Budō itsensä kehittämisen tienä

Japanilainen kulttuuri on tullut suo­ma­lai­sil­le tutuksi japa­ni­lai­sen ruoan, elokuvien, mangan ja animen myötä. Viimeisin aalto japa­ni­lais­ta kult­tuu­ria saapui kylillä har­hai­le­vien Pokémon-met­säs­tä­jien muodossa.

Jo ennen näitä ilmiöitä Suomeen ran­tau­tui­vat japa­ni­lai­set itse­puo­lus­tus- ja kamp­pai­lu­la­jit. Näistä tutuimpia ovat judon ja karaten kaltaiset aseet­to­mat itse­puo­lus­tus­la­jit, joita ryh­dyt­tiin har­joit­te­le­maan meillä jo 1950 – 1960-luvuilla. Valkopukuiset judokat heit­tä­mäs­sä toisiaan pitkin tatami-mattoa tai karatekat lyömässä tii­li­ka­so­ja murskaksi ovat tuttuja näkyjä monille suo­ma­lai­sil­le. Budōlajit ovatkin yksi tun­ne­tuim­mis­ta ja van­him­mis­ta japa­ni­lai­sen kult­tuu­rin vien­ti­tuot­teis­ta ympäri maailmaa.

Kamppailulajien tut­ki­mi­nen on jäänyt ant­ro­po­lo­gias­sa ja muissa sosi­aa­li­tie­teis­sä taka-alalle — vasta viime vuosina on ilmes­ty­nyt muutama aiheeseen kes­kit­ty­vä tutkimus. Kamppailulajeilla on monia yhty­mä­koh­tia urheilun ja muiden “kehon tek­nii­koi­den” kanssa, joita on tutkittu jonkin verran enemmän. Antropologian näkö­kul­mas­ta on mie­len­kiin­tois­ta, miten ihmiset omis­tau­tu­vat täl­lai­sil­le lajeille, ja miten ne muok­kaa­vat heitä ihmisinä.

Sosiologi Marcel Mauss käytti sanaa habitus kuvaamaan niitä kult­tuu­rin osa­te­ki­jöi­tä, jotka lin­kit­ty­vät ihmisen ruu­miil­li­siin ja arki­päi­väi­siin toi­min­toi­hin. Hänen mukaansa kulttuuri ja perinne vai­kut­ta­vat esi­mer­kik­si tapaamme kävellä tai uida. Sosiologi ja ant­ro­po­lo­gi Pierre Bourdieu kehitti käsitettä eteenpäin tar­koit­ta­maan sosi­aa­li­ses­ti opittua olemusta, jossa fyysiset ja psyyk­ki­set toi­min­ta­mal­lit yhdis­ty­vät. Tämä tar­koit­taa, että olemme kult­tuu­rim­me ja yhteis­kun­tam­me tuotoksia niin fyysisinä kuin psyyk­ki­si­nä­kin olentoina.

Habituksen käsitettä voidaan soveltaa siihen, miten urhei­lus­sa tai budōssa luodaan tiettyä kehol­lis­ta ja psyyk­kis­tä olemusta. Tältäkin sivus­tol­ta löytyy Toomas Grossin ja Eveliina Raekallion erin­omai­set artik­ke­lit siitä, miten kehoa ja mieltä raken­ne­taan juok­se­mi­sen tai CrossFit-har­joit­te­lun kautta.

Käsittelin itse pro gradu -tut­kiel­mas­sa­ni sitä, miten habitusta luodaan iaidōssa, joka on eräs japa­ni­lai­sen miek­kai­lun muodoista. Tätä varten keräsin aineistoa har­joit­te­le­mal­la sään­nöl­li­ses­ti usean kuukauden ajan Japanissa 2013 – 2014 eräällä har­joi­tus­sa­lil­la.

Harjoittelu dōjōlla

Dōjōlla, eli har­joi­tus­sa­lil­la, habi­tuk­sen raken­ta­mi­nen lähtee perus­asioi­den opet­ta­mi­ses­ta. Aloittelijalle opetetaan ensin kaikkein yksin­ker­tai­sim­mat asiat: miten liikkua, hengittää ja kävellä oikein. Samalla on opittava tietyt käyt­täy­ty­mis­sään­nöt ja lajin etiketti. Pitkän ja toistuvan perus­har­joit­te­lun kautta muovataan pohja, jonka päälle voidaan rakentaa halu­tun­lais­ta habitusta.

Monet liikkeet tuntuvat aloit­te­li­jas­ta ensin luonn­ot­to­mil­ta ja vaikeilta. Iaidōssa monet perus­tek­nii­kat lähtevät muo­dol­li­ses­ta seiza -polvi-istun­nas­ta, joka saattaa aluksi olla kivulias. Myös miekka tuntuu ensin kum­mal­li­sel­ta käsissä, ja vasta pitkän har­joit­te­lun jälkeen sen käsittely muuttuu luon­nol­li­sem­mak­si.

Iaitō-miekkaa käytetään iaidōssa. Kuva: Wikimedia Commons

Loïc Wacquant on tutkinut miten nyrk­kei­ly­sa­lil­la luodaan “nyrk­kei­li­jän habitusta” pit­kä­jän­tei­sen ja toistuvan fyysisen har­joit­te­lun kautta. Harjoittelijan on mukau­tet­ta­va kehonsa aluksi luonn­ot­to­mal­ta tuntuviin liik­kei­siin ja tek­nii­koi­hin. Harjoittelun seu­rauk­se­na liik­keis­tä tulee luon­nol­li­sia. Sali on sosi­aa­li­nen ympäristö, joka mah­dol­lis­taa “nyrk­kei­li­jän habi­tuk­sen” siir­ty­mi­sen opet­ta­jal­ta oppi­laal­le. Habitusta ei voida luoda vain yksin ja itsekseen har­joit­te­le­mal­la, vaan se tapahtuu sosi­aa­li­sen kans­sa­käy­mi­sen kautta.

Dōjō toimii budōkalle kehon ja ruumiin raken­nus­paik­ka­na samalla tavalla kuin sali nyrk­kei­li­jäl­le. Dōjōlla, jossa har­joit­te­lin, opet­ta­mi­nen perustui hyvin pitkälti siihen, että oppilaat pyrkivät kopioi­maan opettajan esi­merk­kiä imi­toin­nin kautta. Opettaja esitti tekniikan, jonka oppilaat pyrkivät tois­ta­maan mah­dol­li­sim­man tarkasti. Tätä täy­den­net­tiin sanal­li­sel­la ohjeis­tuk­sel­la, mutta pää­sään­töi­ses­ti liikkeet opittiin kehol­li­sen kopioin­nin kautta. Opettaja ja vanhemmat oppilaat toimivat oikean habi­tuk­sen mallina nuo­rem­mil­le har­joit­te­li­joil­le.

Verrattuna nyrk­kei­lyyn, iaidōssa ja muissa ase­la­jeis­sa kehon on mukau­dut­ta­va entistä pidem­mäl­le. Käytetystä aseesta on tultava luon­nol­li­nen osa käyt­tä­jän­sä kehoa. Harjoittelija ei ainoas­taan mukaudu luonn­ot­to­mal­ta tuntuviin liik­kei­siin, vaan tekee lisäksi ulkoi­ses­ta esineestä, miekasta, oman kehonsa jatkeen.

Miekkaa käsi­tel­täes­sä on hyö­dyn­net­tä­vä koko kehoa. Miekkailija, joka käyttää vain käsiään, väsyy nopeasti eikä lyönti ole yhtä tehokas. Aloittelijoiden tekniikka näyttää yleensä kankealta, ja heillä saattaa olla vai­keuk­sia pysyä pystyssä moni­mut­kai­sia lii­ke­sar­jo­ja tehtäessä. Kokenut har­joit­te­li­ja pystyy pitämään kehonsa hal­lin­nas­sa ja tuot­ta­maan voimaa lyön­tei­hin ja liik­kei­siin oikeilta kehon alueilta. Todellinen mestari käyttää miekkaa yhtä vai­vat­to­mas­ti kuin mitä tahansa muuta ruu­miin­jä­sen­tään.

Mieli ja keho

Dōjō tar­koit­taa kir­jai­mel­li­ses­ti ”tien paikkaa”. Tämä kuvastaa useiden budō­la­jien tapaa nähdä har­joit­te­le­mi­nen jatkuvana itsensä kehit­tä­mi­sen tienä. Harjoittelija ei pyri ainoas­taan kehol­li­seen ja fyysiseen kehi­tyk­seen, vaan myös mielen har­joit­ta­mi­seen. Budōkan habitus ei siis ole vain tie­tyn­lais­ta ruu­miil­lis­ta, vaan myös psyyk­kis­tä kyvyk­kyyt­tä.

Monissa budō­la­jeis­sa har­joit­te­lun tar­koi­tuk­se­na on kehittää erityistä mie­len­ti­laa, jossa keho ja mieli ovat yhtä. Tätä kuvataan japaniksi sanalla mushin, mikä tar­koit­taa “tyhjää mieltä”. Tässä tilassa har­joit­te­li­ja pystyy tekemään liikkeet ja tekniikat ilman, että hänen täytyy ajatella niiden tekemistä. Liikkeet tulevat kehosta ikään kuin auto­maat­ti­ses­ti ja reflek­sin­omai­ses­ti.

Juoksijoita käsit­te­le­väs­sä kir­joi­tuk­ses­saan Toomas Gross puhuu “flow-tilasta”, jossa juok­se­mi­nen tapahtuu “auto­maat­tioh­jauk­sel­la”. Tässä tilassa juoksija ylittää kehon rajoit­teet ja juok­se­mi­ses­ta tulee “trans­sen­den­taa­lis­ta krui­sai­lua”. Mushin-tilan voidaan ajatella olevan saman kolikon toinen puoli. Kehon sijasta pyritään ylit­tä­mään mieli, minkä seu­rauk­se­na liikkeet tulevat auto­maat­ti­ses­ti kehosta ilman erillistä ajattelua. Molemmissa mie­len­ti­lois­sa fyy­si­ses­tä toi­min­nas­ta tulee auto­maat­tis­ta.

Kuva: public​do​main​pic​tu​res​.net

Mukautuva habitus

Vaikka opet­ta­mi­nen perustuu opettajan mallin imi­toi­mi­seen ja kopioi­mi­seen, on suoritus mukaut­tet­ta­va omalle keholle sopivaksi. Monet japa­ni­lai­set opettajat ovat sanoneet meille län­si­maa­lai­sil­le, että erilaisen ruu­miin­ra­ken­teem­me takia emme pysty liik­ku­maan täysin samalla tavalla kuin he. Näin ollen fyysinen suoritus on mukau­tet­ta­va har­joit­te­li­jan keholle sopivaksi. Habitus ei ole staat­ti­nen, vaan pystyy mukau­tu­maan tietyssä rajoissa.

Tämä näkyy eri­tyi­ses­ti silloin kuin har­joit­te­li­ja vanhenee ja keho alkaa rap­peu­tu­maan. Budōlajeissa henkilön asema ja arvostus budōyh­tei­sös­sä on harvoin suorassa yhtey­des­sä hänen fyysiseen kuntoonsa ja kyvyk­kyy­teen­sä. Tämä johtuu osittain japa­ni­lai­sen yhteis­kun­nan hie­rar­ki­suu­des­ta, jossa ihmisen asemaa määrittää hänen ikänsä ja koke­muk­sen­sa suhteessa muihin ryhmän jäseniin.

Harjoittelija pystyy luomaan itselleen arvo­val­taa nouse­mal­la mes­ta­rik­si vuosien har­joit­te­lun jälkeen. Hän ei kui­ten­kaan vält­tä­mät­tä menetä asemaansa, vaikka ei enää pysty fyy­si­ses­ti saman­lai­siin suo­ri­tuk­siin kuin aiemmin. Myös Wacquantin tut­ki­mal­la nyrk­kei­ly­sa­lil­la pää­val­men­ta­ja oli entinen ja iäkäs nyrk­kei­li­jä, eikä suinkaan salin fyy­si­ses­ti par­haim­mas­sa kunnossa oleva nuori mies.

Ensimmäisellä har­joit­te­lu­mat­kal­la­ni Japaniin osal­lis­tuin leirille, jonka pää­opet­ta­ja oli tuolloin 94-vuotias. Iästään johtuen hän ei pystynyt fyy­si­ses­ti tekemään kovinkaan paljoa, mutta se ei vai­kut­ta­nut mitenkään hänen arvo­val­taan­sa ja kykyynsä opettaa. Hän istui salin laidalla ja opetti sieltä käsin. Joskus hän saattoi ponkaista ylös tuo­lis­taan, napata käve­ly­ke­pin ja kipaista puhisten toiselle puolelle salia kor­jaa­maan jonkin näkemänsä virheen. Hänen aiemmin ker­ryt­tä­män­sä kehol­li­nen kyvykkyys oli muuttunut arvok­kaak­si teo­reet­ti­sek­si tiedoksi.

Esimerkki osoittaa, miten habitus koostuu psyyk­ki­sis­tä ja fyy­si­sis­tä omi­nai­suuk­sis­ta, jotka tasa­pai­not­te­le­vat keskenään. Yhtäältä har­joit­te­li­jan on kehi­tet­tä­vä omaan kehoaan pys­tyäk­seen omak­su­maan lajin fyysiset vaa­ti­muk­set. Toisaalta psyyk­ki­nen puoli on yhtä tärkeässä asemassa, ja jopa korostuu sitä mukaa kun fyy­si­sel­le toi­min­nal­le ilmenee rajoit­tei­ta.

Sen sijaan, että har­joit­te­lu jossain vaiheessa lope­tet­tai­siin kokonaan, se mukau­te­taan sopi­vam­mak­si ikään­ty­väl­le keholle ja siitä löydetään uusia puolia. Näin ollen har­joit­te­lu ja itsensä kehit­tä­mi­nen saa aina uusia muotoja ja matka “tiellä” saattaa jatkua läpi elämän.

Bourdieu, Pierre 1985. Sosiologisia Kysymyksiä. Vastapaino. Jyväskylä.

García, Raul Sáncherz and Spencer, Dale C 2014. Fighting Scholars – Habitus and

Ethnographies of Martial Arts and Combat Sports. London and New York: Anthem Press.

Hall, David A. 2012. Encyclopedia of Japanese Martial Arts. New York: Kodansha USA

Lowry, Dave 1995. Sword and Brush. Shambhala Publications. Boston.

Mauss, Marcel 1973. Techniques of the Body. Economy and Society 2:1 pp.70 – 88.
Routledge. Lontoo.

Warner, Gordon & Draeger, Donn F. 1983. Japanese Swordmanship – Technique and Practice. New York and Tokyo: Weatherhill.

Wacquant, Loïc 2004. Body and soul: Notebooks of an appren­tice boxer. Oxford: Oxford University Press.

Kirjoittaja

Matias Kuosmanen on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta pääaineenaan sosiaali- ja kulttuuriantropologia. Pro gradu -tutkielmassaan hän käsitteli tietynlaisen habituksen rakentamista japanilaisessa miekkailussa, iaidōssa. Hän on erityisesti kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista, urheilun antropologiasta ja kehollisuudesta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Eräs intialainen ele on erityisen hämmentävä. Intialainen keskustelukumppani saattaa heiluttaa päätään puolelta toiselle, joko pehmeästi tai pontevammin. Kyseessä ei ole nyökkäys, vaan tasainen ja jatkuva liike, kuin vaakatasossa oleva kahdeksikko. Elettä on mahdoton olla huomaamatta Intiassa ollessa, ja se hämmentää sekä matkailijoita että intialaisten kanssa työskenteleviä.

Naisen tulee olla neitsyt avioituessaan, ajatellaan monin paikoin ympäri maailmaa. Naisen neitsyys liitetään usein miehen kunniaan, ja siitä luopunut nainen voidaan nähdä arvottomana kunnian lokaajana. Neitsyyden todisteena pidetään immenkalvoa, joka voidaan rakentaa plastiikkakirurgian keinoin.

Miltä sukulaisuus näyttää, kun veren tai geenien merkitystä tarkastellaan uudessa valossa? Voiko sukulaisia saada tekemällä? Entä voiko suvun valita? Sukulaisuussuhteet ovat aina kulttuurin muovaamia. Adoptio haastaa käsityksiämme sukulaisuudesta, sillä se sijaitsee biologian ja kulttuurin rajapinnassa.