Theodor Adornon sanoin: ”Jos tehtäisiin yhteenveto nykypäivän kulttuurin tärkeimmistä trendeistä, urheilua merkittävämpää kategoriaa tuskin löytyisi.” Urheilu on kaikkialla. Sillä on ”oikeutettu” paikkansa päivän uutisissa. Kesäolympialaisten väitetään olevan nykyään planeetan suurin yksittäinen ihmisten kokoontuminen. Urheilusta on tullut eräs maailmantalouden suurimpia osa-alueita. Paradoksaalisesti se oli silti kauan antropologien ohittama aihealue ja sitä pidettiin niin vähäpätöisenä, ettei se ansainnut vakavaa analyyttista tutkimusta.
Tämä asenne muuttuu hiljalleen, eikä syynä ole ainoastaan kilpaurheilun näkyvä paikka mediassa ja maailmantaloudessa. Fitness-villityksestä on tullut globaali ilmiö ja nykypäivän vapaa-aika on niin vahvasti urheilupainotteista, etteivät antropologit voi enää ohittaa urheilua ikkunana moderniuden, nationalismin, kehon, sosiaalisen persoonan ja monien muiden aiheiden tutkimiseen. Ei kenties ole ihme että joukkueurheilu – erityisesti kriketti, jalkapallo ja baseball – ovat tähän saakka vanginneet suurimman osan antropologisesta huomiosta. Myöskään kuvaukset nyrkkeilystä, painista, härkätaisteluista, joogasta ja kehonrakennuksesta, muutamia mainitakseni, eivät ole enää harvinaisuuksia.
Juoksemisen ja juoksevien kehojen antropologia
Pitkän matkan juoksu ei ensi vilkaisulla näytä ansaitsevan teoreettista tarkastelua. Mitä tutkittavaa siinä on?! Juokseminen on maailman yksinkertaisin ja monotoniselta vaikuttavin urheilulaji. Mutta läheltä katsottuna kolikolla on toinenkin puoli. Kenties mitään toista urheilulajia ei harjoiteta yhtä keskittyneesti ja uskonnonomaisesti kuin juoksemista. Yhtäkään lajia ei samassa määrin liitetä transsendenssiin, itsetutkiskeluun ja itsen rakentamiseen. George Sheehan, amerikkalainen lääkäri ja harrastejuoksijan raamattuna pidetyn bestsellerin Running and Being (1978) kirjoittaja, muotoili asian näin:
”Jos kerrot minulle jonkun olevan juoksija, tiedän hänestä enemmän kuin jos sanoisit hänen olevan kristitty.”
Euroamerikkalaisen kulttuurin juoksubuumi sai alkunsa 1970-luvulla. Sitä ennen pitkän matkan juoksu oli verrattain epäkaupallista puuhaa, ja suurin osa juoksijoista oli ”vain” hölkkääjiä. 70-luvulla juoksijoiden ja juoksutapahtumien määrä kuitenkin räjähti käsiin. Tänä päivänä itäinen Eurooppa seuraa perässä, eikä antropologien tulisi toista kertaa päästää käsistään mahdollisuutta tutkia miksi ja miten hyvinvointi, itsetunto ja ”high” -olotila liitetään juuri juoksuun enemmän kuin mihinkään muuhun lajiin.
Kuva: Wellcome Images (CC BY 4.0)
Kuva: Pixabay (CC0)
Olen muutaman viime vuoden ajan tutkinut Virossa käynnissä olevaa juoksubuumia. Vuodessa ainakin yhden maratonin juoksevien ihmisten määrä on kasvanut lähes kaksikymmenkertaiseksi kymmenen vuoden aikana. Laajempana tavoitteenani on ymmärtää villityksen yhteydet maassa tapahtuneeseen sosioekonomiseen ja arvojen muutokseen sekä uusiin ajatuksiin terveydestä, vauraudesta, hyvinvoinnista ja menestyksestä.
Tarkemmin sanottuna olen kiinnostunut ”juoksijan kehosta” – siitä, miten juoksijat puhuvat kehoistaan ja mitä he ”tekevät” niillä ja niille. Lähes 50 narratiivisesta haastattelusta, joita olen tehnyt harrastejuoksijoiden (ei siis lajin huippujen ) kanssa, ja sisällönanalyysista tusinoille juoksublogeja, nousee esiin neljä analyyttista teemaa liittyen ”juoksevaan kehoon”. Olen nimennyt nämä kategoriat seuraavasti: ”kehot itseä varten”, ”kehot toisia varten”, ”kehottomat itset” ja ”keho kokeilun näyttämönä”. Vaikka kategoriat ovat osin päällekkäisiä, ne voidaan tulkita erillisiksi vaiheiksi, joiden läpi monet – joskaan eivät kaikki – juoksijat etenevät juoksu-uransa aikana.
Kehot itseä varten
Kuten Zygmunt Bauman on havainnoinut, halu ”tehdä jotain elämälleni” on yleensä sama asia kuin ”halu tehdä jotain keholleni”. Maratonin juokseminen on monille juuri sopiva muodonmuutos- ja voimaantumisprojekti. Haastateltavani ilmoittivat usein tuntevansa itsensä vahvemmiksi, itsevarmemmiksi ja pätevämmiksi pitkän matkan juoksun seurauksena. Jotkut laajensivat tämän korostuneen positiivisen näkemyksen kaikkiin yksityisen ja ammatillisen elämän osa-alueisiin. Heille kehon altistaminen säännölliseen fyysiseen rasitukseen vastasi itsekurin, menestyksen ja periksiantamattomuuden ihanteita, joihin he pyrkivät myös työelämässä.
”Kehot itseä varten” -teemassa on pohjimmiltaan kyse oman kehon kontrollista. Se edellyttää kehon alistamista valvonnalle, itsekuriharjoitteille ja mittaukselle, usein modernin teknologian keinoin. Monet juoksijat tietävät äärimmäisen paljon sellaisista mitattavista asioista kuten kehonsa painoindeksistä, aerobisesta ja anaerobisesta sykkeestä, kalorinsaannista ja viikottaisista, kuukausittaisista tai vuotuisista juoksukilometreistään. Tämä uusi biopolitiikan muoto istuu tietenkin sievästi neoliberaaleihin tehokkuuden ja aikaansaannin arvoihin.
Kuva: Ron Ratte, Pixabay.com
Kehot toisia varten
”Juoksevat kehot” ovat kuitenkin myös ”julkisia kehoja”, näytillä toisia ihmisiä varten. Kuten Pierre Bourdieun kuuluisat sanat Distinction -teoksessa julistavat: ”tarve muokata kehoa ilmenee perusmuodossaan keskiluokan parissa, yleensä liitettynä raittiuden askeettiseen ylistykseen ja kontrolloituun ruokavalioon”. Keskiluokka kantaa Bourdieun analyysissä erityistä huolta terveestä (mutta ei välttämättä vahvan näköisestä) ulkomuodosta, ja siten ”kehosta toisia varten”.
Erityisesti haastattelemani keski-ikäiset miesjuoksijat myönsivät vertaavansa itseään ikäisiinsä miehiin, jotka eivät harrastaneet liikuntaa. Juoksijoina, jotka pitävät huolta kehoistaan, he kokivat oikeutetuksi kritisoida ja tuomita ihmisiä jotka eivät olleet hyvässä kunnossa. Oma kurinalainen ja hoikka keho muodostui symboliseksi osoitukseksi omistautuneisuudesta, hallinnasta ja sekä kulttuurisesta että taloudellisesta sijoituksesta terveyteen. Huono kunto puolestaan nähtiin fyysisen kyvyttömyyden ja heikon terveyden lisäksi moraalisena epäonnistumisena.
Kuva: Simon Rosenberg (CC0)
Kehottomat itset
Monet, joskaan eivät kaikki, omistautuneet juoksijat tulkitsevat kehonsa heikkouden esteenä matkalla kohti ”todellista itseä”. Tämä heikkous on voitettava ”mielen voimalla”. Tavoitteen saavuttamiseksi kehoa on huijattava – tai vielä parempaa, se on sivuutettava kokonaan. Useat haastattelemani juoksijat kuvailivat kokemustaan kivusta, pahamaineisesta ”seinään törmäämisestä” ja oman jaksamisen rajojen työntämisestä kehon ”ylittämisenä”, ”hiljentämisenä” tai ”pois päältä kääntämisenä”. Tämä ei välttämättä tarkoita kivun välttämistä. Päinvastoin, kipua monesti ylistettiin ja se rinnastettiin ”elossa olemisen” tunteeseen.
Joillekin juoksijoille oman kehon huomiotta jättäminen merkitsee myös lääkäreiden huomiotta jättämistä; erityisesti sydänlääkäreiden ja fysioterapeuttien. Vaikka juokseminen liitetään terveelliseen elämäntapaan, monet haastattelemani juoksijat myönsivät käyvänsä lääkärissä nykyään aiempaa useammin. Useimmat joutuivat kohtaamaan erilaisia vammoja, mutta yksikään (!) ei hyväksynyt ajatusta siitä, että juoksemisella sinänsä olisi asian kanssa mitään tekemistä. Jotkut jopa väittivät vammojen ja kipujen katoavan juoksemisen aikana ja palaavan vasta juoksun jäädessä väliin.
Kehon hiljentäminen käsitteellistettiin myös suhteessa ”flow-tilaan”, joka tunnetaan myös nimellä ”runner’s high”. Tila, jossa juoksemisesta tulee transsendentaalista kruisailua ”automaattiohjauksella”, kuten eräs naispuolinen ultrajuoksija kuvaili, nähtiin usein vaivannäön lopullisena palkkiona.
Keho kokeilun näyttämönä
Ja sitten viimeinen, ”hard core” -vaihe. Kun aika kuluu ja kokemus kasvaa, osa juoksijoista on taipuvaisia muuttamaan kehonsa varsinaisiksi kokeellisuuden näyttämöiksi. Tyypillisin kokeilun muoto on juosta yhä useampia maratoneja vuodessa. Toinen tapa työntää omia rajoja on juosta ultrajuoksuja, usein raskaissa olosuhteissa – korkealla vuoristossa, aavikolla tai viidakossa.
Vielä kokonaisvaltaisempiakin kokeilun tapoja löytyy. Esimerkiksi eräs miesjuoksija yhdisti ruumiilliset tutkimuksensa syömiskokeiluihin. Kerran hän paastosi neljä päivää ennen juoksua kokeakseen, miltä tuntuu juosta maraton ”tankki tyhjänä”. Toisella kertaa hän juoksi kokonaisen maratonin takaperin ja kuvaili sitä jälkikäteen emotionaalisena ilmestyksenä: hän juoksi kirjaimellisesti kasvotusten muiden kilpailijoiden kanssa ja näki heidän ilmeensä koko matkan ajan.
Tämän kaltainen kokeellisuus on tietenkin tapa erottua muista tilanteessa, jossa jokainen tuntuu olevan maratoonari. Bourdieun sanoin:
”Erottaakseen itsensä rahvaan huveista ja vulgaarien massojen kauhusta etuoikeutetut pyrkivät toisaalle, korkeammalle, kauemmas, kohti uusia kokemuksia ja koskemattomia alueita, jotka kuuluvat ainoastaan tai ensinnä heille.”
Toimitus
- Podcast-lukija: Bea Bergholm
- Artikkelikuva: Helmi Räisänen
Lukemista
Adorno, Theodor 1982 [1955]. Prisms. Cambridge: MIT Press.
Bourdieu, Pierre 2002 [1979]. Distinction: A Social Critique of the Judgement of Taste. Cambridge: Harvard University Press.
Bauman, Zygmunt 1983. Industrialism, Consumerism and Power. Theory, Culture & Society 1(3): 32–43.
Sheehan, George 1978. Running and Being: The Total Experience. New Jersey: Second Wind II.
