Yksin Pohjantähden alla

Arman Pohjantähden alla ‑doku­ment­ti­sar­jan viides jakso (esitetty 3.5. 2016) käsitteli van­hus­ten­hoi­toa ja vanhusten yksi­näi­syyt­tä. Vanhustenhoito on kuuma puhee­nai­he, joka nousee Suomessa otsi­koi­hin tasaisin väliajoin — vali­tet­ta­vas­ti yleensä epä­koh­tien, rikkeiden tai resurs­si­pu­lan takia. Yksi suu­rim­mis­ta ikään­ty­vän väestön ongel­mis­ta on kasvava yksi­näi­syys. Moni vanhus elää yksin koti­hoi­don varassa, ja on vaarassa syrjäytyä. Diakonissalaitoksen Seniori-Vamos ‑hanke, joka on eri­kois­tu­nut syr­jäy­ty­nei­den ja syr­jäy­ty­mis­vaa­ras­sa olevien vanhusten etsi­mi­seen ja tuke­mi­seen, saa runsaasti yhtey­den­ot­to­ja juuri yksi­näi­syy­teen liittyen. Yksinäisyys vaivaa osaa asuk­kais­ta myös eri­lai­sis­sa hoi­to­lai­tok­sis­sa, joissa seuraa peri­aat­tees­sa olisi saa­ta­vil­la. Kuten jakson avannut tietoisku kertoi:

”Tutkimuksen mukaan 36 – 39% ikään­ty­neis­tä suo­ma­lai­sis­ta tuntee itsensä yksi­näi­sek­si. Yksinäisyyden on todettu lisäävän kuol­lei­suut­ta sekä pysyvään lai­tos­hoi­toon jou­tu­mis­ta”.

Kenen vastuulla on huolehtia van­huk­sis­ta, kun he eivät enää pysty huo­leh­ti­maan itsestään? Eri kult­tuu­rit antavat kysy­myk­seen erilaisia vas­tauk­sia. Yksilökeskeisillä kult­tuu­reil­la, kuten omallamme, ja yhtei­söl­li­sil­lä kult­tuu­reil­la on erilaisia tapoja hahmottaa perhettä ja sosi­aa­li­sia suhteita. Länsimaalaista indi­vi­dua­lis­mia koros­ta­vas­sa ajat­te­lus­sa toisista huo­leh­ti­mi­nen ei ole ongel­ma­ton­ta. Yksilön tehtävä on keskittyä toteut­ta­maan omaa hen­ki­lö­koh­tais­ta polkuaan ja toisten avun varaan jou­tu­mi­nen on ris­ti­rii­das­sa tämän auto­no­mian ihanteen kanssa. Vanhustenhoito jää hyvin­voin­ti­val­tion — ja kas­va­vas­sa määrin kenties myös yritysten — teh­tä­väk­si.

Monissa yhtei­söl­li­sis­sä kult­tuu­reis­sa tilanne on kovin toi­sen­lai­nen. Vanhusten ja lasten hoitoa pidetään suvun, joskus jopa koko kyläyh­tei­sön yhteisenä, joka­päi­väi­se­nä tehtävänä.

Ammattihenkilöstö ei korvaa omaisia

Laitoksissa asuvien vanhusten omais­vie­rai­lu­jen määrä vaihtelee elä­män­ti­lan­tei­den ja per­he­suh­tei­den mukaan. Onnekkaimmat pääsevät esi­mer­kik­si viet­tä­mään juh­la­py­hiä lastensa luokse. Osaa asuk­kais­ta omaiset käyvät tapaa­mas­sa joka päivä. Työ- ja perhe-elämä on kuitenkin kiireistä, ja joidenkin seniorien omaiset eivät kii­rei­den­sä puit­teis­sa ehdi vie­rai­le­maan van­hem­pien­sa tai iso­van­hem­pien­sa luona niin usein kuin toi­vot­tai­siin. Hoitajista saat­taa­kin muodostua asuk­kail­le erään­lai­nen perhe, kun oma­hoi­ta­jien ja asuk­kai­den välille muodostuu läheisiä suhteita.

Kuva: Flickr-käyttäjä Naval Surface Warriors, CC BY-SA 2.0

Kuva: Flickr-käyttäjä Naval Surface Warriors, CC BY-SA 2.0

Armanin ohjel­mas­sa esiin­ty­nyt yli­lää­kä­ri Arto Tennilä nosti esiin tärkeän, liian vähälle huomiolle jääneen aspektin sosiaali- ja ter­vey­suu­dis­tus­ta. Omaisten tuki on resurssi, jota ei nähdä tai aktivoida tällä hetkellä riit­tä­väs­ti. Lääketieteellinen hoito kuuluu luon­nol­li­ses­ti ter­vey­den­huol­lon piiriin, mutta erot­ta­mat­to­ma­na parina sen rinnalla kulkee hoiva, joka tar­koit­taa auttavia käsiä ja läsnäoloa. Ylilääkärin mukaan asiaa hoitamaan olisi syytä pikai­ses­ti perustaa kan­san­lii­ke. Sodan jälkeisen suku­pol­ven pal­ve­lu­tar­peet tulevat lähi­vuo­si­na kasvamaan räjäh­dys­mäi­ses­ti, ja on hyvin tiedossa että yhteis­kun­nan huol­to­suh­de kääntyy entistä pahemmin pää­lael­leen.

Väestöliiton “Sukupolvien vuo­ro­vai­ku­tus” ‑tut­ki­muk­ses­sa kar­toi­tet­tiin aikuisten lasten aut­ta­mis­a­sen­tei­ta. Enemmistö vas­taa­jis­ta oli sitä mieltä, että vanhusten talou­del­li­nen tukeminen ja arki­päi­vän aska­reis­sa aut­ta­mi­nen on hyvin­voin­ti­val­tion vel­vol­li­suus. Noin puolet näki, että hoi­va­vas­tuu jakautuu tasai­ses­ti perheen ja valtion kesken. Omien van­hem­pien ja iso­van­hem­pien aut­ta­mis­ta ei siis koeta ensi­si­jai­ses­ti jäl­ki­kas­vun vel­voit­tee­na. Tämä aiheuttaa suuria paineita van­hus­ten­hoi­dol­le.

Sama paine on havaittu myös muissa maissa. Kiinassa lisään­ty­nyt kau­pun­gis­tu­mi­nen on johtanut tilan­tee­seen, jossa nuoret ikäpolvet muuttavat työn perässä kau­pun­kei­hin, vanhusten jäädessä keskenään maa­seu­dul­le. Tilanteeseen on etsitty hel­po­tus­ta poik­keuk­sel­li­sin keinoin. Vuonna 2013 voimaan tulleessa laissa aikuisia lapsia vel­voi­te­taan vie­rai­le­maan ikään­ty­nei­den van­hem­pien­sa luona sään­nöl­li­ses­ti. Lasten tulee pitää huolta van­hem­pien­sa “hen­ki­sis­tä tarpeista” ja kohdella heitä kun­nioit­ta­vas­ti. Lainrikkojaa voi uhata sakko- tai jopa van­keus­ran­gais­tus.

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Muistisairaudet ovat omais­hoi­don ja omaisilta saatavan hoivan kannalta erityisen vaikeita. Muistojen kadotessa henkilön kokemus oman elämänsä nar­ra­tii­vis­ta katkeaa tai vähin­tään­kin muuttuu radi­kaa­lis­ti. Tämä heijastuu sai­ras­tu­neen käy­tök­ses­sä tavoilla, jotka muuttavat hänen sta­tus­taan sosi­aa­li­se­na henkilönä. Muistisairauden edetessä ennalta-arvaa­ma­ton­ta tahtia myös status käy läpi jatkuvaa uudel­leen­jär­jes­te­lyä. Omaisten saattaa olla hyvin vaikeaa sopeutua täl­lai­seen nopeaan muu­tok­seen, sillä radi­kaa­lit muutokset yhden per­heen­jä­se­nen sosi­aa­li­ses­sa per­soo­nas­sa hei­jas­tu­vat väis­tä­mät­tä myös perheen muiden jäsenten välisiin sosi­aa­li­siin suh­tei­siin.

Ohjelmassa esiin­ty­neen Hannelen äiti Sirkka on elänyt viitisen vuotta hoi­to­ko­dis­sa. Arman kysyi Hannelelta, minkä viestin hän antaisi muille samassa tilan­tees­sa oleville. Hannele kehotti vie­rai­le­maan vanhusten luona, vaikka näillä olisi muis­ti­sai­raus. Muistisairaudesta kärsivä vanhus ei vält­tä­mät­tä muista per­heen­jä­sen­ten visiit­te­jä, mutta se ei tarkoita etteikö niillä olisi vai­ku­tus­ta hänen elämäänsä. Myös muis­ti­sai­ras aistii, ellei kukaan käy kat­so­mas­sa. Muistisairaan Unton vaimo Marja puo­les­taan kommentoi Armanille hoi­to­ko­din elämää ja sen epäkohtia, ja toi esiin mer­kit­tä­vän muutoksen suo­ma­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa:

”Se mua mureh­dut­taa, että per­heyh­tey­det on niin muuttunu. Ennen oli vii­kon­lo­pun ohjelma se että otettii mukulat mukaan ja mentii isän ja äidin luo kahville. Kuinka moni tekee sitä enää muutaku syn­ty­mä­päi­vi­nä, jouluna ja äitien­päi­vi­nä? Lapset ei opi siihen että seu­rus­tel­laan eri ikä­luok­kien kesken. Se ei petaa sitä tulevaa, että ne lapset näkis kun iso­van­hem­mat ja omatkin vanhemmat vanhenee.”

Kuva: Flickr-käyttäjä marina guimarães, CC BY-SA 2.0

Kuva: Flickr-käyttäjä marina guimarães, CC BY-SA 2.0

Sukupolvien välistä vuo­ro­vai­ku­tus­ta ja aut­ta­mis­ta Suomessa tutkiva Gentrans-hanke on Suomen Akatemian rahoit­ta­ma tut­ki­mus­pro­jek­ti. Sen tut­ki­mus­tu­lok­set osoit­ta­vat, että suku­lais­a­pu on tärkeä tekijä ihmisten välisessä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa, ja että se pätee kaikkein eniten juuri bio­lo­gi­siin suku­lai­siin. Lähisukulaisuuden koros­ta­mi­nen avun­an­nos­sa tuntuu meille täysin luon­nol­li­sel­ta, mutta maa­il­mal­ta löytyy myös yhteisöjä joiden parissa bio­lo­gi­nen suku­lai­suus ei ole samalla tavalla hal­lit­se­va yhteyden mää­rit­tä­jä kuin meillä.

Gentrans-kyselyyn vas­tan­neis­ta noin puolet oli sitä mieltä, että vanhusten aut­ta­mi­nen arki­päi­vän aska­reis­sa on sekä perheen että yhteis­kun­nan vastuulla. Hieman yli kolmannes suurista ikä­luo­kis­ta ja heidän lap­sis­taan pitää vanhusten käytännön aut­ta­mis­ta pää­asias­sa tai jopa yksi­no­maan yhteis­kun­nan tehtävänä. Sama pätee hoi­va­vas­tuuseen: enemmän kuin kolme neljästä suurten ikä­luok­kien edus­ta­jas­ta näkee myös tämän kuuluvan pää­asias­sa yhteis­kun­nal­le. Suuret ikäluokat toimivat käsi­tys­ten­sä mukai­ses­ti, ja tarjoavat itse enemmän apua lap­sil­leen kuin van­hem­mil­leen. Avun virtaus on siis ainakin tämän suku­pol­ven tapauk­ses­sa enemmän alas- kuin ylöspäin suku­lin­jaa pitkin.

Väestöliiton tut­ki­mus­ra­port­ti suku­pol­vien vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta puo­les­taan kertoo, että aikuiset lapset pitivät vähemmän yhteyttä van­hem­piin­sa, sisa­ruk­siin­sa ja iso­van­hem­piin­sa vuonna 2012 kuin 2007. Suuret ikäluokat pitivät vähemmän yhteyttä sekä lapsiinsa että van­hem­piin­sa vuonna 2012 kuin 2007. Kaiken sorttinen vuo­ro­vai­ku­tus suku­pol­vien välillä näyttää siis olevan laskussa. Eivätkö notkeasti eri­lai­siin vies­tin­tä­tar­pei­siin taipuvan mobii­li­tek­no­lo­gian työkalut riitäkään tuomaan meille lisää yhteyttä toisiimme?

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Kodista hoitokotiin

Länsimaisessa kult­tuu­ris­sa vanhus menettää hen­ki­löy­ten­sä siir­tyes­sään “taval­li­sen” elämän piiristä hoi­to­lai­tok­seen. Täysivaltainen henkilö hah­mo­te­taan meillä yksilöksi, joka ei ole riip­pu­vai­nen muista. Määritelmä sulkee ulko­puo­lel­leen muun muassa lapset, vaikeasti vammaiset sekä vanhukset, ja pudottaa nämä ryhmät yhteis­kun­nan mar­gi­naa­liin. Heillä ei ole täy­si­val­tais­ta toi­mi­juut­ta. Heidän mie­li­pi­tei­tään ei kuunnella samalla kun­nioi­tuk­sel­la kuin muiden, ja heidän aja­tuk­si­aan pidetään tavalla tai toisella hölyn­pö­ly­nä. Lisäksi heidän yksi­lön­va­paut­taan rajoi­te­taan monin tavoin — vanhusten tapauk­ses­sa kenties hoi­to­lai­tok­ses­sa, lasten kohdalla tietenkin huoltajan toimesta.

Arman vietti aikaa Vantaalla sijait­se­vas­sa hoi­va­ko­dis­sa, joka pyrkii pois lai­tos­mai­ses­ta hoidosta. Se järjestää tehos­tet­tua asu­mis­pal­ve­lua van­huk­sil­le, jotka eivät enää pärjää kotona tai pal­ve­lu­ta­los­sa. Hoitokodeissa ympäri Suomea on tapah­tu­mas­sa van­hus­työn kult­tuu­ri­muu­tos, jossa lai­tos­mai­suu­des­ta pyritään kohti elä­män­ma­kui­suut­ta. Elämänmakuisen hoidon kon­sep­tiin kuuluu perus­hoi­don lisäksi hyvää ruokaa sekä toimintaa ja virik­kei­tä askar­te­lus­ta vat­sa­tans­siin. Siihen, että asukkaan itsensä olisi helppoa kokea hoi­to­lai­tos kodikseen, saattaa kuitenkin olla vielä pitkä matka. Kuten van­hus­ten­hoi­dos­sa työs­ken­te­le­vä henkilö ohjel­mas­sa kertoi, asuk­kai­den suurin haaste on usein omasta kodista luo­pu­mi­nen ja uuteen ympä­ris­töön ja uusiin ihmisiin tot­tu­mi­nen. Suomessa puhutaan siitä, että van­hain­ko­dit lai­tos­tu­vat vaikka niiden pitäisi olla koteja. Koti on kuitenkin paljon enemmän kuin mukavalta tuntuva asuin­paik­ka.

Kuva: Flickr-käyttäjä Jeffrey Smith, CC BY-ND 2.0

Kuva: Flickr-käyttäjä Jeffrey Smith, CC BY-ND 2.0

Chicagolaisia vanhuksia tutkinut Elana D. Buch näkee kotona tai lai­tok­ses­sa asumista koskevan kysy­myk­sen sosi­aa­li­sen hen­ki­löy­den näyt­tä­mö­nä. Hyvä vanhuus tar­koit­taa euroa­me­rik­ka­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa kykyä entisen kal­tai­seen itse­näi­seen toi­min­taan, yhteis­kun­nal­li­ses­ti muut­tu­ma­ton­ta sosi­aa­lis­ta statusta ja ide­aa­li­ti­lan­tees­sa van­he­ne­mi­sen visu­aa­lis­ten merkkien vähäi­syyt­tä. Ihmisen sosi­aa­li­nen henkilöys on vaa­ka­lau­dal­la, kun nämä omi­nai­suu­det alkavat rappeutua. Omasta kodista lai­tok­seen muut­ta­mi­nen on Buchin ana­lyy­sis­sa sekä sym­bo­li­nen että hyvin kon­kreet­ti­nen raja, jonka ylit­tä­mi­nen on ensiaskel sosi­aa­li­seen kuolemaan joh­ta­val­la tiellä.

Rituaaleja viime vuo­si­sa­dan alussa paljon pohtinut Arnold van Gennep pai­kal­lis­ti sosi­aa­li­sen henkilön statuksen muutokset eri­lai­siin siir­ty­mä­riit­tei­hin, joiden myötä tytöstä tulee nainen, kisäl­lis­tä mestari ja nuo­ru­kai­ses­ta isä. Elämänvaiheiden muut­tu­mi­seen liittyy ympäri maailmaa useim­mi­ten juh­lal­li­sia siir­ty­mä­riit­te­jä. Vanhainkotiin siir­ty­mi­nen tekee tässä poik­keuk­sen: se on siir­ty­mä­riit­ti, jota vas­tus­te­taan usein vii­mei­seen saakka. Kotona asuville van­huk­sil­le suunnatut kodin­hoi­don palvelut toi­mi­vat­kin Buchin mukaan kilpinä, jotka suojaavat hori­son­tis­sa väi­jy­väl­tä sosi­aa­li­sel­ta kuo­le­mal­ta. Tämän vuoksi niiden merkitys yksi­löil­le on mer­kit­tä­väs­ti suurempi kuin mitä pal­ve­lusuh­tei­den pin­nal­li­nen tar­kas­te­lu antaa ymmärtää.

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Antropologisessa tut­ki­muk­ses­sa on kar­toi­tet­tu monen­lai­sia perhe- ja suku­lai­suus­suh­tei­ta. Myös käsi­tyk­set hyvästä tai oikean­lai­ses­ta van­huu­des­ta vaih­te­le­vat mer­kit­tä­väs­ti kult­tuu­rien välillä. Bengalilaista kyläyh­tei­söä Intiassa tutkinut ant­ro­po­lo­gi Sarah Lamb huomasi, että kuolemaan lii­tet­tiin yhtei­sös­sä vahvasti ajatus eri­lais­ten siteiden kat­kai­se­mi­ses­ta — ennen kaikkea sosi­aa­lis­ten siteiden. Katkaiseminen oli pitkä ja ritua­li­soi­tu prosessi, joka tuli mieluusti aloittaa hyvissä ajoin ennen kuolemaa. Kyläläiset olivat sitä mieltä, että vahvaksi jääneet siteet pitäi­si­vät vanhusta pau­lois­saan kuoleman koit­taes­sa. Tällöin kuolleen henki jäisi leijumaan kylä­läis­ten ylle “näl­käi­se­nä ja yksi­näi­se­nä, ruumiista irron­nee­na haamuna”. Oli siis kaikkien edun mukaista, että kuoleman kyn­nyk­sel­lä vanhukset irtaan­nu­tet­tiin ympä­röi­väs­tä yhtei­sös­tä.

Myös län­si­mais­sa vanhukset tietyssä mielessä irtaan­nu­te­taan ympä­röi­väs­tä yhtei­sös­tä. Yksinäisen vanhuuden yleis­ty­mi­nen kertoo siitä, että indi­vi­dua­lis­ti­sen kult­tuu­rim­me tuloksena emme ole varus­tau­tu­nei­ta käsit­te­le­mään väestön ikään­ty­mi­ses­tä ja huol­to­suh­teen muu­tok­ses­ta seuraavia sosi­aa­li­sia ja inhi­mil­li­siä ongelmia. Kenties yhtei­söl­li­sem­mis­tä kult­tuu­reis­ta saa­pu­vil­la maa­han­muut­ta­jil­la on tuoda kes­kus­te­luun hyö­dyl­li­siä ja toimivia kult­tuu­ri­vai­kut­tei­ta.

AntroBlogin ajan­koh­tais­toi­mi­tus kommentoi Arman Pohjantähden alla ‑sarjan jaksoja ant­ro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta syventäen kes­kus­te­lua myös yhteis­kun­ta­tie­teel­li­seen suuntaan.


Lue lisää

Sukupolvien ketju ‑raportti 

Väestöliiton tut­ki­mus­ra­port­ti suku­pol­vien vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta

Sarah Lamb: White Saris and Sweet Mangoes: Aging, Gender, and Body in North India. Berkeley, University of California Press.

Elana D. Buch: Making Care Work: Sustaining Personhood and Reproducing Inequality in Home Care of Older Adults in Chicago, Il. Proquest, Umi Dissertation Publishing.

Artikkelikuva: Flickr-käyttäjä Borya, CC BY-SA 2.0

Kirjoittajat

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.


Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Linnassa leimatut — AntroBlogi 11.5.2016 klo 08:39

    […] Edellisessä Arman Pohjantähden alla ‑kom­men­taa­ris­sam­me puhuimme koko­nais­val­tai­ses­ta ja rajoi­te­tus­ta toi­mi­juu­des­ta vanhusten kohdalla. Myöskään vanki ei ole koko­nais­val­tai­nen toimija, sillä hän ei saa itse valita suurinta osaa teke­mi­sis­tään. Toisin kuin muissa rajoi­te­tun toi­mi­juu­den muodoissa, van­keu­des­sa nykytila nähdään yksilön omana syynä. Tällä lienee oma vai­ku­tuk­sen­sa siihen, että vaikka toimijuus peri­aat­tees­sa palautuu ran­gais­tuk­sen loputtua, stigma saattaa jäädä elämään. […]

    Vastaa

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

Ruandan kansanmurhasta tuli huhtikuussa kuluneeksi 25 vuotta. Menehtyneitä surraan vuotuisen muistokävelyn ja kynttiläseremonian lisäksi nykyisin myös twiittaamalla. Sureminen ja muistaminen ovat tärkeitä osia valtion uudelleenrakentamisessa.