Yksin Pohjantähden alla

Arman Pohjantähden alla -doku­ment­ti­sar­jan viides jakso (esitetty 3.5. 2016) käsitteli van­hus­ten­hoi­toa ja vanhusten yksi­näi­syyt­tä. Vanhustenhoito on kuuma puhee­nai­he, joka nousee Suomessa otsi­koi­hin tasaisin väliajoin — vali­tet­ta­vas­ti yleensä epä­koh­tien, rikkeiden tai resurs­si­pu­lan takia. Yksi suu­rim­mis­ta ikään­ty­vän väestön ongel­mis­ta on kasvava yksi­näi­syys. Moni vanhus elää yksin koti­hoi­don varassa, ja on vaarassa syrjäytyä. Diakonissalaitoksen Seniori-Vamos -hanke, joka on eri­kois­tu­nut syr­jäy­ty­nei­den ja syr­jäy­ty­mis­vaa­ras­sa olevien vanhusten etsi­mi­seen ja tuke­mi­seen, saa runsaasti yhtey­den­ot­to­ja juuri yksi­näi­syy­teen liittyen. Yksinäisyys vaivaa osaa asuk­kais­ta myös eri­lai­sis­sa hoi­to­lai­tok­sis­sa, joissa seuraa peri­aat­tees­sa olisi saa­ta­vil­la. Kuten jakson avannut tietoisku kertoi:

”Tutkimuksen mukaan 36 – 39% ikään­ty­neis­tä suo­ma­lai­sis­ta tuntee itsensä yksi­näi­sek­si. Yksinäisyyden on todettu lisäävän kuol­lei­suut­ta sekä pysyvään lai­tos­hoi­toon jou­tu­mis­ta”.

Kenen vastuulla on huolehtia van­huk­sis­ta, kun he eivät enää pysty huo­leh­ti­maan itsestään? Eri kult­tuu­rit antavat kysy­myk­seen erilaisia vas­tauk­sia. Yksilökeskeisillä kult­tuu­reil­la, kuten omallamme, ja yhtei­söl­li­sil­lä kult­tuu­reil­la on erilaisia tapoja hahmottaa perhettä ja sosi­aa­li­sia suhteita. Länsimaalaista indi­vi­dua­lis­mia koros­ta­vas­sa ajat­te­lus­sa toisista huo­leh­ti­mi­nen ei ole ongel­ma­ton­ta. Yksilön tehtävä on keskittyä toteut­ta­maan omaa hen­ki­lö­koh­tais­ta polkuaan ja toisten avun varaan jou­tu­mi­nen on ris­ti­rii­das­sa tämän auto­no­mian ihanteen kanssa. Vanhustenhoito jää hyvin­voin­ti­val­tion — ja kas­va­vas­sa määrin kenties myös yritysten — teh­tä­väk­si.

Monissa yhtei­söl­li­sis­sä kult­tuu­reis­sa tilanne on kovin toi­sen­lai­nen. Vanhusten ja lasten hoitoa pidetään suvun, joskus jopa koko kyläyh­tei­sön yhteisenä, joka­päi­väi­se­nä tehtävänä.

Ammattihenkilöstö ei korvaa omaisia

Laitoksissa asuvien vanhusten omais­vie­rai­lu­jen määrä vaihtelee elä­män­ti­lan­tei­den ja per­he­suh­tei­den mukaan. Onnekkaimmat pääsevät esi­mer­kik­si viet­tä­mään juh­la­py­hiä lastensa luokse. Osaa asuk­kais­ta omaiset käyvät tapaa­mas­sa joka päivä. Työ- ja perhe-elämä on kuitenkin kiireistä, ja joidenkin seniorien omaiset eivät kii­rei­den­sä puit­teis­sa ehdi vie­rai­le­maan van­hem­pien­sa tai iso­van­hem­pien­sa luona niin usein kuin toi­vot­tai­siin. Hoitajista saat­taa­kin muodostua asuk­kail­le erään­lai­nen perhe, kun oma­hoi­ta­jien ja asuk­kai­den välille muodostuu läheisiä suhteita.

Kuva: Flickr-käyttäjä Naval Surface Warriors, CC BY-SA 2.0

Kuva: Flickr-käyttäjä Naval Surface Warriors, CC BY-SA 2.0

Armanin ohjel­mas­sa esiin­ty­nyt yli­lää­kä­ri Arto Tennilä nosti esiin tärkeän, liian vähälle huomiolle jääneen aspektin sosiaali- ja ter­vey­suu­dis­tus­ta. Omaisten tuki on resurssi, jota ei nähdä tai aktivoida tällä hetkellä riit­tä­väs­ti. Lääketieteellinen hoito kuuluu luon­nol­li­ses­ti ter­vey­den­huol­lon piiriin, mutta erot­ta­mat­to­ma­na parina sen rinnalla kulkee hoiva, joka tar­koit­taa auttavia käsiä ja läsnäoloa. Ylilääkärin mukaan asiaa hoitamaan olisi syytä pikai­ses­ti perustaa kan­san­lii­ke. Sodan jälkeisen suku­pol­ven pal­ve­lu­tar­peet tulevat lähi­vuo­si­na kasvamaan räjäh­dys­mäi­ses­ti, ja on hyvin tiedossa että yhteis­kun­nan huol­to­suh­de kääntyy entistä pahemmin pää­lael­leen.

Väestöliiton “Sukupolvien vuo­ro­vai­ku­tus” -tut­ki­muk­ses­sa kar­toi­tet­tiin aikuisten lasten aut­ta­mis­a­sen­tei­ta. Enemmistö vas­taa­jis­ta oli sitä mieltä, että vanhusten talou­del­li­nen tukeminen ja arki­päi­vän aska­reis­sa aut­ta­mi­nen on hyvin­voin­ti­val­tion vel­vol­li­suus. Noin puolet näki, että hoi­va­vas­tuu jakautuu tasai­ses­ti perheen ja valtion kesken. Omien van­hem­pien ja iso­van­hem­pien aut­ta­mis­ta ei siis koeta ensi­si­jai­ses­ti jäl­ki­kas­vun vel­voit­tee­na. Tämä aiheuttaa suuria paineita van­hus­ten­hoi­dol­le.

Sama paine on havaittu myös muissa maissa. Kiinassa lisään­ty­nyt kau­pun­gis­tu­mi­nen on johtanut tilan­tee­seen, jossa nuoret ikäpolvet muuttavat työn perässä kau­pun­kei­hin, vanhusten jäädessä keskenään maa­seu­dul­le. Tilanteeseen on etsitty hel­po­tus­ta poik­keuk­sel­li­sin keinoin. Vuonna 2013 voimaan tulleessa laissa aikuisia lapsia vel­voi­te­taan vie­rai­le­maan ikään­ty­nei­den van­hem­pien­sa luona sään­nöl­li­ses­ti. Lasten tulee pitää huolta van­hem­pien­sa “hen­ki­sis­tä tarpeista” ja kohdella heitä kun­nioit­ta­vas­ti. Lainrikkojaa voi uhata sakko- tai jopa van­keus­ran­gais­tus.

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Muistisairaudet ovat omais­hoi­don ja omaisilta saatavan hoivan kannalta erityisen vaikeita. Muistojen kadotessa henkilön kokemus oman elämänsä nar­ra­tii­vis­ta katkeaa tai vähin­tään­kin muuttuu radi­kaa­lis­ti. Tämä heijastuu sai­ras­tu­neen käy­tök­ses­sä tavoilla, jotka muuttavat hänen sta­tus­taan sosi­aa­li­se­na henkilönä. Muistisairauden edetessä ennalta-arvaa­ma­ton­ta tahtia myös status käy läpi jatkuvaa uudel­leen­jär­jes­te­lyä. Omaisten saattaa olla hyvin vaikeaa sopeutua täl­lai­seen nopeaan muu­tok­seen, sillä radi­kaa­lit muutokset yhden per­heen­jä­se­nen sosi­aa­li­ses­sa per­soo­nas­sa hei­jas­tu­vat väis­tä­mät­tä myös perheen muiden jäsenten välisiin sosi­aa­li­siin suh­tei­siin.

Ohjelmassa esiin­ty­neen Hannelen äiti Sirkka on elänyt viitisen vuotta hoi­to­ko­dis­sa. Arman kysyi Hannelelta, minkä viestin hän antaisi muille samassa tilan­tees­sa oleville. Hannele kehotti vie­rai­le­maan vanhusten luona, vaikka näillä olisi muis­ti­sai­raus. Muistisairaudesta kärsivä vanhus ei vält­tä­mät­tä muista per­heen­jä­sen­ten visiit­te­jä, mutta se ei tarkoita etteikö niillä olisi vai­ku­tus­ta hänen elämäänsä. Myös muis­ti­sai­ras aistii, ellei kukaan käy kat­so­mas­sa. Muistisairaan Unton vaimo Marja puo­les­taan kommentoi Armanille hoi­to­ko­din elämää ja sen epäkohtia, ja toi esiin mer­kit­tä­vän muutoksen suo­ma­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa:

”Se mua mureh­dut­taa, että per­heyh­tey­det on niin muuttunu. Ennen oli vii­kon­lo­pun ohjelma se että otettii mukulat mukaan ja mentii isän ja äidin luo kahville. Kuinka moni tekee sitä enää muutaku syn­ty­mä­päi­vi­nä, jouluna ja äitien­päi­vi­nä? Lapset ei opi siihen että seu­rus­tel­laan eri ikä­luok­kien kesken. Se ei petaa sitä tulevaa, että ne lapset näkis kun iso­van­hem­mat ja omatkin vanhemmat vanhenee.”

Kuva: Flickr-käyttäjä marina guimarães, CC BY-SA 2.0

Kuva: Flickr-käyttäjä marina guimarães, CC BY-SA 2.0

Sukupolvien välistä vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja aut­ta­mis­ta Suomessa tutkiva Gentrans-hanke on Suomen Akatemian rahoit­ta­ma tut­ki­mus­pro­jek­ti. Sen tut­ki­mus­tu­lok­set osoit­ta­vat, että suku­lais­a­pu on tärkeä tekijä ihmisten välisessä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, ja että se pätee kaikkein eniten juuri bio­lo­gi­siin suku­lai­siin. Lähisukulaisuuden koros­ta­mi­nen avun­an­nos­sa tuntuu meille täysin luon­nol­li­sel­ta, mutta maa­il­mal­ta löytyy myös yhteisöjä joiden parissa bio­lo­gi­nen suku­lai­suus ei ole samalla tavalla hal­lit­se­va yhteyden mää­rit­tä­jä kuin meillä.

Gentrans-kyselyyn vas­tan­neis­ta noin puolet oli sitä mieltä, että vanhusten aut­ta­mi­nen arki­päi­vän aska­reis­sa on sekä perheen että yhteis­kun­nan vastuulla. Hieman yli kolmannes suurista ikä­luo­kis­ta ja heidän lap­sis­taan pitää vanhusten käytännön aut­ta­mis­ta pää­asias­sa tai jopa yksi­no­maan yhteis­kun­nan tehtävänä. Sama pätee hoi­va­vas­tuuseen: enemmän kuin kolme neljästä suurten ikä­luok­kien edus­ta­jas­ta näkee myös tämän kuuluvan pää­asias­sa yhteis­kun­nal­le. Suuret ikäluokat toimivat käsi­tys­ten­sä mukai­ses­ti, ja tarjoavat itse enemmän apua lap­sil­leen kuin van­hem­mil­leen. Avun virtaus on siis ainakin tämän suku­pol­ven tapauk­ses­sa enemmän alas- kuin ylöspäin suku­lin­jaa pitkin.

Väestöliiton tut­ki­mus­ra­port­ti suku­pol­vien vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta puo­les­taan kertoo, että aikuiset lapset pitivät vähemmän yhteyttä van­hem­piin­sa, sisa­ruk­siin­sa ja iso­van­hem­piin­sa vuonna 2012 kuin 2007. Suuret ikäluokat pitivät vähemmän yhteyttä sekä lapsiinsa että van­hem­piin­sa vuonna 2012 kuin 2007. Kaiken sorttinen vuo­ro­vai­ku­tus suku­pol­vien välillä näyttää siis olevan laskussa. Eivätkö notkeasti eri­lai­siin vies­tin­tä­tar­pei­siin taipuvan mobii­li­tek­no­lo­gian työkalut riitäkään tuomaan meille lisää yhteyttä toisiimme?

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Kodista hoitokotiin

Länsimaisessa kult­tuu­ris­sa vanhus menettää hen­ki­löy­ten­sä siir­tyes­sään “taval­li­sen” elämän piiristä hoi­to­lai­tok­seen. Täysivaltainen henkilö hah­mo­te­taan meillä yksilöksi, joka ei ole riip­pu­vai­nen muista. Määritelmä sulkee ulko­puo­lel­leen muun muassa lapset, vaikeasti vammaiset sekä vanhukset, ja pudottaa nämä ryhmät yhteis­kun­nan mar­gi­naa­liin. Heillä ei ole täy­si­val­tais­ta toi­mi­juut­ta. Heidän mie­li­pi­tei­tään ei kuunnella samalla kun­nioi­tuk­sel­la kuin muiden, ja heidän aja­tuk­si­aan pidetään tavalla tai toisella hölyn­pö­ly­nä. Lisäksi heidän yksi­lön­va­paut­taan rajoi­te­taan monin tavoin — vanhusten tapauk­ses­sa kenties hoi­to­lai­tok­ses­sa, lasten kohdalla tietenkin huoltajan toimesta.

Arman vietti aikaa Vantaalla sijait­se­vas­sa hoi­va­ko­dis­sa, joka pyrkii pois lai­tos­mai­ses­ta hoidosta. Se järjestää tehos­tet­tua asu­mis­pal­ve­lua van­huk­sil­le, jotka eivät enää pärjää kotona tai pal­ve­lu­ta­los­sa. Hoitokodeissa ympäri Suomea on tapah­tu­mas­sa van­hus­työn kult­tuu­ri­muu­tos, jossa lai­tos­mai­suu­des­ta pyritään kohti elä­män­ma­kui­suut­ta. Elämänmakuisen hoidon kon­sep­tiin kuuluu perus­hoi­don lisäksi hyvää ruokaa sekä toimintaa ja virik­kei­tä askar­te­lus­ta vat­sa­tans­siin. Siihen, että asukkaan itsensä olisi helppoa kokea hoi­to­lai­tos kodikseen, saattaa kuitenkin olla vielä pitkä matka. Kuten van­hus­ten­hoi­dos­sa työs­ken­te­le­vä henkilö ohjel­mas­sa kertoi, asuk­kai­den suurin haaste on usein omasta kodista luo­pu­mi­nen ja uuteen ympä­ris­töön ja uusiin ihmisiin tot­tu­mi­nen. Suomessa puhutaan siitä, että van­hain­ko­dit lai­tos­tu­vat vaikka niiden pitäisi olla koteja. Koti on kuitenkin paljon enemmän kuin mukavalta tuntuva asuin­paik­ka.

Kuva: Flickr-käyttäjä Jeffrey Smith, CC BY-ND 2.0

Kuva: Flickr-käyttäjä Jeffrey Smith, CC BY-ND 2.0

Chicagolaisia vanhuksia tutkinut Elana D. Buch näkee kotona tai lai­tok­ses­sa asumista koskevan kysy­myk­sen sosi­aa­li­sen hen­ki­löy­den näyt­tä­mö­nä. Hyvä vanhuus tar­koit­taa euroa­me­rik­ka­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa kykyä entisen kal­tai­seen itse­näi­seen toi­min­taan, yhteis­kun­nal­li­ses­ti muut­tu­ma­ton­ta sosi­aa­lis­ta statusta ja ide­aa­li­ti­lan­tees­sa van­he­ne­mi­sen visu­aa­lis­ten merkkien vähäi­syyt­tä. Ihmisen sosi­aa­li­nen henkilöys on vaa­ka­lau­dal­la, kun nämä omi­nai­suu­det alkavat rappeutua. Omasta kodista lai­tok­seen muut­ta­mi­nen on Buchin ana­lyy­sis­sa sekä sym­bo­li­nen että hyvin kon­kreet­ti­nen raja, jonka ylit­tä­mi­nen on ensiaskel sosi­aa­li­seen kuolemaan joh­ta­val­la tiellä.

Rituaaleja viime vuo­si­sa­dan alussa paljon pohtinut Arnold van Gennep pai­kal­lis­ti sosi­aa­li­sen henkilön statuksen muutokset eri­lai­siin siir­ty­mä­riit­tei­hin, joiden myötä tytöstä tulee nainen, kisäl­lis­tä mestari ja nuo­ru­kai­ses­ta isä. Elämänvaiheiden muut­tu­mi­seen liittyy ympäri maailmaa useim­mi­ten juh­lal­li­sia siir­ty­mä­riit­te­jä. Vanhainkotiin siir­ty­mi­nen tekee tässä poik­keuk­sen: se on siir­ty­mä­riit­ti, jota vas­tus­te­taan usein vii­mei­seen saakka. Kotona asuville van­huk­sil­le suunnatut kodin­hoi­don palvelut toi­mi­vat­kin Buchin mukaan kilpinä, jotka suojaavat hori­son­tis­sa väi­jy­väl­tä sosi­aa­li­sel­ta kuo­le­mal­ta. Tämän vuoksi niiden merkitys yksi­löil­le on mer­kit­tä­väs­ti suurempi kuin mitä pal­ve­lusuh­tei­den pin­nal­li­nen tar­kas­te­lu antaa ymmärtää.

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Antropologisessa tut­ki­muk­ses­sa on kar­toi­tet­tu monen­lai­sia perhe- ja suku­lai­suus­suh­tei­ta. Myös käsi­tyk­set hyvästä tai oikean­lai­ses­ta van­huu­des­ta vaih­te­le­vat mer­kit­tä­väs­ti kult­tuu­rien välillä. Bengalilaista kyläyh­tei­söä Intiassa tutkinut ant­ro­po­lo­gi Sarah Lamb huomasi, että kuolemaan lii­tet­tiin yhtei­sös­sä vahvasti ajatus eri­lais­ten siteiden kat­kai­se­mi­ses­ta — ennen kaikkea sosi­aa­lis­ten siteiden. Katkaiseminen oli pitkä ja ritua­li­soi­tu prosessi, joka tuli mieluusti aloittaa hyvissä ajoin ennen kuolemaa. Kyläläiset olivat sitä mieltä, että vahvaksi jääneet siteet pitäi­si­vät vanhusta pau­lois­saan kuoleman koit­taes­sa. Tällöin kuolleen henki jäisi leijumaan kylä­läis­ten ylle “näl­käi­se­nä ja yksi­näi­se­nä, ruumiista irron­nee­na haamuna”. Oli siis kaikkien edun mukaista, että kuoleman kyn­nyk­sel­lä vanhukset irtaan­nu­tet­tiin ympä­röi­väs­tä yhtei­sös­tä.

Myös län­si­mais­sa vanhukset tietyssä mielessä irtaan­nu­te­taan ympä­röi­väs­tä yhtei­sös­tä. Yksinäisen vanhuuden yleis­ty­mi­nen kertoo siitä, että indi­vi­dua­lis­ti­sen kult­tuu­rim­me tuloksena emme ole varus­tau­tu­nei­ta käsit­te­le­mään väestön ikään­ty­mi­ses­tä ja huol­to­suh­teen muu­tok­ses­ta seuraavia sosi­aa­li­sia ja inhi­mil­li­siä ongelmia. Kenties yhtei­söl­li­sem­mis­tä kult­tuu­reis­ta saa­pu­vil­la maa­han­muut­ta­jil­la on tuoda kes­kus­te­luun hyö­dyl­li­siä ja toimivia kult­tuu­ri­vai­kut­tei­ta.

AntroBlogin ajan­koh­tais­toi­mi­tus kommentoi Arman Pohjantähden alla -sarjan jaksoja ant­ro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta syventäen kes­kus­te­lua myös yhteis­kun­ta­tie­teel­li­seen suuntaan.


Lue lisää

Sukupolvien ketju -raportti 

Väestöliiton tut­ki­mus­ra­port­ti suku­pol­vien vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta

Sarah Lamb: White Saris and Sweet Mangoes: Aging, Gender, and Body in North India. Berkeley, University of California Press.

Elana D. Buch: Making Care Work: Sustaining Personhood and Reproducing Inequality in Home Care of Older Adults in Chicago, Il. Proquest, Umi Dissertation Publishing.

Artikkelikuva: Flickr-käyttäjä Borya, CC BY-SA 2.0

Kirjoittajat

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.


Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Linnassa leimatut — AntroBlogi 11.5.2016 klo 08:39

    […] Edellisessä Arman Pohjantähden alla -kom­men­taa­ris­sam­me puhuimme koko­nais­val­tai­ses­ta ja rajoi­te­tus­ta toi­mi­juu­des­ta vanhusten kohdalla. Myöskään vanki ei ole koko­nais­val­tai­nen toimija, sillä hän ei saa itse valita suurinta osaa teke­mi­sis­tään. Toisin kuin muissa rajoi­te­tun toi­mi­juu­den muodoissa, van­keu­des­sa nykytila nähdään yksilön omana syynä. Tällä lienee oma vai­ku­tuk­sen­sa siihen, että vaikka toimijuus peri­aat­tees­sa palautuu ran­gais­tuk­sen loputtua, stigma saattaa jäädä elämään. […]

    Vastaa

Lue myös nämä:

Sulawesin saarella Indonesiassa sijaitseva Tana Toraja on on tunnettu näyttävistä kuoleman rituaaleistaan. Turistit matkuvat alueelle paitsi osallistumaan hautajaisiin, myös elävän kuolleen kohtaamisen toivossa.