Japanilainen kulttuuri on tullut suomalaisille tutuksi japanilaisen ruoan, elokuvien, mangan ja animen myötä. Viimeisin aalto japanilaista kulttuuria saapui kylillä harhailevien Pokémon-metsästäjien muodossa.
Jo ennen näitä ilmiöitä Suomeen rantautuivat japanilaiset itsepuolustus- ja kamppailulajit. Näistä tutuimpia ovat judon ja karaten kaltaiset aseettomat itsepuolustuslajit, joita ryhdyttiin harjoittelemaan meillä jo 1950-1960-luvuilla. Valkopukuiset judokat heittämässä toisiaan pitkin tatami-mattoa tai karatekat lyömässä tiilikasoja murskaksi ovat tuttuja näkyjä monille suomalaisille. Budōlajit ovatkin yksi tunnetuimmista ja vanhimmista japanilaisen kulttuurin vientituotteista ympäri maailmaa.
Kamppailulajien tutkiminen on jäänyt antropologiassa ja muissa sosiaalitieteissä taka-alalle – vasta viime vuosina on ilmestynyt muutama aiheeseen keskittyvä tutkimus. Kamppailulajeilla on monia yhtymäkohtia urheilun ja muiden “kehon tekniikoiden” kanssa, joita on tutkittu jonkin verran enemmän. Antropologian näkökulmasta on mielenkiintoista, miten ihmiset omistautuvat tällaisille lajeille, ja miten ne muokkaavat heitä ihmisinä.
Sosiologi Marcel Mauss käytti sanaa habitus kuvaamaan niitä kulttuurin osatekijöitä, jotka linkittyvät ihmisen ruumiillisiin ja arkipäiväisiin toimintoihin. Hänen mukaansa kulttuuri ja perinne vaikuttavat esimerkiksi tapaamme kävellä tai uida. Sosiologi ja antropologi Pierre Bourdieu kehitti käsitettä eteenpäin tarkoittamaan sosiaalisesti opittua olemusta, jossa fyysiset ja psyykkiset toimintamallit yhdistyvät. Tämä tarkoittaa, että olemme kulttuurimme ja yhteiskuntamme tuotoksia niin fyysisinä kuin psyykkisinäkin olentoina.
Habituksen käsitettä voidaan soveltaa siihen, miten urheilussa tai budōssa luodaan tiettyä kehollista ja psyykkistä olemusta. Tältäkin sivustolta löytyy Toomas Grossin ja Eveliina Raekallion erinomaiset artikkelit siitä, miten kehoa ja mieltä rakennetaan juoksemisen tai CrossFit-harjoittelun kautta.
Käsittelin itse pro gradu -tutkielmassani sitä, miten habitusta luodaan iaidōssa, joka on eräs japanilaisen miekkailun muodoista. Tätä varten keräsin aineistoa harjoittelemalla säännöllisesti usean kuukauden ajan Japanissa 2013-2014 eräällä harjoitussalilla.
Harjoittelu dōjōlla
Dōjōlla, eli harjoitussalilla, habituksen rakentaminen lähtee perusasioiden opettamisesta. Aloittelijalle opetetaan ensin kaikkein yksinkertaisimmat asiat: miten liikkua, hengittää ja kävellä oikein. Samalla on opittava tietyt käyttäytymissäännöt ja lajin etiketti. Pitkän ja toistuvan perusharjoittelun kautta muovataan pohja, jonka päälle voidaan rakentaa halutunlaista habitusta.
Monet liikkeet tuntuvat aloittelijasta ensin luonnottomilta ja vaikeilta. Iaidōssa monet perustekniikat lähtevät muodollisesta seiza -polvi-istunnasta, joka saattaa aluksi olla kivulias. Myös miekka tuntuu ensin kummalliselta käsissä, ja vasta pitkän harjoittelun jälkeen sen käsittely muuttuu luonnollisemmaksi.Iaitō-miekkaa käytetään iaidōssa. Kuva: Wikimedia CommonsLoïc Wacquant on tutkinut miten nyrkkeilysalilla luodaan “nyrkkeilijän habitusta” pitkäjänteisen ja toistuvan fyysisen harjoittelun kautta. Harjoittelijan on mukautettava kehonsa aluksi luonnottomalta tuntuviin liikkeisiin ja tekniikoihin. Harjoittelun seurauksena liikkeistä tulee luonnollisia. Sali on sosiaalinen ympäristö, joka mahdollistaa “nyrkkeilijän habituksen” siirtymisen opettajalta oppilaalle. Habitusta ei voida luoda vain yksin ja itsekseen harjoittelemalla, vaan se tapahtuu sosiaalisen kanssakäymisen kautta.
Dōjō toimii budōkalle kehon ja ruumiin rakennuspaikkana samalla tavalla kuin sali nyrkkeilijälle. Dōjōlla, jossa harjoittelin, opettaminen perustui hyvin pitkälti siihen, että oppilaat pyrkivät kopioimaan opettajan esimerkkiä imitoinnin kautta. Opettaja esitti tekniikan, jonka oppilaat pyrkivät toistamaan mahdollisimman tarkasti. Tätä täydennettiin sanallisella ohjeistuksella, mutta pääsääntöisesti liikkeet opittiin kehollisen kopioinnin kautta. Opettaja ja vanhemmat oppilaat toimivat oikean habituksen mallina nuoremmille harjoittelijoille.Verrattuna nyrkkeilyyn, iaidōssa ja muissa aselajeissa kehon on mukauduttava entistä pidemmälle. Käytetystä aseesta on tultava luonnollinen osa käyttäjänsä kehoa. Harjoittelija ei ainoastaan mukaudu luonnottomalta tuntuviin liikkeisiin, vaan tekee lisäksi ulkoisesta esineestä, miekasta, oman kehonsa jatkeen.
Miekkaa käsiteltäessä on hyödynnettävä koko kehoa. Miekkailija, joka käyttää vain käsiään, väsyy nopeasti eikä lyönti ole yhtä tehokas. Aloittelijoiden tekniikka näyttää yleensä kankealta, ja heillä saattaa olla vaikeuksia pysyä pystyssä monimutkaisia liikesarjoja tehtäessä. Kokenut harjoittelija pystyy pitämään kehonsa hallinnassa ja tuottamaan voimaa lyönteihin ja liikkeisiin oikeilta kehon alueilta. Todellinen mestari käyttää miekkaa yhtä vaivattomasti kuin mitä tahansa muuta ruumiinjäsentään.
Mieli ja keho
Dōjō tarkoittaa kirjaimellisesti ”tien paikkaa”. Tämä kuvastaa useiden budōlajien tapaa nähdä harjoitteleminen jatkuvana itsensä kehittämisen tienä. Harjoittelija ei pyri ainoastaan keholliseen ja fyysiseen kehitykseen, vaan myös mielen harjoittamiseen. Budōkan habitus ei siis ole vain tietynlaista ruumiillista, vaan myös psyykkistä kyvykkyyttä.
Monissa budōlajeissa harjoittelun tarkoituksena on kehittää erityistä mielentilaa, jossa keho ja mieli ovat yhtä. Tätä kuvataan japaniksi sanalla mushin, mikä tarkoittaa “tyhjää mieltä”. Tässä tilassa harjoittelija pystyy tekemään liikkeet ja tekniikat ilman, että hänen täytyy ajatella niiden tekemistä. Liikkeet tulevat kehosta ikään kuin automaattisesti ja refleksinomaisesti.
Juoksijoita käsittelevässä kirjoituksessaan Toomas Gross puhuu “flow-tilasta”, jossa juokseminen tapahtuu “automaattiohjauksella”. Tässä tilassa juoksija ylittää kehon rajoitteet ja juoksemisesta tulee “transsendentaalista kruisailua”. Mushin-tilan voidaan ajatella olevan saman kolikon toinen puoli. Kehon sijasta pyritään ylittämään mieli, minkä seurauksena liikkeet tulevat automaattisesti kehosta ilman erillistä ajattelua. Molemmissa mielentiloissa fyysisestä toiminnasta tulee automaattista.
Kuva: publicdomainpictures.net
Mukautuva habitus
Vaikka opettaminen perustuu opettajan mallin imitoimiseen ja kopioimiseen, on suoritus mukauttettava omalle keholle sopivaksi. Monet japanilaiset opettajat ovat sanoneet meille länsimaalaisille, että erilaisen ruumiinrakenteemme takia emme pysty liikkumaan täysin samalla tavalla kuin he. Näin ollen fyysinen suoritus on mukautettava harjoittelijan keholle sopivaksi. Habitus ei ole staattinen, vaan pystyy mukautumaan tietyssä rajoissa.
Tämä näkyy erityisesti silloin kuin harjoittelija vanhenee ja keho alkaa rappeutumaan. Budōlajeissa henkilön asema ja arvostus budōyhteisössä on harvoin suorassa yhteydessä hänen fyysiseen kuntoonsa ja kyvykkyyteensä. Tämä johtuu osittain japanilaisen yhteiskunnan hierarkisuudesta, jossa ihmisen asemaa määrittää hänen ikänsä ja kokemuksensa suhteessa muihin ryhmän jäseniin.
Harjoittelija pystyy luomaan itselleen arvovaltaa nousemalla mestariksi vuosien harjoittelun jälkeen. Hän ei kuitenkaan välttämättä menetä asemaansa, vaikka ei enää pysty fyysisesti samanlaisiin suorituksiin kuin aiemmin. Myös Wacquantin tutkimalla nyrkkeilysalilla päävalmentaja oli entinen ja iäkäs nyrkkeilijä, eikä suinkaan salin fyysisesti parhaimmassa kunnossa oleva nuori mies.
Ensimmäisellä harjoittelumatkallani Japaniin osallistuin leirille, jonka pääopettaja oli tuolloin 94-vuotias. Iästään johtuen hän ei pystynyt fyysisesti tekemään kovinkaan paljoa, mutta se ei vaikuttanut mitenkään hänen arvovaltaansa ja kykyynsä opettaa. Hän istui salin laidalla ja opetti sieltä käsin. Joskus hän saattoi ponkaista ylös tuolistaan, napata kävelykepin ja kipaista puhisten toiselle puolelle salia korjaamaan jonkin näkemänsä virheen. Hänen aiemmin kerryttämänsä kehollinen kyvykkyys oli muuttunut arvokkaaksi teoreettiseksi tiedoksi.
Esimerkki osoittaa, miten habitus koostuu psyykkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista, jotka tasapainottelevat keskenään. Yhtäältä harjoittelijan on kehitettävä omaan kehoaan pystyäkseen omaksumaan lajin fyysiset vaatimukset. Toisaalta psyykkinen puoli on yhtä tärkeässä asemassa, ja jopa korostuu sitä mukaa kun fyysiselle toiminnalle ilmenee rajoitteita.
Sen sijaan, että harjoittelu jossain vaiheessa lopetettaisiin kokonaan, se mukautetaan sopivammaksi ikääntyvälle keholle ja siitä löydetään uusia puolia. Näin ollen harjoittelu ja itsensä kehittäminen saa aina uusia muotoja ja matka “tiellä” saattaa jatkua läpi elämän.
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Artikkelikuva: publicdomainpictures.net
Lukemista
Bourdieu, Pierre 1985. Sosiologisia Kysymyksiä. Vastapaino. Jyväskylä.
García, Raul Sáncherz and Spencer, Dale C 2014. Fighting Scholars – Habitus and
Ethnographies of Martial Arts and Combat Sports. London and New York: Anthem Press.
Hall, David A. 2012. Encyclopedia of Japanese Martial Arts. New York: Kodansha USA
Lowry, Dave 1995. Sword and Brush. Shambhala Publications. Boston.
Mauss, Marcel 1973. Techniques of the Body. Economy and Society 2:1 pp.70-88.
Routledge. Lontoo.
Warner, Gordon & Draeger, Donn F. 1983. Japanese Swordmanship – Technique and Practice. New York and Tokyo: Weatherhill.
Wacquant, Loïc 2004. Body and soul: Notebooks of an apprentice boxer. Oxford: Oxford University Press.
