1700-luvun Euroopassa ja siirtokuntien Amerikassa naisen luonteen puhtaus näkyi iholla. Hyveellisyys ja korkea moraali ilmenivät ihon kalpeutena ja koskemattomuutena, joka toimi kontrastina siirtokuntien alkuperäiskansojen tummemmalle hipiälle. Kyse oli pääasiassa kasvojen ihosta, olihan naisen keho muilta osin enimmäkseen katseilta verhottu.
”Virheettömät” kasvot olivat kauneuden tärkein merkki. Virheettömän ihon kaipuu näkyy myös tämän päivän kosmetiikkamainonnassa, joka tarjoaa ratkaisuksi meikkiä. Kasvojen maalaaminen ei kuitenkaan vielä 1700-1800 -luvuilla ollut kansan suosiossa. Se liitettiin aristokraattiin ja prostituoituihin, eikä kumpikaan mielleyhtymä ollut tavalliselle naiselle mieleinen.
Virheettömyyttä tavoiteltiin sen sijaan pitämällä huoli, että naisen ylähuulelta ja ohimoilta ei löytynyt ylimääräistä karvoitusta. Kasvojen ja kaulan alueen karvoja pidettiin arpien ja näppylöiden lailla rumina epämuodostumina, ja “matala otsa” eli alhaalle hiipivä hiusraja oli kauhistus. Vaalea, koskematon, posliininsileä iho edusti ideologista puhtautta. Se erotti etuoikeutetut naiset vähäosaisemmista siskoistaan, ja liitti heihin positiivisia moraalisia ominaisuuksia.
Epäsopivan karvoituksen mukana kasvavasta moraalisesta stigmasta ei kuitenkaan ollut noihin aikoihin helppoa päästä eroon, sillä karvanpoiston keinot olivat 1900-luvulle saakka varsin kurjia. Naamakarvojen ajelua partaterällä vältettiin, sillä hygieniasta ei vielä ollut tietoakaan, ja terien laatu johti muiden kuin erittäin taitavien parturien käsissä usein verisiin haavoihin. Parturit olivatkin 1700-luvun puoliväliin saakka samaa ammattikiltaa kirurgien kanssa, ja heidän toimialaansa kuului muun muassa suoneniskentä ja hampaiden poisto.
”Kauneuden vuoksi kuuluu vähän kärsiä” onkin aikanaan saattanut olla yllättävän osuva sanonta.
Lukemista
- Rebecca M. Hertzig. Plucked: A History of Hair Removal.
