Saksassa on paljon vaihtoehtoista ruohonjuuritason toimintaa kuten vallattuja taloja, asuntovaunuyhteisöjä (Wagenplatz) ja aktivistiverkostoja. Haastattelussa queer-aktivisti Grace kertoo asuntovainuyhteisöstä, jossa hän on jäsenenä. Yhteisö korostaa toiminnassaan transihmisten kokemusta ja antirasistista solidaarisuutta sekä paljastaa queerfeministisen aktivismin puutteita ja antaa tilaa parantumiselle.
Osa Saksan monista vaihtoehtoisista ruohojuuritason kollektiivisista toimijoista määrittelee itsensä queerfeministisiksi, jolloin niiden tavoitteita ja toimintaa määrittelee feministinen ajattelu ja lgbtqi-yhteisöjen rakentaminen. Tunnettu esimerkki tästä on Berliinin Rigaerstrassella yli 30 vuoden ajan seissyt vallattu talo Liebig 34, jonka näyttävä häätö ylitti uutiskynnyksen Suomen mediassa.
Queerfeministiset tilat, tapahtumat ja projektit tunnistaa Saksassa yleisesti termistä FLINTA, joka muodostuu saksan kielen sanoista nainen, lesbo, muunsukupuolinen, intersukupuolinen, trans ja sukupuoleton. Termillä viestitään, että näiden ihmisryhmien turvallisuus ja tarpeet huomioidaan ja asetetaan yhteisöissä ja niiden rakentamissa tiloissa etusijalle. Jotkut tällaiset tilat ovat täysin suljettuja cismiehiltä.
Viime vuosina Saksan queerfeministisellä kentällä on kuitenkin esiintynyt kritiikkiä FLINTA-termin käyttöä ja sen määrittämiä tiloja kohtaan. Kritiikki on koskenut muun muassa FLINTA-tiloissa esiintynyttä syrjintää transsukupuolisia ihmisiä kohtaan ja antirasistisen toiminnan puutteellisuutta. Kritiikkiä on herättänyt myös saksankielisessä Euroopassa vaikuttavan vasemmistolaisen antideutsch-ajattelun vankkumaton tuki Israelin valtion sionistiselle projektille.
Haastattelin eräässä itäsaksalaisessa kaupungissa queerfeministisessä asuntovaunuyhteisössä pitkään asunutta Gracea (pseudonyymi) aktivismin ja vastarinnan käytännöistä, haasteista ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Esiin nousi yhteisöllisyyden pilkahduksien ja eri ryhmien välisen “oudon” solidaarisuuden ohella traumasta kumpuavia kipupisteitä ja pessimismiä laajan mittakaavan muutoksen mahdollisuudesta.
Vallattu huoltoasema solidaarisuuden kotina
Grace asuu asuntovaunualueella FLINTA-määrittelyä kritisoivassa queerfeministisessä yhteisössä. Yhteisö perustettiin hieman yli kymmenen vuotta sitten, ja siinä asuu pysyvästi kuudesta kymmeneen henkilöä. Asuntoina toimivat kunnostetut asuntovaunut, kuorma-autot ja erityyppiset vaunut. Sähkö saadaan naapureilta ja vesi haetaan kanistereilla. Jaettu keittiö- ja olohuonetila on kahdeksan metrin mittainen asuntovaunu. Tilat lämpiävät puulla.
Grace liittyi yhteisöön koronapandemian aikaan. Hän kuvaili paikkaa näin:
”Wagenplatzimme sijaitsee aivan kaupungin keskustan ulkopuolella. Kyseessä on suuryritykseltä takaisin vallattu tontti, joka oli aikoinaan huoltoasema. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana puut ja muu kasvillisuus ovat vallanneet alueen. Se on todella kaunis ja vehreä!”
Tämän kaltaiset vaihtoehtoiset projektit toimivat tyypillisesti yhteisöllisyyden ja järjestäytymisen tiloina myös omaa ryhmää laajemmalle yleisölle. Gracen asuntovaunuyhteisöllä pidetään avointen ovien päiviä kerran tai kahdesti vuodessa. Päivinä on tarjolla ilmaista ruokaa, tuo ja vie -periaatteella toimiva ilmaispuoti (niin sanottu freeshop) ja musiikkia.
Lisäksi yhteisö ylläpitää trans- ja queer-kirjastoa, joka on avoinna lähes joka sunnuntai. Tällä hetkellä kirjastoon kuuluu myös paikallisen Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) osaston kirjasto, ja siellä järjestetään joskus myös heidän kokouksiaan ja lukupiirejään.
Yhteys kurdiyhteisöön on peräisin ajalta ennen Gracen liittymistä yhteisöön. Wagenplatz sijaitsee kaupunginosassa, jonka asukkaiden enemmistö on turkkilaisia, arabeja ja kurdeja. Yhteistyö ryhmien välille kehittyi naapurisuhteiden kautta.
”Kun muutin tänne, yhteisöjen välisen solidaarisuuden juuret olivat jo entuudestaan vahvat. Olen omalla toiminnallani pyrkinyt ylläpitämään niitä aina kun mahdollista”, Grace kertoo.
Hän jatkaa, että useimmat Wagenplatzilla asuvan ryhmän jäsenistä ovat neurokirjolla. Monilla yhteisön jäsenistä on vakavia traumoja. Siksi he ovat päättäneet, ettei tilaa ole tarkoitettu äänekkäille juhlille. Se on pikemminkin hiljainen paikka ”queer-luonnon” keskellä, jossa hermosto voi rauhoittua.
”Monet meistä ovat kokeneet syrjintää, vammaa tuottavaa väkivaltaa ja yleisesti ottaen poissulkemista normaalista perhe- ja yhteisöelämästä. Siksi pyrimme luomaan ja ylläpitämään Wagenplatzia tavalla, jossa voimme oppia olemaan haavoittuvaisia, ilmaisemaan rajojamme, tuntemaan olomme kuulluiksi ja ymmärretyiksi sekä tunnistamaan ja huomioimaan tarpeemme”, Grace selventää.
Grace reflektoi trauman jättämiä pitkiä jälkiä ja yhteisön keinoja työstää niitä, ja summaa, että suuri osa ryhmän keskusteluista ja tavoitteista liittyy sosiaalisuuden uudelleen oppimiseen.
”Pyrimme löytämään tapoja omien traumojemme ja triggereidemme kohtaamiseksi, sekä niiden muokkaamiseksi “välittävien” kuuntelukäytäntöjen avulla. Kun kapasiteettimme sallii, työstämme ympäristöämme ja elintapojamme tavoilla, jotka edistävät täydempää ja rakastavampaa yhteisöä.”
Transsukupuolisten turva ja antirasistinen solidaarisuus keskiössä
Gracen kokemuksen perusteella Saksan itäosien vuokra-asuntojen hinnat ovat melko alhaiset ja poliisit häätävät väkivaltaisesti vallattuja taloja. Tämä dynamiikka on johtanut siihen, että valtauksien sijaan alueen monet FLINTA-kollektiivit, jotka koostuvat enimmäkseen valkoisista saksalaisista, järjestäytyvät usein vuokra-asunnoissa.
Gracen mukaan monet FLINTA-kollektiivit noudattavat normatiivisia ja tiukkoja “saksalaisia” sääntöjä ja määräyksiä siitä, miten asumisyhteisön tulisi järjestäytyä. Heillä on esimerkiksi jäykät siivousaikataulut, viikoittaiset kokoukset, outo rakkaus sionismiin ja yleinen taipumus autoritarismiin, vaikka he väittävät muuta.
”Transsukupuoliset ihmiset, erityisesti ei-valkoiset tai ei-saksalaiset, ovat usein joutuneet kohtaamaan mikroaggressioita tällaisissa niin kutsutuissa vasemmistolaisissa tiloissa, joita liian usein, kiistämisestä huolimatta, määrittää transihmiset ulossulkeva radikaalifeminismi (TERF), ja yleinen välinpitämättömyys erilaisia yhteisöllisyyden muotoja ja elämänmuotoja kohtaan.
”Tästä syystä, kun me aloimme Wagenplatzilla keskustelemaan yhteisistä tavoitteista ja suunnasta, päätimme ensinnäkin muuttaa ryhmän identiteettiorientaation FLINTA:sta TINA:ksi (transsukupuolisuus, intersukupuolisuus, ei-binäärisyys, sukupuolettomuus/alien) korostaaksemme, kuinka tärkeää turvallisen tilan tarjoaminen on nimenomaan transsukupuolisille ihmisille.”
Cisnaiset ja lesbot saavat asua asuntovaunuyhteisössä enintään kolme kuukautta ja cismiehet käyvät usein vierailemassa ja osallistuvat yhteisöllisiin aktiviteetteihin. Heidän tulee kuitenkin Wagenplatzilla ollessaan huomioida transsukupuolisten turvallisuus ja edistää heidän “kukoistustaan”.
Grace kertoo, että Wagenplatzin toinen merkittävä linjaus on olla nimenomaisesti antisionistinen, antikapitalistinen, anti-imperialistinen ja antirasistinen tila. Tähän sisältyy yhteisten kustannusten jakaminen ja syrjiviä näkemyksiä ilmaisevien ihmisten kanssa käyty yksityinen keskustelu julkisen ojentamisen sijaan.
”Tämä on johtanut joihinkin kiivaisiin keskusteluihin, mutta olemme omistautuneet käsittelemään vaikeita aiheita kollektiivisesti vaaliaksemme vieraanvaraista ympäristöä muun muassa turkkilaisille, kurdi- ja arabinaapureillemme.
”Vaikka jonkun mielestä linjamme transtilana voi vaikuttaa tiukalta, osallistumme myös joihinkin “oudon” solidaarisuuden muotoihin. Esimerkiksi jotkut Wagenplatzillemme tulevat kurdit ovat ilmaisseet homofobisia ja transfobisia näkemyksiä, mutta samat ihmiset ovat myös suojelleet minua useita kertoja häirinnältä ja väkivallalta kaupungin kaduilla.
”Marginalisoituina ihmisinä – minä köyhänä, valkoisena queer-naisena, jolla on transkokemus, ja he Kurdistanista kotoisin olevina ruskeina cis-miehinä, jotka (uus)kolonialismi on karkottanut väkivaltaisesti kodeistaan ja maistaan – meille on tärkeää, että pysymme yhdessä ja tuemme toisiamme, vaikka emme täysin ymmärtäisikään toisiamme.”
Sukupuolentutkija Jin Haritawornin havainnot Saksan viharikoskeskustelusta taustoittavat Gracen näkemyksiä. Haritawornin mukaan julkisessa keskustelussa maahanmuuttajat leimataan helposti homo- ja transfobisiksi väkivaltarikollisiksi. Näin keskustelu käännetään pois rikoksen uhreiksi joutuneista queer-ihmisistä ja keskitytään rakentamaan rasistista diskurssia rikoksen (oletetuista) tekijöistä.
Samalla sivuutetaan yhteiskunnassa laajasti vallitseva transfobisuus, joka ilmenee muun muassa vähemmistöihin kohdistuvassa “nekropolitiikassa”. Eli politiikassa siitä, kenen elämä nähdään valtion näkökulmasta suojelun tai suremisen arvoisena, ja kenet voidaan jättää kuolemaan.
Grace toteaakin, että iso osa ryhmien välisestä kollektiivisesta huolesta yhtäältä transfobiaa ja toisaalta rasismia kohtaan johtuu ”hyvää tarkoittavista” valkoisista saksalaisista liberaaleista, jotka salaa hautovat transfobiaa tai imperialistisia ja sionistisia taipumuksia.
”Juuri nämä ihmiset katsovat vierestä, kuinka minua häiritään tai pahoinpidellään, ja myöhemmin he saattavat esittää surunvalitteluja tai sanoa olevansa järkyttyneitä väkivaltaisesta tilanteesta. Nämä valkoiset liberaalit toimivat pääasiassa vahvistaakseen vallitsevaa tilannetta sen sijaan, että radikaalisti kyseenalaistaisivat heille etuoikeuksia tarjoavia sosiaalisia normeja.
”Solidaarisuudella on aina omat heikkoutensa. Olemme kuitenkin päättäneet, että mieluummin työskentelemme yhdessä yksilöiden ja ryhmien kanssa, jotka pyrkivät todelliseen materiaaliseen muutokseen maailmassa, Grace painottaa.”
Vaihtoehtoisuus ja elintila aktivismina
Grace aloitti aktivisminsa Yhdysvalloissa anti-sionistisen Palestiinan vapautusliikkeen ja mustien kansalaisliikkeen parissa. Euroopassa hänen aktivismissaan alkoivat painottua ilmastokriisin ja transoikeuksien teemat. Hän on muun muassa organisoinut ja osallistunut laajoihin ilmasto-oikeudenmukaisuuskampanjoihin, kuten Code Roodiin ja Ende Geländeen, sekä mies- ja maskuliinisuuskeskusteluryhmiin.
Hän osallistuu myös transihmisille suunnattuihin tee-se-itse-hormonien jakeluverkostoihin. Ne ovat tärkeitä, koska transihmisiltä usein systemaattisesti estetään pääsy sukupuolta vahvistavaan hoitoon.
”Viime vuosina olen keskittänyt suurimman osan energiastani ihmissuhteisiin ja paikallisyhteisöihin paranemisen ja muutoksen edistämiseksi. Osa tätä parantavaa työtä ja vastarintaa on ollut asuminen Wagenplatzilla, joka on antanut minulle mahdollisuuden asua yksinomaan muiden queer- ja transihmisten kanssa.
”Wagenplatzilla saan olla haavoittuvainen vaikkapa kokeilemalla uusia asioita (tai yksinkertaisesti olemalla väsynyt ja haluton meikkaamaan) ilman, että se johtaa loukkaaviin kommentteihin.”
Transsukupuoliset ihmiset leikkivät sukupuoleen liitetyillä säännöillä ja normatiivisilla sosiaalisilla käsikirjoituksilla, Grace toteaa.
”Wagenplatz salli minun todella tutkia sukupuoleni ilmaisua ja sukupuoleen liittyviä tunteitani voimaannuttavalla tavalla, ja tiedän, että kämppäkaverinikin tuntevat samoin – transmiehistä, jotka haluavat käyttää hameita ilman, että heitä kutsutaan naisiksi, sukupuolettomiin ihmisiin, jotka tutkivat ja ilmaisevat “vieraita” tapojaan. Maailmassa, joka pyrkii tuhoamaan meidät, transihmisten ilo ja leikki tuntuvat voimakkaalta vastarinnalta.”
Grace kertoo, että parikymppisenä hänellä oli suhteellisen jäykkä käsitys aktivismista. Hän ajatteli sen tarkoittavan pääasiassa hyvin laajoja liikkeitä, jotka lopulta muuttaisivat radikaalisti maailmaa ja yhteiskuntajärjestystä. Vanheneminen ja uupuminen ovat kuitenkin rajoittaneet hänen kykyään osallistua laajan mittakaavan kampanjoihin ja ohjanneet hänet näkemään pienimuotoisen, paikallistason yhteisön vastarinnan lähteenä.
”Kun ajattelen vastarintaa, ajattelen yksilöitä ja yhteisöjä, jotka kamppailevat normatiivisia rakenteita vastaan ihmisarvon ja kunnioituksen puolesta. Sellaisia kuten alkuperäiskansojen taistelut maanomistuksesta, yhteisöllinen rahan jakaminen ja lainaaminen tai vaihtoehtoiset tavat kuvitella ja toteuttaa lastenkasvatusta. Uskon, että elintilan luominen transsukupuolisten ihmisten selviytymiselle ja menestykselle on itsessään vastarintaa.
”Olen myös oppinut, että joskus tavoitteemme ja syymme vastarinnalle voivat olla yksinkertaisempia tai hienovaraisempia. Normatiivisten rakenteiden vastustukseni keskeisiksi osiksi ovat muodostuneet (melkein) päivittäiset kokemukset sukupuolieuforiasta, demokraattisesta päätöksenteosta ja rehellisistä triggereitä, rajoja ja tarpeita koskevista keskusteluista.”
Puhuessaan normatiivisista rakenteista Grace tarkoittaa esimerkiksi patriarkaattia, joka asettaa rajoituksia ja määräyksiä sosiaalisille normeille siitä, mikä on sopivaa käyttäytymistä, ja valvoo kahden sukupuolen vastakkainasettelua hierarkiassa, jossa mies on naisen yläpuolella. Patriarkaatissa mies, vaimo ja lapset toteuttavat ydinperhehierarkiaa, jossa mies nähdään perheen päänä.
”Transsukupuoliset ihmiset vastustavat usein ydinperheen normia esimerkiksi muodostamalla sisaruussuhteita ihmisiin, jotka eivät ole “verisukulaisia” tai tulemalla vanhemmiksi tavoilla, jotka toimivat ikään, sukupuoleen tai kokemukseen perustuvia hierarkioita vastaan. Neuvottelemme hoivan, kollektiivisuuden ja rakkauden käytännöistä tavoilla, jotka auttavat monia meistä käsittelemään sukulaistemme käsissä kokemiamme traumoja. Suosittelen lämpimästi lukemaan lisää aiheesta kirjailija Kai Cheng Thomin kirjoista.”
Trauma ja yhteisöllisyyden haasteet
Gracelle kysymys yhteisöllisen elämän haasteista on kipeä. Monet hänen kämppiksistään, hän itse mukaanlukien, ovat traumatisoituneita ja kärsivät kompleksisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä (C-PTSD).
”Vaurioituneen hermoston säätelyhäiriöt saavat meidät reagoimaan voimakkaasti mihin tahansa kuviteltuun uhkaan. Traumatisoituneiden ihmisten yhteisössä eläminen maailmassa, joka jatkuvasti aiheuttaa meille lisää traumaa, voi johtaa räjähdysmäisiin ja tuskallisiin hetkiin.”
Grace selittää, että vaikka yhteisön jäsenet tekevät parhaansa ollakseen läsnä toisilleen, valitettava todellisuus on, että heiltä puuttuu usein sosiaalisia taitoja, joita tarvitaan jotta erilaisiin tilanteisiin voidaan reagoida turvallisesti.
”Vaikka yrittäisimme parhaamme mukaan olla haavoittuvaisia ja välittäviä, tiettyjä laukaisevia tekijöitä on usein erittäin vaikea ylittää, vaikka tunnistaisimmekin, miten ne meitä triggeröivät. Lisäksi meidät kaikki on sosiaalistettu patriarkaalisiin ja individualistisiin normeihin, ja joskus aiheutamme toisillemme vahinkoa paranemisen edistämisen sijaan.
”Esimerkiksi yksi kämppikseni kamppaili lähes vuosikymmenen ajan kompleksisen post-traumaattisen stressin ja psykoottisten kohtausten kanssa. Hän traumatisoitui psykiatrisissa sairaaloissa ja klinikoilla, ja sitä ennen väkivaltaisessa perheympäristössä. Eräänä yönä hän riisti itseltään hengen.
”Kauhua ja traumaa, jota koimme löytäessämme hänet kuolleena asuntovaunustaan, seurasi viranomaisten välinpitämättömyys ja tahdittomuus, kun soitimme poliisille ja pyysimme ambulanssia paikalle. Lisäksi ystävämme perheen äärimmäisen transfobiset teot, kuten hautajaisiin osallistumisemme estäminen ja rakkaan ystävämme hautapaikan salaaminen, pahensivat monia ongelmiamme.
”Tämän tapahtuman jälkeen eräs psykologi (mies, jolla on transkokemus) tarjosi ilmaisia tapaamisia auttaakseen meitä suruprosessin läpi. Tämä oli todella ystävällistä, ja useiden tapaamisten myötä tunsimme, kuinka osa taakasta hälveni Wagenplatzilta.
”Yksilö- ja yhteisöterapiasta huolimatta useat kämppikset muuttivat pois noin vuoden kuluttua. Heidän oli yksinkertaisesti liian vaikeaa jatkaa elämää ystävämme poismenon varjossa. On haavoja, joita ei yksinkertaisesti voi parantaa. On suruja, jotka ovat syviä kuin valtameri.
”Vaikka monet meistä pyrkivät parempaan maailmaan ja välittämään toisistamme, usein kantamamme ja maailman meille sälyttämä taakka aiheuttaa jakolinjoja, akuuttia kipua ja ihmissuhteiden rakoilua, jotka voivat rikkoa liikkeemme.”
Kokemustensa pohjalta Grace kokee hyödylliseksi jatkuvasti muistuttaa ryhmän jäseniä siitä, että he ovat omistautuneet kasvulle ja paranemiselle eivätkä tarkoita pahaa, vaikka joskus loukkaisivatkin toisiaan.
”Olemme herkkiä. Toivon, että yksilöinä ja kollektiiveina löydämme tasapainon hyvien aikomustemme ja tekojemme mahdollisten negatiivisten vaikutusten tunnistamisen välillä. Meidän on toimittava näin ollaksemme kärsivällisiä ja anteeksiantavia toisillemme maailmassa, joka harvoin antaa meille sellaista armoa.”
Laajamittaisen queerfeministisen muutoksen mahdollisuudesta
Grace kertoo ajatelleensa ennen, että vaihtoehtoisissa tiloissa luodut maailmat voisivat levitä tai saada aikaan laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Sittemmin hän on kuitenkin alkanut suhtautua tällaisiin mahdollisuuksiin skeptisesti, ellei jopa kyynisesti.
”En voi kuvitella, että valkoiset ihmiset länsimaissa yleisesti ottaen koskaan suostuisivat radikaaliin, laaja-alaiseen sosioekonomiseen muutokseen, joka on välttämätön, jotta voimme jatkaa elämää tällä planeetalla.”
Grace näkee, että länsimaiden hallitukset ovat luoneet samanaikaiset olosuhteet sekä mukavuudenhaluisuudelle että kauhulle. Hän kutsuu tätä kaksoiskurimekanismiksi, jonka tarkoitus on tukahduttaa muutos kotimaassa ja samalla rahoittaa massiivisia sotakoneistoja vastarinnan pommittamiseksi ulkomailla.
”Toivonkipinäni on pienimuotoisten yhteisöjen kyvyssä välittää toisistaan ja tarjota ilon ja vastarinnan välitiloja, kun tämä apokalyptinen maailma sekä hitaasti täällä länsimaissa että nopeasti muualla maailmassa tappaa meidät kaikki.”
Haastattelun lopuksi Grace haluaa puhua lyhyesti queerfeministisestä vastarinnasta sellaisena kuin se ilmenee meissä jokaisessa yhteisöllisen suuntautumisen sijaan.
”Kokemusteni perusteella yhteisöllisestä organisoinnista ja elämästä useissa länsimaissa voin sanoa, että queerfeministit ovat tärkeimpiä yhteisöjen ja vastarintaliikkeiden perustajia ja ylläpitäjiä.
”He tekevät usein näkymätöntä hoivatyötä – ruoanlaittoa, siivoamista, fasilitointia, henkistä työtä ja niin edelleen. Queerfeministit ovat verkostojemme juuret ja liima. Tämä hoivatyö on välttämätöntä selviytymisemme kannalta.
”Toivon hartaasti, että ponnistelumme tunnustettaisiin kollektiiveissa, ja että useammat ihmiset pyrkisivät vastustamaan normatiivisia rakenteita ja osallistuisivat queerfeministiseen tapaan toimia, kuten mustat feministit Combahee River Collective ja rakkauden evankelistaAlexis Pauline Gumbs opettavat meille.
”Minulle queerfeminismi edistää välittämistä ja yhteisöllisyyttä: Sen tunnustamista, että olemme radikaalisti ehdollisia – tarvitsemme pohjimmiltaan toisiamme. Meistä kaikista on huolehdittava ja meidän kaikkien on huolehdittava toisistamme, jotta voimme luoda pieniä elämän soppia yhä elinkelvottomammaksi muuttuvassa maailmassa.”
Queerfeminististä vastarintaa -artikkelisarja
Queerfeministinen vastarinta on monimuotoista ja alati muuttuvaa, eikä se aina näyttäydy selkeänä poliittisena liikehdintänä. Sitä yhdistää normien ja valtarakenteiden kyseenalaistaminen sukupuolen ja seksuaalisuuden vinkkelistä nähtynä sekä kyky haastaa ja uudelleenrakentaa yhteisöjä.
Toimitus
- Haastateltava: Grace*
- Toimittajat: Laura Menard ja Martta Kaskinen
- Artikkelikuva: Ina Rantanen
- Muu kuvitus: Pixabay.com
- Verkkotaitto: Taru Äkräs
- Podcast-lukija: Suvi Baloch
- Sometus: Milla Heikkinen
Luettavaa
- Alexis Pauline Gumbs 2016: Revolutionary Mothering: Love on the Front Lines
- bell hooks 2004: The Will to Change: Men, Masculinity and Love
- Combahee River Collective Statement
- C. Riley Snorton and Jin Haritaworn 2013: Trans Necropolitics: A Transnational Reflection on Violence, Death, and the Trans of Color Afterlife
- Kai Cheng Thom 2019: I Hope We Choose Love: A Trans Girl’s Notes from the End of the World
- Kai Cheng Thom 2023: Falling back in Love with Being Human: Letters to Lost Souls
