miten suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri, joka aloitti työnsä Tansaniassa vuonna 1952 Lähetysseuran lähettämänä opettajien kouluttajana, päätyi lopulta tutkimukseen ja antropologiaan?
Minulla oli tarve käyttää vapaa-aikani tutustumalla paikallisiin ihmisiin ja lisäksi opettaminen näytti, miten lähdetään ruohonjuuritasolta. Miksi yleensä päädyin tutkimukseen johtui siitä, etten ottanut mitään, minkä näin tai koin itsestäänselvyytenä. Tie antropologiaan taas on paljon pidempi, koska antropologiaa ei silloin ollut oppiaineena Suomessa eikä Pohjoismaissa.
Kehityksen äiti ja Salumin tytär
Opettajanpestin päätyttyä vuonna 1956 Swantz matkusti miehensä Lloyd Swantzin luo pakolaistyöhön Englantiin, kunnes aviomies kutsuttiin Dar es Salaamiin vuonna 1960. Tällöin Marja-Liisa ei enää löytänyt paikkaa kirkon työntekijänä. Bukoban piispaksi valittu ruotsalainen professori Bengt Sundkler ehdotti, että Marja-Liisa jatkaisi opintojaan ja tutkimustaan. Swantz ryhtyi tuumasta toimeen, ja tutkimuksen kohteeksi valikoitui Bantu-ryhmään kuuluva Zaramo-yhteisö. Marja-Liisa alkoi ensin opettaa lukemista zaramo-naisille ystävänsä Emman pyynnöstä.
Useat opettamistamme naisista oppivatkin lukemaan. He rupesivat kutsumaan minua nimellä Mama Maendeleo. Maendeleo on swahilin vastine kehitykselle, mutta suoraan käännettynä se tarkoittaa edistystä. Edistyksen äiti, kehityksen äiti.
Silloin myös totesin, että nämä naisethan ovat ne, joiden elämään voin tutustua myös tutkimustani varten. Emma pyysi naisia kutsumaan minut rituaaleihinsa; osallistuin esimerkiksi parantamisseremonioihin ja tyttöjen täysi-ikäisyysrituaaleihin. Kun ryhdyin käymään kylässä aktiivisemmin, tutustuin parantajamieheen nimeltä Salum. Pian hän sanoi minulle, ‘Et sinä voi täällä tällä tavalla olla, jos et kuulu mihinkään. Minä adoptoin sinut tyttärekseni, jotta olet osa perhettä.’ Sen jälkeen he rupesivat kutsumaan minua nimellä Binti Salum (Salumin tytär). Minulla oli niin valtavia kokemuksia… Se ei ollut pelkkää tutkimusta, se oli elämää.”
Zaramojen rituaalien ja symboliikan merkitykseen muuttuvassa yhteiskunnassa keskittynyt tutkimus kesti viisi vuotta, ja samanaikaisesti Swantz toimi tutkijatohtorina Dar es Salaamin yliopistossa. Tällöin hän pääsi tapaamaan yliopistossa työskennelleitä sekä vierailevia professoreita, joiden kanssa käytyjen keskustelujen ansiosta Swantzin tieteellinen ymmärrys laajeni. Lopputuloksena oli Swantzin väitöskirja, Ritual and Symbol in transitional Zaramo Society with special reference to women, jolla hän väitteli missiologian oppiaineessa teologian tohtoriksi Uppsalan yliopistossa vuonna 1970.
Osallistavan toimintatutkimuksen kulmakivet
Zaramo-tutkimuksen aikana luodut ystävyyssuhteet ja voimakkaat kokemukset etenkin naisten ja parantajien kanssa tekivät Swantziin suuren vaikutuksen. Tämän pohjalta hän alkoi väitöskirjansa jälkeen kehittää osallistavaa toimintatutkimusmenetelmää, jossa yleisemmin informantteina tunnetut tutkittavat saivat nyt aktiivisen osan tutkimuksen tiedon tuottamisessa.
Jos lähtee tutkimaan mitä tahansa joka on vierasta, niin senhän täytyy lähteä siitä tiedosta, mikä niillä ihmisillä on. Yleensä kehitystutkimuksessa lähdetään niistä kysymyksistä, jotka tutkija asettaa itsellensä, kun hän lähtee tekemään tutkimusta. Eikä siitä, miten nämä ihmiset itse näkevät ongelmansa ja elämänsä.
Nykyään osallistaminen on yksi kehitysyhteistyön perustoista, mutta sitä saatetaan silti tehdä pitkälti projektien vetäjien säännöillä. Tässä Swantzin osallistava toimintatutkimus eroaa, sillä osittaisen osallistamisen sijaan se antaa sekä tutkijalle että tutkimukseen osallistujille samanarvoiset roolit. Hän kutsuu tutkimustapaa jaetuksi oppimisprosessiksi, jossa lähtökohta tulee tutkimuksen osallistujilta, ei tutkijalta itseltään.
Tansaniasta tulikin niin Swantzin kuin myös kasvatusfilosofi Paolo Freiren ja aikuiskoulutustieteilijä Budd Hallin vaikutuksen myötä osallistavan toimintatutkimuksen keskittymä. Vuosina 1972-1975 vanhempi tutkijatohtori Swantz pani alulle osallistavan kehitystutkimuksen ohjaamalla Dar es Salaamin yliopiston opiskelijoita. Tämä antoi Swantzille kehitystyöhön orientoituneemman lähestymistavan, vaikka kehitystä käsitteenä ei vielä ollut määritelty antropologian yhteydessä. Sen vuoksi Swantz kritisoikin antropologeja, jotka ovat halunneet pitäytyä ”puhtaasti antropologiassa” ottamatta huomioon tutkimuskontekstissa tapahtunutta kehitysprosessia.
Kehityksen poistaminen luo vääristyneen näkökulman. Olen osoittanut, ettei kukaan tavallisista kyläläisistä aluksi ymmärtänyt, mitä kehityskäsitteellä tarkoitettiin. Kehitystekijää ei sillä tavalla tiedostettu. Oli enemmän kysymys esimerkiksi siitä, miten paikallinen henkiparantaja korreloi ulkoapäin tuodun terveyssysteemin kanssa.
Ymmärrys ja kunnioitus kulttuurien erilaisuudelle
Kun kehitysyhteistyö alkoi institutionalisoitua vahvemmin, Swantz aloitti ja johti suuren Suomen Akatemian ja Tansanian Kansallisen kulttuuri- ja nuorisoministeriön kehitystutkimusprojektin. Vuosina 1975-1979 järjestettyyn Jipemoyo-nimen saaneeseen projektiin osallistui monen alan tutkijoita, ja siinä sovellettiin osallistavaa toimintatutkimusta. Jipemoyo-projektin ansiosta kyseinen tutkimustapa saikin paljon kansainvälistä huomiota.
Jipemoyo-projektissa eri tutkijat keskittyivät eri aihealueisiin. Swantzin kiinnostuksenkohteena olivat muun muassa Parakuyo-yhteisö ja sen naiset. Hän kertoo Parakuyo-miesten järjestäneen projektin aikana seminaarin, johon naiset eivät saaneet osallistua, koska siellä syötiin miesten teurastamaa lihaa. Naistutkijat eivät voineet vaatia naisten osallistumista, jotteivat vaarantaisi seminaarin onnistumista. Swantz, jonka hankkeissa sukupuolinäkökulma on aina ollut merkittävä, pohti kuitenkin myöhemmin, puuttuvatko länsimaalaiset joskus liian usein kulttuurisiin tapoihin naiskysymyksen nimessä (katso video Swantzin ajatuksista naisten asemasta täältä).
Mietin että onko se välttämättä naisen arvoa alentavaa, jos naiset eivät syöneet yhdessä miesten kanssa? Oliko se vain tapa, jossa oli kyse erilaisesta elämänmuodosta? Siinä lihasymbolismissa saattoi olla kyse jostakin muusta kuin naisen arvosta, sillä naisethan tekivät arvokkaan työn, kun he laittoivat ruoan. Se mikä on arvokasta, ei ole samalla tavalla mitattavissa, miten meillä sukupuolten tasa-arvoa mitataan.
Kulttuurirelativismin tärkeys ja universaaliuden vaarat ovat olleet Swantzin työssä aina läsnä. Häntä turhauttavat kehitysyhteistyön yleistävät menetelmät, esimerkiksi YK:n vuosituhattavoitteet, joiden hän ei usko tavoittavan paikallisten ihmisten arkea.
Otetaanko kulttuurien erilaisuutta huomioon ollenkaan kehitysyhteistyössä? Siinä koko kehitysyhteistyömme menee vikaan. Voiko kehitystä tehdä katsomatta, miten se liittyy paikallisten omaan tapaan ymmärtää asioita? On todella yleistä, että lähdetään jostakin kehityksen olettamuksesta, ikään kuin tietäisimme, mitä kehitys on kussakin kontekstissa.
Kehitysyhteistyössä lisääntyvä monitieteisyys on Swantzin mielestä erinomainen askel eteenpäin, sillä sen avulla paikallisten näkemykset voidaan huomioida tehokkaammin. Kuitenkin kehityksen yleinen, standardoitu ja evaluointipainotteinen suunta, ei jätä paljoa tilaa osallistavalle tutkimukselle. Tämä huolestuttaa Swantzia etenkin kehitysyhteistyöhön kohdistuneiden leikkausten valossa (katso video Swantzin ajatuksista kehityksen kulttuurisidonnaisuudesta täältä).
Tieteellinen ja käytännöllinen tieto vaakakupissa
Yhden Swantzin elämäntyön tärkeistä osuuksista muodostaa tiedon tuottamisen kyseenalaistaminen. Swantz on kritisoinut tiedettä tietojärjestelmänä sekä sen valta-asemaa, ja hän on pyrkinyt jo pitkään nostamaan esille arkisen tiedon tärkeyden. Vaikka Swantz ei laiminlyö tieteellisen tiedon arvoa, hän uskoo vahvasti, että se on liian kaukana ihmisten jokapäiväisestä elämästä.
Tietysti käytännöllisen ja tieteellisen tiedon yhteneväisyys olisi se, mikä olisi tärkeintä. Mutta jos se tieto tuodaan tavalla, joka ei liitä sitä käytäntöön, niin silloin siitä ei ole hyötyä … Jos tekee tutkimusta kehitystä, ei kehitystutkimusta varten, täytyy olla vapaa poikkeamaan tieteellisistä normeista. Kehitysyhteistyössä tärkeämpää on tutkimus, joka kommunikoi käytännön kanssa.
Samasta syystä Swantz uskoo, että vaikka antropologian perusta rakentuu sille, että ihmisiä ymmärrettäisiin heidän omista lähtökohdistaan, ei näin käytännössä kuitenkaan tapahdu. Antropologia on liikaa sidottu tieteellisiin käytänteisiin, mikä osaltaan estää tutkittavien osallistamista tutkimukseen, ja täten perustavanlaatuinen ymmärrys heidän tiedostaan jää hämärän peittoon.
Elävän tiedon etsintä jatkuu
In Search of Living Knowledge on Marja-Liisan mukaan hänen viimeisin kirjansa. Se on kokoelma hänen pitkään vireillä olleista mietteistään, jotka täytyi jotenkin koota kirjaksi, koska ”ajatukset ovat jo väsyneet”. Tätä on vaikea uskoa kuusituntisen haastattelumme päätteeksi. Kun pakkaan tavaroitani, Marja-Liisa kertoo tulevaisuuden suunnitelmistaan; artikkelien kirjoittamisesta, keskusteluihin osallistumisesta ja suunnitteilla olevasta Tansanian matkasta. Hän on myös erityisen tyytyväinen siihen, että on kyennyt näkemään elämän monesta eri näkökulmasta koko uransa ajan, ja että hänellä on ollut mielikuvitusta tehdä uusia aloitteita. Kysyn vielä lopuksi, mitä In Search of Living Knowledge –kirjan nimen ”elävä tieto” oikeastaan tarkoittaa.
Elävä tieto on sitä, joka ei ole vain tieteellistä tietoa tai vain käytäntöön liittyviä muistoja. Elävä tieto elää minussa, ja vie elämää eteenpäin. Minulla on sisäinen rauha.
Marja-Liisa Swantz on antropologi ja kehitysmaatutkija, joka on raivannut tietä molemmille tieteenaloille Suomessa. Professori Swantz on tehnyt työtä Tansaniassa jo ennen maan itsenäistymistä, ja todistanut kehitystyön koko elinkaaren sen syntyajoista nykypäivään. Lukuisten tutkimushankkeiden lisäksi hän on ollut mukana Helsingin yliopiston antropologian sekä kehitysmaatutkimuksen laitosten syntyvaiheissa. Yhdessä muiden asiantuntijoiden kanssa hän on kehittänyt osallistavaa toimintatutkimusmenetelmää, jonka vaikutukset kehitystutkimukseen ja -yhteistyöhön ovat olleet suuret.
Kirjallisuus:
Haastattelu: Marja-Liisa Swantz. Helmikuu 2016.
Kansallisbibliografia: Swantz, Marja-Liisa (1926-) http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/8974/
Swantz, M. 1986 [1970]: Ritual and symbol in transitional Zaramo society with special reference to women. Motala: Motala Grafiska.
Swantz, M. 1989: Transfer of Technology as an Intercultural Process. Helsinki: Painokaari Oy.
Swantz, M. 2002: Omaa tietä etsimässä. Suomen Lähetysseura ry.
Swantz, M. 2003: Tie vei Tanganjikaan. Suomen Lähetysseura ry.
Swantz, M. 2004: Aikani Afrikassa. Ajatus: Gummerus.
Swantz, M. 2016: In Search of Living Knowledge. Dar es Salaam: Mkuki na Nyota Publishers Ltd.
Lisälukemistoa:
Bradbury, H. (toim.) 2015: The SAGE Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice – 3rd edition. Lontoo: SAGE Publications.
Reason, P. ja Bradbury, H. (toim.) 2001: The SAGE Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice. Lontoo: SAGE Publications.
Reason, P. ja Bradbury, H. (toim.) 2008: The SAGE Handbook of Action Research: Participative Inquiry and Practice – 2nd edition. Lontoo: SAGE Publications.
Swantz, L. 1990: The Medicine Man among the Zaramo of Dar es Salaam. Uppsala: Scandinavian Institute of African Studies.
Swantz, M. 1985: Women in Development: A Creative Role Denied?: The Case of Tanzania. London: C. Hurst.
