Teksti: Minna Kulmala, VTM Podcast-lukija: Veikko Lindholm
Julkisen uskontokritiikin eturintamaan karauttaneet uusateismin “neljä ratsumiestä” – evoluutiobiologi Richard Dawkins, filosofi-neurotieteilijä Sam Harris, filosofi Daniel Dennett ja jo edesmennyt kirjailija-toimittaja Christopher Hitchens – ovat korostaneet uskontojen vahingollisia, jopa vaarallisia, puolia ja vaatineet jälkipolvien suojelemista niiden myrkyllisyydeltä. Heidän mukaansa evoluutioteoria osoittaa, että elämä perustuu sattumaan eikä jumalia ole. Historia ja kriisien repimä nykymaailma todistavat puolestaan sen, että uskonnot idättävät väkivallan, vainojen, naisvihan, tiukkapipoisten moraalisääntöjen ja henkisen ahdistuksen siemeniä. Nelikon visioissa siintävä uskonnoton maailma on paitsi nykyistä sivistyneempi, suvaitsevaisempi, tasa-arvoisempi ja rauhallisempi, myös vapaampi ja iloisempi. Takavuosina Suomessakin aatteen tiimoilta toteutetun kampanjan mainoskyltit julistivat: ”Jumalaa tuskin on olemassa. Nauti siis elämästä ja lopeta murehtiminen.”
Monet uskontokriitikot esittävät, että paras tapa päästä eroon uskonnoista on opettaa lapsille tieteellistä maailmankuvaa ja unohtaa satuilut. Vastasyntynyt on heidän mukaansa uskonnoton. Ajatusta taustoittaa sosiaalitieteiden tapa selittää ajattelu- ja toimintatapojen siirtymistä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja oppimisen kautta. Näkemystä kyseenalaistaa kuitenkin eräs voimakas mutta.
Jos taipumus uskonnollisuuteen laskisi suhteessa tieteellisen tiedon määrään ja yhteiskunnan maallistumiseen, voisi olettaa, että länsimaissa uskonnot lakastuisivat ajan myötä itsestään. Vaikka uskomuksista on tullut entistä yksityisempiä, janoavat sielut nykyäänkin hengenravintoa. Tämä näkyy muun muassa ihmisyyden potentiaaliin luottavan, kaiken ykseyttä ja positiivisia tunteita korostavan uushenkisyyden sekä uskonnollisista perinteistä ammentavien meditaatiomuotojen ja henkisen kasvun tekniikoiden suosion nousuna. Mindfulness, retriitit, jooga ja erilaiset meditaatiotekniikat menestyvät.
Uskonnollisten ideoiden sitkeydestä kertoo myös se, että niitä ilmenee yhteiskunnissa, joissa uskonnolla ei ole ollut näkyvää roolia vuosikymmeniin. Esimerkistä käy entisen Neuvostoliiton alue – virallisen ateismin loppu merkitsi voimakkaan uskonnollisen liikehdinnän alkua. Itse tutkin kääntymystä siperialaiseen Vissarion-liikkeeseen, johon on liittynyt monia korkeasti koulutettuja, tieteelliseen ajatteluun harjaantuneita ihmisiä. Nämä ihmiset kertovat, ettei tietopuolinen maailmankuva tyydyttänyt heissä syvällä kyteneitä perimmäisiä kysymyksiä ja merkityksen kaipuuta. ”Vasta kääntymyksen myötä ymmärsin, mistä elämässä on kysymys”, moni sanoo. Vaikka useimmat Vissarionin seuraajat kunnioittavat tieteen pyrkimyksiä, tunne asetetaan kuitenkin järjen edelle. Sydämen näkökykyä korostavan Pikku Prinssin tapaan uskovat ajattelevat, että ”siinä missä järki tekee virheitä, sydän ei koskaan erehdy”.
Ihmiset kyselevät yhä luojansa perään ja kaipaavat yhteyttä korkeampaan. Toisille tämä itsessään on vahva todiste jumalallisen olemassaolosta, sillä miten muuten keksisimme pohtia moisia? Uskonnolliseksi tulkitun ahaa-elämyksen jälkeen moni sanoo tietävänsä, että Jumala on todellinen. Kääntymyksessä tunne on usein avainsana, jonka myötä portti tuonpuoleiseen avautuu. Näin kävi muun muassa Harvardin käyneelle neurologille, Eben Alexanderille.
Aikuisilla aikaisemmin tuntematon kolibakteeritulehdus tekee tuhoaan Alexanderin aivoissa. Mies on maannut koomassa päiviä, eikä ennuste ole hyvä. Lopulta aivokuoren toiminta, jossa tietoisuus syntyy, lakkaa. Viikon kuluttua, kaikkien ällistykseksi, Alexander avaa silmänsä ja alkaa kertoa kooman aikaisesta vierailustaan taivaassa. Hän kertoo ehdottomasta rakkaudesta, syvästä rauhasta ja sanoinkuvaamattomasta kauneudesta – ”ultratodellisesta” ulottuvuudesta, jonka olemassaoloon hän ei aiemmin uskonut. Neurokirurgin auktoriteettiin vetoava Alexander kiistää väitteet siitä, että kokemus olisi voinut syntyä aivoissa. Aivokuoren toiminnan pysähdyttyä muistikuvien syntyminen tai tietoisuuden kokeminen on tieteellisesti mahdotonta. Hän tulkitsee kokemuksen ihmeeksi, jolla on tarkoitus ja josta hänen kuuluu kertoa muille. Elämyksen symbolista arvoa vahvistaa Alexanderin aivojen toipuminen hengenvaarallisesta tulehduksesta. Sisäinen, tunneperäinen varmuus on syvästi henkilökohtainen asia ja mahdoton jakaa sellaisenaan. Siihen, miten kulttuuri vaikuttaa kokemusten tulkintaan, palaan tuonnempana.
Jottei keskustelu supistuisi mustavalkoiseksi väittelyksi uskonnon puolesta ja vastaan, tulee uskonnollisuuden yhteisestä juuristosta versovia uniikkeja kasvustoja hahmottaa selkeämmin. Mihin, miten ja miksi uskomme? Tässä projektissa antropologian ja modernin kognitiotutkimuksen yhteistyö on osoittautunut hedelmälliseksi.
Mihin, miten ja miksi uskomme
Vastasyntyneen aivot nähtiin pitkään melko mutkattomana elimenä, jotka kykenivät ohjaamaan ruumiintoimintoja, mutta jotka muilta osin hahmotettiin kasvatuksen, kulttuurin ja erilaisten kokemusten muovailuvahana. Ihmismielen rakentumista ja prosesseja tutkivan kognitiotieteen kehittyessä aivojen toimintaa on voitu tutkia entistä tarkemmin. Väitteet yksinkertaisista aivoista on kumottu.
Kognitiotutkimukseen perehtynyt antropologi Pascal Boyer ja hänen kanssaan yhteistyötä tehnyt psykologi Justin Barrett näkevät uskonnon ihmiselle lajityypillisenä käyttäytymisenä. Uskonnollisuus ei lymyile geeneissämme tai periydy. Aivoissa ei myöskään ole uskonnollisia ideoita tuottavaa ”keskusta”. Pikemminkin on niin, että aivoissa toimivien ”ohjelmien” vuoksi meillä on synnynnäinen valmius uskonnon omaksumiseen.
Aivot ovat erilaisten ”päättelyjärjestelmien” kenttä, kuvailee Boyer. ”Selitysmoduulit” sijoittavat havaintomme automaattisesti joko ”henkilöiden”, ”eläinten”, ”kasvien”, ”luonnonkappaleiden” tai ”elottomien artefaktien” universaaleihin luokkiin, joista kuhunkin pätee tiettyjä ennakko-odotuksia. Eläinten oletetaan esimerkiksi syntyvän lajinsa edustajasta, lisääntyvän, olevan tietyn muotoisia, nukkuvan, syövän ja lopulta kuolevan. Havaitessamme kohteen X, aivomme alkavat automaattisesti etsiä sille sopivaa luokkaa. Puhe aroilla elävistä nelijalkaisista manguruista sytyttää valot ”eläin”-kategoriaan, jolloin manguruista voikin jo päätellä yhtä ja toista. Kuin propagandaradio, päättelyjärjestelmämme selittävät lakkaamatta havaintojamme.
Ihmisen selviytyminen luonnonvalinnan kourissa ei perustu fyysisiin voimiin vaan nokkelaan ajatteluun ja yhteisöllisyyteen. Luovana ajattelijana, tehokkaana suunnittelijana ja näppäränä tekijänä ihminen haravoi viittauksia päämääriin ja toimijuuteen myös ympäristöstään. Barrettin mukaan agentin ja suunnitelman käsittävät selitykset viehättävät meitä erityisesti. Jo pienet lapset hahmottavat maailmaa näkökulmasta, johon sattuma ei sovi. Se, ettei toimija ole konkreettinen, ei ole yhtä suuri ongelma kuin väite sen puuttumisesta. Barrettin mukaan usko yliluonnollisiin ja tarkoitushakuisiin toimijoihin, kuten Jumalaan, on ihmisille luonnollisempaa kuin usko käsikirjoittamattomaan evoluutioon.
Myös kykymme ajatella sitä, mitä lajitoverit ajattelevat tai ajattelevat muiden ajattelevan, heijastuu uskomuksissa. Ihmiset, jotka intuitiivisesti olettavat henkilöiden säilyttävän ajattelukykynsä ja tietoisuutensa jopa kuoltuaan, suovat mielen myös näkymättömille toimijoille. Useissa kulttuureissa myös toimitaan näiden uskomusten mukaan. Miksi kummassa esi-isiä pitäisi lepytellä seremonioin ja uhrilahjoin, elleivät he enää voisi kuulla eläviä ja vaikuttaa näiden elämään? Miksi mongolialainen shamaani ryhtyisi uuvuttavaan matkaan transsin siivin, ellei yhteyttä esi-isiin ja henkiin voisi luoda? Mitä ideaa katolilaisilla olisi ruusukkoineen lausua rukouksiaan Marialle, ellei Neitsyen oletettaisi herkistäneen sydämensä heitä kuullakseen? Barret huomauttaa myös, että jumalat ja muut yliluonnolliset toimijat mielletään usein nimenomaan henkilöiksi. Hänen mukaansa tämän tyyppinen ajattelu ei katoa, vaikka lapsilta evättäisiin uskonnollinen kasvatus.
Mitä tahansa ihmiset eivät kuitenkaan usko, väittää Boyer. Mielen mekanismit, jotka ovat kehittyneet ratkomaan evoluutioympäristöön sopeutumiseen liittyviä kysymyksiä, määrittävät uskomusten laatua ja suosiota. Menestykseen vaikuttavat uskomusten muistettavuus (sitä edesauttavat väitteen tietynasteinen intuitionvastaisuus ja siihen liittyvä tunnelataus esimerkiksi rituaalien yhteydessä), mahdollisuus vuorovaikutukseen uskon kohteen kanssa (edellyttää uskon kohteelta persoonan ominaisuuksia) sekä uskomuksen merkittävyys käytännön elämän kannalta. Tontut, keijut ja Jumala asetetaan lähes poikkeuksetta eri vakavuuskasteihin, ellei lukuun oteta jouluaattoa tai hammaskeijun käyntiä malttamattomina odottavia lapsia.
Nykyään, tieteen asetettua monet ennen uskonvaraiset väitteet uuteen järjestykseen, uskomusten moottorina näyttäisivät hyrräävän ennen kaikkea emootiot. Vaikka meillä olisikin vastaukset siihen miten maailma toimii, tiede tuskin ikinä vastaa siihen, miksi näin tapahtuu. Uskonnolliset ja hengelliset kokemukset tarjoavat vastauksia nimenomaan miksi– ja mitä väliä -kysymyksiin sekä soittavat tunteillamme musiikkia, jota on vaikea kääntää sanoiksi.
Luottaako evoluutio hengellisiin aivoihin?
Hengellisyyttä tutkineen psykoanalyytikon ja psykiatrin George Vaillantin mukaan positiiviset emootiot kuten usko, toivo, rakkaus, ilo ja luottamus ovat tärkeitä lajimme säilymisen kannalta. ”Maailman suurten uskontojen rituaalit ja kulttuurimuodot ovat varma tapa nostaa positiiviset emootiot tietoiseen pohdintaan”, hän toteaa. Vaillantin mukaan uskontojen vetovoimaisuus selittyy osittain niiden kyvyllä herättää meissä myönteisiä tunteita. Boyer kuitenkin toteaa, etteivät kaikki uskontoihin liittyvät tunteet suinkaan ole positiivisia, vaan ne voivat synnyttää myös hyytävää pelkoa. Keskiajan ihminen vapisi ajatellessaan Jumalan rangaistusta ja helvetin kauhuja. Emootioiden osuutta uskontojen säilymisessä Boyer ei kiistä.
Vaillantin näkemys sopii ennen kaikkea kuvaamaan länsimaiden ilmapiiriä, joissa vielä perinteisiä uskontoja voimakkaammin myönteisiä tunteita alleviivaa New Age -tyylinen ajattelu. Tutkimassani Vissarion-liikkeessä positiivisuus nähdään avaimena parempaan tulevaisuuteen: negatiivisten ajatusten idut tulee kitkeä välittömästi. ”Tästä lähtien teillä ei ole oikeutta edes ajatella kenestäkään pahaa — ei missään tilanteessa eikä minkään nimissä”, julistaa liikkeen johtaja.
Mielen ja kulttuurin välinen vuoropuhelu on syvällistä ja jatkuvaa. Paitsi että aivot rajoittavat sitä, mitä on ylipäänsä mahdollista kokea ja ajatella, ohjailee kulttuuri kokemusten tulkintaa. Tätä voi havainnollistaa kautta maailman melko yleisten kuolemanrajakokemusten avulla.
Elävien kirjoihin esimerkiksi sydämenpysähdyksen tai kooman jälkeen palanneiden tarinoissa on paljon samaa. Kokijat kertovat irtautuneensa ruumiistaan, tarkkailleensa maailmaa lintuperspektiivistä, tavanneensa edesmenneitä läheisiä, kuulleensa ihanaa musiikkia, tavoittaneensa universumin salaisuudet ja saaneensa kehotuksen palata vielä maan päälle, muita auttamaan. Alexander Ebenin tavoin monet kokevat tuonpuoleisen fyysistä maailmaa todellisempana, ja kokemuksen yksityiskohdat muistetaan vuosienkin takaa. Valtaosa kuolemanrajakokemuksen läpikäyneistä laittaa elämänarvonsa uuteen uskoon, omaksuu altruistisemman elämäntavan ja lakkaa pelkäämästä kuolemaa.
Kuolemanrajakokemuksissa on myös kulttuurieroja. Länsimaissa, joissa niitä on tutkittu eniten, korostuvat tunnelit sekä ilolla ja rauhalla täyttyminen. Paratiisimaisemat kuvataan äärimmäisen kauniiksi ja ihmeellisen eläviksi. Vierailut helvetissä ovat nykyään harvinaisempia kuin historiallisissa kuvauksissa. Aasialaisten narratiiveissa seikkaillaan joki- ja vuoristomaisemissa, eivätkä kokemukset ole yhtä yltiöpositiivisia kuin länsimaissa. Intiassa ja Thaimaassa on raportoitu ”tekojen kirjan” haltijan kohtaamisesta, karman lakien tiedostamisesta ja paluusta kehoon sen vuoksi, että tuonpuoleisessa oli erehdytty henkilöstä. Melanesialaiset, joiden lastikulteissa paratiisi käsitetään teknologian kyllästämäksi, kuvailevat vierailuaan tehtaiden, moottoriteiden ja teknologian ihmemaassa. Kuten rajakokemusten tapauksessa, kokemusten pohja on yhteinen, mutta niiden rakenne ja tulkinta vaihtelevat ajassa ja paikassa. Toisaalta, kuten Alexanderin ja monien uskonnollisen kääntymyksen kokeneiden tapauksessa, rajakokemus voi myös johtaa ajattelemaan maailmaa ja todellisuutta uusilla tavoilla. Tunnetasolla koettu varmuus paitsi synnyttää riemastuttavan ja toivoa luovan kokemuksen elämän merkityksellisyydestä, tuottaa myös osumia aivojemme vaistomaisille hakusanoille.
Globalisaatio pakottaa meidät totuuksiemme ääreen. Voimme katsoa joko sisään- tai ulospäin. Nykyisten nopeiden ja rajujen muutosten keskellä kohtaamme niin dogmaattisen uskonnollisuuden kiivautta kuin luonteeltaan demokraattisemman hengellisyyden nousua. Niiden, joille maailma avautuu mahdollisuuksineen, on muita helpompi sitä syleillä. Onkin silmiinpistävää, että universumin rakkauteen ja ihmisen hyvyyteen luottava henkisyyden ”uusi aikakausi” kukoistaa nimenomaan länsimaissa, joissa ei koskaan aikaisemmin ole eletty yhtä vaaratonta ja vaurasta aikakautta.
Lue lisää:
Alexander, Eben 2014. Totuus taivaasta: tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus. Helsinki: WSOY.
Barrett, Justin 2012. The God Issue: Born believers.
Boyer, Pascal 2007 (2001). Ja ihminen loi jumalat. Kuinka uskonto selitetään. Helsinki: WSOY.
Gazzaniga, Michael 2009. Inhimillinen. Ainutlaatuisuutemme tiede. Helsinki: Hakapaino.
Ketola, Kimmo; Pyysiäinen, Ilkka & Sjöblom, Tom (toim.) 2008. Uskonto ja ihmismieli. Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen. Helsinki: Gaudeamus.
Närhi, Jani 2009. Paratiisien synty. Ihmismieli, evoluutio ja taivaalliset puutarhat. Helsinki: Art House.
Sartori, Penny 2014. The Wisdom of Near-Death Experiences. How Understanding NDEs Can Help Us Live More Fully. Oxford: Watkins Publishing.
Vaillant, George 2009. Hengellisyyden evoluutio. Uskon tieteellinen puolustus. Helsinki: Rasalas.
Artikkelikuva: pixabay.com
