Professori Kaartinen: ihminen osana ympäristöä

Teksti: Helmi Räisänen, Niina Ahola, Bruno Gronow Podcast-lukija: Sanna Rauhala

Kävimme Helsingin yli­opis­tol­la onnit­te­le­mas­sa elokuussa sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian pro­fes­so­ri­na aloit­ta­nut­ta Timo Kaartista tämän tuoreesta virasta. Kaartinen on pitkän aka­tee­mi­sen uran tehnyt ant­ro­po­lo­gi, joka on aiemmin toiminut yli­opis­ton lehtorina ja hoitanut pro­fes­suu­rin sijai­suuk­sia sekä Helsingin että Tampereen yli­opis­tois­sa. Hän on eri­kois­tu­nut työssään Kaakkois-Aasiaan. Kaartisen oma tutkimus on käsi­tel­lyt moni­puo­li­ses­ti erilaisia aihe­pii­re­jä muis­ta­mi­ses­ta ja suul­li­ses­ta perin­tees­tä kie­len­käyt­töön ja val­ta­ky­sy­myk­siin.

Professori Kaartinen on lisäksi laajasti pereh­ty­nyt ympä­ris­töön liit­ty­viin kes­kus­te­lui­hin, joten pyysimme häntä kertomaan meille ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gias­ta ja sen yhteis­kun­nal­li­ses­ta sovel­let­ta­vuu­des­ta.

Mitä ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gia on ja mil­lai­siin kysy­myk­siin se pureutuu? Aivan ensim­mäi­sek­si len­nok­kaas­ta ja filo­so­fi­ses­ta tyy­lis­tään tunnettu Kaartinen haluaa pohtia sitä, mitä ympä­ris­töl­lä tar­koi­te­taan:

1800-luvulla aja­tel­tiin yleisesti, että luonto on jotain inhi­mil­li­sen toiminnan ulko­puo­lis­ta, mutta nyt kun puhumme ympä­ris­tös­tä, puhumme sel­lai­sis­ta asioista, joiden kanssa ihminen on vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa: asioista, jotka muok­kau­tu­vat ihmisen toiminnan myötä. Ihminen myös muok­kaan­tuu itse tämän prosessin kautta.”

Monet ympä­ris­töä tutkivat ant­ro­po­lo­git jakavat käsi­tyk­sen siitä, että ihmisen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­de ympä­ris­töön on yhtä lailla mate­ri­aa­li­nen kuin sym­bo­li­nen ja kult­tuu­ri­nen­kin. Kaartinen muis­tut­taa, että ympäristö on ennen kaikkea sub­jek­tii­vi­nen kategoria. Se ei käsitä ainoas­taan fysi­kaa­lis­ta todel­li­suut­ta, vaan kaiken sen, mitä ihminen ympä­ril­lään tunnistaa ja mitä hän pitää arvossa. “Tämä on siinä mielessä hyvin ant­ro­po­lo­gi­nen teema”, hän pohtii.

Kaartisen mukaan ant­ro­po­lo­gia soveltuu hyvin ympä­ris­tö­ai­hei­den tut­ki­mi­seen, sillä siinä on kyse ihmi­syh­tei­sö­jen tut­ki­muk­ses­ta niiden laa­jim­mas­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Alalla tutkitaan myös ins­ti­tuu­tioi­ta, lain­sää­dän­töä ja talou­del­li­sia pro­ses­se­ja, jotka kaikki liittyvät ympä­ris­tö­ky­sy­myk­siin.

Globaaleista valtasuhteista kaupunkilaisten kesäkurpitsoihin

Ympäristöä tutkivat ant­ro­po­lo­gien lisäksi myös useiden muiden tie­tee­na­lo­jen edustajat. Ympäristöantropologit ovat tehneet heidän kanssaan yhteis­työ­tä osal­lis­tu­mal­la esi­mer­kik­si poliit­ti­sen ekologian poik­ki­tie­teel­li­siin kes­kus­te­lui­hin. Poliittis-eko­lo­gi­ses­ti suun­tau­tu­neet ant­ro­po­lo­git pyrkivät ymmär­tä­mään, miten erilaiset val­ta­suh­teet liittyvät ihmisen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ympä­ris­tön kanssa. Millaisia ins­ti­tuu­tioi­ta liittyy ympä­ris­tön­hal­lin­taan? Millaisia ovat globaalin etelän ja pohjoisen väliset tuotanto- ja kulu­tus­suh­teet? Tavoitteena on ymmärtää, miten pai­kal­li­set ilmiöt tai ympä­ris­tö­kä­si­tyk­set kie­tou­tu­vat osaksi laajoja, glo­baa­le­ja pro­ses­se­ja.

Kaartinen kertoo lisäksi hieman eri­lai­ses­ta lähes­ty­mis­ta­vas­ta, jota hän kutsuu ympä­ris­tö­eko­lo­giak­si. Sen parissa tar­kas­tel­laan pää­asias­sa pai­kal­li­sia ja ihmistä lähelle tulevia ilmiöitä, kuten vaikkapa tietyn yhteisön suhdetta ympä­ris­töön­sä. Esimerkiksi kau­pun­ki­vil­je­lys­tä on tehty viime vuosina paljon tut­ki­mus­ta, ja aihetta on käsitelty myös AntroBlogissa.

Teeman kautta voidaan tar­kas­tel­la pyr­ki­mys­tä muovata kau­pun­gis­ta mielekäs ja viihtyisä ympäristö, jossa kaikki elämä ei ole täysin kau­pal­lis­ta, eikä ruoan saanti ole täysin sidok­sis­sa mar­ket­tien tar­jon­taan. “Tämä on esimerkki ilmiöstä, jossa ei mennä ison skaalan asioihin, vaan tar­kas­tel­laan ympä­ris­töä melko pai­kal­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Voidaan pohtia sitä, miksi ihmiset sitä tällä hetkellä tekevät ja min­kä­lai­sia sosi­aa­li­sia suhteita se tuottaa”, Kaartinen selittää.

Kokonaisvaltainen tutkimusote antropologin vahvuutena

Kaartisen mukaan ant­ro­po­lo­gian arvo ympä­ris­tön­tut­ki­muk­sel­le on ennen kaikkea holis­ti­ses­sa eli koko­nais­val­tai­ses­sa tut­ki­musot­tees­sa. Luonnontieteet ovat usein kes­kit­ty­neet sys­te­maat­ti­seen las­ken­nal­li­sen datan kerää­mi­seen, siinä missä ant­ro­po­lo­gia tarjoaa laa­dul­lis­ta tut­ki­musai­neis­toa. Pelkästään mitat­ta­vis­sa olevaan tietoon kes­kit­ty­mäl­lä on mah­dol­lis­ta, että laajempi kuva yhteis­kun­nal­li­sis­ta tapah­tu­mis­ta ja eri­ta­sois­ten ilmiöiden kes­ki­näi­ses­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta jäävät vail­li­nai­sik­si.

Tämä ei kui­ten­kaan Kaartisen mukaan tarkoita sitä, että muiden alojen keräämä data olisi jollain tavalla huonoa. Eri alojen tuottama tieto ennen kaikkea tukee toisiaan. Monitieteisyys ei edusta Kaartiselle pelkkää ihannetta, vaan jotain, mille on ympä­ris­tön­tut­ki­muk­ses­sa aidosti tarvetta. Antropologien tehtävänä on tuoda esiin luon­to­kä­si­tyk­sen kult­tuu­ri­si­don­nai­suu­den tai val­lit­se­vien val­ta­hie­rar­kioi­den kaltaisia asioita, jotka saattavat muuten jäädä kokonaan kes­kus­te­lun ulko­puo­lel­le.

Kaartinen kertoo tästä mie­len­kiin­toi­sen esimerkin: Golf-virta ja vii­mei­sim­män jääkauden vai­ku­tuk­set ovat jo pitkään taanneet euroop­pa­lai­sil­le suh­teel­li­sen ennus­tet­ta­van ja sään­nöl­li­sen ilmaston ja ympä­ris­tön. Saatamme siksi olettaa, että luonto on tällainen kaik­kial­la. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta vaikkapa Tyynenmeren saarilla, jossa maan hedel­mäl­li­syys voi vaihdella huo­mat­ta­vas­ti tuli­vuo­ris­ta riippuen ja jossa sää on El Niño ‑ilmiön takia epä­sään­nöl­li­sem­pi kuin Euroopassa:

Tällaisessa ympä­ris­tös­sä asuvat ihmiset eivät oleta, että luonto on jotenkin tiettyjen lakien mukaan toimiva tasa­pai­noi­nen, ennus­tet­ta­va jär­jes­tel­mä. Jos me yritämme vaikuttaa näiden ihmisten toi­min­taan eri­lai­sel­la ympä­ris­tö­po­li­tii­kal­la, niin heidän reak­tion­sa siihen poli­tiik­kaan ei toden­nä­köi­ses­ti tule olemaan saman­lai­nen kuin meidän. Tämä kaikki luo tarvetta ant­ro­po­lo­gi­sel­le tiedolle, joka ottaa huomioon sen, että ihmisten suhde ympä­ris­töön voi olla hirveän erilainen. Eikä kyse ole pel­käs­tään siitä, että yhteis­kun­nat ovat erilaisia, vaan että ihmisten suhde ympä­ris­töön ja itse fyysinen ympä­ris­tö­kin voivat vaihdella tavoilla, jotka ovat yllät­tä­viä.”

Kaartisen mukaan ant­ro­po­lo­geil­le annetaan usein tie­tyn­lai­nen rooli esi­mer­kik­si ilmas­ton­muu­tos­ta käsit­te­le­vis­sä poik­ki­tie­teel­li­sis­sä tut­ki­mus­pro­jek­teis­sa. Luonnontieteilijät tapaavat erotella ympä­ris­tö­on­gel­mat fysi­kaa­li­seen ilmiöön ja sen aiheut­ta­miin yhteis­kun­nal­li­siin vai­ku­tuk­siin, jossa jäl­kim­mäi­sen tar­kas­te­lu kuuluu ant­ro­po­lo­geil­le.

Usein ant­ro­po­lo­gien teh­tä­väk­si jää ikään kuin katsoa miten eko­lo­gi­sen systeemin tuottama muutos vaikuttaa yhteis­kun­taan; min­kä­lai­sia riskejä ja muutoksia se tuottaa ja miten ihmiset voivat sel­lai­seen muu­tok­seen val­mis­tau­tua ja huomioida riskejä. Antropologit pyrkivät kuitenkin sanomaan, että jos puhumme eko­lo­gias­ta, niin ihmi­set­hän ovat osa sitä ekologiaa, ihmiset hyvin voi­mak­kaas­ti muok­kaa­vat ympä­ris­töään.” 

Kaartisen mielestä ant­ro­po­lo­git voisivat hyvin nähdä itsensä ilmas­ton­muu­tos­tut­ki­muk­sen kes­ki­pis­tees­sä, sillä tie­tee­na­lal­la asetutaan osaksi tut­kit­ta­vaa yhteis­kun­taa ja tar­kas­tel­laan sitä sisäl­tä­päin. Ympäristöantropologian tuottama tieto pyrkii vas­taa­maan muun muassa seu­raa­van­lai­siin kysy­myk­siin: miten ihmiset luovat mie­li­ku­via tule­vai­suu­des­taan ja toisaalta pyrkivät muut­ta­maan sitä, sekä millaisia kult­tuu­ri­si­don­nai­sia miel­ty­myk­siä heillä on tietyn tyyp­pi­seen ympä­ris­töön? Antropologien roolista ilmas­ton­muu­tok­sen tor­jun­nas­sa on kir­joi­tet­tu myös AntroBlogissa.

Luonnonvarakiistoja ratkomassa

Antropologian hyöty ympä­ris­tö­ky­sy­mys­ten käsit­te­lys­sä tulee esiin myös luon­non­va­ro­ja kos­ke­vis­sa kiis­tois­sa. Kun kiistasta tulee poliit­ti­nen konflikti, ei siihen vält­tä­mät­tä löydy ratkaisua vain ilmeisiin ongelmiin kes­kit­ty­mäl­lä. Kaartinen ehdottaa, että on tar­kas­tel­ta­va laajemmin sitä, min­kä­lai­nen historia tietyllä asialla on. On myös tärkeää tar­kas­tel­la min­kä­lai­sia eri tahojen int­res­se­jä ja arvoja kiistaan liittyy, jotta rat­kai­sus­ta voidaan saada kaikille osa­puo­lil­le hyväk­syt­tä­vä ja oikeu­den­mu­kai­nen.

Ajankohtainen esimerkki ympä­ris­tö­kiis­tas­ta Suomessa on tietenkin Talvivaaran kai­vos­toi­min­ta. Kaartisen näke­myk­se­nä on, että jossain määrin kär­jis­ty­nee­seen nyky­kes­kus­te­luun täytyisi löytää moni­puo­li­sem­pi näkökulma, jonka ant­ro­po­lo­gia pystyy tar­joa­maan. Hänen mie­les­tään mer­ki­tyk­sel­lis­tä ei ole kysyä ainoas­taan mikä Talvivaaran kanssa meni pieleen, vaan tar­kas­tel­la laajemmin suo­ma­lai­sen kai­vos­toi­min­nan lin­kit­ty­mis­tä osaksi glo­baa­le­ja pro­ses­se­ja. Näitä ovat esi­mer­kik­si sykliset talou­del­li­set tekijät, Suomen ulko­puo­lis­ten toi­mi­joi­den intressit sekä julkinen pää­tök­sen­te­ko, joihin kaikkien kai­vos­yri­tys­ten toiminta on sidottua.

Olisikin ensi­si­jai­sen tärkeää tar­kas­tel­la sitä, miten kai­vos­toi­min­taa voisi jär­ke­vöit­tää kiel­tä­mi­sen sijaan, jotta se vastaisi tule­vai­suu­des­sa paremmin ihmisten yhteis­kun­nal­li­sia toiveita ja tavoit­tei­ta oikeu­den­mu­kai­sel­la tavalla. Tämänkaltaista tietoa voi­tai­siin vuo­ros­taan käyttää poliit­ti­sen pää­tök­sen­teon tukena.

Kaartisen koke­muk­sen mukaan ant­ro­po­lo­gi­sel­le tiedolle on sekä jul­ki­sel­la että yksi­tyi­sel­lä sek­to­ril­la juuri nyt enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Hän on iloinen siitä, että ant­ro­po­lo­ge­ja on sijoit­tu­nut laajasti eri­lai­sil­le aloille ja moni­nai­siin tut­ki­mus­ryh­miin. Tämä osoittaa ant­ro­po­lo­geil­la olevan moneen kysy­myk­seen ainut­laa­tuis­ta annet­ta­vaa ilman, että heidän tarvitsee tinkiä kiin­nos­tuk­sen koh­teis­taan. Professori päättää haas­tat­te­lun totea­mal­la:

”Esimerkiksi minua kiin­nos­ta­vat edelleen muistiin ja suul­li­seen perin­tee­seen liittyvät asiat. Tämmöiset tavallaan kult­tuu­rin esteet­ti­set ja ideo­lo­gi­set ulot­tu­vuu­det ovat minusta ihan yhtä tärkeitä kuin mate­ri­aa­li­seen toi­meen­tu­loon ja todel­li­suu­teen liittyvät kysy­myk­set. Ja ant­ro­po­lo­gias­sa ei vält­tä­mät­tä tarvitse tehdä valintaa näiden välillä. Ei tarvitse olla kapea-alainen asian­tun­ti­ja, joka tutkii vain yhtä asiaa, koska ant­ro­po­lo­gian tut­ki­mus­koh­tee­na on ennen kaikkea ihmi­se­lä­män moni­nai­suus.”

Lue lisää:

Kallinen, Timo et al 2012: Ympäristö ja kulttuuri. Toim. Timo Kallinen, Anja Nygren ja Tuomas Tammisto. Sosiaalitieteiden laitoksen jul­kai­su­ja 2012: 11. Unigrafia: Helsinki.

Artikkelikuva: Linda Tammisto 

Kirjoittajat

Helmi Räisänen on tuore VTK, joka käsitteli kanditutkielmassaan Euroopan rajojen humanitaarisuutta ja väkivaltaisuutta. Hän suunnittelee syventyvänsä Euroopan rajoihin jollakin tapaa myös gradunsa yhteydessä. Helmiä kiinnostavat rajojen lisäksi erityisesti sukupuoleen ja talouteen liittyvät ilmiöt.


Niina Ahola on Namibiassa asuva antropologi ja valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta. Hän toimii AntroBlogin työelämäosion toisena toimituspäällikkönä. Niinaa kiinnostavat erityisesti psykologian ja lääketieteen rajapinnassa tapahtuva antropologinen tutkimus sekä Itä-Afrikka. Gradussaan hän tarkasteli sotatraumaa Ugandassa.


Bruno Gronow, VTK, on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Brunon erityinen kiinnostuksen kohde on kulttuuriperintöämme vaalivien instituutioiden tarkasteleminen antropologin silmin. Hänellä on työn alla Suomen erikoismuseoita käsittelevä tietokirja sekä etnografinen analyysi pro gradu -tutkielman muodossa samasta aiheesta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Tuure Nyqvist 28.9.2016 klo 20:44

    Minä: Olisipa ympä­ris­töm­me hyvin­voin­ti oival­li­sel­la tasolla kun kai­vos­toi­min­nas­sa­kin olisi otettu huomioon kaikki kyseinen tietämys.

    Valitettavasti raa­dol­li­set hou­ku­tuk­set saavat aikaan “lim­bo­mes­ta­ruuk­sia” sekä yksi­tyi­sel­lä, että viran­omai­sen taholla

    Näinollen ihmet­te­len, mitä mer­ki­tys­tä olisi ollut antropolo­gi­n kauniilla sanoilla:

    Oli­si­kin ensi­si­jai­sen tär­keää tar­kas­tella sitä, miten kai­vos­toi­min­taa voisi jär­ke­vöit­tää kiel­tä­mi­sen sijaan, jotta se vas­taisi tule­vai­suu­dessa parem­min ihmis­ten yhteis­kun­nal­li­sia toi­veita ja tavoit­teita oikeu­den­mu­kai­sella tavalla. Tämän­kal­taista tie­toa voi­tai­siin vuo­ros­taan käyt­tää poliit­ti­sen pää­tök­sen­teon tukena.”

    Minä: Kaar­ti­sen koke­muk­sen mukai­ses­ti ant­ro­po­lo­gi­selle tiedolle on sekä jul­ki­sella että yksi­tyi­sellä sek­to­rilla juuri nyt enem­män kysyn­tää kuin tarjon­taa minunkin mie­les­tä­ni, mutta vaikea uskoa että siitä olisi ollut apua Talvivaaran hol­tit­to­mis­sa raa­dol­li­sis­sa lai­min­lyön­neis­sä.

    Äkkäilkääpä hyvät ihmiset, miten erilaista olisi ympäristöantropologi­stenkin tut­ki­mus­ten tulokset, jos olisimme eläneet jo vaikkapa 2 kilo­vuot­ta Ympäristön Hyvinvointidemokratian mukai­ses­ti kaik­kial­la?

    Näin pyrin kyse­le­mään sieltä sun täältä, — saapa nähdä saadaanko huilu heli­se­mään?

    Äkkäilkääpä hyvät ihmiset, miten talous­tie­tei­li­jä Ha-Joon Chang suh­tau­tui­si tähän vai­kut­ta­vim­paan hyvin­voin­ti­ta­lous­rat­kai­suun, — tyr­mäi­si­kö?:

    Tämä Suomen, EUn ja kaikkien muidenkin api­nayh­tei­sö­jem­me valtava mul­tie­pä­tie­toi­suus on otollinen mark­ki­na­ra­ko aidosti vapaalle ja oikeu­den­mu­kai­sel­le avoimelle rehdin meiningin hyvin­voin­ti­mark­ki­na­ta­lou­del­le.

    MaKu‑, SoTe- ja KiKy-sopi­muk­ses­ta — YmHysopimukseksi

    MaKuSoTeKiKyn vaih­ta­mi­nen YmHyksi on paras lääke myös tähän ja kai­ken­lai­siin muihinkin yhtei­kun­nal­li­siin sai­rauk­siin sekä, — kaikkien yhteinen myön­tei­nen asia ja tavoite:

    Näin Suomestakin taas edel­lä­kä­vi­jä, (elleivät kaikki muut toteuta aiemmin).
     — Ei siis nykyi­sil­lä fos­sii­li­mai­sil­la toteu­tu­mat­to­mil­la kokeel­li­sil­la “reaa­liu­to­pioil­la”, vaan todel­li­sil­la tämänkin hetken ja “lopun” tule­vai­suu­den todel­li­sil­la mah­dol­li­suuk­sil­la:

    Jotkut “asian­tun­ti­jat” ovat “rehdisti” jan­ku­tel­leet, että poli­tiik­kam­me on rikki, demo­kra­tiam­me rapau­tu­nut ja par­la­men­ta­ris­mim­me on pantu tuhannen p.…n päreiksi. — Onhan tämä mitä ilmei­sim­min totta, mutta vali­tet­ta­vas­ti suurimmat syylliset ko. seik­koi­hin ovat lienee iha ite seikkojen ensim­mäi­set jan­kut­ta­jat, todel­li­sen val­tae­lii­tin pahis­si­sa­ruk­set ja laajasti sul­le­mul­le­kor­rup­tioon sortuneet?

    Siispä, siir­ry­tään rie­ka­lei­ses­ta myl­lyn­ki­vi­re­ki­de­mo­kra­tias­ta kestävään Ympäristö- ja Hyvinvointidemokratiaan:

    1. Suomen YmHydemokratian kes­tä­vyys­loik­ka tule­vai­suu­teen, -
    tarkoitus, nyky­ti­lan­ne ja toteutus:

    1.1. Yhteiskunnallamme voi olla ja on vain yksi ensi­si­jai­nen tarkoitus, — ympä­ris­töm­me, kaiken elämän ja siinä ohessa api­na­la­jim­me hyvin­voin­nin yllä­pi­tä­mi­nen ja edis­tä­mi­nen.

    1.2. Ympäristön ja ihmisten hyvin­voin­ti­de­mo­kraat­ti­nen ratkaisu ja kes­tä­vyys­loik­ka on vält­tä­mä­tön myös siksi, että nyky­rat­kai­sut nojaavat edelleen val­heel­li­ses­ti fos­sii­li­seen käsi­tyk­seen, jatkuvan talous- ja vali­tet­ta­vas­ti mate­ri­aa­li- sekä samalla ener­gia­kas­vun ikuisesta mah­dol­li­suu­des­ta.

    1.3. Valistuneimmat ovat jo aikaa sitten ymmär­tä­neet jatkuvan kasvun rajal­li­suu­det ja varmasti moni on jo aikaa sitten väsynyt kulut­ta­maan tar­peet­to­mas­ti.

    1.4. Hallinto ja viran­omai­set ovat, oltuaan vuosia sivus­ta­kat­so­ji­na, — osallisia ja myös syyllisiä glo­baa­liin kan­sain­vä­li­seen jär­jes­täy­ty­nee­seen ympäristö‑, kiinteistö‑, irtaimisto‑, palvelu‑, media‑, digi‑, finanssi‑, talous- ja vero­pa­ra­siit­ti­mis­mi­ri­kol­li­suu­teen ja näihin liit­ty­viin: kor­rup­tioon, petoksiin, oikeus­mur­hiin ja vir­ka­vir­hei­siin.

    1.5. Päinvastoin kuin nykyi­ses­sä fos­sii­li­taan­tu­muk­sel­li­ses­sa ja rie­ka­lei­ses­sa pahis­si­sa­rus­ve­toi­ses­sa myl­lyn­ki­vi­re­ki­de­mo­kra­tias­sam­me,
     — YmHydemokraattisessa reilussa mei­nin­gis­sä voittaa tekemällä oikein, ja menettää tekemällä väärin.

    2. Kuten inti­aa­ni­pääl­lik­kö Seattlen sanotaan sanoneen: “Me emme omista maata, vaan maa omistaa meidät”, — ryh­ty­kääm­me siis huo­leh­ti­maan ympä­ris­tös­täm­me, — niin ympä­ris­töm­me huolehtii meistä!

    2.1. YmHyn mukaisen ja edel­lyt­tä­män, tasa­ver­tai­sen ja oikeu­den­mu­kai­sen maan- ja vesis­tö­jen käytön tulee olla tasa­ver­tai­nen, oikeu­den­mu­kai­nen, kei­not­te­lun pois­sul­ke­va kan­sa­lai­soi­keus, riittävän kan­sa­lai­san­sion lisäksi.

    2.2. Muutos tulee toteuttaa nyky­la­ke­ja ja asetuksia soveltaen, demo­kraat­tis­ten päätösten mukai­ses­ti sopien! — Tällöin mää­ri­tel­lään myös minkä arvoinen maa­kiin­teis­tö tai osuus siitä on mah­dol­lis­ta kunkin hallita asuakseen sillä?

    2.3. Suomen rajojen sisällä kaikki maa ja vesistöt tulee järjestää kau­pal­li­ses­ti jms. sopien Suomen valtion, kuntien ja mah­dol­li­ses­ti tar­vit­taes­sa elä­keyh­tiöi­den sekä vas­taa­vien yleis­hyö­dyl­lis­ten tahojen omis­tuk­seen ja hal­lin­taan:

    2.4. Vain Suomen valtion, kuntien ja mah­dol­li­ses­ti ja tar­vit­taes­sa elä­ke­va­kuu­tus­lai­tos­ten sekä vas­taa­vien yleis­hyö­dyl­lis­ten tahojen omis­ta­mien maiden ja vesis­tö­jen tuotolla, ongelma‑, energia‑, haitta- ja kulu­tus­ve­roil­la sekä maksuilla katetaan perustulo kaikille kan­sa­lai­sil­le ja:

    2.5. Liikenneverkot, koulutus ja YmHy-suoja on parasta säilyttää ainakin pääosin jul­ki­ses­sa hal­lin­nas­sa ja ne yllä­pi­de­tään mm. liikenne- ja käyt­tö­mak­suil­la sekä myös 2.3.-kohdan maksuilla ja veroilla:

    2.6. Uudistuneen jär­jes­tel­mäm­me globaalit ris­ti­rii­dat vältetään aluksi ennalta, tar­vit­ta­vil­la tuonti- ja vien­ti­ta­va­rat tasa­päis­tä­vil­lä pää­tök­sil­lä ja tulleilla sekä myöhemmin luon­nol­li­ses­ti sillä, että sama myön­tei­nen kehitys tapahtuu kaik­kial­la api­na­la­jim­me kes­kuu­des­sa.

    3. Suomen YmHydemokratiassa MaKu‑, SoTe- ja KiKysopimusuudistus vaih­de­taan­kin sitten oikopäätä YmHysopimusuudistukseksi, ja kaikki muukin meininki ja toi­me­liai­suus tapahtuu YmHyn ehdoilla.

    3.1. Riittävien maiden ja vesis­tö­jen vuokrien ja vakuus­mak­su­jen, ongelma‑, energia‑, haitta- ja kulu­tus­ve­ro­jen sekä maksujen toteu­tues­sa:

    - Ei tarvita mitään muita veroja ja maksuja, joten kai­ken­lai­nen eriar­voi­suus ja kei­not­te­lu sekä val­von­nan­tar­ve vähenevät hyö­dyt­tö­mi­nä ja tar­peet­to­mi­na.

    - Parasta kilpailua toteutuu kun pyritään eroon hai­tal­li­sis­ta toi­min­nois­ta ja niiden kus­tan­nuk­sis­ta.

    - Seurauksena on valtava kehi­tys­loik­ka, jonka seu­rauk­se­na Suomen ja koko Telluksemme taloudet myös kehit­ty­vät YmHyisen kes­tä­väs­ti.

    3.2. Kaikille tava­roi­den ja raken­tei­den mate­ri­aa­leil­le mää­ri­tel­lään tar­vit­ta­vien hait­ta­ve­ro­jen lisäksi mate­ri­aa­li­koh­tai­set pant­ti­mak­sut, joilla kier­rä­tys­mei­nin­ki­kin eli myös ns. kier­to­ta­lous toteutuu täy­del­li­ses­ti luon­nos­taan ja myös niin työl­lis­ty­tään hyvällä mei­nin­gil­lä.

    4. Talouden ja hyvin­voin­nin edis­tä­jäk­si toteu­te­taan itse­näis­ten uusiu­tu­vien ener­gian­tuo­tan­to- ja käyt­tö­muo­to­jen pai­kal­lis­pa­ket­tien kehit­tä­mi­nen ja toteut­ta­mi­nen, koska niiden kil­pai­lu­ky­ky­loik­ka toteutuu välit­tö­mäs­ti, kun ne eivät tarvitse verkkoja, verkkojen häviöitä ja kus­tan­nuk­sia.

    4.1. Jo siten Suomenkin talous ponnahtaa reiluun mousuun kun vain siirrymme ripeästi ja kat­ta­vas­ti pai­kal­li­siin uusiu­tu­viin ener­gia­jär­jes­tel­miin.

    4.2. Sähköverkostojen kaikki kus­tan­nuk­set jäävät siis kes­ki­tet­ty­jen suu­ruu­den­hul­lu­jen ener­gian­tuo­tan­to­muo­to­jen, kuten mm. hiipuvien, hai­tal­li­si­na ja siten myös kan­nat­ta­mat­to­mi­na, lyhy­ti­käi­sik­si päätyvien, (Mitä ilmei­sim­min käy­tän­nös­sä reilusti alle 200 ja 100 vuotta.) ja siksi jo nyt, jo käy­tös­sä­ol­les­saan­kin, his­to­rial­lis­ten fossiili- ja ydin­voi­mai­lun harteille, jotka tulevat mitä ilmei­sim­min jättämään jälkeensä lähes ikuisen vaaran elämälle, ellei ko. voi­mai­luil­le sälytetä kaikkia riittäviä tar­vit­ta­via kus­tan­nuk­sia ja vel­voit­tei­ta.

    4.3. Edelläolevasta johtuen TVO 3:llekaan ei saisi antaa lataus- eli saat­tut­ta­mis­lu­paa, vaan se voisi ehkä toimia vara­voi­ma­na nes­tey­te­tyl­lä maa­kaa­sul­la ja sen aikaa kun uusiu­tu­vat ener­gia­tat­kai­sut saadaan kat­ta­vas­ti käyttöön. Fenno- /​rosy­din­voi­mai­lu Fortumhirtoksineen on syytä lopettaa nyt alku­te­ki­jöi­hin­sä.

    5. YmHydemokratian puit­teis­sa on rat­kais­ta­vis­sa kaikki ympäristö‑, ihmisoikeus‑, hyvinvointi‑, kurjuus‑, energia- ja talous­on­gel­mat kaik­kial­la tel­luk­sel­lam­me.

    5.1. Voisiko Suomi ryhtyä myös tes­ti­val­tiok­si, EUn ja YKn sekä ehkä myös WTOn tuella ja myö­tä­vai­ku­tuk­sel­la?

    5.2. Kaiken ollessa YmHyn mukaista, ympä­ris­töm­me puhdistuu ja tervehtyy sekä talous rullaa ket­te­räs­ti ilman globaalia kan­sain­vä­lis­tä jär­jes­täy­ty­nyt­tä ympäristö‑, kiinteistö‑, irtaimisto‑, palvelu‑, media‑, digi‑, finanssi‑, talous- ja vero­pa­ra­siit­ti­mis­mi­ri­kol­li­suut­ta sekä niihin liittyviä: kor­rup­tio­ta, petoksia, oikeus­mur­hia ja vir­ka­vir­hei­tä!

    Näin mene­tel­len kaikista nykyi­sis­tä ja mah­dol­li­sis­ta tule­vis­ta­kin ongel­ma­här­kä­sis­tä tullee mität­tö­miä “-kärpäsiä”, — päin­vas­toin kuin nykyisin?

    Vastaa

Lue myös nämä:

Muovipussi on noussut tuhoisan kulutuskulttuurin symboliksi. Ekologiselta jalanjäljeltään se on kuitenkin varsin kevyt, ja Pohjoismaissa muovipussit eivät toimivan jätehuollon vuoksi ole ympäristöuhka. Niiden kieltämisen voi nähdä pyrkimyksenä hallita mittavaa katastrofia symbolisen uhrauksen kautta.

Flintin kaupungissa, Michiganissa vuonna 2014 alkaneen vesikriisin seurauksena kymmenet tuhannet ihmiset sairastuivat lyijymyrkytykseen ja koko kaupungin luottamus viranomaisiin rapautui. Flintin kriisi on nykypäivän esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun valtio nostaa taloudelliset intressit ihmisten hyvinvoinnin edelle ja toimii demokraattisen päätöksenteon vastaisesti. Vaikka paikalliset onnistuivat omalla aktiivisuudellaan saamaan viranomaiset vastuuseen teoistaan, ei kriisi ole vielä ohi.

Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa.