Antropologit teknologian tulkkeina

Teksti: Sanna Rauhala, VTK ja Emmi Holm, VTMPodcast-lukija: Bruno Gronow

Usein kun ihmiset puhuvat älyk­käis­tä kau­pun­geis­ta, rat­kai­suis­ta ja inno­vaa­tiois­ta, he puhuvat tek­no­lo­gias­ta ja IT-rat­kai­suis­ta. Suurimmassa osassa inno­vaa­tioi­ta ei kui­ten­kaan ole kyse tek­no­lo­gias­ta, vaan ihmisistä. - Jarmo Laur, Tarton apu­lais­kau­pun­gin­joh­ta­ja

Vuosittaisten Why the World Needs Antropologists? -tilai­suuk­sien sarjan neljäs kon­fe­rens­si jär­jes­tet­tiin nimik­keel­lä Humanise IT! Viron Tartossa 4. – 5.11.2016. Yksi EASA:n, eli Euroopan sovel­ta­van ant­ro­po­lo­gian seuran tar­koi­tuk­sis­ta on tehdä ant­ro­po­lo­gias­ta näky­väm­pää ja helpommin lähes­tyt­tä­vää. Tämä teema oli vahvasti läsnä myös AntroBlogia perus­tet­taes­sa. Lähetimme toi­mi­tus­de­le­gaa­tion paikan päälle sel­vit­tä­mään, miksi maailma tarvitsee ant­ro­po­lo­ge­ja.

Innovaatiot käsi­te­tään usein tek­no­lo­gi­si­na rat­kai­sui­na. Nopeasti kehittyvä tek­no­lo­gia on muokannut maailmaa ja muutoksen tahdin oletetaan kiihtyvän. Pian kaduilla ajavat itseoh­jau­tu­vat autot, robotit tekevät raskaat ja yksi­toik­koi­set työt, tekoälyn mer­ki­tyk­ses­tä ihmis­kun­nan kehi­tys­kaa­res­sa käydään kiihkeitä kes­kus­te­lu­ja. Samanaikaisesti ihmiset muovaavat tek­no­lo­gioi­ta omaan käyt­töön­sä. Älykäs ratkaisu ei ole älykäs, ellei se toimi sujuvasti ihmisten arjessa.

polluaar_garage48-workshop-toi-it-spesialistit-ja-antropologit-yhteen

Kuva: Aivo Pölluäär

Yhteisöt ja kult­tuu­rit antavat erilaisia mer­ki­tyk­siä inno­vaa­tioil­le. Esimerkiksi sosi­aa­lis­ta mediaa hyö­dyn­ne­tään monin eri tavoin eri puolilla maailmaa. Maailma digi­ta­li­soi­tuu ja auto­ma­ti­soi­tuu, ihmiset ja koneet elävät yhä tii­viim­mäs­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Antropologinen tieto, ymmärrys ihmisen käyt­täy­ty­mi­ses­tä alati muut­tu­vas­sa ympä­ris­tös­sä, voi tuoda huimasti lisäarvoa sosi­aa­lis­ten inno­vaa­tioi­den ja tek­no­lo­gis­ten rat­kai­su­jen kehit­tä­mi­seen. Teknologinen ympäristö tarjoaa ant­ro­po­lo­geil­le myös uusia tut­ki­mus­mah­dol­li­suuk­sia sekä apu­vä­li­nei­tä.

Teknologia, ihminen ja liikkuvuus

Teleport-ohjel­mis­toa­lus­tan toi­mi­tus­joh­ta­ja Sten Tamkivi aloittaa puheensa lauseella, joka on tuttu kaikille ant­ro­po­lo­geil­le: “If you want to know the world, you have to spend time there.” (suom. “Jos haluat oppia tuntemaan maailmaa, tulee sinun viettää aikaa siellä”). Tamkivin mukaan etätyön kasvavat mah­dol­li­suu­det muuttavat myös sitä, miten maailman rajat koetaan. Jos pai­koil­leen juur­tu­mi­sen pakko häviää, mikä jää kor­keim­mak­si prio­ri­tee­tik­si työs­ken­te­ly- ja asu­mis­paik­kaa valit­taes­sa? Tamkivi myöntää, että ei ole olemassa yhtä, kaikin tavoin parasta paikkaa. Hänen pyr­ki­myk­sen­sä on auttaa ihmisiä löytämään se kaupunki, joka parhaiten vastaa heidän tar­pei­taan, ja tekee heidät onnel­li­sik­si.

Teleport-palvelu toimii näen­näi­sen yksin­ker­tai­ses­ti: käyttäjä valitsee sivulta “tagit”, jotka parhaiten sopivat hänen vaa­ti­muk­siin­sa, ja hakukone tarjoaa niiden perus­teel­la parhaiten sopivia vaih­toeh­to­ja. Tamkivi huo­maut­taa, että datan jatkuva kasvu antaa mah­dol­li­suuk­sia myös ant­ro­po­lo­geil­le. Käytettävissä olevaa dataa on pian val­ta­vas­ti, ja tarve luoda dialogia työn perässä liik­ku­vien nomadien sekä heidän uusien asuin­paik­ko­jen­sa välillä kasvaa.

Uudenlaisten rajojen synty on ajan­koh­tai­nen tut­ki­musai­he myös Teleport-palveluun liit­ty­vis­sä kysy­myk­sis­sä. Kun palvelu kehittyy ja kerää tietoa, kehit­ty­vät myös siihen liittyvät mah­dol­li­suu­det. Millaiset rajat ovat mer­ki­tyk­sel­li­siä uusia koti­kau­pun­ke­ja etsiville ihmisille? Ovatko ne vain fyysisiä valtion rajoja, vai pitääkö yhtälöön lisätä myös etniset ja uskon­nol­li­set rajat? Tamkivi uskoo, että haku­ko­ne­pal­ve­lu yhdessä ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­mus­työn kanssa auttaisi paitsi ihmisiä löytämään paikan, missä he ovat onnel­li­sia, myös kau­pun­ke­ja tavoit­ta­maan sellaisia ihmisiä ja taitoja, joita ne eniten tar­vit­se­vat.

Muuttuvassa maa­il­mas­sa taitojen ja tiedon luova käyt­tä­mi­nen onkin muo­dos­tu­nut avain­ky­sy­myk­sek­si. Nissanilla työs­ken­te­le­vä ant­ro­po­lo­gi Melissa Cefkin on suun­nan­nut taitonsa kohti auto­ma­ti­saa­tion ja eri­tyi­ses­ti itseoh­jau­tu­vien autojen suun­nit­te­lu­pro­ses­sia. Kuinka moni meistä on pysäh­ty­nyt miet­ti­mään sitä, miten auto saa­tai­siin ajat­te­le­maan enemmän kuin ihminen? Cefkinin työssä ei ole kyse Ritari Ässän KITTin tuo­mi­ses­ta henkiin, vaan vuo­ro­vai­ku­tuk­sen mak­si­moin­nis­ta tek­no­lo­gian ja ihmisen välillä. Itseohjautuvilla autoilla olisi mah­dol­li­suus muuttaa kau­pun­ki­ku­vaam­me radi­kaa­lis­ti. Jos autot voisivat ajaa itsensä takaisin ase­ma­paik­kaan­sa, valtavien park­ki­hal­lien tarve vähen­tyi­si ja kaupungit saisivat enemmän tilaa vaikkapa puis­toil­le.

polluaar_melissa-cefkin-kertomassa-autojen-sosiaalisesta-elamasta

Melissa Cefkin ker­to­mas­sa autojen sosi­aa­li­ses­ta elämästä. Kuva: Aivo Pölluäär

Kiehtovin osa Cefkinin puhetta on kuitenkin se, miten autot voi­tai­siin opettaa näkemään maailma inhi­mil­li­sem­min. Tämä on suuri haaste itseoh­jau­tu­vien autojen suun­nit­te­lus­sa. Jokainen tien­ris­teys on monien sosi­aa­lis­ten vuo­ro­vai­ku­tus­ten summa. Kuka menee ensin? Kenen tur­val­li­suus on etusi­jal­la? Autot eivät osaa ajatella moni­tul­kin­tai­sel­la tavalla. Jos tut­ka­jär­jes­tel­mä havaitsee suo­ja­tiel­lä seisovan, viit­ti­löi­vän henkilön, auto ei osaa tulkita tapah­tu­maa selkeästi. Kyseessä saattaa olla katu­tai­tei­li­ja tai vaikkapa poliisi, joka yrittää ohjata lii­ken­net­tä poik­keus­rei­til­le onnet­to­muu­den vuoksi. Miten auton voi “kasvattaa” näkemään nämä hie­no­va­rai­set erot? Miten kääntää ihmis­käyt­täy­ty­mi­nen algo­rit­meik­si?

Suuri kysymys lieneekin se, millaisen tule­vai­suu­den haluamme rakentaa. Haluammeko pitää maantiet inhi­mil­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen paikkoina, vai kehittää niitä mekaa­ni­sem­paan ja klii­ni­sem­pään suuntaan. Cefkinin työ on hyvä esimerkki siitä, miten ant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta voi soveltaa myös yri­tys­maa­il­mas­sa vas­taa­maan ihmisten tarpeita.

Ovatko infrastruktuurit sosiaalisia?

Sosiaaliantropologian pro­fes­so­ri Dimitris Dalakoglou aloittaa puheensa pes­si­mis­ti­sel­lä lausah­duk­sel­la: asiat eivät mene Euroopassa hyvin. Vuoden 2008 talous­krii­si ei ole ohi, eikä hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nal­le elin­tär­ke­ään infra­struk­tuu­riin inves­toi­da tarpeeksi. Samaan aikaan kun EU:n julkiset varat hupenevat, näkee yksi­tyi­nen sektori Euroopan voittoja tuot­ta­mat­to­ma­na maanosana. Esimerkiksi uutta infra­struk­tuu­ria kipeästi kaipaava Kreikka roikkuu usein vii­mei­se­nä inves­toin­ti­lis­toil­la. Dalakoglou väittää, ettei Euroopan infra­struk­tuu­rin tule­vai­suut­ta pystytä takaamaan, etenkään päät­tä­jien toimesta.

polluaar_dimitris-dalakoglou-puhui-infrastruktuurin-sosiaalisista-ulottuvuuksista

Dimitris Dalakoglou puhui infra­struk­tuu­rin sosi­aa­li­sis­ta ulot­tu­vuuk­sis­ta. Kuva: Aivo Pölluäär

Miten tähän pää­dyt­tiin? Eurooppa on käynyt läpi suuria raken­teel­li­sia ja alu­eel­li­sia muutoksia, eri­tyi­ses­ti sosia­lis­ti­sen jär­jes­tel­män romah­det­tua. Vanhan tilalle on raken­net­tu uutta, kiin­teis­tö­jä on yksi­tyis­tet­ty mas­soit­tain, uusia alue­ra­jo­ja on vedetty tuhansia kilo­met­re­jä. Rautaesiripun mure­ne­mi­ses­ta syntynyt optimismi ja yhte­näi­sen Euroopan raken­ta­mi­nen on kuitenkin viime vuosina muuttunut ulko­puo­li­sil­ta suo­jau­tu­mi­seen ja Euroopan “lin­noi­tuk­sen” raken­ta­mi­seen. Samaan aikaan kun infra­struk­tuu­ris­ta on leikattu ja pai­kal­li­nen väestö on jäänyt vaille edullista asumista kas­va­vis­sa met­ro­po­leis­sa, tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den määrä on noussut huimasti. Puute toi­mi­vas­ta ja riit­tä­väs­tä infra­struk­tuu­ris­ta on siis omalta osaltaan vah­vis­ta­nut kokemusta pako­lais­krii­sis­tä.

Infrastruktuuri voidaan jaotella kovaan — esi­mer­kik­si tie­ver­kos­toi­hin ja raken­nuk­siin — sekä pehmeään, kuten ter­vey­den­huol­toon ja sosi­aa­li­po­liit­ti­siin pää­tök­siin. Antropologit tietävät, että tämä jaottelu on turhaa, sillä infra­struk­tuu­rit ovat yhtä lailla sosi­aa­li­sia kuin fyysisiä raken­nel­mia. Antropologit ovat jo pitkään ymmär­tä­neet, että valtion ja mark­ki­na­ta­lou­den perustana ovat ihmisten väliset suhteet ja kol­lek­tii­vi­nen työ. Jos valtion ja mark­ki­na­ta­lou­den tukemat infra­struk­tuu­rit häviävät, ihmiset jatkavat niiden tuot­ta­mis­ta, tavalla tai toisella. 

Esimerkkejä löytyy monista paikoista, kuten talous­krii­sin run­te­le­mas­ta Kreikasta, missä yhteisöt ovat oma­toi­mi­ses­ti päät­tä­neet täyttää infra­struk­tuu­ris­sa ilmeneviä aukkoja. Mykonoksen saarella kyläyh­tei­sö on perus­ta­nut osuus­kun­nan hoitamaan pai­kal­li­sen jäte­huol­lon. Useilla saarilla pai­kal­li­set ovat jär­jes­tä­neet perin­tei­ses­ti valtion tarjoamia palveluja Eurooppaan pyr­ki­vil­le pako­lai­sil­le. Myös Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -liik­kees­tä lähtöisin oleva Occupy Sandy organisoi ja toimitti huma­ni­taa­ris­ta apua hir­mu­myrs­kyn aikaan. 

Miten maailma muuttaa sosiaalista mediaa

Päivän viimeinen puheen­vuo­ro pro­fes­so­ri Daniel Milleriltä käsitteli hänen tut­ki­mus­taan sosi­aa­li­sen median parissa. Yksi suurista kysy­myk­sis­tä infor­maa­tio- ja kom­mu­ni­kaa­tio­tek­no­lo­gian kehi­tyk­ses­sä on yksi­tyi­syy­den käsite. Hämärtyykö Facebookin ja Snapchatin myötä käsi­tyk­sem­me siitä, mikä on sove­lias­ta jaet­ta­vak­si ja mikä ei? Miller tarttuu kysy­myk­seen huo­maut­ta­mal­la, että jo pel­käs­tään yksi­tyi­syy­den käsite län­si­mai­sis­sa yhteis­kun­nis­sam­me on hyvin erilainen kuin vaikkapa kii­na­lai­sil­la, saman makuusa­lin jakavilla teh­das­työ­läi­sil­lä. Myös heidän tapansa käyttää sosi­aa­li­sia medioita eroaa tar­koi­tus­pe­ris­sään meistä. Vaarana on jälleen kerran unohtaa, että sosi­aa­li­nen media ei ainoas­taan muokkaa “meitä”, vaan me muok­kaam­me sitä tapojemme ja tot­tu­muk­siem­me mukai­ses­ti — “meistä” on moneksi! Miller kertoo, miten Intiassa hyvän karman keräys voi tapahtua jakamalla siu­nauk­sia toisten seinälle Facebook-viestien muodossa. Meemien käyttö taas voi antaa mah­dol­li­suuk­sia jakaa näke­myk­si­ään tavalla, joka on helpommin sula­tet­ta­va ja lähes­tyt­tä­vä muille ihmisille.

polluaar_daniel-miller-esitelmoi-aiheesta-miksi-postaamme-someen

Daniel Miller esitelmöi aiheesta “Miksi postaamme sosi­aa­li­seen mediaan”. Kuva: Aivo Pölluäär

Eri sovel­luk­sia käyt­tä­mäl­lä tavoit­te­lem­me erilaisia yleisöjä; suku­lai­sia, ystä­vä­po­ru­koi­ta tai poten­ti­aa­li­ses­ti koko maailmaa. Turhamaisena ja jopa itse­kes­kei­se­nä pidetty selfiekin on todel­li­suu­des­sa paljon moni­mer­ki­tyk­sel­li­sem­pi kuin äkki­sel­tään luulisi. Esimerkiksi moni brit­ti­läi­nen teini on ottanut tavakseen lähettää rumia selfieitä, “uglieita”, kave­reil­leen Snapchatissa. Tarkoituksella otetun ruman omakuvan lähet­tä­mi­sel­lä vah­vis­te­taan ystä­vyys­suh­tei­ta, sillä kuva on lähetetty luot­ta­muk­sel­la vain tietylle ystävälle tai kave­ri­po­ru­kal­le.

Millerin mukaan maailma ja kom­mu­ni­kaa­tio alkavat nojata yhä vahvemmin visu­aa­li­siin vies­tin­tä­muo­toi­hin. Tämä on vahvasti näh­tä­vis­sä Tamkivin kehit­tä­mäs­sä Skypessä, sosi­aa­li­sen median uusissa muodoissa ja jopa Cefkinin työssä itseoh­jau­tu­vien autojen parissa. Jälkimmäisessä tapauk­ses­sa piilee kuitenkin ongelma, kuten jo aiemmin havait­sim­me: pelkkä visu­aa­li­nen ärsyke ei riitä, vaan se pitää myös osata tulkita.

Mihin antropologeja sitten tarvitaan?

Lopuksi pane­lis­tit summaavat aja­tuk­si­aan siitä, miten ant­ro­po­lo­git voivat muokata infor­maa­tio­tek­no­lo­gi­aan pohjaavaa tule­vai­suut­ta. Tamkivin ja Millerin mukaan on tärkeää muistaa, että tek­no­lo­gia ei itsessään muuta mitään, vaan se antaa ihmis­kun­nal­le mah­dol­li­suu­den muokata tule­vai­suut­tam­me ja elä­män­tyy­liäm­me.

polluaar_paneelikeskustelu

Panelistit kes­kus­te­li­vat ant­ro­po­lo­gien roolista tie­to­tek­nii­kan mää­rit­tä­män tule­vai­suu­den muok­kaa­mi­ses­sa. Kuva: Aivo Pölluäär

Oliko maailma parempi paikka ennen sosi­aa­lis­ta mediaa, äly­pu­he­li­mia ja muun maailman jatkuvaa läsnäoloa? Miller suhtautuu väit­tee­seen jyrkän kriit­ti­ses­ti ja huo­maut­taa, että puhelimet ovat vain väline olla yhtey­des­sä ulko­maa­il­maan ja ihmisiin elä­mäs­säm­me. Meillä ei ole suhdetta puhe­li­meen, vaan kaikkeen siihen, mitä se edustaa ja mah­dol­lis­taa. Aina uuden tek­no­lo­gian ilmaan­tues­sa mark­ki­noil­le keksimme tapoja puhua maa­il­mas­ta parempana paikkana silloin, kun näitä tuotteita ei vielä ollut. Tämä roman­ti­soi­tu kuva men­nei­syy­des­tä ei kui­ten­kaan pidä yksi­se­lit­tei­ses­ti paik­kaan­sa.

Ihmiskunta jatkaa muut­tu­mis­taan, samoin tek­no­lo­gia. Tämä ei tarkoita, että meistä olisi kehit­ty­vän tek­no­lo­gian myötä tulossa jollain tapaa vähemmän inhi­mil­li­siä. Kosmologiamme ja tapamme nähdä maailma muok­kau­tu­vat, mutta näin ne ovat tehneet aina. Teknologia tarjoaa meille alati kehit­ty­vän työ­ka­lu­pa­ke­tin johdattaa itseämme halua­maam­me suuntaan. Mukaan mahtuu luon­nol­li­ses­ti myös virheitä, jopa suuria sellaisia, mutta myös se kuuluu olen­nai­sel­la tavalla ihmi­syy­teen.

Yhteiskunta käy läpi perus­ta­van­laa­tuis­ta muutosta. Antropologeilla on mah­dol­li­suus näyttää oikeaa suuntaa yhteis­kun­nan sosi­aa­li­sel­le jär­jes­tyk­sel­le sekä kehittää ihmis­läh­töis­tä infra­struk­tuu­ria, jonka suun­nit­te­luun, raken­ta­mi­seen ja yllä­pi­toon kaikki voivat osal­lis­tua. Yksi tärkeistä teh­tä­vis­tä on tulkita ja inhi­mil­lis­tää alati kasvavaa data­vuor­ta, ja tuoda esille näkö­kul­mia, joita pelkillä las­ken­nal­li­sil­la mene­tel­mil­lä on mah­do­ton­ta huomata. Antropologeilla on siis mer­kit­tä­vä rooli yhteis­kun­nan ymmär­tä­mi­ses­sä ja sen vie­mi­ses­sä eteenpäin, jopa “kovana” nähdyn infra­struk­tuu­rin osalta.


Luettavaa

Daniel Miller: How the World Changed Social Media (2016)

Daniel Miller: Digital Anthropology (2012)

Melissa Cefkin: Ethnography and the Corporate Encounter (2009)

Michel Serres: Thumbelina: The Culture and Technology of Millenials (2015)

Christopher John Müller: Prometheanism: Technology, Digital Culture and Human Obsolescence (2016)

Katso myös raport­tim­me viime vuoden Why the world needs anth­ro­po­lo­gists -tapah­tu­mas­ta, jonka aiheena oli ilmaston läm­pe­ne­mi­nen ja ympä­ris­tö­tu­hot: Kuinka pysäy­täm­me ilmas­ton­muu­tok­sen? — ja aikamme muita polttavia kysy­myk­siä

Artikkelikuva: Geralt (Pixabay​.com, CC0 Public Domain)

Kirjoittajat

Sanna Rauhala on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistosta. AntroBlogissa Sanna toimii AV-tuotantopäällikkönä, ideoi monimediaista sisältöä, esiintyy videokasvona YouTuben puolella ja on jonkinlainen toimituksen yleishärvääjä. Hän kirjoittaa parhaillaan pro graduaan hoivarobotiikasta vanhainkotiympäristöissä, ja hänen muita tutkimusmielenkiintojaan ovat tekoäly, ihmislähtöinen suunnittelu, pelit sekä koko laaja maailmankaikkeus - aina kaukaisia galakseja myöten.


Emmi Holm on valtiotieteiden maisteri, pääaineena sosiaali- ja kulttuuriantropologia. Gradussaan hän käsitteli Nigerian elokuvateollisuutta ja globalisaatiota. Nykyisin Emmi työskentelee ihmistieteiden yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja kaupallisten ratkaisujen parissa Helsingin yliopistossa. Robotiikka, sosiaalinen media ja Länsi-Afrikka ovat lähellä hänen sydäntään.

Lue myös nämä:

Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta aloitti tänä syksynä ensimmäistä kertaa historiansa aikana islamilaisen teologian opetuksen. Uuteen lehtorin virkaan astui pitkän tutkijan uran tehnyt uskontoantropologi Mulki Al-Sharmani. Tässä haastattelussa hän kertoo monivaiheisen uratarinansa.

Kun palaa vanhaan kotikaupunkiinsa vuosien jälkeen, voi tietyssä kadunkulmassa mieleen juolahtaa unohduksissa olleita asioita. Jos kulkee tuttua reittiä ympäristöään havainnoiden, uudet ja vanhat aistimukset sekoittuvat osaksi samaa maisemaa. Muisti on jännittävällä tavalla kietoutunut aineelliseen ympäristöön. Näitä aiheita tutkii SENSOTRA-hanke.